1. luku, 2. kirja

"Yö oli laskeutunut, mutta yksikään valo ei palanut ikkunoissa. Kylä oli ollut hylättynä vuosikaudet, tai niin ainakin väitettiin. Trubaduuri-Kharl ei ollut varma; Puhurivuoret olivat yllättäneet hänet ennenkin.

Kharl pysähtyi talon nurkalla kuuntelemaan yötä. Hänen tarkat korvansa tavoittivat ääniä metsiköstä. Kettu, villikissa vai saalistava snagosti? Oli parempi jatkaa.

Hän mietti autiokylän laitamille jättämäänsä Piparkakkua. Se oli viisas hevonen ja osaisi paeta, mutta sittenkin...

Krouvi oli helppo tunnistaa puisesta verannastaan, jonka penkeillä kullankaivajat olivat entisaikaan särpineet olutta ja rehennelleet löydöillään. Nyt tuo krouvi oli tyhjä asiakkaista. Silti joku oli ehdottanut Kharlille tapaamista siellä. Joku tuntematon.

Kharl otti varovaisen askeleen eteenpäin. Lattialauta narahti hänen saappaansa alla. Se oli kuin rääkäisy yössä. Lihakset jännittyivät odottamaan hyökkäystä. Sitä ei tullut.

Ovi ei ollut lukossa, joten Kharl työntyi sisälle krouvin hämyiseen pääsaliin. Hän raapaisi tikkua ja sytytti lyhdyn, vaikkei olisi halunnut. Liian vaarallista, kolkutti varoittava ääni takaraivossa.

Kapakan tiskiä peitti paksu pölykerros. Kharl pyyhkäisi sitä ja yritti laskea vuosia edellisistä asiakkaista. Kaksi, viisi vai kymmenen? Miksi hänet oli kutsuttu tähän paikkaan?

Portaat veivät yläkertaan. Ne näyttivät lyhdyn valossa huterilta, ehkä lahoiltakin. Kharl epäröi - liian pitkään.

'Älä liiku!' huusi joku hänen selkänsä takaa.
Kun Kharl lopulta sai käskyn kääntyä kädet ylhäällä, hän näki mieshahmon seisomassa kapakan tiskin takana. Miehen kasvojen yläosaa peitti kankainen naamio ja hän tähtäsi Kharlia pistoolilla.

Naamiovaras? Kharl kysyi hiljaa mielessään. Vihdoinkin me tapaamme toisemme."

- A. Sandkan: Trubaduuri-Kharl seikkailee jälleen

Josel
Vaahtovirta, Andiolin keisarikunta, vuonna 1592 uutta aikaa (15 vuotta esinäytöksen jälkeen)

Kansilankkujen viileys sai paljaat varpaat kipristelemään, kun Josel puikkelehti Prinsessan kannella sopivaa lorvailupaikkaa etsien. Martan miesvainajan epäsopivat vaatteet olivat vaihtuneet merimieshousuihin ja raidalliseen paitaan. Uusi asu teki Joselista erehdyttävästi nuoren matruusin näköisen, mutta yhtään kotoisammalta paikalta siipiratasalus ei silti tuntunut.

Hän oli huomannut pian, ettei laivalla ollut oikeastaan mitään tekemistä. Juttukavereitakaan ei ollut, sillä Zal ystävineen vietti kaiken aikansa tiiviinä, kuiskuttelevana ryppäänä milloin peräkannella, milloin laivan messin nurkkapöydässä. Heidän eleistään saattoi lukea, ettei Joselin seuraa kaivattu.

Ei tosin Joselkaan halunnut olla liian likeisissä tekemisissä noiden ihmisten kanssa. Hän oli toki utelias tietämään nelikon salaisuudet, mutta vain mikäli se ei merkinnyt vanhan Zalin ristikuulusteluun joutumista. Jos ukko uskoi Joselin yhä salaavan jotain, hän puristaisi sen ulos tarvittaessa vaikka hehkuvilla pihdeillä.

Aikansa kannella pyörittyään Josel löysi keulaportaiden alta varjoisan paikan, josta saattoi katsella ohi lipuvia maisemia. Vasta nyt hän alkoi käsittää, miten valtava alue Andiolin keisarikunta oikeastaan oli.

