Loppunäytös, 2. kirja

Otello
Dimalos, Andiolin keisarikunta, vuonna 1592 (päivää ennen kevätpäivän juhlaa)

Keskipäivän hetki oli käsillä ja kevätaurinko porotti paahtavasti. Oli kevään ensimmäinen lämmin päivä ja Otello oli päättänyt nauttia siitä puutarhassa lueskellen. Hänet oli asetettu istumaan varjoon tuuhean kastanjapuun alle. Paikka oli yksi hänen suosikeistaan suuressa puutarhassa. Siitä näki lammelle ja pystyi toisaalta myös tarkkailemaan Aurinkopalatsin takapihaa.

Varjosta huolimatta alkoi olla kuuma. Otello yritti nykäistä vilttiä pois jalkojensa päältä, mutta se oli tarrautunut hänen alleen. Lopulta hän luopui yrittämästä. Vilttiä ei olisi tarvittu näin leppeässä säässä, mutta Lae-Sui oli niin mahdottoman huolehtivainen. Otello ei kuitenkaan tahtonut edes ajatuksissaan arvostella palvelijaa, joka oli samalla hänen ainut uskottunsa ja ystävänsä. Lae-Sui oli kultaisin ihminen, jonka Otello tunsi.

Oliko siitä jo viisitoista vuotta, kun ksingi-nainen oli tuotu Aurinkopalatsiin sotavankina? Tai pikemminkin olisi voinut puhua matkamuistosta, jonka keisarillisen kaartinpataljoonan silloinen päällikkö oli kuljettanut mukanaan rintamalta idästä. Vangiksi jäätyään Lae-Sui oli raiskattu rintamalla moneen kertaan ja hänelle oli tehty ties mitä muita kauheuksia, kunnes hänet oli rahdattu Dimalokseen kuin mikäkin metsästysretkeltä napattu saalis. Ja miten Lae-Suita olikaan pilkattu Aurinkopalatsissa. Tuolloin kolmetoistavuotias Otello oli ollut sattumalta paikalla, verhon takana piilossa toki, ja säälinyt tyttöä.

Kun hoviväki oli viimein kyllästynyt tyttöparan nöyryyttämiseen, Otello oli päättänyt toimia. Hän oli pyytänyt päästä isänsä puheille ja anellut tältä ksingi-tyttöä itselleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Otello oli pyytänyt isältään mitään. Ehkä siksi tämä oli hetken mietittyään suostunut pyyntöön, vaikkei pojastaan muuten tuon taivaallista piitannut.

Niin Lae-Suista oli tullut Otellon palvelija ja avustaja. He olivat oppineet toistensa kieltä, ja Otello oli lohduttanut tyttöä, kun tämä oli ikävöinyt kotiaan. Kuuden vuoden ikäerosta huolimatta he olivat ystävystyneet ja tulleet toisilleen hyvin läheisiksi. Varmasti myös sen takia, että heitä yhdisti yksi asia. Kumpikin oli oleva Aurinkopalatsin vanki lopun ikänsä.

Lae-Suin kohdalla niin oli ennen muuta siksi, ettei ksingiä voinut päästää kuljeskelemaan Dimaloksen kaduille. Eikä hän ollut suostunut jättämään Otelloa edes kotimaahan palauttamista vastaan. Otellolle kun palatsin portit pysyivät kiinni toisesta syystä.

Tai olihan hän sentään joitain kertoja päässyt käymään Aurinkopalatsin ja sen puutarhan ulkopuolisessa maailmassa. Silloin kun äiti oli vielä elänyt, he olivat tehneet toisinaan vaunuilla matkoja kesämajalle Kaislajärven rantaan. Äiti, Otello, Nidiel ja Simsara, kaikki yhdessä. Niistä hetkistä Otello oli nauttinut, vaikkei ollutkaan pystynyt sisarustensa tavoin polskimaan järvessä tai kieriskelemään kesämajan pehmeällä nurmikolla.

