Esinäytös, 2. kirja

Curtus
Vilmur, Andiolin keisarikunta, vuonna 1577 uutta aikaa

Curtus Jerovann katseli kiinteästi neljää ihmistä, joita hän ei ollut tavannut koskaan ennen. Nuo neljä hytisivät vilusta ja olivat kiitollisina kääriytyneet heille tarjottuihin huopiin. Oli kylmä ja pimeä talvi-ilta ja taival Andiolin keskiosissa sijaitsevaan Vilmurin pikkukaupunkiin oli ollut raskas. Curtus tiesi seurueen ratsastaneen koko päivän edellisestä pysähdyspaikasta. Miehillä oli takanaan vieläkin pidempi matka kuin vaaleatukkaisella naisella, joka seisoi toisen miehen rinnalla ja näytti jännittyneeltä.

Curtus ymmärsi häntä. Nainen oli kiskaistu äkkiarvaamatta tavallisesta elämästään näytelmään, jonka käsikirjoitusta hän ei ollut lukenut etukäteen. Joka tapauksessa Curtus toivoi hänen onnistuvan roolissaan. Ryhmän muiden jäsenten turvallisuus oli siitä kiinni. Onneksi nainen oli kuulemma urhea ja pystyisi olemaan luonteva siinä, mihin hänet oli pakotettu.

Enemmän Curtusia huoletti miehistä vanhempi, joka istua nökötti lyyhistyneessä asennossa sohvalla, huopa puolittain harteillaan ja tuijotti lamaantuneena lattiaan. Hän tiesi hyvin, mitä mies oli joskus ollut ja mietti, voisiko tämä koskaan toipua hirveästä menetyksestään.

Myös toinen mies näytti synkältä ja rasittuneelta. Se ei ollut ihme, olihan hänkin kokenut kovan iskun. Siitä huolimatta Curtusin kohtaama katse oli myös päättäväinen. Sellainen hieman päälle kolmenkymmenen ikäisen miehen täytyi ollakin. Kantoihan hän sylissään pientä huopiin käärittyä nyyttiä, joka oli hänen oma poikansa.

Lapsi oli arviolta vuoden vanha; ihan varma Curtus ei ollut, sillä hän ei tiennyt lapsista paljoakaan. Hän oli itse jo yli viidenkymmenen, muttei ollut milloinkaan tullut perustaneeksi perhettä. Hänen ainut perheensä oli melkein koko aikuisiän ollut Sininen Kuu ja ennen muuta Zaltarim Fizol.

*

Ennen Zaliin tutustumista nuori Curtus oli ollut Dimaloksen kujien pahimpia tappelupukareita. Pienikokoinen näppäräsorminen orpopojanlurjus, josta oli kasvanut pahansisuinen ja mitään pelkäämätön nuori hulttio, joka suoritti rosvokoplansa pomon käskystä kaikkein siekailemattomimmat rikokset.

Curtus ei ollut kaihtanut mitään keinoja. Hän oli häpeämättä kiristänyt suojelurahaa iäkkäiltä torimyyjiltä, ryövännyt köyhän lesken viimeiset pennoset ja piessyt vastaantulijan henkihieveriin, mikäli niin vain huvitti.

Hän oli pitkään leikitellyt kohtalollaan. Lainvartijat olivat kyllä panneet Curtusin merkille, mutta tavalla tai toisella hän oli aina välttänyt kiinni jäämisen. Vaan lopulta tuli Curtusinkin aika maksaa teoistaan. Koplan pomo oli määrännyt hänet kaappaamaan erään varakkaan kauppiaan nelivuotiaan pojan, tietysti kunnon lunnasrahat kiristääkseen.

Curtus oli pitänyt tehtävää helppona, kerrankos sitä nyt yhden lapsen nappaisi kiinni. Valitettavasti kaikki oli mennyt mönkään alusta lähtien. Curtus oli kyllä päässyt tunkeutumaan kauppiaan kotiin ja kopannut lapsen syliinsä. Siihen onni oli loppunut.

