Esinäytös

Anden
Kuuranummet, Malkanian suurherttuakunta, vuonna 1523 uutta aikaa

Yö oli taittumassa aamuksi, kun viisi vettä valuvaa hahmoa kompasteli liejuista rinnettä ylös. Röpelöinen jäkälä ja rinteitä peittävä varvikko tallautuivat saappaitten alla mutaan, olihan räntäsade piiskannut nummia illasta saakka ja kuorruttanut maan vetisellä sohjolla.

Seutu oli kumpuilevaa ja puutonta, mitään maamerkkejä ei näkynyt. Ellei niiksi halunnut laskea kivenlohkareita, joita törrötti siellä täällä matalan kasvillisuuden keskeltä, kuin jonkin jättiläismäisen hirviön suutuspäissään ympäriinsä viskomina.

Loska tahmasi jalat ja teki etenemisestä raskasta. Uupumuksesta huolimatta kulkijat vilkuilivat vähän väliä taivaalle. He eivät säikkyneet raivoavaa myrskyä, joka oli puhjennut juuri otollisella hetkellä. Päinvastoin he pelkäsivät sen laantumista, sillä vain taivaan täydeltä roiskuva räntä saattoi pitää takaa-ajajat loitolla. Se kätki viisi pakenijaa märkään vaippaansa ja sotki jäljet heidän takanaan.

Joukkoa johti viidestä huppupäisestä hahmosta pisin. Tehtävä oli langennut Anden Telonille kuin luonnostaan. Heistä jokaisella oli omat vahvuutensa: Taihan oli lyömätön mitä tuli lääketieteeseen, rohtokasveihin ja sen sellaiseen, Zaltarimilla oli etsijän vainu, Izaskar tunsi matematiikan, fysiikan ja tähtitieteen lainalaisuudet ja Jestok...no, Jestok oli hallinnut voiman.

Anden itse ei voinut kehuskella vastaavalla erikoisosaamisella. Hän oli pikemminkin yleispätevästi lahjakas, mutta kun piti toimia paineen alla ja ottaa johto keskellä kaaosta - sen hän taisi paremmin kuin yksikään toinen heistä.

Ihmisenä hän oli silti viallinen, tunteidensa sumentama. Juuri se heikkous oli saattanut veljeskunnan turmioon. Hän oli kieltäytynyt lukemasta merkkejä eikä tapahtunutta kauheutta ollut voitu estää. Petturit olivat saaneet rauhassa viedä suunnitelmansa päätökseen.

Oikeastaan oli yllättävää, että heitä ei ollut vielä saatu kiinni. Etenkin kun Andenilla ei ollut aavistustakaan heidän senhetkisestä sijainnistaan. Nummilla oli pimeää, kompassi puuttui, eikä heillä ollut varaa tähtitaivaan tuomaan ylellisyyteen. Jäljelle jäi vain heikko toivo siitä, että hän oli arvannut tuulensuunnan perusteella oikein. Muuten he olisivat auttamatta hukassa.

Anden ei ollut viitsinyt puhua huolestaan toisille. Valpas Zaltarim oli taatusti tehnyt saman päätelmän eksymisestä, mutta muut oli parasta pitää tietämättöminä mahdollisimman pitkään.

Pienikokoisena naisena Taihan joutui kamppailemaan pysyäkseen miesten vauhdissa. Jestok Keltanuttu taas oli murtunut mies, ja oli parempi, että hän säilytti harhakuvitelman hyvistä mahdollisuuksista pelastua. Izaskariakaan ei kannattanut järkyttää enempää. Surkeasta kompuroinnistaan päätellen matemaatikko oli muutenkin henkisen romahduksen partaalla.

Anden tiesi, että ilman noita kolmea hänen ja Zaltarimin mahdollisuudet päästä pakoon olisivat olleet paljon suuremmat. Silti ajatuskin kolmikon hylkäämisestä puistatti.

Hän kurkisti jälleen taivaalle. Pilviverho pysytteli paikoillaan, mutta saattaisi revetä hetkenä minä hyvänsä. Ja juuri taivaalta takaa-ajajat mitä luultavimmin saapuisivat. Anden kuvitteli, miten chimeijanien rääkynä täyttäisi korvat ja niiden selässä ratsastavat hahmot...ne...

Ei saanut luovuttaa! Hän lisäsi vauhtiaan ja viittoi muita pysymään mukana. Taihan kirosi hiljaa ja Izaskarin läähätys haipui kauemmaksi. Mies ei totisesti ollut mikään urheilija. He eivät voisi ylläpitää tällaista tahtia kovin pitkään.

Sitten muistot löivätkin korville ja Anden palasi siihen päivään, jolloin veljeskunta oli viimeisen kerran kokoontunut yhteen. Se oli ollut alkusoitto perikadolle.

*

Tornisaliin oli kerääntynyt neljätoista ihmistä, ystäviä tai vähintäänkin pitkäaikaisia työtovereita. Paria viikkoa myöhemmin kaksi heistä oli kuollut, kuusi pettureita, viisi paennut yön syliin ja yksi puolueeton jättänyt muut pulaan.

Anden Telon istui soikion muotoisen tammipöydän ääressä, omalla paikallaan Eistafin ja Bendacin välissä. Takassa paloi tuli, vitsailtiin ja lausuttiin kepeitä tervehdyssanoja. Turvapaikan suuressa ja kolkossa tornisalissa oli melkeinpä kotoisaa. Veljeskunta oli paikalla täysilukuisena, niin kuin puolenkuun kokouksessa kuuluikin.

Puheenporina vaimeni, kun Laftakom Harmaakäsi nousi avaamaan kokouksen. Hänen kuivankarhea äänensä kajahteli tornisalin kiviseinissä kuten monen monituista kertaa ennenkin.

Laftakom kertoili arkipäiväisistä asioista: tehtävistä hankinnoista sekä varautumisesta talveen ja pakkasiin. Hänen vieressään nuori Chab naputteli sormet villisti kirjoituskoneella hyppelehtien mestarinsa sanomisia kokouspöytäkirjaan.