Äidin kuoleman jälkeen nuo retket palatsin ulkopuolelle oli karsittu Otellolta olemattomiin. Isä ei enää ollut tahtonut ottaa riskiä, että joku ulkopuolinen olisi nähnyt Otellon ja juorut Dimaloksessa olisivat ottaneet taas tuulta. Valtakunta ja politiikka menivät isällä järjestyksessä aina kaiken muun edelle. Mutta sellainen oli hänen isänsä, Andiolin keisari Saveir I Negos.

*

Prinssi Otello Negos käänsi sylissään olevan kirjan sivua niin rajusti, että välissä ollut kirjanmerkki putosi jonnekin pyörätuolin alle. Mitäpä tuosta - hän ei aikonut lopettaa lukemista, ennen kuin Lae-Sui tai joku palvelijoista tulisi tarkastamaan hänen vointiaan. Siihen voisi mennä jopa kellonkäännös, olihan hän toivonut saavansa olla rauhassa.

Lukiessaan Otello ei tahtonut tulla häirityksi. Kirjat olivat hänelle portti Aurinkopalatsin ulkopuoliseen maailmaan, joka muuten oli häneltä tavoittamattomissa. Saattoi hyvin sanoa, että lukeminen oli Otellon koko elämä. Hän luki kaikkea mahdollista, joskin etupäässä tieteellistä kirjallisuutta. Tähtitiede, fysiikka, biologia, jopa sotatieteet - mikään ei ollut Otellolle vierasta. Hän tiesi hiljaa mielessään olevansa oppineempi kuin isänsä neuvonantajat tai useimmat senaattorit. Otello oli älykäs, kinkkisetkään laskutoimitukset eivät tuottaneet hänelle vastusta, ja kun matematiikan kaavat loppuivat kirjoista, hän kehitteli mielessään uusia.

Suurin osa palatsissa vierailevista Keisarikunnan virkamiehistä tai merkkihenkilöistä ei olisi ikinä uskonut Otellon osaavan edes lukea. Jopa monet palvelijatkin pitivät Otelloa vähämielisenä ja arvelivat hänen vain selailevan kirjoja aikansa kuluksi. Nuorempana sellainen oli satuttanut Otelloa, mutta aikaa myöten hän oli lakannut välittämästä. Jos muut eivät halunneet nähdä hänen ulkoisen vammansa lävitse, asialle ei yksinkertaisesti voinut mitään.

Ruumiillisestihan Otello oli vammainen, oli ollut sitä syntymästä saakka. Hän ei kyennyt omin avuin seisomaan vääntyneillä jaloillaan, eivätkä käpristyneet ja jäykät kädet tahtoneet pystyä pitelemään edes lusikkaa kunnolla. Otellon pää oli hullunkurisen iso ja kasvojen ilme vääristynyt, vaikka sitä kuinka yritti suoristaa. Hänen ruumiinsa oli rujo ja puhekin pysyi epäselvänä mongerruksena, vaikka sitä oli lapsesta saakka yritetty harjaannuttaa paremmaksi. Peilikuvaansa katsoessaan Otello ei oikeastaan ihmetellyt, että niin monet pitivät häntä myös mieleltään vajaana.

Pääasia oli kuitenkin, että hän pystyi omin avuin kääntelemään kirjan sivuja. Se oli omatoimisuuden saareke, jota hän ei halunnut luovuttaa muille. Muut pesivät hänet ja käyttivät käymälässä - sille Otello ei mahtanut mitään. Mutta lukiessaan ja ajatellessaan hän oli pyhässä yksityisyyden temppelissään.

Sillä hetkellä Otellon edessä ei poikkeuksellisesti ollut mikään tieteellinen julkaisu, vaan ihan puhdas seikkailuromaani. Aamulla kauniista säästä kuultuaan hän oli päättänyt viettää lukuhetkensä kevyemmän kirjallisuuden parissa. Olkoon se hänen vaatimaton tapansa juhlistaa kohta koittavaa kevätpäivää.

