10. luku, 2. kirja

08.06.2022

Rezak
Dimalos, Andiolin keisarikunta

Kenraalimarsalkka Rezak Vondau käänsi hieman päätään ja antoi katseensa kiertää seminaariyleisössä. Oli huvittavaa ja samalla vastenmielistä havaita, miten salissa olevat valpastuivat heti huomattuaan hänen katselevan. Eturivistä oli vaikea nähdä takana istuvia, mutta pääasia oli antaa merkki muille. Merkki siitä, että kenraalimarsalkka oli edelleen valpas ja pystyi hallitsemaan tilannetta.

Viimeaikainen kehitys Dimaloksessa oli saattanut antaa monelle aiheen luulla muuta. Siksi tuollainen ajattelu oli karistettava ihmisten mielistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Se, että hän käytti vapaapäivänsä pitkästymällä naurettavassa seminaarissa Keisarillisella yliopistolla, oli osa tuota keinovalikoimaa. Viime päivät hän ei ollutkaan tehnyt muuta kuin juossut julkisesta tilaisuudesta toiseen. Vain näyttääkseen, että pari takaiskua eivät olleet lannistaneet häntä, keisarillisen armeijan ylipäällikköä ja koko Andiolin ylintä sotilaskomentajaa.

Rezak Vondau myönsi silti tehneensä virheitä. Hänen huomionsa oli ollut muissa murheissa, ja oppositio oli saanut kasata palikkataloaan rauhassa jo pitkään. Attentaatit ja sabotaasit olivat lisääntyneet kuluneen vuoden aikana merkittävästi. Kansalaiset alkoivat hermostua ja yleinen mielipide vaati toimia, minkä vuoksi kenraalimarsalkka Vondau ei voinut enää pysytellä omaksumassaan sivustakatsojan roolissa.

Hänen omien suunnitelmiensa tiellä oppositio ei varsinaisesti ollut. Siinäpähän mellastivat. Pelkkiä puskista huutelevia harakoita, joita johdatti lapsellinen idealismi tasavallasta. Rezak ei pitänyt suurista ylevistä aatteista ja vielä vähemmän hän piti siitä, että jokin ryhmittymä toimi Dimaloksessa hänestä itsestään riippumattomana.

Siksi oppositio ja sen johtajat, Tac ja Olza Temogam olivat kovin harmillisia tapauksia. Rezak olisi mielellään jututtanut heitä kotvan jos toisenkin. Valitettavasti salamiehistäkään ei tuntunut olevan mitään apua Temogamin pariskunnan jäljittämisessä. Tasavaltalaisten johtajat lymyilivät piilossa kuin hiiret koloissaan.

Rezakilla itsellään ei ollut mitään ideologista kansanvaltaa vastaan. Hän oli jo kauan aikaa sitten lakannut välittämästä aatteellisista asioista. Mitä ihmeen merkitystä niillä oli suuressa valtapelissä? Ei, Rezak vastusti tasavaltaintoilijoiden ajatuksia pelkästään siksi, että ne eivät sopineet hänen omiin suunnitelmiinsa. Keisarin oli pysyttävä valtaistuimellaan, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Tai ainakaan hän ei ollut vielä keksinyt sellaista.

Yleisen mielipiteen takia oli kuitenkin kaiketi pakko ottaa järeämmät keinot käyttöön ja taltuttaa opposition kiusanhenget lopullisesti. Sääli, sillä tasavaltalaiset olivat miellyttävä vastapaino kiihkeille keisarifanaatikoille. Heitä Rezak vihasi salaa vieläkin enemmän. He olivat paljon vaarallisempi vitsaus kuin mitätön oppositio ikinä. Tasavaltaisen hallitusmuodon puolesta kuiskuttelevat henkilöt olivat ärsyttäviä, mutta hurmahenkiset keisarimieliset olivat todellinen uhka. Nimittäin heillä oli takanaan valta horjuttaa kenraalimarsalkka Vondaun asemaa ja jopa syöstä hänet vallasta.

Hän hypisteli osallistujalistaa. Siihen oli tehty merkintöjä joidenkin poliittisesti epäluotettavien vieraiden kohdalle. Heistä muutamaa Rezak aikoisi jututtaa, kun aikanaan siirryttäisiin luennolta juhlasaliin kilistelemään maljoja. Tai sitten joku muu saisi jututtaa. Ehkä hän itse keskittyisi ennemmin viiniin ja naisiin. Ne kummatkin hän oli ansainnut rasittavan viikon jälkeen.

Kunhan tämä luento vihdoin alkaisi. Rezakia harmitti, ettei hän ollut hoksannut pyytää osallistujalistan lisäksi itselleen myös ohjelmaa. Hän ei edes muistanut, mitä aihetta tilaisuus käsittelisi. Käytäisiinkö läpi kertakaikkisen tylsistyttäviä sattumuksia Keisarikunnan historiasta vai olisiko luento puuduttava johdatus asutun maailman maantieteeseen?