Kauppias olikin ollut kotona ja yllättänyt Curtusin pakenemasta kirkuva pikkupoika kainalossaan. Hän oli tempaissut haulikkonsa esiin ja sulkenut pakoreitin. Curtus oli käännähtänyt kannoillaan ja livahtanut lapsi kainalossaan talon yläkerran ikkunasta ulos katolle.

Poika oli reuhtonut vimmatusti ja rääkynyt kurkku suorana. Kauppias oli könynnyt ikkunasta heidän peräänsä ja tähtäillyt taas pyssyllään. Jos Curtus olisi ollut viisas, hän olisi jättänyt lapsen jälkeensä ja luikkinut kiireesti pakoon. Ahneuksissaan hän oli kuitenkin hoippunut katolle.

Sen jälkeen kaikki oli tapahtunut nopeasti. Kauppias oli tähdännyt ja haulisuihku oli osunut Curtusin pohkeeseen. Hän oli menettänyt tasapainon ja pudonnut poika sylissään katolta. Pudotusta oli ollut hyvän matkaa ja seuraukset sen mukaiset. Curtus oli mätkähtänyt kiviselle kadulle suoraan kauppiaan nelivuotiaan pojan päälle.

Lapsirukka oli saanut välittömästi surmansa pään iskeydyttyä katukiveen. Curtus sen sijaan oli selvinnyt pudotuksesta lähes vahingoittumattomana.

Kaupunginvartioston sotilaat olivat ehtineet estää surusta hullua kauppiasta ampumasta Curtusia siihen paikkaan. Niinpä hänet oli vangittu ja asetettu syytteeseen taposta. Tuomiota hän ei silti saanut, sillä muuan Zaltarim Fizol -niminen mies ylipuhui tuomarin hylkäämään Curtusin syytteet. Pahat kielet kun vihjasivat, että tuomarilla oli salattuja rötöksiä omallatunnollaan eikä hänen taivuttelunsa ollut siksi vaikeaa.

Zal otti Curtusin mukaansa ja antoi tälle mahdollisuuden sovittaa rikoksensa palvelemalla uskollisesti Sinistä Kuuta ja ennen kaikkea Zalia itseään. Niin Curtus myös teki.

Poikansa menettänyt kauppias janosi edelleen päätä vadille. Kuulusteluissa Curtus oli itseään suojellakseen mennyt paljastamaan koplansa piilopaikan. Sieltä kaupunginvartiosto onnistui nappaamaan vain yhden koplan jäsenen, Mustarotaksi kutsutun nuoren pojan. Tuomari iloitsi löytäessään kauppiaalle syntipukin ja järjesti Mustarotan Curtusin sijasta kuritushuoneeseen.

Kului vuosia, kunnes Mustarotta pääsi viekkautensa ja suhteittensa avulla pakenemaan vankilasta. Hän kuitenkin kantoi kaunaa kaltereiden takana menettämästään ajasta. Mustarotta oli mies, joka ei koskaan unohtanut vihollisiaan. Tuomari menettikin myöhemmin henkensä saatuaan nukkuessaan veitseniskun sydämeensä.

Curtus Jerovannia ja Zaltarim Fizolia Mustarotta ei enää tavoittanut. Isendar Varganina myöhemmin paremmin tunnettu Mustarotta raivasi tiensä huipulle, mutta Curtus ei uskonut hänen unohtaneen mennyttä. Ja sanottiinhan koston maistuvan suloisemmalta, kun sitä sai odottaa pitkään.

*

Curtus oli kulkenut Zal Fizolin kanssa halki koko asutun maailman. Hän oli ollut todistamassa, miten Zal oli surmannut kasvottoman pedon ja lukuisan joukon pimeyden palvelijoita. Curtus oli myös vaeltanut yhtenä seitsemästä kumppanuksesta Riivattuun Maahan ja taistellut siellä karmioita vastaan. Hän oli ollut Zalin uskollinen soturi yli kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta nyt Zal oli keksinyt hänelle muuta käyttöä.