Jo nyt Otello tiesi, että kevätpäivän juhlallisuudet Dimaloksessa ja etenkin Aurinkopalatsissa poikkeaisivat tänäkin vuonna totutusta. Jo toisen kerran peräkkäin keisari Saveir ei olisi paikalla Senaatin kukkulalla vastaanottamassa sotilasparaatia. Se herättäisi varmasti kiivasta keskustelua dimaloslaisten parissa. Kenties jopa jokin sanomalehti uskaltaisi mainita asiasta. Tai sitten ei. Yhä harvempi uskalsi enää uhmata kenraalimarsalkka Vondauta, Andiolin tosiasiallista hallitsijaa.

Rezak Vondau oli pelottava mies, hymytön kivikasvo, jolla oli terävä haukankatse. Mies, jota kannatti pelätä. Valitettavasti Otellon isä ei ollut tajunnut vaaraa tarpeeksi ajoissa. Juuri sen takia hän ei tänäkään vuonna ottaisi vastaan kevätpäivän sotilasparaatia.

Otello ei ihan tarkkaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Pikkuhiljaa isä oli muuttunut. Ennen niin rautaisen hallintomiehen ajatukset olivat hapuilleet yhä useammin. Hänestä oli tullut hidas ja huonomuistinen. Keisari oli saattanut nukahdella kesken senaatin istuntojen. Pian häntä ei ollut näkynyt enää Senaatissa lainkaan.

Kenraalimarsalkka Vondaun tarmo oli sen sijaan lisääntynyt sitä mukaa, mitä huonommaksi keisari Saveirin kunto oli mennyt. Kenraalimarsalkka oli ottanut keisarin hallinnollisia velvollisuuksia kontolleen ja juoksuttanut yhä uusia lääkäreitä tätä hoitamaan. Lopulta lääkärit olivat yksimielisesti ilmoittaneet taudinkuvaksi varhaisen, nopeasti etenevän aivojen tylsistymisen ja siitä juontuvan muistinmenetyksen.

Muut olivat mukautuneet tilanteeseen sitä ihmeemmin kyseenalaistamatta. Nidiel ja Simsara olivat kohautelleet olkiaan ja jatkaneet huvitteluntäyteistä elämäänsä. Heille isä ei merkinnyt yhtikäs mitään ja Andiolin kohtalo vielä vähemmän. Nidielille ja Simsaralle tärkeintä oli hauskanpito satapäisen ystäväjoukkonsa kanssa. Heidän seurapiirinsä koostuivat Dimaloksen eliittiperheiden nuorista aikuisista, yhtä hemmotelluista ja pinnallisista kuin he itsekin olivat.

Nidiel oli jo kahdenkymmenenviiden ja Simsara vain vuotta nuorempi. Heillä ei kuitenkaan ollut pienintä aikomustakaan vakavoitua ja ryhtyä huolehtimaan valtakunnan asioista. Päinvastoin isän kunnon romahdettua sisarusten elämä oli muuttunut entistä villimmäksi. He vuokrasivat eri puolilta Dimalosta kokonaisia taloja ja järjestivät niissä lähes päivittäin riehakkaita juhlia, joissa tanssimusiikki pauhasi täysillä ja ihmiset hukuttivat itsensä väkijuomiin.

Se ei ollut Otellon arvostamaa elämää, eikä hän ollut ikinä käynyt noissa pippaloissa. Eivät sisarukset tosin olleet häntä kutsuneetkaan. Miksipä olisivat? Otellon rujo olemus olisi säikyttänyt juhlavieraita ja hän olisi ollut pyörätuoleineen vain muiden tiellä.

Jos veli ja sisar olivatkin hyväksyneet isän sairastumisen annettuna tosiasiana, Otello ei ollut niin tehnyt. Isä oli vasta viidenkymmenenkahdeksan ikäinen, eikä vanhuudenhöperyyden olisi pitänyt iskeä vielä aikoihin. Otello oli päättänyt selvittää totuuden asiasta.