Rezak haki katseellaan nuorta adjutanttiaan, mutta tämä oli valitettavasti istutettu parin penkkirivin päähän. Liian kauas. Jos pojalla olisikin ohjelma taskussaan, sitä oli mahdotonta pyytää itselleen herättämättä ikävää huomiota. Joku Rezakin vastustajista voisi ajatella: Haa, kenraalimarsalkka alkaa menettää otettaan! Niin valmistautumaton, ettei ole edes seminaariohjelmaan tutustunut.

Teki mieli ärähtää ja räkäistä lattialle, niin paljon keljutti. Rezak vihasi näitä pitkäpiimäisiä luentoja ja niiden jälkeisiä teennäisiä seurapiirikutsuja. Tilaisuuksia, joihin hänen oli asemansa vuoksi pakko osallistua seuranaan Dimaloksen korkeimmat ylimykset, virkamiehet ja senaattorit. Nuo juonittelevat penteleet keikarimaisissa muotivaatteissaan! Ja heidän tyhjäpäiset hupakkomaiset vaimonsa, jotka olivat aina kikertämässä joutavanpäiväisiä kohteliaisuuksiaan kenraalimarsalkan kohdatessaan. Miten paljon Rezak olisikaan antanut, jos ei olisi enää koskaan joutunut tapaamaan ketään heistä. Nuo pöyhkeät pingviinit, jotka eivät taatusti edes tienneet, miltä oikeat pingviinit näyttivät.

Rezak Vondau sen sijaan tiesi. Hän muisti kuinka oli kerännyt lapsena pingviininmunia nälkäänsä. Vain harva Kahdeksannentoista leirin pennuista oli rohjennut kiivetä rosoisten kielekkeiden yli täpläpingviinien pesimäriutalle. Hän oli kuitenkin uskaltanut ja siksi selvinnyt nälkäisen kevään ylitse. Moni leikkitoveri oli riutunut silloin kuoliaaksi, mutta hänelle ei ollut silti tullut mieleenkään jakaa pingviininmunia heidän kanssaan.

Syö itse, älä ruoki muita, se oli Leirien laki, Kylmän Pohjoisen kova laki. Sen hänen vanhempansa, joiden kasvoja Rezak ei enää muistanut, olivat opettaneet. Ylipäätään Rezak ei enää muistanut juurikaan kasvoja lapsuudestaan. Ihmisiä oli tullut ja mennyt. Kuka oli kuollut nälkään, kuka kylmään, kuka tauteihin - sillä ei ollut väliä Leireillä. Kuolleita ei kukaan muistellut, tärkeää oli vain käsillä oleva hetki ja toivo uudesta päivästä, joista jokainen saattoi olla se viimeinen.

Yleensä etelästä kiskoja pitkin tulleet eivät oppineet pohjoisen tavoille. He luulivat voivansa suunnitella tulevaisuuttaan, neuvotella itselleen parempia oloja tai nousta kapinaan. Tuollaiset haihattelut koituivat Leireillä yhtä varmasti turmioksi kuin syvä lohduttomuus, joka usein tappoi vastatulleet hyvin pikaisesti. Harva kesti Kylmän Pohjoisen todellisuutta ja yleensä ne harvat olivat syntyneet Leireillä. Sellaisia kuin Rezak Vondau.

Se, että hän oli kasvanut Kahdeksannentoista leirin karuissa oloissa, teki hänet muukalaiseksi Dimaloksen seurapiireissä. Koko Dimaloksessa ei ollut paikkaa, jossa Rezak olisi voinut tuntea olonsa kotoisaksi. Hän ei ollut milloinkaan tottunut pääkaupungin leppeisiin kesiin, suurten puistojen soliseviin suihkulähteisiin, huimaavan korkeisiin tornitaloihin eikä etenkään puheliaisiin ja iloluontoisiin ihmisiin.

Leireillä kenelläkään ei ollut aikaa tai voimia dimaloslaisten suosimaan huolettomaan rupatteluun. Asiat ilmoitettiin lyhyin töksähtelevin virkkein ja silloin kun asiaa ei ollut, oltiin hiljaa. Siihen Rezak oli tottunut ja siksi seurapiirien joutava pälätys oli tehdä hänet hulluksi.

Dimaloksessa Rezakia miellytti ainoastaan naiset. Hänen oli myönnettävä, että pääkaupungin kevyesti pukeutuva hameväki oli kaunista katseltavaa. Leireillä naisia ei juuri erottanut paksuissa tamineissaan miehistä. Hyytävän karu Pohjoinen tapasi myös rumentaa naiset nopeasti. Hiilipölyn tummentama ja pakkasen ahavoittama iho, nälkiintymisestä littanat rinnat ja työnteosta köyryyn painunut selkä saivat jo nuoret neidot näyttämään vanhoilta eukoilta.