Anden päästi pitkän haukotuksen ja rupesi sitten vilkuilemaan silmäkulmastaan Eistafia, kuten hänellä oli usein kokouksissa tapana tehdä. Niin kuin tavallista, Eistaf ei tietenkään pysytellyt hiljaa, vaan osallistui vilkkaasti keskusteluun ja esitti teräviä näkökantoja Laftakomin esiin tuomiin asioihin. Niin taiteelliseksi ihmiseksi Eistaf Negos oli uskomattoman käytännöllinen ja selväjärkinen. Kuin luotu johtamaan kansakuntia, Anden oli joskus ajatellut.

Laftakomin ja Eistafin lisäksi kokouksen alussa äänessä oli lähinnä Randalos, joka näytti hapansilakan syöneeltä ja säesti tyytymättömällä nurinalla melkeinpä jokaista Laftakomin esitystä. Muut pysyttelivät enimmäkseen hiljaa.

Varjot viistivät Lufudon Narthoyn haudankaivajankasvoja ja hänen suunsa vääntyi happamasti silloinkin, kun muut nauroivat. Hän oli veljeskunnan peikko: yhtä ruma kuin salaperäinen.

Obeironilla oli jokin pieni kuparijohtojen puhkoma koje pöydällä edessään ja tuuheapartainen mies näpelöi sitä ympäröivästä keskustelusta piittaamatta. Vanna taas piteli pikkuista peiliä sievissä kätösissään ja kohensi kasvojensa ehostusta. Ele oli yksi Vannan monista konsteista esittää itsensä typeränä hupakkona. Anden tiesi, että peilailusta huolimatta kaunis nainen seurasi tilannetta keskittyneenä.

Mocvann Gravenhild, Vanna, upea ja ihana Vanna! Olet lännen mahtavien suurherttuoiden sukua, Gravenhildin Päivänsäde, Malkanian seurapiirien kirkkain tähti ja tuhansien miesten jumaloima kaunotar.

Pelkkä raukea katseesi, huultesi mutristus tai kultaisten palmikoittesi heilahdus saa kenet vain unohtamaan syömisen ja nukkumisen viikoiksi. Ja ne harvat, jotka eivät sokaistu kauneudestasi, yleensä aliarvioivat muut kykysi. Olet loistelias puhuja, pettämätön taktikko ja neuvottelija, joka ei koskaan mene halpaan.

Kun Laftakom halusi vaikuttaa johonkin asiaan henkilökohtaisen diplomatian keinoin, hän lähetti yleensä paikalle sinut, ja lähes aina tulos oli loistava.

Vanna, jos olisin pitänyt naisista, olisin rakastanut sinua. Nyt vihaan sinua, petturi.

Korkeakauluksiseen takkiin pukeutunut Maendrym Cors jökötti sotilaallisen jäykkänä paikallaan Laftakomin oikealla puolen ja mulkaisi synkeästi jokaista, joka uskalsi katsoa häntä liian pitkään. Cors oli elänyt lapsuutensa Leireillä, hyisen kauheuden keskellä, ja oli helppo nähdä kovan kasvuympäristön vaikuttaneen häneen.

Monet kerrat Anden oli ihmetellyt, miksi Laftakom ei viskannut moista hapannaamaa alas Turvapaikan korkeimmasta tornista. Syy oli sama kuin heidän kaikkien kohdalla: Laftakom oli kerännyt luokseen asuttujen maiden parhaat kyvyt eikä aikonut päästää yhtään piirinsä jäsentä karkaamaan, olivatpa nuo miten hankalia luonteita tahansa.

Me kutsuimme sinua Kenraali Corsiksi. Olet nerokas strategi, joka käyttää päivänsä sotatieteitten tutkimiseen. Tunnet niin jalkaväkimuodostelmien liikkeet kuin konesodankäynnin ajalta ennen unohdusta. Myös politiikan kiemurat ja yhteiskunnan rakenteet hallitset täydellisesti, mutta olet liian hymytön ja karkeatapainen hyödyntääksesi omakohtaisesti osaamistasi. Sinun oppisi kuitenkin ovat levinneet, ja kirjojasi lukevat hallintomiehet ja sotilaat kautta koko asutun maailman.

En pitänyt sinusta, Cors. Enkä yllättänyt sinun kohdallasi. Millaisille olennoille varustat nyt armeijoita?"

Puolenkuun kokouksen perinteiden mukaisesti läsnäolijat kertoivat vuorollaan ajankohtaiset kuulumisensa. Yleensä tämä tarkoitti omien viimeaikaisten ideoiden ja tutkimustulosten esittelyä. Jokainen kuvasi saavutuksiaan itselleen luonteenomaisella tavalla: Bendac arastellen ja vähättelevästi, Vanna viehkeästi, Lufudon salaillen, Randalos mahtaillen ja Obeiron niin mutkikkaasti, ettei kukaan muu tajunnut yhtikäs mitään.

"Jaahas, jatketaan teidän kuulumisillanne", Laftakom sanoi ja antoi katseensa kiertää huoneessa. "Sinä voit aloittaa tällä kertaa, parahin Anden."

Kun Anden viimein pääsi selostuksensa loppuun, hän huomasi hengästyneensä. Laftakom kiitti mielenkiintoisesta esityksestä, ja Eistaf kumartui supattamaan Andenin korvaan: "Jos olisit jatkanut vielä hetkisenkin, Randalos olisi tukehtunut kiukkuunsa."

"Miksi et sitten pyytänyt minua jatkamaan?" hän kuiskasi takaisin ja sai Eistafin kihertämään naurusta. Tuota naurua Anden olisi voinut kuunnella loputtomiin.