Rezak Vondaun hankkimat lääkärit olivat tehneet ehdottomasti selväksi, että mitään vierailuja potilaan luona ei sallittaisi, sillä he rasittaisivat tätä liikaa. Myös se oli lisännyt Otellon epäilyksiä. Niinpä lääkäreiden silmiltä piilossa hän oli sopivana hetkenä järjestänyt itsensä Lae-Suin avustuksella isänsä sairasvuoteen ääreen.

Se oli ollut ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun hän oli nähnyt keisari-isänsä. Lae-Sui oli työntänyt pyörätuolin aivan lähelle suurta vuodetta, jossa keisari Saveir makasi silmät ummessa.

Otellon isä oli näyttänyt siltä kuin hän olisi vanhentunut vuosia muutamassa kuukaudessa. Kuihtuneen miehen kalpeat kasvot olivat ahavoituneet ja tukka lähes kauttaaltaan harmaa. Avoimena ammottavasta suusta oli valunut leualle pitkä noro kuolaa. Päällepäin kuka tahansa olisi saattanut todeta sairauden kuristaneen keisarin peruuttamattomasti otteeseensa. Otello oli kumminkin tahtonut saada varmuuden asiasta ennen kuin saattoi sen todeksi uskoa.

Keisari Saveir ei ollut havahtunut Otellon huhuiluun, joten ei ollut jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ravistella tämä hereille. Lae-Suille pelkkä ajatuskin keisariin koskemisesta oli ollut kauhistus, joten Otello oli joutunut herättämään isänsä itse. Hän oli saanut kohotettua kättään sen verran, että oli pystynyt tyrkkimään potilasta kylkeen.

Se oli havahduttanut keisarin. Hän oli aukaissut silmänsä ja kääntänyt päätään prinssiä kohti. Otellon hetkeksi herännyt toivo oli hiipunut saman tien, kun hän oli nähnyt isänsä katseen. Se oli ollut samea ja tyhjä, vailla merkkiäkään aiemmin niin terävästä älystä.

"Isä, kuuletko minua?" Otello oli kuitenkin puhutellut keisaria.

Vastausta ei ollut kuulunut. Vain tuo samea, mitään näkemätön katse. Otello oli uudistanut kysymyksensä jo varmana siitä, ettei saisi vastausta. Silloin jokin oli yllättäen herännyt eloon keisari Saveirissa. Hän oli tarkentanut katsettaan ja hytkyttänyt päätään kuin ravistellen itseään hereille tokkurasta.

"Otello?" keisari oli kysynyt hyvin hauraalla äänellä ja katsoa tapittanut vuoteensa vieressä istuvaa poikansa.

"Olen tässä", Otello oli lausunut niin selvästi kuin oli tainnut.

"Auta minua...Otello. Auta!" isä oli kuiskannut kiihkeä ja anova katse silmissään.

Otello oli katsonut isäänsä tietämättä mitä tehdä. Oliko tämä jotain sairauteen liittyvää? Ennen kuin prinssi oli ehtinyt sanoa mitään, keisari oli kuitenkin jatkanut, niin hiljaisella äänellä, että sanat oli voinut vain vaivoin erottaa. "Rezak Vondau, hän on tehnyt jotain minulle..."

Se oli saanut Otellon terästäytymään. "Tehnyt mitä?" hän oli sönköttänyt.

"Lääkkeet...hän antaa minulle lääkettä", keisari oli saanut kuiskattua samalla kun huoneen ovi oli pamahtanut auki.

"Prinssi! Mitä te teette täällä?" lääkärin asuun pukeutunut keski-ikäinen mies oli huudahtanut silmiin nähden säikähtäneenä Otellon ja Lae-Suin läsnäolosta.

"Mi-minä...", Otello oli änkyttänyt ja kääntänyt katseensa lääkäristä isäänsä. Keisari Saveirin silmät olivat olleet jälleen kiinni ja tämä oli maannut liikkumatta paikoillaan.

"Herra lääkäri, prinssi Otello halusi nähdä isänsä", Lae-Sui oli vastannut Otellon puolesta lääkärille.