Siksi miehet tappelivat verissä päin vastatulleista pullukoista. Ja siksi tyttöjen - ja myös poikien - raiskaaminen oli tuiki tavallista. Myös Rezak oli tullut raiskatuksi useasti. Niiden miesten naamataulut olivat ainoat kasvot, jotka hän muisti lapsuudestaan. Parhaiten hän muisti miehistä viimeisen, sen jolta hän oli viiltänyt pimeässä parakissa kurkun auki. Sen jälkeen kukaan ei ollut enää yrittänyt vahingoittaa häntä.

Jos halusi pois Leireiltä, oli periaatteessa olemassa vain yksi tie. Sen Rezak oli valinnut. Oliko se ollut halua kostaa lapsuuden kauheudet jollekin nimettömälle viholliselle, vai pelkkää toivottoman nuorukaisen pyristelyä pois kurjista oloista? Rezak ei enää muistanut syytä, mutta heti täysikasvuiseksi vartuttuaan hän oli liittynyt Andiolin keisarilliseen armeijaan. Tai tarkemmin sanottuna sen rangaistuspataljoonaan. Se oli käytännössä ainoa keino muokata kohtaloaan ja päästä pois Leireiltä.

Vain erittäin harvoin joku kiskoja pitkin tulleista armahdettiin ja pääsi palaamaan takaisin kotiinsa. Sen sijaan Leireillä syntyneet ja kasvaneet - no, heidät arvioitiin liian karkeatapaisiksi etelään. Siksi heille oli tarjolla vain rangaistuspataljoona. Melkein kaikki Kahdeksannessatoista leirissä olivat tosin olleet sitä mieltä, ettei lähteminen ollut yhtään jäämistä parempi vaihtoehto. Se oli valinta Leirien kurjan elämän ja rangaistuspataljoonan käytännössä varman kuoleman välillä. Silti aika ajoin jokunen nuorukainen - yleensä lähtijät olivat nuoria - teki tuon päätöksen ja jätti ikuisiksi ajoiksi hyvästit Kylmälle Pohjoiselle.

Rezak oli ollut yksi lähtijöistä. Eräänä syksyisenä pakkasyönä hänet oli komennettu nousemaan junaan yhdessä noin viidenkymmenen muun saman valinnan tehneen Kahdeksannentoista leirin asukkaan kanssa.

Ensi kertaa elämässään nuori Rezak oli matkustanut Kahdeksannentoista leirin tarkasti vartioitujen rajojen ulkopuolelle. Hän oli jättänyt taakseen ainoan tuntemansa kodin tietäen, ettei tulisi kaipaamaan sieltä yhtään ihmistä. Rezakin vanhemmat olivat nääntyneet pakkotyöhön, nälkään ja kylmään muutamaa vuotta aikaisemmin, eikä hänellä ollut edes katsottuna ketään sopivaa tyttöä, jonka takia olisi kannattanut jäädä vielä yhdeksi hyiseksi talveksi Pohjoiseen.

Juna oli tuksuttanut eteenpäin ikuisuudelta tuntuneen ajan. Alkumatkasta oli pysähdytty pari kertaa ottamaan kyytiin miehiä muista leireistä. Rezak oli hytissyt tovereineen pimeän vaunun vetoisella lattialla. Ennen vaunujen ovien sulkemista heille oli jaettu niukalti vettä ja ruokaa sekä paksut huovat, joista ei ollut kuitenkaan torjumaan loppusyksyn kylmyyttä.

Hampaat kalisten miehet olivat painautuneet toisiaan vasten ja kuunnelleet kiskojen tasaista kolkutusta. Juuri muutakaan tekemistä ei ollut. Jutunkertojia Pohjoisen miehet eivät olleet, sillä Leirien karu todellisuus teki kaikista tarinoista joko liian koruttomia tai turhan julmia kerrottaviksi.

Ainoat tarinat, joita Rezak oli lapsena kuunnellut korvat höröllä, olivat olleet unenomaisia kertomuksia etelästä, kauniista ja lämpöisestä satujen maasta. Kertojat olivat olleet kiskojen tuomia etelänihmisiä ja heidän puhettaan oli aina sävyttänyt riipaiseva kaipaus kotiin, jonne kukaan heistä ei enää koskaan palaisi. Ne tarinat olivat kuvanneet ihmeitä, sellaisia joita Rezak ei oikein ollut osannut käsittää, saati sanoiksi pukea.

Vaunussa palelevat nuoret miehet olivat tienneet, ettei heidän matkansa kulkisi kohti etelän kukkivaa lämpöä. Siihen suuntaan Leireiltä ei poistuttu, vaan kiskot veivät Suuren heinäaron poikki itään. Heidän määränpäänsä olisi siellä, päättymättömän sodan maassa.