Seuraavina olivat vuorossa Obeironin ja Bendacin esitykset, joita Anden kuunteli vain puolella korvalla. Obin tekniikan termejä vilisevä löpinä ei kiinnostanut häntä ja Bendacin änkytystä ja punastelua oli kiusallista seurata. Sen sijaan hän tutkaili vaivihkaa Eistafia, joka istui rennon ryhdikkäänä ja nyppi nukkaa tyylikkäästi leikatun jakkunsa hihasta.

Eistaf, sinä näytät yhä hyvin paljon siltä kauniilta nuorukaiselta, jonka Laftakom eräänä kirpeänä pakkasyönä johdatti Turvapaikkaan. Miten itsetietoinen ja korskea olitkaan jo silloin. Ja silti niin kertakaikkisen hurmaava. Olethan sukua itse keisarille.

Minä, pelkkä märkäkorvainen pentu itsekin, tuijotin sinua silmät pyöreinä. En olisi voinut onnellisempi olla, kun sinä hyväksyit minut, alhaissyntyisen, ystäväksesi. Se ystävyys teki minut sokeaksi ja joudutti veljeskunnan tuhoa.

Eistaf, soititko viuluasi ja nauroit vitseilleni samalla kun suunnittelit Laftakomin murhaa? Mitä kuvittelit hyötyväsi liitosta niiden paholaisten kanssa? Miksi astuit petturuuden niljakkaalle polulle? Miksi juuri sinä, rakkaani?

Vielä tuossa viimeisessä kokouksessa Anden olisi voinut tajuta asioiden oikean laidan. Eistafin ja kumppaneiden suunnitelma oli ollut paljastua nuoren Chabin lipsahduksen takia. Laftakom oli pyytänyt tätä puhumaan seuraavaksi ja Chab oli alkanut kertoilla uusista kokemuksistaan voiman käytössä. Huolimattomuuttaan Chab oli puhunut ohi suunsa ja selittänyt testaavansa käytännössä erinäisten reaktioiden nopeutta, kun ihmiseen sovelletaan hallintakuritusta.

Tällöin Randalos oli älähtänyt kovaa ja kaikki muutkin kääntyneet katsomaan Chabia, joka ennätti liian myöhään korjaamaan: "...tarkoitan hallintaa...pelkkää voiman hallintaa!"

Laftakomin katse oli avoimen kysyvä ja ainakin Zaltarim ja Taihan näyttivät tyrmistyneiltä.

"Hallintakurituksen harjoittelu käytännössä ihmisiin on ankarasti kiellettyä. Minä jos kuka tiedän sen aiheuttamat vammat. Mihin sinä sellaisen taitoa tarvitset ja keneen olet sitä käyttänyt?" Taihan pälpätti niin nopeasti, että sanat liimautuivat yhtenä puurona toisiinsa.

"En minä ole...", Chab aloitti säikysti, mutta Eistaf kiirehti puhumaan väliin: "Hän käytti sitä minuun. Minä olin Chabin koekaniini, sillä halusin oppia tuntemaan tuon julman taian vaikutukset. Halusin ymmärtää niitä tuskia, joita langenneiden uhrit kokevat. Minä pyysin Chabia yrittämään hallintakuristusta. Olen pahoillani, jos petin luottamuksesi, mestari."

Andenia puistatti. Hän tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että selitys oli silkkaa palturia. Eistaf Negos ei olisi ikinä ollut noin hentomielinen.

Laftakom otti itselleen harkitsevan hiljaisuuden. Kirjoituskonettaan tuijottava Chab-poika näytti häpeävältä ja Eistaf anteeksipyytävältä, mutta Anden ennätti vilkaista muidenkin reaktioita. Vannaa oli mahdotonta lukea, mutta ainakin nainen oli lopettanut peilinsä nypläämisen.

Bendac vapisi, kaiketi yllättävä käänne oli järkyttänyt pelokasta miekkosta. Taihan oli avoimen paheksuvan näköinen, kun taas Randalosilla oli kasvoillaan halveksiva "mitäs minä sanoin" -ilmeensä.

Mene hiiteen, Randalos Vevozor! Halutessasi olisit ollut tarpeeksi voimakas kallistamaan vaakakuppia meidän puolellemme. Randalos, jos olisit mukana, petturit pakenisivat nyt meidän sijastamme. Ja silloin Obeiron eläisi edelleen.

Sitten Laftakom puhui, rauhallisesti kuten hänen tapansa oli. "Olette rikkoneet veljeskuntamme sääntöjä vastaan. Hallintakurituksen harjoittamista ei syyttä ole kielletty meiltä kaikilta. Tunnette sen verran hyvin historian, että tuon pimeän kirouksen avulla tehdyt hirmuteot ovat tiedossanne. Myös sinun tiedossasi Chab, niin nuori kuin oletkin."

"Eistaf, sinun luulisi jo ymmärtävän sääntöjemme loukkaamattomuuden", Laftakom jatkoi. "Tavastasi kyseenalaistaa vakiintuneita totuuksia on ollut meille etua, mutta tietyn rajan ylittäminen ei ole hyväksyttävää. Se, että toimit pelkän tiedonhalun ja myötäkokemisen ajamana, toki lieventää asiaa. Vakavammaksi tämän tekee se, että houkuttelit Chabin mukaan kokeiluusi. En silti usko, että äänestäminen rangaistuksesta olisi tarpeen. Käsken teitä olemaan enää ryhtymättä moisiin hullutuksiin. Seuraavalla kerralla ette pääse näin helpolla."

"Mitä! Ei rangaistusta?" Taihan kiekaisi. Hänen tummat silmänsä paloivat kiukusta.

Sydämessään Anden oli samaa mieltä. Hän ei ymmärtänyt Laftakomin lepsuilua näin vakavassa asiassa. Toinen, paljon voimakkaampi ääni päässä vaati kuitenkin olemaan lojaali Eistafille.

Laftakom kohotti torjuvasti kättään. "Malttia Taihan, puhumallahan me tällaiset tilanteet olemme aina selvittäneet. Vastustaako kukaan menettelyäni?" hän sanoi ja antoi katseensa kiertää pöydän ympärillä.