Katkeruutta hän ei tuntenut, mutta pienen alakulon riipaisun kylläkin. Ikä oli vääjäämättä ajamassa Curtusin ylitse. Taistelijana hän ei ollut enää yhtä pystyvä kuin ennen. Zalilla oli nykyään nuorempia ja nokkelampia apureita, kuten kaunis Melgyera ja ovela Ragart. Vanhenevan Curtusin paikka alkoi olla muualla kuin pölyisillä maanteillä. Siksi Zal oli tänään kutsunut hänet tapaamaan näitä vieraita ihmisiä.

Mitä Zal ikinä käskikään, Curtus totteli. Niin oli ollut sitä hetkestä, kun Zal Fizol oli hänet tuomioistuimen edestä pelastanut ja niin olisi oleva vastaisuudessakin. Zal oli uskonut hänen haluunsa muuttua ja kasvaa paremmaksi ihmiseksi. Curtus oli vuosikymmenet tehnyt töitä hyvittääkseen menneisyytensä erheet. Eikä hän ollut kertaakaan pettänyt Zalin luottamusta. Siksi ottaisi tämän uudenkin tehtävän ylpeänä vastaan.

Sillä hetkellä Zal palasikin takaisin huoneeseen ja asettui Curtusin viereen seisomaan. Curtus huokaisi hiljaa helpotuksesta. Oli raskasta jakaa hiljaisuus ventovieraiden kanssa, etenkin kun toinen miehistä ei selvästikään ollut täysissä sielunvoimissaan.

"Valmistelut ovat edenneet joutuisasti. Saamme teidät jo huomenissa jälleen matkaan", Zal virkkoi asiallisella äänellä. Vaaleatukkainen, lasta sylissään pitelevä mies nyökkäsi ja vilkaisi askeleenmitan päässä itsestään seisovaa naista. Tämä hymyili miehelle vaisusti. Kaikesta näki, että pariskunta ei ollut samalla tavalla läheinen toisilleen kuin mies ja vaimo tapasivat olla. Ehkä aika auttaisi asiassa, Curtus mietti ja toivoi, että oppisi pitämään kummastakin.

"Entä hän?" Curtus kysyi Zalilta ja osoitti sohvalla istuvaa päätään riiputtavaa miestä.

"Mitä Avinnorista?" vaaleatukkainen mies älähti turhankin kiivaasti. "Hän tulee tietysti mukaamme!"

Sohvalla istuva mies ei osoittanut eleelläkään kuulleensa itseään koskevaa sananvaihtoa. Curtuskaan ei sanonut enempää, vaan odotti Zalin vastausta. Jos hän itse saisi päättää, mielentasapainonsa menettänyt mies jäisi pois matkalta. Näinä aikoina ei tarvittu moista taakkaa vaarantamaan muiden turvallisuutta.

"Pystytkö huolehtimaan hänestä?" Zal kysyi vaaleatukkaiselta mieheltä.

"Olen huolehtinut Avinnorin tänne asti. Huolehdin hänestä vastedeskin. Onhan hän veljeni", mies vastasi ja katsoi Zalia haastavasti.

Zal nyökkäsi. "Hyvä on sitten. Hänelle pitää keksiä jotain tekemistä. Vaimon ja lasten menetyksestä ei pääse yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään, jos on mielekästä toimintaa."

Vaalea mies rypisti otsaansa ja vilkaisi perheensä julmaa kuolemaan surevaa veljeään. "Keksimme varmasti jotain", hän sanoi.

Veljesrakkauden lisäksi hänen huoleensa taisi sekoittua itsesyytöksistä juontuvaa velvollisuudentuntoa. Olihan mies tehnyt kammottavan virheen, minkä seurauksena hänen Avinnor-veljensä oli nyt tuossa tilassa, perheensä ja ehkä järkensäkin menettäneenä.