"Se ei ole sallittua. On ankarasti kiellettyä häiritä potilasta", lääkäri oli tiuskaissut ja kävellyt lähemmäs vuodetta. "Kuten näette, hän nukkuu. Voitte lähteä nyt", lääkäri oli sanonut ja viitannut tylysti ovea kohti. Lae-Sui oli noudattanut kehotusta ja lähtenyt kiireesti työntämään Otelloa ovea kohti.

*

Sen jälkeen Otello ei ollut saanut rauhaa isänsä kohtalosta. Oli kulunut taas kuukausia, eikä Otello ollut enää nähnyt keisaria. Koko kuluneen ajan hän oli koettanut keksiä keinon auttaa isäänsä. Yksin Otello ei mahtanut mitään, kurja raajarikko kun oli. Eikä hänellä ei ollut verkostoja, ei luotettavia henkilöitä, joilta pyytää apua. Palvelijoistakaan ei ollut hyötyä ja sitä paitsi kuka tahansa heistä saattoi olla kenraalimarsalkan vakooja.

Puhuminen Nidielille ja Simsaralle oli osoittautunut täysin hyödyttömäksi. Kun Otello oli isän luokse tekemäänsä vierailua seuranneena päivänä mennyt Nidielin puheille, tämä oli maannut kovaa kohmeloa potien suurella divaanilla makuuhuoneessaan.

"Älä viitsi hullutella, Otello. Luet liikaa ja keksit kirjoista hölmöjä salaliittoja", veli oli tuhahtanut Otellon kertomuksen kuultunaan ja pyytänyt Lae-Suita täyttämään viinikarahvinsa.

Tuskaisen näköisenä ja päätään pidellen Nidiel oli vääntäytynyt istuma-asentoon. Otello oli katsellut veljensä piirteitä, tämän laihaa ja kohmelosta hikistä vartaloa, terävää nenää ja ohuita huulia. Iltaisin, ehostettuna ja tyylikkäät vaatteet yllään Nidiel oli kuitenkin ihan mukiinmenevän näköinen. Kuin keisari nuorena, Aurinkopalatsin vanhimmat palvelijat tapasivat toistella.

Joskus Otello tapasi miettiä, että olisiko hän itse näyttänyt samalta, jos olisi ollut terve. Nyt hänellä ei ollut veljensä kanssa muuta yhteistä ulkoista nimittäjää kuin tumma tukka ja niskaa koristava pitkä kiehkura, Negosin keisarillisen suvun tunnusmerkki.

Nidiel ei ollut aivan tyhmä, vaikka mikään järjellinen ei häntä kiinnostanutkaan. Niinpä Otello oli kärsivällisesti yrittänyt vielä uudestaan vakuuttaa veljeään asiansa tärkeydestä. Nidiel oli kuitenkin vain huitaissut tyytymättömästi kädellään ilmaa ja käskenyt Otellon vaieta.

"Ja vaikka se olisikin totta, mitä me kaksi muka voisimme tehdä?" hän oli vielä lisännyt ja ottanut kankkuseensa ison huikan viiniä Lae-Suin tarjoamasta pikarista. Keskustelu oli päättynyt siihen.

Simsaran kanssa oli mennyt vielä huonommin. Otellon uhkeamuotoinen sisar oli istunut pelkkä alushame yllään kampauspöydän ääressä palvelijansa ehostettavana, kun Lae-Sui oli rullannut Otellon tuoleineen sisään. Simsaran suuret rinnat olivat melkein tursuneet ulos liiveistä ja kasvoille oli hyvää vauhtia koristumassa niin räikeä ehostus, että Otellon mielestä se oli muistuttanut lähinnä etelänmaalaisten heimojen sotamaalausta. Ilme tummatukkaisen nuoren naisen kasvoilla oli ollut sellainen kuin aina: raukea ja tympääntynyt.

Jos Nidiel olikin oikukas ja koppava, Simsara oli paljon pahempi. Sisko oli turmeltunut, tyhjäpäinen ja täysin piittaamaton mistään muusta kuin itsestään. Sen Otello oli joutunut jälleen huomaamaan todeksi.