Taihan näytti siltä kuin olisi halunnut kiistellä, mutta painoi sitten päänsä. Edes Randalosilla ei vaikuttanut olevan halua asettua mestarinsa arvovaltaa vastaan.

Anden tunsi painon heltiävän rinnalta, kun Laftakom totesi, ettei tarvetta jatkotoimille ollut. Eistaf ja Chab mutisivat nolot kiitokset, minkä jälkeen puolenkuun kokous jatkui Randalosin vuolaalla selostuksella hänen mannerlaattojen liikkeitä käsittelevästä tutkimuksestaan.

Lopun kokousta Anden pohdiskeli Eistafin ja Chabin menettelyä. Ajatus voiman kielletystä käytöstä oli ilman muuta peräisin Eistafilta. Pelkkää uteliaisuuttaanko hän oli tarttunut kiellettyyn aiheeseen? Yhtä avoimeen sääntörikkomukseen hän oli syyllistynyt viimeksi paljon nuorempana. Anden ei tohtinut ajatella, miten monta vastaavaa tilannetta oli jäänyt pimentoon. Sellainen Eistaf Negos oli aina ollut, ennemmin salassa askaroiva kuin tekemisistään muille avautuva.

Eistaf ei myöskään kestänyt kuunnella moraalisaarnoja, eikä Anden nauttinut niiden pitämisestä parhaalle ystävälleen. Siinä yksinkertainen syy sille, miksi Eistaf ei ollut uskoutunut kokeestaan Andenille vaan helposti ohjailtavalle Chabille. Niin Anden oli silloin kuvitellut ja vasta jälkeenpäin erheensä tajunnut.

Chab, olet edelleen pelkkä poikanen, meistä viimeisenä Laftakomin piiriin liittynyt. Olit yksi Pohjansaarten kalastajakylien köyhistä lapsista, tavallinen ruskeatukkainen orpopoika.

Muistan kun sinut löydettiin harhailemasta erämaasta ja tuotiin Turvapaikkaan. Sinut olisi varmasti lähetetty ensimmäisellä vuorolaivalla matkoihisi, ellei Laftakom olisi äkännyt jotain. Sinussa oli voimaa, ehkä jopa enemmän kuin Jestokissa tai Randalosissa. Jäit luoksemme.

Osoittauduit älykkääksi ja imit tietoa kuin pesusieni vettä. Laftakom piti sinua omana poikanaan ja opetti sinulle kaiken mahdollisen. Ja silti sinä Chab seisot oppi-isäsi murhanneiden luopioiden rivissä. Miksi?

*

Puolenkuun kokouksen päätyttyä Anden oli tehnyt lähtöä huoneistoonsa, kun Zaltarim oli tullut nykäisemään häntä vaivihkaa hihasta ja kysynyt seuraksi ulos. Hieman kummeksuen Anden oli kohauttanut hyväksyvästi olkiaan.

Hän piti Zaltarimista, vaikka ei ollut koskaan oppinut tuntemaan tätä läpikotaisin. Silmälasipäinen mies oli vaikeasti tulkittava ja monisärmäinen luonne. Zaltarimilla oli tapana jutustella hyväntuulisesti näkemistään ja kuulemistaan asioista, mutta toisena hetkenä leikkisästä tarinankertojasta tuli vakava ja ankarailmeinen erakko.

Myös Zaltarimin pitkät matkat vieraannuttivat häntä tovereistaan. Hän jos kuka tunsi mutaiset kärrypolut ja halvat, russakoita kuhisevat majatalot. Veljeskunnassa kullakin oli oma työnsä, mutta Zaltarimin valitsemaa tietä Anden kunnioitti eniten.

Zaltarim ei vienyt toveriaan Turvapaikan puutarhaan, kuten Anden oli alkujaan odottanut, vaan johdatti hänet kohti joen rantatöyrästä. He kävelivät perätysten kapeaa polkua töyräälle, jonka suojissa Inhajokivirtasi mustana ja kylmyyttä huokuvana.

Loppusyksyn kolea viima pyörähteli puuttomalla rinteellä, ja Anden kietoi takkia tiukemmin ympärilleen. Hän ei suuremmin pitänyt jäätävistä talvista, mutta niihin oli täällä pohjoisessa joutunut tottumaan. Sen sijaan Zaltarimia sää ei vaikuttanut haittaavan, sillä hän kulki vain paitahihasillaan Andenin edessä.

Varislintu päästi käheän rääkäisyn heidän yläpuolellaan. Anden kallisti päätään ja näki Zaltarimin mustasulkaisen lemmikin pyristelevän tuulta vasten. Isäntäänsä tervehdittyään Krahh suuntasi lentonsa Turvapaikan torneja kohti. Lintu oli yksi ripaus lisää Zaltarimin omalaatuisuuteen.

Kun he tulivat paikkaan, jossa rantatöyräs kohosi korkeimmillaan, Zaltarim pysähtyi viimein ja kääntyi Andenin puoleen. "Ihmettelet varmaankin, miksi raahasin sinut näin pitkälle. Halusin puhua paikassa, jossa kukaan ei voi kuulla meitä."

"Mistä sitten haluat puhua?" Anden kysyi.

"Jokin on vialla, Anden. En tiedä tarkalleen mikä, mutta tunnen sen."

"Vialla? Mitä oikein tarkoitat?"

"Minulla on tunne - tiedät, että saan sellaisia joskus - siitä, että jokin on pahasti pielessä täällä Turvapaikassa. Aivan kuin keskuudessamme olisi jotain pahaa, joka voi purkautua hetkenä minä hyvänsä." Harmaat silmät lasien takana olivat terävät ja vakavat, mikä kertoi Zaltarimin olevan tosissaan.

"Mihin se voisi liittyä?" Anden kysyi hämmentyneenä. Hän uskoi kyllä Zaltarimin tunteeseen, etsijänä mies oli poikkeuksellisen herkkä tällaiselle.