Kun juna oli sitten useiden päivien matkan jälkeen saapunut päämääräänsä ja vaunujen ovet viimein avattiin, ulos kömpi kylmettyneitä ja riutuneita miehiä. He olivat kaukana eliittisotilaista, pelkkää tykinruokaa täyttämään sodan jumalan ahnasta kitaa. Seisoessaan illan hämärtyessä rivissä loputtoman pitkällä laiturilla Rezak ei kuitenkaan surrut varmalta vaikuttavaa hengenlähtöä. Hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, ettei enää osannut pelätä sitä. Kuolema olisi vain syvä rauhallinen uni vailla nälkää, kipua ja kylmyyttä, niin hänelle oli kerrottu. Se ei voinut olla pahempaa kuin hänen kurja elämänsä.

Sitä paitsi Rezak aisti pientä kutkuttelevaa innostusta itsessään; se oli tunne jota hän ei ollut kokenut sitten lapsuutensa. Siinä missä jotkut hänen tovereistaan tuijottivat katse tyhjänä maahan, Rezak tarkkaili valppaana ympäristöään. Maailma näytti täällä erilaiselta kuin Leireillä. He olivat tirkistelleet matkan aikana junanvaunun seinälautojen raoista muuttuvaa maisemaa, ja Rezak oli nähnyt elämänsä ensimmäiset suuret puut.

Nyt vaunun ulkopuolelta katsottuna uusi maailma näytti vieläkin ihmeellisemmältä. Vaikka ilta alkoi jo hämärtyä, vielä saattoi erottaa kaukana suurten vuorten taivaisiin kurkottavat huiput ja niitä ympäröivän kumpuilevan metsämaaston. Puita, niitä oli kaikkialla. Osa huojui tuulessa jo lehtipeittonsa varistaneina, toiset ainaisen tummanvihreinä lähestyvää talvea uhmaten. Kaikki olivat Rezakille yhtä nimettömiä.

Puita kasvoi jopa ihan laiturin läheisyydessä, niin korkeina, että päätä melkein huimasi, kun kurotti katsettaan niiden latvuksiin. Sellaisia Rezak ei ollut koskaan eläissään nähnyt. Siellä mistä hän oli kotoisin, ainoat puita etäisesti muistuttavat olivat matalia pensasmaisia vaivaiskoivuja. Leireillä kaikki oikeat isot puut olivat kuolleita: paksuja oksista karsittuja runkoja, joita junat kuljettivat etelästä ja idästä kylmään puuttomaan Pohjoiseen.

Rezakin katsellessa puita paikalle oli saapunut pitkä kalpeakasvoinen upseeri sotilasmantteli yllään. Hän kulki laiturilla kiireisin askelin ja jakoi miesriviä joukkueisiin sekä ryhmiin ilmaa terävästi leikkaavin kädenliikkein. Sitten upseeri puhui heille peltiseen äänenvoimistajaan huutaen. Hän kertoi häpeästä, rikoksista ja niiden sovittamisesta sekä sitä seuraavasta kunniasta. Upseerin käyttämät sanat olivat yleviä, mutta tavassa jolla hän ne lausui, ei ollut minkäänlaista innostusta. Hän tuskin uskoo niihin itsekään, Rezak ajatteli. Pian hän tajusi, miten oikeassa oli ollut.

*

Jo seuraavana päivänä heidät lähetettiin marssille itään, kohti rintamaa. Rezak otti paikkansa roudan kovettamaa tietä pitkin etenevässä jonossa. He kävelivät, tuntikausia vailla lepoa. Kalpeakasvoista upseeria ei enää näkynyt, vaan hänen tilallaan oli jonon sivuilla kulkevia aliupseereita. Heidän tehtävänsä oli vahtia, ettei kukaan karannut jonosta metsään. Ensimmäisen yrittäjän matka oli päättynyt kiväärinlaukaukseen, minkä jälkeen muut olivat tajunneet olla koettamatta onneaan.

Kävely oli raskasta eikä ylimääräisiä taukoja myönnetty. Rezakin edessä kulkeva mies oli virtsannut alleen, mikä oli viisaampi ratkaisu kuin pysähtymisluvan kysyminen.

Joku edempänä oli pyytänyt lupaa seisahtua, minkä seurauksena raa'an näköinen alikersantti oli mäjäyttänyt häntä kiväärinperällä kasvoihin. Mies oli kaatunut rääkäisten maahan, mutta alikersantti oli jatkanut pahoinpitelemistä potkien ja kiväärillä hakaten. Kun Rezak oli ohittanut kovaonnisen miehen, tämä oli ollut enää pelkkä hiljaa uikuttava verinen mytty maassa.

Rezak ei halunnut samaa kohtaloa itselleen ja marssi siksi jonossa ääneti eteenpäin, rakoille hiertyneistä jaloistaan välittämättä. Aina kun aliupseereiden katseen välttäessä hän vilkuili sivuilleen tietä reunustavaan metsään.