Prinsessan jättimäinen vahtiperämies Thombs oli sanonut heidän olevan vielä reilun viikon laivamatkan päässä Viiskalliosta, vaikka Ipalos olikin jäänyt kauas taakse. Eikä Viiskallio edes sijainnut Vaahtovirran rannalla, vaan sinne päästäkseen heidän olisi ratsastettava useita peninkulmia satamasta, jonka nimen Josel oli jo ennättänyt unohtaa.

Joselin olisi tehnyt mieli kysellä paljon muutakin, mutta hän vähän arasteli järkälemäistä tatuointien peittämää vahtiperämiestä. Kokkipoika olisi ollut osapuilleen Joselin ikäinen, mutta paljastunut ensimmäisen keskusteluyrityksen jälkeen kuuroksi. Suurin osa merimiehistä vaikutti pitävän Joselia pelkkänä häiriötekijänä, joten hän koetti pysytellä parhaansa mukaan poissa askareittensa parissa uurastavien miesten tieltä. Rauhaisa paikka portaiden alla oli siksi mitä parhain laiskotteluun pelkät ajatukset seuranaan.

Tai pikemminkin ajatukset kiusanaan. Pää tuntui olevan täynnä ikäviä mietteitä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Zal oli luvannut viedä heidät Viiskallioon, mutta entä sen jälkeen? Jos isä ei olisi sielläkään, Joselilla ei olisi paikkaa minne mennä. Paluu Paidokseen olisi sulaa hulluutta, sillä Varjon Risti kaivaisi hänet esiin.

Isä oli sanonut luottavansa Siniseen Kuuhun, mutta ei mikään taannut, että isän tuttavat Viiskalliossa olisivat kiinnostuneita huolehtimaan Joselista. Vanha Zal saattaisi tietysti keksiä jotain, mutta se tuskin olisi mitään mukavaa.

Ja sitten oli kuumeen kourissa makaava Zdain. Melgyn sanat taudin tappavuudesta jyskyttivät lohduttomina päässä. Josel ei voinut olla olematta huolissaan, etenkin kun hän häpesi omaa käytöstään. Nyt hänen kaikki Zdainille tiuskimat pilkkasanat kolkuttivat syyttävinä takaraivoa eikä anteeksi päässyt pyytämään.

Harvoja iloisia yhteisiä hetkiä Josel taas muisteli haikeana. Oikeastaan Zdain oli ollut ihan siedettävä matkakumppani. Joissain toisissa olosuhteissa he kaksi olisivat jopa voineet olla kavereita keskenään.

Josel pyyhkäisi Zdainin mielestään. Oli niin paljon muitakin huolia, vaikka Monteilon tunki aina päällimmäiseksi. Esimerkiksi Jolanda Vargan ei varmasti ollut luovuttanut, mikäli vain oli selviytynyt naakkojen kynsistä. Hän muisti Jolandan sanat Martan talon pihalla. Ja miten tämä oli katsonut Joselia, ihan riisunut silmillään. Katsonut samalla lailla kuin silloin Paidoksessa, kun he olivat syleilleet keskellä kujaa.

Se palasi kirkkaana mieleen: Jolandan pehmeät huulet ja halusta tiheä hengitys, hänen sirot kätensä Joselin paidan alla. Pelkkä ajatus sai veren syöksymään nivusiin ja teki housut ahtaiksi. Ehkä olisi sittenkin kannattanut jättäytyä Jolandan vangiksi. Tyttö olisi riisunut hänet ja kahlinnut sänkyynsä, jonka pehmoisella patjalla he...

"Unelmoimassa tyttösistä?" joku kysyi yhtäkkiä aivan lähellä.

Josel säpsähti. Hän näki kapteeni Timos Soldeimonin edessään ja risti kiireesti jalkansa.

"Sinähän punastut kuin housut kintuissa yllätetty messipoika", Prinsessan kapteeni virnuili ja sipaisi huolellisesti muotoiltuja pikku viiksiään.

"Herra kapteeni", Josel onnistui kakistamaan.