"En tiedä tarkalleen, mutta kai sinäkin kiinnitit huomiota äskeiseen kohtaukseen kokouksessa. En usko, että Eistaf puhui totta", Zaltarim vastasi.
Anden hätkähti, hän ei pitänyt siitä, että Eistafia arvosteltiin. "Miksi sinä sellaista luulet?" hän kysyi tiukemmin kuin oli tarkoittanut.

"Pienistä eleistä. Hänellä vaikutti olevan liian kiire pelastaa Chab tilanteesta, ihan kuin olisi pelännyt pojan paljastavan vielä enemmän."

"Entä sitten? Siihen voi liittyä jotain aivan muuta."

"Voi Anden, pidät Eistafista liikaa voidaksesi huomata sen, minkä minä huomaan", Zaltarim sanoi hieman apeasti.

Anden puri huultaan, hän ei pitänyt myöskään siitä, että muut ottivat esille hänen ja Eistafin välit. Se mitä hän ajatteli Eistaf Negosista, ei kuulunut kenellekään muulle, ei edes luotettavalle Zaltarimille.

"Mikset kerro näistä epäilyistäsi Laftakomille?" Anden kysyi sapekkaasti.

"Tiedät, ettei hän kuuntele minua. Mokoma kalkkeutunut jääräpää, päästi Eistafin ja Chabinkin hämmästyttävän vähällä. Olet ainoa, jolle tällaisesta voi puhua."

Ehkä Zaltarim oli oikeassa, Laftakomille hänen ei kannattanut kertoa. Zaltarim ja vanha Harmaakäsi eivät erityisemmin tulleet toimeen keskenään, vaan lähinnä sietivät toistensa läsnäoloa. Anden arveli syyksi sen, että Zaltarim teki asiat mieluummin oman päänsä mukaan kuin kuunteli auktoriteetteja.

"Etkö voisi puhua Jestokille, Bendacille tai Taihanille?" Anden ehdotti, sillä hän tiesi Zaltarimin pitävän heistä.

"Niin, ehkäpä minun pitäisi. En vain tahtoisi jakaa tätä kovin monen kanssa, sillä pahaa tunnetta varmempaa todistetta minulla ei ole."

Anden nyökkäsi, ehkei kannattanut mennä muiden juttusille vailla parempaa tietoa. "Jospa tehdään niin, että pidämme kumpikin silmät avoimina. Ryhdytään toimiin heti kun on tarvetta", hän ehdotti lopulta.

"Niin, se lienee parasta. Älä mainitse tästä keskustelusta kenellekään", Zaltarim vielä varoitti, ennen kuin he kääntyivät palatakseen Turvapaikan paksujen muurien suojiin.

He kulkivat rinteen harjalla peräkanaa tummana kohoavaa linnaa kohti. Tuuli tanssitti syksyn rusottamia heinänkorsia pimenevässä illassa. Anden nyki takkinsa kaulusta ylemmäs ja toivoi jo olevansa omassa huoneistossaan. Hän istahtaisi lempituoliinsa takan loimuun, pyytäisi vanhalta Hobbelta mukillisen etelänmaalaista kaakaota ja miettisi jotain ihan muuta kuin Zaltarimin ikäviä uumoiluja.

*

Viimeiset viikot Turvapaikassa eivät olleet antaneet viitteitä tulevasta. Arki oli seuraillut tuttuja uomiaan, vaikka veljeskunnan kohtalo oli jo kirjoitettu.

Jestok oli rämpyttänyt luuttua ja hoilannut serenadia yhdelle palvelustytöistä. Nauru oli kukkinut heidän kasvoillaan, ja Anden oli arvannut tytön olevan valmis kaadettavaksi sänkyyn. Oppineeksi kemistiksi Jestok oli harvinaisen kevytmielinen. Tai sitten juuri siksi hän ymmärsi rakkauden kemiaa.

Obeiron oli testannut pihalla rämiseviä polttomoottoreitaan, mille Randalos oli ilmehtinyt paheksuvasti aina ohi laahustaessaan. Ja nyt Obeiron oli kuollut, tapatettu.

Voi Ob, Ob-teknikko, Ob-uhrautuja. Sinun ihmeelliset vempaimesi olisivat olleet korvaamaton apu pakomatkalla. Kuka noita laitteita käyttää nyt? Ja mihin tarkoitukseen?

Anden itse oli ollut viimeiset viikot kiinni omassa työssään ja käynyt vain harvakseltaan yhteistuvassa muita tapaamassa. Unohdusta edeltäneellä ajalla viljelymaan parantamiseen käytetyt menetelmät olivat alkaneet avautua pitkällisen puurtamisen jälkeen, eikä hän ollut malttanut karata työnsä äärestä.

Vanha Hobbe ja muut palvelijat olivat riittäneet juttukumppaneiksi noina kiireisinä päivinä, eikä Anden ylipäätään tavannut olla turhan seurallinen. Se taisi olla heidän kaikkien yhteinen ongelma. Jokainen kyhjötti omassa kammiossaan tutkimuksiensa parissa vaivautumatta vierailemaan toisten luona. Jos he olisivat olleet enemmän tekemisissä keskenään, muutos pettureiden käytöksessä olisi saatettu huomata ajoissa.

Vanna ja Cors olivat palanneet yhdessä joltain matkaltaan. Siinäkään ei ollut mitään poikkeuksellista, vaikka Anden ounastelikin näin jälkikäteen, että kaksikko oli hyödyntänyt poissaoloa petollisten juoniensa punomiseen. Hän muisteli Bendacin vaikuttaneen vaivaantuneelta, kun he olivat maistelleet eräänä iltana minttutotia yhteistuvassa. Mutta ainahan Bendac oli ollut sosiaalisesti onneton, joten Anden ei ollut kiinnittänyt asiaan enempää huomiota.