Samassa lapsi miehen sylissä ynähti ja parahti sitten itkuun. "Jaahas, hän heräsi viimein", Zal sanoi jokseenkin huvittuneesti. Vaalea mies kumartui lohduttamaan pienokaista ja tämä hiljeni oitis.

"Mikä on pojan nimi?" Zal kysäisi.

Vaalea mies silitti lapsen kullanvärisiä suortuvia ja vastasi: "Hän on Josel."

"Josel...", Zal aloitti tuumivasti. "Se on malkanialainen nimi. Pidätkö siitä?"

"Olen sen itse hänelle antanut."

Zal hymähti. "Olkoon menneeksi, eihän lapsi muutenkaan vaaleutensa takia kävisi uskottavasti dimalista."

"Josel on minulle...meille tärkein. En ole valmis mihinkään, mikä uhkaisi häntä", mies sanoi ja vilkaisi vaaleatukkaista naista.

"Andreuz-hyvä, tiedän sen. Teemme pojan elämästä niin turvallisen kuin on taustasi tuntien mahdollista. Siksi Curtus Jerovann tässä vieressäni lähtee mukaanne.

Andreuziksi kutsuttu mies silmäili Curtusia nyt paljon tarkemmin. Hänen tutkivasta katseestaan saattoi lukea hyväksyntää sekä uteliaisuutta. Älykäs ja hyväntahtoinen mies, Curtus päätteli. Ehkä hän todellakin oppisi pitämään miehestä.

Curtus ajatteli myös Josel-pienokaista. Hän saisi seurata vierestä, miten poika varttuisi aikuisuutta kohti. Sillä hetkellä Curtus päätti huolehtia lapsesta parhaan kykynsä mukaan. Olkoon se jonkinmoinen laiha sovitus hänen tappamansa dimaloslaisen kauppiaan nelivuotiaan pojan kohtalosta.

Zal nähtävästi tajusi, että pariskunta kaipasi lisätietoja mukaansa tulevasta miehestä ja jatkoi: "Annan takeeni Curtusista. Hän on toiminut palveluksessani yli kolmekymmentä vuotta ja on Sinisen Kuun luotettuja. Hän on matkustanut maailman äärestä toiseen ja osaa tarvittaessa käyttää niin kivääriä kuin järkeään. Teillä on synkkiä voimia perässänne. Curtus jos kuka tuntee vihollisemme. Pitäkää hänet lähellänne, niin olette huomattavasti paremmassa turvassa."

"Kelpo mies on aina tervetullut joukkoomme", Andreuz sanoi. "Curtus, sinusta olisi meille varmasti suurta apua. Olen kiitollinen sinulle jo nyt." Nyökättyään Curtusille hän kääntyi taas Zaliin päin. "Mutta kerrohan, mikä on määränpäämme?"

Zal katsahti kaikkia huoneessa olijoita ja puhui sitten: "Te asetutte asumaan Paidos-nimiseen kaupunkiin. Se on hyvin tavallinen keskikokoinen provinssikaupunki eteläisessä Andiolissa. Kaupunki on dimali-kaupungeista rauhallisimpia, vakavaraisimpia ja parhaiten hallittuja. Monet seikat varmasti poikkeavat siitä, mihin olette tottuneet Malkaniassa, mutta sille ei tässä tilanteessa voi mitään."

"Kiitos. Kuulostaa paremmalta mitä olin osannut toivoa. Entä miten turvallinen kaupunki on?" Andreuz kysyi.

Zal murahti ja korjasi silmälasiensa asentoa. "Jos tarkoitat, onko siellä langenneita, niin varmasti en tietenkään voi sanoa. Olen kuitenkin henkilökohtaisesti tehnyt etsintöjä ja pyyhkinyt elävien kirjoista pari mahdollista tapausta. Kaupunki on niin turvallinen kuin olla saattaa. Yritän vielä käyttää vaikutusvaltaani, että saisimme alueen käskynhaltijaksi erään luotetun miehen."