"Timos sinulle edelleen, nuori ensirakastaja."

"Onko teil...sinulla jotain asiaa?" Josel kysyi ja toivoi punan jo haihtuneen kasvoilta.

"Päivällinen on katettu kapteenin kajuuttaan illan ensimmäisen käännöksen jälkeen. Halusin tulla henkilökohtaisesti kutsumaan sinut vieraakseni, nuori hurmuri", Timos Soldeimon sanoi ja iski silmää.

Josel tunsi poskiensa kuumenevan uudestaan. Mitä kapteeni yritti, kiusoitella vai lähennellä? "Mi-miksi sinä minut kutsut?"

"Siksi että Zal käski minun tehdä niin. Hän ja Ragart haluavat keskustella kanssasi. Vai mitä oikein kuvittelit?" Kapteeni purskahti ilakoivaan nauruun ja jätti hölmistyneen Joselin selvittelemään ajatuksiaan portaiden alle.

*

Ruoan tuoksu tarttui voimakkaana nenään, kun Josel astui Ragartin kannoilla Prinsessan keulassa sijaitsevaan kapteenin Soldeimonin yksityishuoneistoon. Nimittäin huoneistolta kapteenin majoitustilat vaikuttivat enemmän kuin pelkältä kajuutalta.

Kapteenilla oli luonnollisesti oma käymälä, mutta avoin ovi paljasti myös kylpyammeella varustetun peseytymistilan. Kirjojen täyttämä työhuonekin Timos Soldeimonilla oli, mikä yllätti Joselia, sillä riehakkaan ja keikarimaisen oloinen kapteeni ei vaikuttanut lukumieheltä. Yhden suljetun oven Josel arveli johtavan makuuhyttiin, mutta heidät ohjattiin hulppeasti sisustettuun tilaan, jonka keskelle oli katettu ruokapöytä.

Muiden hyttien tavoin myöskään ruokasalissa ei ollut kamiinaa, vaan seinustoilla kulkevat kupariset vesikiertoputket lämmittivät sitä talvisin. Lasimaalausten koristamien ikkunoiden lisäksi seiniä peittivät erilaiset taideteokset. Oli taidokkaasti kirjailtuja ryijyjä, meriaiheisia maalauksia ja kaiken kruununa täytetty miekkakala. Timos Soldeimon oli selvästi keskittänyt äveriäisyytensä merkit omiin yksityistiloihinsa.

Hytin sisustusta tarpeeksi tutkittuaan Josel kiinnitti huomionsa ruokapöydälle aseteltuihin herkkuihin. Tuoksusta päätellen kattauksen keskellä höyryävässä padassa oli jotain mausteista liharuokaa.

Ragart Zapp nosteli omine lupineen kulhojen kansia ja päästeli ihastuneita maiskahduksia samalla kun lausui ääneen ruokien nimiä: "Mmm, lammaspataa, keitettyjä lanttuja, etelämalkanialaista vihannespaistosta...mmm...jotain salaattia...onko tämä kalaa?"

"Röyhkeä Kettu!" kuului äkkiä huudahdus heidän takaansa.

Josel pyörähti ympäri ja näki Timos Soldeimonin astuvan sisään kajuuttaan.

"Eikö iso mahasi noudata pöytätapoja? Tämä ei ole mikään satamakrouvi, vaan kapteenin sviitti", kapteeni pukahteli, muttei näyttänyt vihaiselta.

"Nöyrin anteeksipyyntöni, mitäpä tällainen kurja kaupparatsu ja maankiertäjä hyvistä pöytätavoista tietäisi." Ragart virnisteli kuin pahanteosta kiinnijäänyt poikaviikari, jota toruminen ei saanut yhtään katumaan.

"Saat anteeksi, oppimaton maakrapu", Timos Soldeimon sanoi ja levitti anteeksiantavaisesti kätensä ilmaa syleilevään halaukseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Joselia. "Hurmurilla on taatusti jo nälkä, mutta odotetaan vielä Naakkavaaria, niin voimme aloittaa."