Bendac - en voi uskoa sitä! Sinun tukkasi hapsottaa ohuena ja ryhtisi on ujoudesta kumara. Et koskaan lausu pahaa sanaa kenestäkään. Tiedät kaiken kasvi- ja eläinmaailmasta, mutta punastut tomaatin väriseksi, kun nätti tyttö vain hymyilee sinulle.

Ihmisten seurassa et oikein pärjää, mutta eläinten kanssa olet taitavampi kuin kukaan muu. Ruokit lintuja, höpöttelet kissoille ja taputtelet hevosia. Ja sinä kilteistä kiltein mies murhaat kylmäverisesti Laftakomin! Miten kauan kuljit varjoissa ennen lopullista lankeamista?

Ehkä oli parempi, että Laftakom ei ollut näkemässä tätä hirveyttä. Hänen jalot aatteensa oli petetty mitä karmeimmalla tavalla. Oli tehty epäpyhä liitto sen kanssa, minkä vastaiselle toiminnalle Laftakom Harmaakäsi oli omistanut elämänsä. Pahempaa petosta oli vaikea kuvitella.

Kuudelle heistä yhdessä tavoiteltu päämäärä ei ollut riittänyt. Veljeskunnan pyhät valat oli rikottu, kun nuo kuusi kirottua olivat hamunneet lisää itselleen. Niin tehdessään he olivat kurkottaneet mustimpaan pimeyteen.

*

Räntäsade piiskasi suoraan kasvoihin, mutta Anden ei vaivautunut vetämään huppua pidemmälle. Myräkkä oli merkki elämästä, siitä minkä vuoksi kannatti taistella. Rännän kastellessa saattoi myös hetkiseksi unohtaa, kunnes muistot vyöryivät jälleen tuskaisina ylitse.

Mieleen nousi katkelmia keskustelusta päivältä, jolloin Anden oli ensimmäisen kerran aavistanut, ettei elämä voisi jatkua loputtomiin entisen kaltaisena. Nyt tuosta tapaamisesta tuntui vierähtäneen ikuisuus. Se kuului menneisyyteen, aivan toiselle aikakaudelle, joka ei olisi enää koskaan palaava.

Se oli tapahtunut joitakin päiviä viimeisen puolenkuun kokouksen jälkeen. Anden oli marssinut Eistafin huoneistoon hyvin sekavassa mielentilassa. Oli saatava varmuus siitä, että hänen vastaanottamansa kirjeen väitteet olivat pelkkiä ilkeämielisiä juoruja.

Miten väärin hän olikaan menetellyt! Menemällä Eistafin luokse hän oli saanut luopiot varovaisiksi. Kirottua typeryyttä ja luottamista ystävään, joka petti raskaasti.

Obin rakentamista kovaäänisistä lempeästi helisevä musiikki ja ilmanraikastimesta pöllähtelevä niittykukkien tuoksu olivat herkistäneet Andenin aistit kuten aina Eistafin huoneistoon astuessa. Eistaf Negos arvosti kauneutta ja tyyliä. Eistaf-nautiskelija, Eistaf-hurmuri, Eistaf-petturi.

Anden oli tavannut Eistafin hypistelemästä kaikissa spektrin väreissä kimaltelevaa lasilintua. Tuokion hän oli ainoastaan ahminut ystävänsä piirteitä. Eistafin pitkä niska oli taipunut kaarelle, ja niskatukasta kasvatettu töyhtö oli valahtanut ulos kauluksen alta. Teki mieli pujottaa sormet niskatöyhdön ympärille ja nykäistä sitä.

Töyhtö kertoi Eistaf Negosin olevan keisarillista sukua, tosin kaukainen serkku vain. Sukutaustan olisi voinut arvata jo miehen hienostuneesta ulkomuodosta, Anden ajatteli. Eistafissa oli kaikki kohdallaan, hän olisi sopivan pituinen, ruumiinrakenteessa oli voiman rinnalla tiettyä sulokkuutta ja kasvot olivat hienopiirteiset, oikeastaan liian viehättävät miehelle. Eistafille ei kukaan vetänyt vertoja - tai Vanna tietysti, mutta Vanna oli nainen.

Eistaf nosti päätään kuullessaan Andenin askeleet ja hänen vakavan tuumiva ilmeensä pehmeni hymyksi. Musiikin helinä vaimeni hetkessä, kun Eistaf painoi pientä nappulaa lasilinnun vatsapuolella.

"Niin kaunis ja niin särkyvä, kuin keväinen ensirakkaus", hän lausui baritonillaan ja nakkasi linnun välinpitämättömästi huoneen nurkassa olevaan altaaseen. Kuului ikävä ääni, kun lasilintu särkyi kivisen altaan pohjalle.

"Miksi rikoit sen?" Anden kysyi.

"Siivessä oli tummentuma. Taiteilija pyrkii täydellisyyteen eikä viallisuudelle ei ole sijaa hänen maailmassaan."

"Sääli lintua silti. Olisin voinut ottaa sen itselleni."

"Anden, en ikinä antaisi sinulle mitään epätäydellistä", Eistaf sanoi ja hymyili rentoa hymyään, josta tiesi Andenin niin kovasti pitävän.

Sanat olivat piikkejä iholla. Anden ei tulisi ikinä saamaan Eistafilta mitään epätäydellistä, sillä täydellistä Eistaf ei voinut toiselle miehelle antaa. He olivat vuosia sitten käyneet asiasta keskustelun, jonka muisto teki Andenin yhä surulliseksi. Miksi Eistafin piti juuri nyt raapia umpeutumatonta haavaa? Joskus hän satutti muita niin helposti. Ja siltikään Anden ei koskaan jaksanut kauan vihoitella ystävälleen. Ei tuon hymyn edessä.

Tänään hän ei ollut katselemassa hymyilevää Eistafia, vaan vaatimassa selitystä mieltään kaihertavaan asiaan. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä hän ei osannut olla luja Eistafille. Muille kyllä, mutta ei Eistafille, jonka läsnäolo teki varmasta ja päättäväisestä Andenista hauraan ja hämmentyneen. Sen he kumpikin tiesivät liian hyvin.