"Mitä sinä mongerrat, Otello? En jaksa juuri nyt keskittyä, jotta saisin puheestasi selvää. Tule jokin toinen päivä uudestaan", Simsara oli ilmoittanut välittämättä edes kääntyä katsomaan veljeään.

Pettyneenä mutta yhtään yllättymättä Otello oli antanut Lae-Suin työntää itsensä ulos prinsessa Simsaran yksityishuoneistosta.

*

Prinssi Otello irrotti ajatuksensa sisaruksistaan ja uppoutui jälleen kirjaansa. Tarinan juoni oli varsin hulvaton ja paikoitellen täysin epäuskottava, mutta Otellosta kirjaa oli silti hauska lukea. Hänellä oli hyllyssään pari muutakin romaania samalta kirjailijalta. Kaikki ne olivat tietyllä tapaa erikoisia; juonen lisäksi sanajärjestys oli välillä nurinkurinen ja jotkin sanavalinnat omituisia. Monta kertaa Otello oli miettinyt, oliko kirjailija ollut niitä työstäessään humalassa. Järin kuuluisa kirjailija ei ainakaan ollut, kansilehdellä koreileva nimi A. Sandkan, ei kertonut Otellolle yhtikäs mitään.

"...Trubaduuri-Kharl antoi aatostensa sukeltaa kuin kottaraisparvi muistoihin. Naamiovaras, se katala vanha tuttu, oli peitonnut hänet silloin Nao-Kartheonissa. Vaan ei peittoaisi totta vieköön uudestaan! Kharl alkoi punoa suunnitelmaa, ovelaa ja kinkkistä suunnitelmaa, joka tuntui sitä paremmalta, mitä enemmän hän sitä pohdiskeli. Kas, tällä kertaa Naamiovaras saisi tuta, ken oli herra keisarikunnassa Andiolin! Kharl otti takkinsa taskusta vasemmasta muinaisen amuletin..."

Miksi se ei voinut olla "takkinsa vasemmasta taskusta"? Otello ei käsittänyt. Tyylikeinona tuollainen sanajärjestyksellä kikkailu oli alituisesti käytettynä puisevaa ja teki tekstistä oikeastaan huonomman, mitä se muuten oli. Aivan kuin A. Sandkan olisi tahallaan, lukijan kiusaksi halunnut laittaa sanat juuri tuohon järjestykseen. Seurasiko kirjailija jotain typerää kaavaa lauserakenteita käännellessään? Ihan kuin jotain matemaattista kaavaa...

Otello tuijotti kirjan sivuja hurjistuneena. Se oli pelkkä päähänpisto. Voisiko hän silti olla oikeassa? Siitä oli pakko ottaa selvä! Prinssi kohotti kättään niin paljon kuin pystyi ja toivoi, että Aurinkopalatsin takapihalla käyskentelevä palvelustyttö huomaisi hänen kankean heilutuksensa. Oli päästävä äkkiä sisään, laskutikun ja matemaattisten kaavojen luokse.

*

Kirjoituspöytänsä ääreen päästyään Otello teki laskelmia. Hän oli pyytänyt Lae-Suilta kirjastohuoneestaan pari salakirjoitusta käsittelevää teosta. Sitten hän oli paneutunut tulkitsemaan A. Sandkanin tekstiä. Kului kellonkäännös jos toinenkin kirjoituspöydän ääressä. Otello ei välittänyt ajasta eikä nälkäisenä murisevasta vatsastaan.

Keskipäivä oli jo vaihtunut alkuillaksi, kun hän sai koodin aukenemaan. Sillä sellaisen A. Sandkan totisesti oli tekstiinsä piilottanut. Kaikelle hullunkurisuudelle oli nyt selitys. Jokaisella kirjaimella ja välillä myös niiden yhdistelmillä oli kokonaan toinen, salattu merkityksensä. Yhdessä ne muodostivat kirjan sisälle rinnakkaisen tarinan. Se olikin sitten paljon hurjempi kertomus kuin mikään Trubaduuri-Kharlin seikkailu.