Silloin Zal yskäisi oviaukossa ja työntyi sisään. Huolten rypyt uursivat miehen pitkiä kasvoja, eikä hän vaikuttanut olevan leikinlaskutuulella. Niinpä kapteeni jätti pilailun sikseen ja pyysi kaikkia istuutumaan pöytään.

Kapteeni Soldeimon näytti Joselille tuolia Zalia vastapäätä. Hän ja Ragart valitsivat paikat pöydän kahdelta muulta sivulta. Timos Soldeimon avasi jälleen suunsa ja lausui kankealla tavalla vitsikkään ruokarunon.

Ragart läpsi pulleita kämmeniään vimmatusti yhteen. "Oliko omaa tuotantoasi?"

"Oli, mistä arvasit?" Timos Soldeimon kysyi.

"Värssyn pilviä hivelevästä tasosta tietysti", paksu kauppias sanoi ja remahti nauruun. Kapteeni sen sijaan näytti loukkaantuneelta tai esitti sellaista - Josel ei ollut varma kummasta oli kyse. Hän vilkaisi Zalia, joka raapi haarukallaan pöytää. Jos esityksen tarkoitus oli ollut huvittaa vanhaa miestä, se ei ollut tuottanut toivottua tulosta.

Ryhdyttiin aterioimaan. Ragart kävi innolla käsiksi pöydän antimiin ja Joselkin siirsi hyvällä halulla lautaselleen ruokaa. Viime päivien syömättömyys tuntui yhä kovana ruokahaluna.

Vain parin suupalan jälkeen Zal rykäisi ja puhui. Sanat oli osoitettu Joselille. "Et tiedä meistä paljoakaan ja se on minusta hyvä. En salli minkään uhata tehtävieni onnistumista. Siksi olin aluksi sitä mieltä, ettei sinulle ole tarpeen paljastaa yhtään mitään. Asiaa pohdittuani tulin kuitenkin toisiin aatoksiin. Ajat ovat vaaralliset, enkä tiedä, miten tapahtumat kehittyvät. Tietämättömyys on usein varma tie turmioon."

Zalin katse oli tuikea ja Josel nyökkäsi varovaisesti tämän sanoille. Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi sekä kapteenin että Ragartin keskeyttäneen syömisen. Molempien huomio oli kiinnittynyt Zaliin.

"Kasvoton on yksi niistä asioista, joista sinun on välttämätöntä tietää", Zal jatkoi synkkä nuotti äänessään. "Sinä ja Zdain-ystäväsi olette hyvin onnekkaitta, kun selvisitte elävinä sen kynsistä. Hyvin harva on jäänyt kertomaan vastaavanlaisesta kohtaamisesta. Minä olen yksi noista poikkeuksista, moninkertainen poikkeus. Se johtuu tehtävästäni...sitä nimitetään etsimiseksi. Kuljen halki asutun maailman metsästäen kasvottomia ja tappaen niitä saadessani kiinni. Niin, tai tappaisin, jos saisin kiinni. Edellisestä tuloksellisesta etsinnästä on vuosia aikaa. Ei ole kuin haaleita jälkiä, joita seuraamalla yleensä astuu harhaan..."

Sanat humisivat hytissä ja nostivat ihokarvat pystyyn. Josel silmissä välähtelivät painajaismaiset muistot Martan Donthavin kellarista: snagostiksi muuttuva peto, Lurkin vinkuva hengitys ja salaman lailla iskevä ase...