Suurten puiden tumma jylhyys samaan aikaan pelotti ja kiehtoi häntä. Mitä kaikkea tuollaisen metsän keskelle kätkeytyisikään ja miltä puut näyttäisivät kesällä? Täällä oli pakko olla kesä joskus, oikea kesä. Ei hänen tuntemansa lyhyt leppeämpi tuokio loputtomalta tuntuvaan talveen, vaan kesä kukkivine kasveineen ja lehtiä versovine puineen. Sellainen kuin etelänihmisten kertomien tarinoiden kesä.

Kun heidän marssinsa yli vuorokauden lähes keskeytymättömän taivalluksen jälkeen päättyi, vastassa ei ollut unelmien kesäinen kauneus, vaan karu ja raaka sodan maailma. He tulivat suurten havupuiden katveeseen pystytettyyn sotilasleiriin, joka ei parakkeineen näyttänyt juurikaan erilaiselta kuin Rezakin koti Kahdeksannessatoista leirissä. Vaatteiden läpi puhaltava viima, kovaksi jäätynyt maa ja harmaat, mielikuvituksettomat rakennukset olivat kaikki sitä, mihin hän oli tottunut. Jos puita ja entistä lähempänä kohoavia vuoria ei laskettu, hän olisi voinut kuvitella palanneensa takaisin Kylmään Pohjoiseen.

Sotilasleirissä heidät ruokittiin ensi kertaa junasta poistumisen jälkeen. Keitto oli jäähtynyttä ja laihaa, mutta Rezak söi hyvällä halulla. Eipä hän ollut paljon parempaan tottunutkaan.

Leirin parakeissa vietetyn yön jälkeen rangaistuspataljoonan miehille oli annettu uusi marssikäsky, nyt rintamalle. Rezak oli tiennyt vain vähän idässä vuoristoseudulla käytävästä sodasta. Aiemmin rangaistuspataljoonan matkaan lähteneistä kukaan ei ollut palannut Kahdeksanteentoista leiriin kertomaan kokemuksistaan, eivätkä etelästä kiskoja pitkin tulleetkaan tienneet päättymättömäksi sodaksi kutsutusta taistelusta juuri mitään.

Myöhemmin Rezak oli oppinut kaiken tuosta sodasta ja elämästä Keisarikunnan itäisen rajan linnakkeissa. Hän, joka ei vielä etulinjaan marssiessaan edes kunnolla hahmottanut, mitä sana "linnake" tarkoitti, sodasta puhumattakaan.

Kylmän Pohjoisen miehet oli marssitettu suoraan etulinjaan, päivämatkan päähän sotilasleiristä. He olivat tarponeet lumihangessa, kulkeneet kapeiden vuoristosolien läpi ja nähneet kaukaa vuoren kupeessa tummana kohoavan linnakkeen, jonka Rezak oppi myöhemmin tuntemaan Kalliopesän nimellä. Lopulta he olivat kulkeneet viimeisen solan läpi ja tulleet puuttomaan louhikkoiseen laaksoon, josta aukeni näkymä kauas vuorten taakse.

*

Tuosta nimettömästä laaksosta tuli Rezakin koti kahdeksi vuodeksi. Sinne keskelle louhikkoa ja kivimurskaa oli rakennettu viimeinen puolustusasema, jonka suojeleminen oli rangaistuspataljoonan tärkein tehtävä. Toiseksi tärkein tehtävä oli hyökkäyksen käynnistäminen ja kuukausia sitten menetettyjen, jossain edessä sijaitsevien asemien takaisinvaltaaminen.

Noita menetettyjä asemia tosin kukaan Rezakin seurassa tulleista miehistä ei koskaan päässyt näkemään. Hyvin pian heille oli osoittautunut, että mahtava keisarillinen armeija oli vuosien kuluessa menettänyt yliotteensa päättymättömässä sodassa. Uusia voittoja ei enää tullut ja vanhojen asemien pitämisessäkin oli täysi työ jatkuvasta mieshukasta kärsivälle armeijalle.

Rezak paleli louhikkoisen laakson talvessa, vartioi kivistä asemaansa päivin ja öin, oppi käyttämään kivääriä ja lataamaan tykin, torjui vihollisen iskuja ja osallistui mielettömiin ja verisesti päättyneisiin hyökkäysyrityksiin. Miehet kaatuivat vieressä ja uusia saapui heitä korvaamaan. Sitä oli rangaistuspataljoonan sota.

Jostain syystä Rezakin kalman viikate säästi. Hän totteli saamiaan käskyä kurinalaisesti ja suoritti mekaanisesti kaiken vaaditun. Niin tekivät useimmat muutkin, mutta melkein jokainen heistä kaatui.

Tie ylennyksiin kulki ruumiiden peittämää polkua pitkin. Myös monet upseerit ja aliupseerit tapasivat loppunsa kiväärinkuula kallossaan, joten puoli vuotta saapumisensa jälkeen, hartaasti odottamansa kesän kynnyksellä, Rezak oli alikersantti, sitten kersantti ja ylikersantti. Kun hän oli onnistunut välttelemään osumia menestyksekkäästi jo puolentoista vuoden ajan, myös ylemmät esimiehet panivat hänet merkille. Erityisesti eräs heistä.