Anden keräsi rohkeutta ja oikaisi hartioitaan. "Eistaf, eräs yhteyshenkilöni väittää nähneensä sinut tapaamassa paria langenneiksi tiedettyä henkilöä ja kertoo sinun kyselleen heiltä tietoja reitistä karmioiden Riivattuun Maahan. Toisesta lähteestä olen kuullut, että olet kolunnut Dimaloksen synkimpien sivukujien kirjakauppoja etsiäksesi karmioista ja niiden voimista kertovia kiellettyjä teoksia? Mitä peliä pelaat?"

Hymy suli Eistafin komeilta kasvoilta. "Vai niin nuuskijasi väittävät. Kuinka mielenkiintoista, että määräät käskyläisesi varjostamaan parasta ystävääsi. Mutta miksi tämän urkkimasi tiedon pitäisi häiritä sinua?" Eistaf sanoi ilmeeseensä nähden aivan liian leppeällä äänellä.

Hän ei edes yrittänyt kieltää väitteitä! Niin paljon kuin Anden oli toivonut, että tietolähteet olisivat käsittäneet kaiken väärin. Mutta ei.

"Tuoko on vastauksesi? Totta vieköön minua häiritsee, jos olet tekemisissä minkään karmioihin liittyvän kanssa. Sääntömme kieltävät meitä kajoamasta sellaiseen."

"Laftakomin säännöt", Eistaf sanoi painokkaan rauhallisesti.

"Mitä!"

"Kuulit mitä sanoin. Emme voi orjallisesti lukkiutua opinkappaleisiin, jos järki sanoo, että on toimittava toisin. Aivan samaan tapaan kuin valtioiden lakien, myös veljeskunnan sääntöjen on voitava mukautua maailman muutokseen. Ei ole olemassa mitään pyhää ja kiveen hakattua, kun puhutaan ihmisten keksimistä ohjesäännöistä."

Anden oli vuosien varrella oppinut, ettei Eistaf arvostanut vanhoja perinteitä, mutta siitä huolimatta hänen sanansa tuntuivat vääriltä. Ne löivät vasten sitä kaikkea, mitä Anden piti tärkeänä.

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: "Eistaf, me puhumme nyt periaatteellisista kysymyksistä. Siitä miksi veljeskuntamme on olemassa."

Hänen keskustelukumppaninsa siristi silmiään ja puhui sitten taas. "Emme ole enää poikasia. Sinä olet kolmenkymmenenkahden, minä kaksi vuotta vanhempi. Vaikka näytämmekin ikäistämme nuoremmilta, vanhenemme silti vääjäämättömästi. Laftakomin oppeihin tukeutuen saatamme pystyä kasvattamaan elinikäämme ehkä sataanviiteenkymmeneen vuoteen. Ei sen pidempään. Mutta miltä kuulostaisi päättymätön elämä? Se olisi yksi lahjoista, jotka tämä uusi polku voisi meille suoda. Ajattele Anden, me kaksi täällä ikuisesti - yhdessä."

Anden nielaisi ja epäröi. Se kuulosti liian ihmeelliseltä ollakseen totta. Ja ennen muuta ehdotus merkitsisi kaiken sen hylkäämistä, mihin hän oli oppinut uskomaan. Siksi hän ravisti päätään ja sanoi: "Ei, se olisi väärin."

Eistaf Negos pudisti päätään vaisu hymy suupielillä karehtien. "Voi Anden, olet niin ennalta arvattava. Mutta kuuntele nyt kuitenkin. Jos ikuinen elämä ei houkuta sinua, niin entä voima ja valta? Kyky tehdä asioita, joista olemme tähän saakka voineet vain uneksia. Tähänastinen toimintamme on ollut pelkkää puuhastelua. Surkeaa nappikauppaa sen rinnalla, mihin kaikkeen meillä on mahdollisuus kurkottaa tällä tarjouksella. Ajattele, mahdollisuus palauttaa ihmiskunta takaisin loistonsa päiviin, aikaan ennen unohdusta!"

Eistafin vaaleanruskeat silmät olivat kiiltäneet häiritsevästi ja Anden oli aistinut miehestä oudon kuumeisen innostuksen. Olisipa hän silloin tajunnut, että Eistafin kohdalla kyse ei enää tuossa vaiheessa ollut haihattelevista unelmista. Luopiot olivat silloin jo valmistautumassa hankkeensa toteuttamiseen.

Hyväuskoisuttaan Anden oli kuvitellut sen olleen vain filosofinen väittely. Tosin paljon kiihkeämpi kuin mitä he yleensä tapasivat käydä keskenään. Hän oli luullut, että Eistaf vasta punnitsi vaihtoehtoja ja oli kiinnostunut kuulemaan Andenin mielipiteen asiasta. Miten vähän Andenin mielipide siinä vaiheessa olikaan merkinnyt. Se ei ollut puupenninkään arvoinen, vaikka Anden ja Eistaf olivat joskus vannoneet ikuista ystävyyttä toisilleen. Nekin olivat olleet tyhjiä kavaltajan sanoja Eistaf Negosin puolelta.

Hän oli tietenkin suuttunut Eistafille ja puhunut suunsa puhtaaksi. "Olet hullu jos uskot tuohon. Uskot lupauksiin sellaisilta, jotka on luotu tuhoamaan. Luulet voivasi pelata peliä heidän kanssaan, vaikka jo pelkkä astuminen pelikentälle on varma tie turmioon. Et tunne voimia, joiden kanssa olet tekemisissä. Et pysty hallitsemaan tilannetta, ei kukaan pysty hallitsemaan Cmorh-Biyrin noitia. Teet virheen, josta saa maksaa koko ihmiskunta."

