11. luku, 2. kirja

Josel
Vehkapää, Andiolin keisarikunta

Josel ei kokenut pitkäveteistä laivaelämää omakseen. Häntä kismitti jatkuva toimettomuus, jonka ainoastaan ruokailu ja satunnaiset vartiovuorot ruumassa keskeyttivät.

Jyrkkäreunaiset rantakalliot, kullankaivajien kansoittamat Puhurivuoret ja synkät metsäalueet olivat jääneet muutamaa päivää aikaisemmin taakse ja maisemat olivat vaihtuneet leppeämmiksi. Joen virtaus oli hidastunut ja vielä äsken jyrkkinä nousseet rantatöyräät tasoittuneet. Niiden edustalla matalikoissa viihtyivät niin rantakasvit kuin vesilinnut. Tummat havumetsät olivat antaneet sijaa valoisemmille sekametsille ja viimein metsätkin olivat harventuneet rantaniityiksi ja lopulta samanlaisiksi viljavainioiksi, joita oli näkynyt parina Ipaloksen jälkeisenä matkapäivänä. He olivat ohittaneet joitakin joenvarren maalaiskyliä, joiden lapset olivat huiskuttaneet iloiset tervehdykset ohitse höyryävälle siipiratasalukselle.

Kahdesti Timos Soldeimon oli antanut käskyn ankkuroida Prinsessa suojaisaan joenmutkaan, jotta laivaväki pääsisi puhdistautumaan virran vilvoittavassa vedessä. Melgy ja Marl olivat kummallakin kerralla peseytyneet kahdestaan muiden jälkeen, mikä viimeistään paljasti asiasta vielä tietämättömille heidän suhteensa laadun.

Myös Josel ja Zdain olivat riisuutuneet muun laivaväen seurassa alastomiksi ja pudottautuneet köysitikkaita pitkin joen virkistävään syleilyyn. Osa merimiehistä oli liki uimataidottomia ja he olivat kyenneet ainoastaan räpiköimään veteen heitettyjen tynnyreitten varassa. Sen sijaan Josel ja Zdain olivat ottaneet mahdollisuudesta kaiken irti ja polskineet molempina kertoina niin pitkään, että Timos oli lopulta joutunut käskemään heidät pois vedestä.

Prinsessan omalaatuisesta kapteenista Josel oli matkan aikana oppinut pitämään. Olihan Timos sentään ainut aikuisista, joka vaivautui omaehtoisesti rupattelemaan poikien kanssa ja suostui vieläpä varsin avomielisesti kertomaan asioista.

Erityisesti yksi keskustelu Timosin kanssa oli painunut terävänä Joselin mieleen. Silloin hänet ja Zdain oli kutsuttu tutustumaan laivan komentosiltaan.

*

"...ruorin nyt varmasti tunnistatte, mutta nämä muut ohjaamon välineet lienevät teille vieraampia", Timos Soldeimon selitti. Ruoria käännellessään hän rupesi esittelemään pojille koneita valvovaa mittaristoa sekä sekstantin ja kronometrin toimintaperiaatteita. Luotsina toimiva vahtiperämies Thombs myhäili vieressä eikä vaikuttanut pistävän pahakseen komentosillan nuoria vieraita. Tarjoutuipa hän jopa näyttämään Joselille ja Zdainille kädestä pitäen, miten laivan pilliä huudatettiin ja miten piipusta päästettiin ylimääräistä höyryä pois.

"Olette onnenpoikia, kun saatte tehdä matkaa näin uudenaikaisella laivalla. Prinsessa ei ehkä ole maailman nopein purkki, mutta se on ehdottomasti vakaa ja luotettava", isokokoinen Thombs sanoi ja napautti arvostavasti komentosillan seinään kiinnitettyä ilmapuntaria.

"Täytyypä muistuttaa myös Naakkavaaria asiasta. Jospa vaikka maksaisi paremmin matkasta", Timos vitsaili ja tarjosi samalla Joselille tilaisuuden kysymyksen esittämiseen.

"Miten sinä oikeastaan tutustuit Zaliin?" hän uteli.

Zdain nyökkäsi kannustavasti vieressä. He olivat suunnitelleet yhdessä urkkivansa lisätietoja Zalin seurueen tekemisistä. Hölösuisesta kapteenista oli helpointa aloittaa.

Timos Soldeimon näykkäsi alahuultaan ja näytti harkitsevalta. Hän miettii, mitä uskaltaa sanoa, Josel ymmärsi eikä lähtenyt hoputtamaan. Tämän tarinan hän halusi kuulla.