Myöhemmin illalla Otello kutsui Lae-Suin luokseen ja selitti tälle kaiken. Nainen kuunteli huuli pyöreänä Otellon sekavaa puhetulvaa, mutta nähtyään edessään tekstin ja sen selittävän kaavan, ei hänkään voinut muuta kuin uskoa kaiken todeksi. Heillä oli edessään merkittävä salaisuus.

Koko yön väsymyksestä piittaamattomat Otello ja Lae-Sui lukivat. He lukivat ajasta ennen unohdusta, huimista keksinnöistä ja ihmiskunnan suuruuden päivistä. Samaten he lukivat karmioista, langenneista ja pimeästä taikuudesta. Ne olivat asioita, joiden olemassaoloa Otello ei ollut voinut aikaisemmin kuvitellakaan. Uusi tuntematon maailma oli auennut hänelle Trubaduuri-Kharlin tarinan takaa.

Mitä pitemmälle Otello luki, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että A. Sandkan ansaitsi tietää, että hänen salakoodinsa oli ratkottu. Kirjailija ei varmasti ollut tarkoittanut, että kukaan tuntematon pääsisi hänen piilottamiensa salaisuuksien jäljille. Sitä paitsi Otello halusi kiihkeästi tietää lisää, myös sen kenelle Sandkan oli kirjansa kirjoittanut.

Tämän ohella Otellon mielessä oli alkanut muotoutua kokonaan toinen ajatus. Tekstinsä perusteella A. Sandkan oli selvästi luotettava ja keisarille uskollinen mies. Hän oli taatusti henkilö, joka voisi ja haluaisi auttaa Otelloa. A. Sandkan olisi oleva mies, joka pelastaisi keisari Saveirin Rezak Vondaun kynsistä.

Aamulla Otello pyysi Lae-Suita etsimään kaiken mahdollisen tiedon A. Sandkanista. Aurinkopalatsissa oli suuret arkistot ja niiden hoitajat suhtautuivat tiedonjanoiseen Otelloon ystävällismielisesti. Heidän kauttaan voisi saada jotain selville mystisestä kirjailijasta.

Keisarillisen arkiston hoitajat olivat nopeita, ja jo samana iltapäivänä Otellolla oli kädessään paperilappu, jossa kerrottiin kirjojen julkaisupaikaksi Paidoksen kaupunki Andiolin eteläosissa. Ja mikä parasta, lapulla oli myös tieto A. Sandkanin - tai Andreuz Sandkanin, kuten miehen koko nimi kuului - osoitteesta, joka niin ikään sijaitsi Paidoksessa.

Vielä samana iltana Lae-Sui kiikutti Aurinkopalatsin postikonttoriin Otellon saneleman kirjeen Andreuz Sandkanille. Sen jälkeen prinssi Otello ei voinut muuta kuin odottaa.

*

Paidoksessa
Muutama päivä kevätpäivän juhlien jälkeen

Trubaduuri-Kharlina tunnettu viiksekäs mies käveli Paidoksen katuja päämäärä kirkkaana mielessään. Oli varhainen aamupäivä, mutta yleensä niin vilkkaat kadut olivat hiljaiset ja harvat ulkona liikkuvat ihmiset apaattisia ja pelokkaita. Varjon Ristin tekemä kaappaus oli kääntänyt kaiken ylösalaisin ja polttanut elämänilon kaupungista ja sen asukkaista.

Kharlin mielessä Varjon Risti ei silti ollut päällimmäisenä. Hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa. Kuten vaikka Andreuz, joka onneksi oli päässyt pakenemaan Paidoksesta. Tai nuori vikkelä Franz, jota Kharl oli päättänyt auttaa. Eikä hän ollut unohtanut myöskään vanhaa kunnon Ikarr Kyömynenää, joka tuhahteli varmasti jo kärsimättömänä, kun Kharlista ei kuulunut mitään. Varjon Ristin toiminta oli kuitenkin muuttanut Kharlin suunnitelmia ja siksi Ikarr joutuisi nyt odottamaan.