"Hah, olet taas täyttänyt korvasi Sinisen Kuun maailmanlopunennustajien loruilla. Lufudon on tutkinut asioita. Hän on perehtynyt karmioihin ja niiden voimiin. Lufudon vakuutti minut siitä, että valjastamalla nuo pedot käyttöömme voimme tehdä suuria tekoja. Miksi jättää käyttämättä tilaisuus, kun vaihtoehtona on taapertaa tuhansia vuosia tässä jälkeenjääneisyyden tilassa? Lufudon on osoittanut..."

"En piittaa siitä, mitä Lufudon on osoittanut. Se mies on kavala kuin myrkkykäärme ja kukaties langennut. Zaltarimkin sanoo..."

Lufudon Narthoy, olet iljetys mieheksi. Olen aina inhonnut sinun pistävästi katsovia siansilmiäsi ja terävää, alati vuotavaa nenääsi. Kireä äänesi raastaa korviani ja hullaantunut kiinnostuksesi synkimmistä salaisuuksista ja pimeän voiman käytöstä kertovaan kirjallisuuteen oksettaa minua.

"Tunne vihollisesi", sinä tapasit vastata muiden uteluihin ja jatkoit pimeän kirjallisuuden tutkimista. Tihkuit myrkyllisyyttä, mutta kätkit todellisen luontosi Laftakomilta. Tietäisinpä, miten sokaisit mestarin.

"Varo syytöksiäsi!" Eistaf keskeytti. "Sinulla on aina ollut omituinen henkilökohtainen ongelma kaikessa Lufudoniin liittyvässä. Hän on uurastanut veljeskunnan parhaaksi, ollut uskollisista uskollisin. Silloin kun ihailemasi Zaltarim on huidellut maailmalla naurettavassa jahdissaan, Lufudon on tehnyt väsymättä tutkimusta, jonka ansioista olemme nyt tulleet käännekohtaan. Sitä sinä et kykene käsittämään."

"Väitätkö hänen jahtiaan naurettavaksi? Miten kehtaat!" Anden ei muistanut, milloin olisi vihastunut Eistafille vastaavalla tavalla.

Eistaf Negos oli kuitenkin pysynyt tyynenä. "Ymmärrät varmaan nyt, miksi en ole puhunut näistä ajatuksistani sinulle aiemmin. Tiesin sinun suhtautuvan tähän tuollaisella tunteenpurkauksella. Olet lukkiutunut Laftakomin vanhentuneisiin käsityksiin. Tule takaisin kun olet lauhtunut. Rupatellaan sitten kaikessa rauhassa."

Anden oli nyökännyt viileästi ja jättänyt Eistafin kauniin asunnon taakseen viimeistä kertaa, vaikkei ollut sitä vielä silloin tiennytkään. He eivät olleet puhuneet asiasta uudestaan. Ei ollut tullut tilaisuutta. Viikkoa myöhemmin petos paljastui.

Myöskään hän ei ollut mennyt Zaltarimin puheille. Jokin lukko mielessä oli estänyt puhumasta hänen ja Eistafin keskinäisistä asioista kenellekään. Sitä virhettä Anden katui ehkä enemmän kuin mitään muuta.

*

Anden palasi takaisin nykyhetkeen. Yötä ei voinut jatkua kovin pitkään. Ensimmäiset merkit aamunkajosta punersivat taivaanrantaa, ja kun aurinko kohottaisi täydet kasvonsa uudelle päivälle, pakomatka katkeaisi pettureiden syliin.

Hän kompuroi eteenpäin. Toiset seurasivat kuka mitenkin. Heidän vauhtinsa oli hidastunut surkeaksi taapertamiseksi, mutta Andenilla ei ollut voimia hoputtaa ketään.

Silloin hän näki liikettä valkenevalla taivaalla. Musta piste liikkui vinhasti heitä kohti. Oliko se yksinäinen chimeijan ratsastajineen? Tiedustelija, joka hälyttäisi muut paikalle. Tähän kaikki siis päättyisi, tällaisella tavalla.

Anden huusi hälytyksen. Samalla hän kopeloi taskua ja löysi linkkuveitsen. Pari viiltoa ranteisiin ja suonet avautuisivat. Toiset tehkööt mitä haluavat, mutta hän itse ei antautuisi elävänä pimeyden pedoille.

Liike yläilmoissa läheni. Izaskar rojahti polvilleen eikä osannut kuin väännellä laihoja käsiään. Taihan painautui Zaltarimin kylkeen ja puhua papatti hädissään. Jestok ainoastaan tuijotti alistuneena taivasta ja lähestyvää tuhoa. Anden ei voinut auttaa heitä. Hän avasi linkkuveitsensä terän. Eistaf, sinun takiasi.

Silloin Taihanin kiljaisu helisi korvissa. Se oli...tuo kiljaistu nimi...Oli pakko katsoa uudestaan. Anden näki, miten suuri varislintu räpisteli myrskyn halki heitä kohti. Taihanin tavoin hän huudahti linnun nimen.

"Krahh, Krahh...", Anden kuiskaili ja työnsi veitsen takaisin taskuun.

Lintu laskeutui Zaltarimin olalle. Sen jalkaan sidotusta paperirullasta löytyi tieto, jonka vain vaivoin pystyi uskomaan todeksi: apujoukot olivat aivan lähellä, takaa-ajajat kaikonneet.

Anden kellahti Izaskarin seuraksi saviselle rinteelle, niin huojentunut hän oli. Viisas Krahh todellakin pystyi ihmetekoihin. Siinä missä Zaltarim ei ollut tavallinen mies, ei maailman viimeinen suurnaakkakaan ollut tavallinen lintu.

Krahh oli suonut viidelle pakenijalle toisen mahdollisuuden, uuden elämän. Sen Anden Telon aikoi käyttää parhaalla keksimällään tavalla: Hän jatkaisi Laftakomilta kesken jäänyttä työtä ihmiskunnan hyväksi. Ja sen ohella hän kostaisi pettureille, kostaisi kovempaa kuin kuvitella saattoi.

*