Harmaapäinen ja kovailmeinen majuri ei milloinkaan tullut puhuttelemaan Rezakia, mutta hänen hahmonsa ilmestyi milloin missäkin yhteydessä näkyviin - niin usein, ettei se voinut olla sattumaa. Ylipäätään ei ollut tavallista, että noin korkeat upseerit välittivät käydä tarkastamassa etulinjan asemia.

Ensiksi Rezak oli kuvitellut majurin olevan mielistynyt häneen sillä tietyllä tavalla. Majuri pysyi kuitenkin aina yhtä synkkäilmeisenä eikä tehnyt elettäkään osoittaakseen kiinnostustaan, joten Rezak luopui vähitellen ensimmäisestä arvauksestaan. Häntä alkoi hieman pelottaa.

Sitten eräänä iltana, jolloin Rezak oli palaamassa yksin käskynjaosta taka-asemasta louhikkoiseen laaksoonsa, tuo mystinen majuri oli odottamassa häntä polunmutkan takana. Rezak säikähti pahanpäiväisesti, mutta onnistui tekemään kunniaa ylemmälle upseerille.

Majuri oli sonnustautunut pitkään mantteliin, mutta kulki paljain päin purevasta viimasta välittämättä. Rezak oli jo valmistautunut ohittamaan miehen, kun tämä teki jotain poikkeuksellista ja puhutteli häntä.

"Ylikersantti, odottakaa hetki", majuri sanoi äänellä, joka oli kuiva ja kalsea kuin pakkasilma jota he hengittivät.

"Herra majuri", Rezak sai puserrettua suustaan ja jäi odottamaan.

Majurin kasvot olivat kovat ja vailla tunnetta, eikä niistä pystynyt päättelemään hänen ikäänsä. Kun hän puhui, kylmät silmät porautuivat Rezakiin. "Kahdeksannentoista leirin Rezak. Kylmän Pohjoisen poika kaukana kotoa. Olet onnistunut pysyttelemään kiitettävän kauan hengissä näissä karuissa oloissa. Yleensä täällä muita pitempään elävät ovat arkajalkoja tai kirotun onnekkaita. Sinä kuitenkin heittäydyt ensimmäisessä rivistössä hyökkäyspilveen ja kannat haavoittuneet toverisi luotisuihkusta välittämättä turvaan. Et siksi, että olisit muita rohkeampi tai isänmaallisempi, vaan siksi että noudatat käskyjä kirjaimellisemmin kuin muut. Se on hyvän sotilaan merkki ja sellaista minä arvostan."

"Kiitos herra majuri, mutta miksi..."

"Kaikki aikanaan, ylikersantti. Minä esitän kysymykset", majuri sanoi ilmeenkään värähtämättä.

Tuli hiljaista. Rezak katseli ohitse majurin jääsilmistä. Ne toivat hänelle mieleen Kylmän Pohjoisen. Se mitä mies hänestä halusikin, ei voinut olla mitään hyvää.

"Kahdeksannentoista leirin Rezak, mistä sinä unelmoit?" majuri kysyi äkkiarvaamatta. Illan varjot kiipesivät uhkaavina hänen kasvojaan pitkin.

"Ei minulla ole unelmia, herra majuri."

"Jokaisella on unelmia. Jotkut haaveilevat kauniista naisista, toiset rikkauksista ja kolmannet vallasta. Mistä sinä haaveilet, Kahdeksannentoista leirin Rezak?"

"Mistä te tiedätte kotipaikkani?"

Läimäytys iski Rezakia poskelle niin kovaa ja varoittamatta, että hän parkaisi ääneen.

"Minä esitän kysymykset", majuri sanoi kylmästi, mutta ääntään korottamatta. "Toistan. Mistä unelmoit?"

"Ei minulla ole suuria unelmia. Haluan vain elää, nukkua yöni lämpimässä ja syödä vatsani täyteen", Rezak vastasi uskaltamatta hieraista polttelevaa poskeaan.

"Se on hyvä alku kohti suurempia unelmia", majuri sanoi tunteettomalla äänellään. "Olen tarkkaillut sinua. Tarkkaillut jo kauan ennen kuin kiinnitit minuun huomiota. Minut tunnetaan täällä nimellä majuri Vondau. Saat pian käskyn ilmoittautua minulle esikunnassa. Tottele sitä."

Majuri vaikeni ja mittaili Rezakia kuin varusteluettelosta puutteita etsivä aliupseeri. Tällä kertaa Rezak ymmärsi olla kyselemättä turhia. Ei mennyt pitkään, kun majuri viittasi häntä poistumaan ja liukeni tummuvaan yöhön.