Meni hetki päästä uudelleen kiinni Zalin kertomukseen. "...kasvottomat ovat ovelia ja niistä viekkaimmat ovat enää jäljellä. Arvelen, että niitä on korkeintaan neljä elossa. Kahdesta en ole saanut havaintoa liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kolmas karkasi minulta seitsemän vuotta sitten. Tämän sinun tapaamasi yksilön jäljillä olen ollut jo vuosikausia. Se tietää minun huohottavan niskassa ja on siksi muuttunut entistä varovaisemmaksi. Tai ainahan Argatin kasvoton on ollut varovainen. Sille antamani nimi tulee eräästä veriteosta, jonka Argatin kasvoton suoritti. Kymmenien raakojen murhien sarja Argat-nimessä kylässä. Viranomaiset saivat siloteltua tapahtuneen julkisuudessa erään mielenvikaisen syyksi. Miesparka mestattiin, mutta kasvottomien salaisuus säilyi. Ymmärrän heitä, olisi näet liian vaarallista paljastaa tietoa niiden olemassaolosta kansalle. Moni pitäisi tietysti ajatusta muotoaan muuttavista olennoista pelkkänä hölynpölynä, mutta osa uskoisi ja alkaisi pelätä hullun lailla. Ei sellaista järkytystä halua tavallisille ihmisille tuottaa. Ja sitä paitsi kasvottomien paljastuminen toisi esiin tietoa muista vanhoista asioista. Sellaista tietoa, jonka päätyminen vääriin korviin olisi vaaraksi koko ihmiskunnalle. Onkin monella tapaa murheellista, että minun ohellani myös kasvottomat itse hyötyvät salaisuuden vaalimisesta. Ne voivat jatkaa murhatöitään kaikessa rauhassa, kun perässä ei ole minun lisäkseni kukaan muu."

Tässä vaiheessa Zal piti tauon ja kallisti viinilasia huulilleen. Josel koetti sovittaa äsken kuulemaansa kellarin kokemuksiin. Ragart ja Timos Soldeimon pysyivät vaiti, luultavasti tarina oli heille tuttu.

Juotuaan vielä toisen siemauksen Zal pani lasin takaisin pöydälle lautasen. Kun vanhus ryhtyi taas puhumaan, uurteet hänen kasvoillaan syvenivät entisestään. "Entisaikaan kasvottomia kutsuttiin nimellä ni-gaalsdaa, joka tarkoittaa hahmotonta. Etelänmaalaiset tarinankertojat käyttävät niistä yhä tuota nimitystä, ja pidänkin sitä parempana kuvailemaan noita inhottavia olentoja. Ehkäpä Argatin kasvoton esitteli teille mielihahmojaan?"

Joselin nyökkäys kirvoitti Zalista ponnettoman hymähdyksen. "Niin arvelinkin. Tiedän sen rakastavan näyttäytymistä niissä. Kuten olet varmaan tähän mennessä ymmärtänyt, kasvottomilla ei ole mitään perushahmoa, vaan ne voivat muuntautua melkein miksi tahansa...tai eivät sentään. Ni-gaalsdaa voi ottaa vain sellaisen hahmon, joka vastaa suunnilleen keskikokoista ihmistä. Tämä seikka helpottaa etsintääni jonkin verran."

"Voit jättää ainakin norsut ja kastemadot pois laskuista", Ragart heitti väliin.

"Niin ja Ragart esimerkiksi on liian isomahainen ollakseen kasvoton, mutta minusta ei kannata mennä takuuseen", kapteeni Soldeimon murjaisi.

Joselin naurahdus kuivui huulille, sillä Zal kivahti nopeasti: "Ni-gaalsdaa ei ole leikin asia! Teidän kahden luulisi jo ymmärtävän sen."

Kapteeni ja kauppias mutisivat pahoittelunsa Zalille. Jälleen Josel saattoi vain ihmetellä valtaa, joka vanhuksella oli kaikkiin ympärillään oleviin, jopa kapteeniin tämän omassa laivassa.

"Mistä kasvottomat oikein tulevat? Se sanoi meille olevansa ihmisiä vanhempi", Josel kysyi keskeyttääkseen kiusallisen hiljaisuuden.

"Eivät tästä maailmasta", Zal sanoi. "Ne ovat kotoisin kokonaan muualta ja päätyneet riesaksemme jo silloin kun ihmiskunta vielä käveli neljällä jalalla."

"Mutta mistä ne sitten tulevat? Toiselta taivaankappaleeltako? Eihän se olisi mahdollista."

"Osapuilleen. Tärkeintä on kuitenkin, että olet varuillasi. En tiedä missä Argatin kasvoton liikkuu tällä hetkellä ja se huolestuttaa minua enemmän kuin mikään muu. Mutta tämä riittäköön kasvottomista. On muutakin kerrottavaa."