Niissä mietteissä Kharl lähestyi hiiltynyttä rauniokasaa, joka oli vielä hetki sitten ollut Andreuz Sandkanin ja tämän perheen kotitalo. Rauniot olivat surullinen näky. Mustina törröttävien kivisten seinien lisäksi juuri mitään muuta ei ollut jäänyt jäljelle jykevästä rakennuksesta.

Kharl katseli savulta yhä lemuavaa rauniota. Hän ei ollut vieraillut talossa moneen vuoteen, vaan tavannut Andreuzia sen ulkopuolella. Trubaduuri-Kharlin näkeminen ilmielävänä olisi kuulemma vain sekoittanut nuoren Josel-pojan pään. Siksi he olivat sopineet, ettei Kharl näyttäytynyt talossa. Ja nyt tuota taloa ei enää ollut.

Postilaatikko sentään oli säästynyt, Kharl hoksasi ja käveli kiviseinän kulmalla tolpan nokassa seisovan peltisen laatikon luo. Sen sisällä lojui pari tuoreinta Paidoksen viestiä, joiden otsikot huusivat tarinaa käskynhaltija Monteilonin syrjäyttämisestä.

Lisäksi postilaatikossa oli kirje. Kuori oli hienoa paperia ja postileima Dimaloksen. Kharl päätti avata kuoren, olihan se parempi vaihtoehto kuin jättää kirje laatikkoon varjon vartijoiden löydettäväksi. Hän repi kuoren nopeasti auki kiinnittämättä huomiota suureen aurinkokuvioiseen sinettiin.

Myös kirjepaperi oli vitivalkoista ja kalliin näköistä, mutta Kharlia kiinnosti enemmän, mitä siinä luki. Hän rypisti kulmiaan ja alkoi hitaasti lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä tärkeämmältä kirje hänestä tuntui.

Kun Kharl oli päässyt kirjeen loppuun, hän oli hetkessä aivan varma siitä, mitä aikoisi tehdä. Olipa todellakin hyvä, että Ikarr oli lähtenyt silkasta mielenkiinnosta jäljittämään Naamiovarasta. Vanha Kyömynenä kylläkin vetäisi kaljat nenäänsä, kun kuulisi Kharlin aikomuksista. Mutta Ikarr seuraisi häntä siitä huolimatta, äksyillen ehkä, mutta seuraisi kuitenkin. Nuori Franz seuraisi myös, vaikkei sitä vielä itse tiennytkään.

Kharl hymyili itselleen ja nerokkuudelleen. Miksi ihmeessä Andreuzia pitäisi edes sotkea tähän hankkeeseen? Suurena seikkailijana Trubaduuri-Kharl voisi hoitaa homman yhtä hyvin. Olihan hän sitä paitsi Andreuzin isoveli.

Päätöksen tehtyään Trubaduuri-Kharliksi itseään nimittävä mies taittoi kirjearkin taskuunsa ja lähti rennoin askelin kävelemään kohti Tapulimäen kaupunginosaa, jossa sijaitsi Varjon Ristin päämaja. Jossain siellä virui vankina Franz Landez, jonka Kharl oli päättänyt vapauttaa ja ottaa mukaansa. Olihan hänellä nuoren Franzin varalle erityinen suunnitelma mielessään.

☼

Taru punaisesta tähdestä -sarjan toinen osa päättyy tähän. Palaute tarinasta olisi erittäin tervetullutta - toistaiseksi sitä ei ole tullut juuri ollenkaan, joten en tiedä, lukeeko tätä enää kukaan. 

Palautetta voi lähettää sähköpostitse, palautelaatikon kautta nimettömänä tai kommentoimalla tähän luvun alle (katso ohjeet).

Jatkoa seuraa, jos lukemisesta kiinnostuneita löytyy. Tässä vaiheessa kuitenkin pidän tauon uusien osien päivittämisestä.

- Muuttohaukka