*

Seuraavana aamuna Rezak heräsi patterinsa komentajan äyskäisemään käskyyn: "Ylikersantti, ilmoittautukaa viipymättä rykmentin esikunnassa."

Rezak ei ollut hetkeäkään epäillyt, etteikö majuri Vondau pitäisi lupaustaan, mutta hän ei ollut odottanut sen tapahtuvan näin pian. Hän pukeutui kiireen vilkkaa ja kääri peittonsa tiukalle rullalle, kuten heille oli jo alokasaikana opetettu. Sitten hän pyrähti makuukorsusta ulos koleaan ja sumuiseen aamuun.

Laaksoa peittävä usva oli niin sankkaa, että sitä olisi melkein voinut kaapia lusikalla. Rezak löysi linjojen taakse vievän reitin kuitenkin helposti. Hän olisi osannut juosta kivenlohkareitten välissä seikkailevan polun vaikka säkkipimeässä. Heistä jokainen oli koulittu siihen. Mikäli vihollinen onnistuisi yllättämään aseman ja kukistamaan sen puolustajat, heistä viimeisen velvollisuus olisi toimittaa sanoma linjojen murtumisesta rykmentin esikuntaan.

Muuten apujoukot eivät ennättäisi ajoissa ja vihollinen voisi edetä ties miten pitkälle. Jopa koko sota voitaisiin hävitä silloin. Ksingien laumat ryöstäisivät ja hävittäisivät Kalliopesän, Kolkkolinnan, Harmaahampaan ja muut idän linnakkeet. Kukaties ksingit marssisivat keskisen Andiolin viljavien vainioitten yli aina Dimalokseen saakka. Rezak ei tiennyt miltä viljavat vainiot tai pääkaupunki näyttivät, mutta hän tiesi velvollisuutensa ja oli valmis puolustamaan keisarikuntansa itäistä rajaa aina kuolemaansa saakka.

Hän kulki sumuisessa aamussa halki louhikkoisen laaksonsa. Pitkään taivallettuaan hän löysi tiensä Viimeiseksi Solaksi kutsutun kanjoniin, joka oli ainoa keisarillisen armeijan hallussa oleva reitti pois laaksosta. Siellä, solan turvallisemmalla puolella sijaitsi rykmentin esikunta. Ihan kuin olisi ollut odotettavissa, että vihollinen valtaisi lopunkin laakson jonakin päivänä itselleen.

Parisen vuotta aikaisemmin, ennen Rezakin saapumista rintamalle, niin oli käynyt. Ksingit olivat onnistuneet murtamaan linjat ja ulottamaan hyökkäyksensä aina Viimeisen Solan suulle. Vihollinen oli lyöty takaisin raskaiden, lukuisia uhreja vaatineiden hyökkäysten avulla. Entisiä asemia ei kuitenkaan ollut kyetty saavuttamaan ja keisarillinen armeija hallitsi tätä nykyä laaksosta enää vain vajaata kolmannesta.

Aikoinaan maat laaksosta kauas itään olivat olleet Andiolin keisarikuntaa. Nyt noita laaksoja ja vuoria hallitsivat ksingit. Menetetylle alueelle oli jopa jäänyt kokonaisia kaupunkeja, Andiolin itäiseksi portiksi kutsuttu suuri Pal Tandiei ennen muita. Kaupungin häviöstä oli jo kohta satakunta vuotta, mutta edelleen vanhemmat sotilaat viihdyttivät nuorempia tarinoilla Pal Tandiein riippuvista kalliopuutarhoista, veistoksellisista torneista ja etenkin sen naisista, jotka olivat kauneudessaan loistavia kuin päivänsäteet ja sängyssä hurjia kuin näillä vuorilla saalistavat leijonat. Rezak ei ollut käynyt yhdessäkään kaupungissa, mutta tarinat ihmeellisestä, menetetystä Pal Tandieista liikuttivat yhtä lailla häntäkin.

Esikunnan alueelle saavuttuaan Rezak löysi oikean rakennuksen nopeasti, olihan hän toimittanut asioita ennenkin Viimeisen Solan tuolla puolen. Hetken odotettuaan hän sai vartiomieheltä tiedon, että majuri Vondau olisi valmis ottamaan hänet vastaan. Vatsassa ikävää nipistystä tuntien Rezak astui sisään majurin työhuoneeseen.

Huone oli sisustukseltaan yhtä kalsea ja karu kuin sen herrakin. Rezak ei nähnyt ympärillään yhtään merkkiä, joka olisi voinut kertoa hänelle enemmän majuri Vondausta. Ei ollut koriste-esineitä tai matkamuistoja hyllyssä, muotokuvaa vaimosta tai lapsista seinällä. Jopa Kahdeksannentoista leirin karuissa oloissa ihmiset keräsivät lähelleen henkilökohtaisia esineitä, sellaisia jotka muistuttivat heitä siitä, keitä he olivat - tai olivat olleet ennen Leireille joutumistaan.