Josel nielaisi harmistuneena lisäkysymyksensä. Zal oli kertonut paljon, mutta ei ollenkaan riittävästi. Miten niin kasvottomat eivät olleet tästä maailmasta? Ja mitä se ihmisten neljällä jalalla kävely tarkoitti? Zal oli kuin syvä kaivo täynnä arvoituksia.

"Aloitan voimasta. En usko, että isäsi on siitä puhunut sinulle?" Zal virkkoi ja jatkoi Joselin päänpudistuksen jälkeen: "Se on erityinen kyky, taito käyttää tietynlaista energiaa, jota osassa meistä ihmisistä on ja osassa ei ole - esimerkiksi sinussa ei ole."

Tyly lisäys sai Ragartin tyrskähtämään viinilasiinsa.

Josel rypisti kulmiaan vähän närkästyneenä, mutta antoi vanhan miehen puhua.

"Minussa on jonkin verran voimaa, mutta erityistaitoni on etsijänä tunnistaa sama harvinainen piirre muissa ihmisissä. Suurimmalla osalla meistä ei ole rahtustakaan voimaa. Ei Ragartilla, ei Timosilla - minun lisäkseni ei kenelläkään muulla tässä laivassa. Toisaalta osa ihmisistä elää elämänsä tietämättömänä tästä kyvystään ja se on oikeastaan hyvä. Nimittäin liian usein voimaa käytetään vain pahaan. Puhun nyt langenneista. Musta Liekki hamuaa puolelleen ihmisiä, joilla on voima vahvana hallussaan..."

"Mikä on Musta Liekki? Isä mainitsi siitä jotain", Josel keskeytti.

"Musta Liekki on eräänlainen langenneiden liitto", Zal ryhtyi selittämään. "Rihmasto, jonka kautta he jakavat tietoa toisilleen ja ryhmittyvät palvelemaan mustimman pimeyden päämääriä. Olen vuosikymmenet yrittänyt päästä selville Mustan Liekin laajuudesta ja siitä, ketkä sitä johtavat. Enkä tiedä vieläkään...mutta takaisin voimaan. Sinun Josel on tärkeää tiedostaa sen olemassaolo. Pelkää ihmisiä, jotka näyttävät pystyvän sellaiseen, jonka ei järjen mukaan pitäisi olla mahdollista. Heillä voi olla voima hallussaan ja pimeyden siunaus teoilleen."

Josel nyökkäsi vaisusti. Ei hän oikein osannut sanoa Zalin puheisiin mitään. Kaikki oli niin epämääräistä ja teoreettista. Siitä oli vaikea saada otetta.

Annettuaan Joselin jonkin aikaa jatkaa rauhassa syömistä Zal palasi ääneen. "Kerroin sinulle aikaisemmin, että purjehdimme kohti Viiskalliota. Se suunnitelma pitää edelleen..."

Silloin Josel muisti jotain ja keskeytti äkisti Zalin. "Kasvoton...se kiristi meiltä tiedon, että isäni ja Monteilonit aikoivat myös matkustaa Viiskallioon."

Zal nyökkäsi vakavasti, muttei näyttänyt järkyttyneeltä. "Oikeastaan arvasin tuon jo. Argatin kasvoton ei ole tyhmä, mutta Viiskallio on suojattu paikka ja ehkä kasvottomallekin liian kova pala. Sitä paitsi se pelkää minua ja välttelee seuraani kuin ruttoa. Siksi se tuskin haluaa ottaa riskejä ja suunnata kohti Viiskalliota. Eikä kasvottomilla ole muodon vaihtamisen lisäksi muunlaista voimaa hallussaan. Uskon isäsi ja Zdainin vanhempien olevan turvassa."

Se ei rahoittanut Joselia, mutta hän ei sanonut mitään.

"Yritämme päästä Viiskallioon mahdollisimman nopeasti", Zal jatkoi. "Nousemme kuitenkin välissä maihin Maidorissa. Tuskinpa olet kuullut paikasta. Se on pienehkö linnoitettu satama kohdassa, jossa virta tekee niin jyrkän mutkan, että sen väliin muodostuu suuri niemi."

"Mitä me siellä teemme?" Josel kysyi väliin.