"Hyvä. Entä miten asumisjärjestelymme laita on? Tällä hetkellä rahavarantoni ovat kehnonlaiset, mutta...", Andreuz aloitti huolen häivähdys kasvoillaan.

"Kaikesta on huolehdittu", Zal sanoi ja viittoili kädellään rauhoittavasti. "Teille on katsottu oikein viihtyisä huoneisto kivitalon toisesta kerroksesta. Curtusilla on mukanaan sopiva määrä rahaa. Lisää on saatavissa välikäsien kautta Siniseltä Kuulta. Ette tule kokemaan puutetta. Sitä paitsi olen järjestänyt alkuun teille opastajan auttamaan käytännön kysymyksissä. Rummo Landez on paikallinen sekatavarakauppias ja hyvin auttavainen. Hän ei ole Sinisen Kuun jäsen, mutta on minulle kiitollisuudenvelassa ja huolehtii kaikista pulmistanne. Itse asiassa mielestäni on parempi, että rajoitamme yhteydet Kätkölinnaan mahdollisimman vähiin. En välttämättä luota kaikkiin siellä majaileviin. Joten tukeutukaa aluksi herra Landeziin. Hänellä on muuten vaimonsa kanssa samanikäinen poika kuin Josel. Ehkäpä pojista tulee vielä ystävykset."

Andreuz mumisi hyväksyvästi. Sitten jotain näytti juolahtavan hänen mieleensä. "Paidos on varmasti hyvä kasvupaikka pojalle, mutta miten minun tutkimukseni? Pystynkö jatkamaan niitä?"

"En todellakaan sallisi sinun luopuvan tutkimuksistasi", Zal vastasi. "Jonkinlainen peiteammatti on silti tarpeen uteluiden vaientamiseksi. Minulla on siitä ja tutkimuksestasi muutama ajatus vaihdettavana kanssasi."

"Hyvä on, puhutaan toki", Andreuz virkkoi Zalille ilmeisen tyytyväisenä asioiden järjestymisestä.

Vanha mies antoi katseensa kiertää kaikissa läsnäolijoissa, pisimpään sohvalla edelleen nököttävässä miehessä. Lopuksi hän kääntyi jälleen Andreuzin puoleen. "On jo myöhä. Päästäisimmekö muut levolle? Anna poika äidilleen", Zal sanoi merkitsevästi.

Idalae-niminen nainen ei ollut puhunut mitään koko keskustelun aikana. Nyt hän nyökkäsi ja otti vastaan huopiin käärityn lapsen. Heti kun hän oli saanut nyytin syliinsä, pikkuinen alkoi rääkyä kiukkuisesti. Nainen rupesi hiukan epävarmasti hyssytelemään poikaa ja sai tämän lopulta rauhoittumaan. Sillä välin Curtus auttoi perheensä kuolemaa surevan miehen ylös sohvalta ja johdatti hänet sekä naisen lapsineen makuuhuoneita kohti.

Kotoaan paennut pieni perhe oli turvassa talossa, jota ympäröi musta talviyö ja roudasta kankea maa. Yöpuulle käyvän talon sisätiloissa oli kotoisan lämpöistä, mutta ulkona sen nurkissa puhalsi hyinen viima. Se ujelsi vihaisesti kuin kertoakseen siitä raivosta ja pettymyksestä, jota jossain kaukana tunsi perheen jäljet kadottanut takaa-ajaja.

Luovuttanut tuo takaa-ajaja ei kuitenkaan ollut. Sen tiesi jokainen talosta sinä talvisena yönä turvaa hakenut. Paitsi viaton pieni poika, jolla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, että viidentoista vuoden kuluttua hän kohtaisi samat viholliset, joita hänen isänsä oli aikoinaan joutunut pakenemaan.

*