Rezakin tervehdys jäi vaille vastausta. Kun majuri Vondau puhui, hänen äänensä oli yhtä kolea ja tunteeton kuin heidän viimeksi tavatessaan. "Kuuntele tarkkaan, en toista sanomaani."

"Kyllä, herra majuri", Rezak mumisi ja huomasi olevansa peloissaan.

"Mietit, miksi olet täällä", majuri sanoi. "Olet puheillani siksi, että tarvitsen sinua. Tai en juuri sinua, mutta sinun kaltaistasi nuorta miestä. Tarvitsen sinua toteuttaakseni aikeeni. Mitä ne ovat, sillä sinun ei vielä pidä vaivata päätäsi. Tärkeintä on, että tottelet minua, tästä hetkestä alkaen, aina ja kaikessa. Ymmärrätkö?"

Rezakin nyökkäys ei riittänyt majurille vastaukseksi.

"Ymmärrätkö?" mies toisti kysymyksensä julmalla, teräksisellä äänellään.

"Ym-ymmärrän, herra majuri", Rezak onnistui änkyttämään. Nyt häntä pelotti toden teolla.

"Hyvä. Et palaa enää yksikköösi. Tästä hetkestä alkaen olet minun komennossani. Olen jo välittänyt eteenpäin paperit siirrostasi."

Rezak nielaisi, hän ei todellakaan halunnut viettää kylmäilmaisen majurin kanssa yhtään ylimääräistä hetkeä. "Mi-mitä?" hän kysyi ääni vapisten.

"Hiljaa, minä puhun nyt!" majuri Vondau sähähti hampaittensa välistä. "Et tiedä sitä vielä, mutta olen kirjoittanut sinulle suuren tulevaisuuden. Seuraa polkuani ja tottele minua, niin nimesi on piirretty tähtiin. Niskuroi tai petä minut, niin koet jotain kuolemaakin pahempaa. Tajuatko?"

Rezak vastasi tajuavansa.

Majuri Vondau silmäili edessään tutisevaa nuorta ylikersanttia kylmästi. "Tiedätkö, miksi valitsin sinut kaikista täällä olevista sotilaista? Syitä on enemmän kuin yksi. Olet kokenut kovia, mutta silti olet vielä tietämätön poikanen, joka ei ole nähnyt maailmaa kurjaa kotipaikkaansa ja tätä rintamalohkoa enempää. Olet nokkela muttet häiritsevän älykäs. En nimittäin siedä viisastelijoita. Ennen kaikkea paras puolesi on se, että tottelet epäröimättä. Täytät paikkasi ja noudatat saamiasi käskyjä tinkimättömästi siitä huolimatta, vaikka tiedät tämän käymämme sodan yhtä hyödyttömäksi kuin minäkin. Sellaista nöyryyttä ja kuuliaisuutta minä edellytän alaisiltani."

Rezak nyökkäsi. Palvelusaika oli osoittanut jopa hänen kaltaiselleen rivimiehelle, ettei Andiolilla ollut kelvollista suunnitelmaa ksingien voittamiseksi. Sodasta oli tullut kitkuttelua, tahdotonta pyristelyä päivästä toiseen. Rauhasta ei neuvoteltu, koska se ei toisi menetettyjä alueita takaisin. Vaihtoehdoiksi jäivät nöyryytys tai ihmeen odottaminen. Keisarillinen valtaistuin oli valinnut niistä jälkimmäisen.

"Et hölise liikoja. Sitä minä arvostan myös", majuri jatkoi. "On paljon asioita, joita tulet tietämään ja joista et hiisku kenellekään. Yksi niistä on minun nimeni. Muiden seurassa puhuttelet minua edelleen majuri Vondauksi. Mutta kun olemme kahden, käytät minusta oikeaa nimeäni. Se on Cors, Maendrym Cors, kotoisin Kylmästä Pohjoisesta, Viidennestä leiristä."

Rezak ei enää milloinkaan kulkenut Viimeisen Solan läpi palatakseen laaksoon, jossa oli saanut tulikasteensa. Paljon myöhemmin hän kuuli laakson puolustuslinjan romahtamisesta ja siitä kuinka vihollinen oli päässyt tukeutumaan aina Kalliopesän porteille asti.

Silloin hän itse oli ollut hyvin kaukana päättymättömästä sodasta. Tuossa vaiheessa hän oli taivaltanut jo hyvän matkaa miehen seurassa, jota oli joskus kutsuttu majuri Vondauksi. Sen nimen Rezak peri aikanaan omakseen ja sillä hän tuli tunnetuksi Dimaloksessa. Sitä oli kuitenkin edeltävä pitkä polku Corsin seurassa. Polku, joka muutti Rezakin Kylmässä Pohjoisessa kasvaneesta tietämättömästä nuorukaisesta mahtavaksi kenraalimarsalkka Vondauksi, jonka edessä koko Andiol taivutti niskaansa.

*