"Tapaamme erään henkilön. Izaskar Ksellendorin, joka on minun vanha...tuttavani. Hän on Maidorin valtias, tai mitä nimeä nykyään itsestään käyttääkään. Minun on keskusteltava viimeaikaisesta kehityksestä hänen kanssaan. On silti lausuttava varoituksen sana: Izaskar on hivenen...poissa kurssiltaan."

"Vaikka miehellä viiraakin pahasti, hän on erittäin älykäs", Ragart huomautti.

"Juuri niin. Meidän on varottava sanojamme siellä. En halua joutua kahnaukseen Izaskarin kanssa, etenkin kun tarvitsen hänen neuvojaan", Zal sanoi ja mursi sormillaan palan leipää.

Josel ei kuitenkaan antanut Zalille tilaisuutta ruveta syömään. Hän tapitti vanhusta tiukasti silmiin ja punoi huolensa sanoiksi. "Miten Zdainin käy? Ettekö te voi tehdä mitään? Melgy sanoi...hän sanoi, että Zdain saattaa kuolla." Jos Zal pystyi jahtaamaan kasvottomien kaltaisia petoja, miksi hän ei osannut parantaa yhtä poikaa?

"Niin, Zdain...emme voi kuin toivoa ja rukoilla."

"Rukoilla? Mitä apua siitä muka olisi?" Josel kiivastui.

"Poika on asenteiltaan niin dimali, vaikkei sellaiselta näytäkään. Lännessä monen vakavasti sairaan kerrotaan pelastuneen pyyteettömällä rukouksella", Ragart sanoi.

"Ja yhtä monen kuolleen vihamielisen kirouksen pilvi yllään", Timos Soldeimon lisäsi jotenkin ontosti.

"Lännessä moni asia on toisin. Paremmin tai huonommin, sitä on vaikea tietää. Mutta ah, niitä vaaleita naikkosia", Ragart sanoi unelmoivasti.

"Ja ah, niitä Hurmurin kaltaisia vaaleita nuorukaisia", kapteeni Soldeimon lisäsi vinkaten silmää Joselille. Seuraavana hetkenä Ragart ja Timos ulvoivat naurusta pojan punastukselle.

Josel käänsi ärtyneenä päänsä hohottavasta kaksikosta. Vastapäätä istuva Zal näytti ajatuksiinsa uppoutuneelta, mutta Josel puhutteli häntä. "Lupasit viedä minut isäni luo, jos hän löytyy Viiskalliosta. Nyt me kumminkin pysähdytään jossain hiiskatin satamassa. Onko se lupaus edelleen voimassa?"

Timos Soldeimon päätti vastata Zalin puolesta. "Kun Naakkojen Herra jotain vannoo, hän ei sitä lupausta petä", hän sanoi juhlallisella äänellä.

Viimeistään se herätti Zalin horroksestaan. "Niinhän minä lupasin sinulle ja tuon lupauksen myös pidän. En jätä Andreuz Sandkanin poikaa pulaan."

"Mitä sinä minun isästäni tiedät?"

"Yhtä ja toista", Zal sanoi. "En tunne häntä kovin hyvin, mutta olemme kyllä tavanneet. Ensimmäisen kerran noin viisitoista vuotta sitten eräänä pimeänä talviyönä. Muistan vieläkin lumettoman, mutta roudan kovettaman maan ja kylmänä vaikeroivan viiman. Enkä ole myöskään unohtanut huopiin käärittyä nyyttiä Andreuzin sylissä. Se olit sinä, Josel."

"Kuinka...missä tuo tapahtui?"

"Kaukana täältä."

"Miksi sinä tapasit isäni? Haluan tietää", Josel tivasi.

"Isäsi oli...ei, on hänen tehtävänsä kertoa sinulle, ei minun."

"Miten hän voi kertoa, jos en koskaan enää tapaa häntä!" Josel ärähti ja tuijotti Zalia haastavasti.

"Niin kauan kuin on uskoa, on vielä toivoa", Zal vastasi tyynnyttelevästi ja samalla ärsyttävän epämääräisesti. Josel huokaisi alistuneesti ja siirsi huomionsa Zalista pöydän antimiin.

*

Sen jälkeen illallinen oli sujunut enemmittä kommelluksitta. Kapteeni Soldeimon oli tarinoinut menneistä ajoista, jolloin hänen isänsä oli purjehtinut eteläisiä meriä suuren kauppalaivan kapteenina ja väistellyt kaapparilaivoja mitä ovelimpiin konsteihin turvautuen. Timosin Sinsbar-isä oli myös ollut itseoppinut löytöretkeilijä ja etsinyt läntistä meritietä Myrskyjen meren halki Ksingien maahan, mutta haaksirikkoutunut Asumattomien maiden laavakivirannoille.

Kapteenin juttuja Myrskyjen merelle surmanpyörteisiin hukkuneista ja levälauttoihin juuttuneista retkikunnista oli ollut mukava kuunnella. Ragart oli heitellyt väliin hupaisia kommentteja, jotka olisivat naurattaneet Joseliakin, jollei hän olisi muuten ollut niin huonolla tuulella.

Ainoa lohtu kurjassa tilanteessa oli se, että Zal oli luvannut illallisen päätteeksi etsiä seuraavassa satamassa apua Zdainille. Muuten hän oli ainoastaan raottanut salaisuuksien verhoa ja vetäissyt sen saman tien kiinni. Eikä sekään riittänyt, vanhus ei antanut Joselin mököttää rauhassa, vaan kulutti loppuruokailun utelemalla Joselilta kaikenlaisia pikkuseikkoja, pääasiassa kasvottomasta, mutta myös Isendar Varganista ja Paidoksen tilanteesta.

Zalin varoittava kulmienrypistys oli heti alkuunsa tehnyt Joselille selväksi, että kysymyksiin oli syytä vastata, jollei halunnut vaikeuksia. Niinpä hän oli vastaillut, joskin mahdollisimman lyhytsanaisesti ja avoimen pahantuulisesti. Kun puheeksi oli tullut Martan kellarissa kohdattu Plinkinenkak, vanhus oli äitynyt hyvin uteliaaksi. "Merkillistä", oli Joselin harmiksi ainoa selventävä kommentti, jonka Zal oli päästänyt huuliltaan

Lampsiessaan vatsa täynnä mutta mieli apeana takaisin hyttiinsä, Josel koki olevansa yhtä pahasti vailla vastauksia kuin oli ollut ennen kapteenin illallispöytään istahtamista.

*

Kun aamu vihdoin koitti, Josel tunsi itsensä väsyneeksi ja kärttyiseksi. Ragartin jylisevä kuorsaus ja mieltä jäytävät ajatukset olivat valvottaneet häntä suuren osaa yöstä. Kaikkein päällimmäisimpänä päässä tykyttävistä murheista oli keikkunut Zdain Monteilon.

Pari kertaa yön aikana Josel oli ollut valmis hyppäämään alas punkasta varmistamaan, että Zdain eli yhä. Pelko toisesta, siitä kamalasta, vaihtoehdosta oli kuitenkin pidätellyt häntä. Toisekseen Melgy ei taatusti olisi päästänyt häntä sisään hyttinsä, olisipa Zdainin kunto ollut mikä tahansa.

Noustuaan vuoteesta Josel oli peseytynyt kiireesti ja rynnännyt saman tien etsimään Melgyä. Hän kohtasikin tämän käytävällä matkalla messiin. Naisen viileänrauhallinen olemus oli entisensä, mutta Josel ei uskaltanut luottaa siitä tehtävään päätelmään. Melgy oli sen verran tunteettoman oloinen ihminen, että olisi saattanut aivan hyvin tulla tuon näköisenä suoraan ruumiin luota. Siksi Josel kysyi nopeasti ja edes tervehtimättä: "Zdain. Miten hän voi?"

Melgy silmäili Joselia kotvan aikaa kylmästi, kuin hinta-arviota tehden. Sitten harmaapäinen nainen vastasi: "Hän on entisellään - ei, et voi mennä katsomaan häntä. Hän lepää ja minä syön nyt aamiaista. Hyvästi." Josel ei kuitenkaan piitannut Melgyn yllätyksettömästä tylyydestä. Zdain eli, se oli kaikkein tärkeintä.

*