"Oikeastaan minun Sinsbar-isäni tutustui aikoinaan Zaliin", Timos aloitti. "Hänhän oli merikapteeni ja maineikas löytöretkeilijä, niin kuin taisin sinulle Hurmuri kertoa. Myrskyjen tuttu, aaltojen kasvatti - juuri sellainen mies, jota Zaltarim Fizol tovereineen tarvitsi uhkayritykseen matkalle Pimentolaan."

Josel ja Zdain höristivät korviaan odottaen, että kapteeni jatkaisi. Pimentolaan? Sehän on hirmuisen kaukana. Koulussa tuosta eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitsevasta mantereesta ei ollut kerrottu paljonkaan. Andiolilla ei ollut Pimentolaan kauppasuhteita eikä mertentakaisessa maassa pidetty vieraista. Niin Joselin opettaja oli selittänyt ja lisännyt: "He elävät omaa elämäänsä siellä ja me omaamme täällä. Sillä hyvä."

"Kyllä", Timos Soldeimon jatkoi. "Minä olin siihen aikaan vasta parraton kloppi enkä päässyt mukaan. Eikä lopulta Zalkaan osallistunut sille matkalle, vaan isäni laivalla Pimentolaan purjehti seitsemäksi kumppanukseksi kutsuttu joukko. Marl Gaidok oli yksi noista uskalikoista. Muut...suurin osa heistä on kuollut."

"Mitä tapahtui?" Josel kysyi ääni käheänä. Hän ei muistanut koskaan kuulleensa Marlin seikkailleen Pimentolassa. Edes yhdenkään Trubaduuri-Kharl kirjan juoni ei sijoittunut sinne.

Timos näytti vaikealta. "Tapahtui paljonkin. Pahoja asioita...mutta...en lörpöttele enempää, Zal ei pitäisi siitä", hän sanoi ja kääntyi takaisin komentosillan laitteiston puoleen. "Pojat, hoksasinko äsken kertoa teille kronometristä sitä, että..."

*

Sen enempää Josel ja Zdain eivät olleet saaneet irti noista vanhoista tapahtumista, joista kukaan aikuisista ei välittänyt puhua. Plinkinenkakiltakin Josel oli koettanut vartiovuorollaan nyhtää tietoja, mutta nainen ei ollut osoittautunut hyödylliseksi. Hän oli lähinnä nukkunut ja muun ajan keskittynyt solvaamaan Zalia ja Ragartia, kumminkaan kertomatta enää suurempia salaisuuksia näistä.

Kumpaakaan mainituista miehistä Josel ei kestänyt nähdä silmissään. Mitä jos Zal ja Ragart olivat rikollisia, niin kuin Plinkinenkak väitti? Silloin jokainen tuokio heidän seurassaan olisi kuolemanvaarallinen ja yksikin varomaton lause tai ele voisi koitua kohtaloksi.

Toistaiseksi ei ollut parempaa vaihtoehtoa kuin roikkua Zalin ja kumppaneiden mukana Viiskallioon asti ja toivoa, että Andreuz Sandkan olisi siellä vastassa. Zal oli väittänyt sen olevan hyvinkin mahdollista, mutta Josel ei uskonut enää mihinkään vanhuksen sanomaan.

Ainoa ihminen, johon hän laivalla todella luotti, oli Zdain. Vaikka heillä oli toisinaan erittäin hauskaakin yhdessä, jokin vaikutti edelleen olevan vialla. Zdain nauroi kyllä Joselin vitseille, mutta oli silti samaan aikaan jossain muualla. Josel ei kuitenkaan keksinyt, että mikä oli pielessä. Kysyä hän ei tohtinut, joten ainoa vaihtoehto oli odottaa ja toivoa, että Zdain kertoisi itse asiasta.

*

Jokea kyntävä siipiratasalus ei ajanut täyttä vauhtia, vaan lonksutti hitaasti halki aallokon. Ei ollut enää kiire, sillä laivan määränpää häämötti jo horisontissa. Niinpä kapteeni Timos Soldeimon tyytyi ohjailemaan Prinsessaa verkkaiseen tahtiin kohti Vehkapään satamaa ja antoi matkustajille tilaisuuden jättää hyvästit heille jo tutuksi tulleelle alukselle.

Josel nosti käden otsalle varjostamaan auringolta ja tähysteli Vehkapäätä, jonka rakennukset kasvoivat yhä suuremmiksi hänen silmissään. Pian olisi aika jättää hyvästit Prinsessalle ja sen miehistölle. Timos Soldeimonin ilkikurisia piloja hän tulisi varmasti kaipaamaan, mutta muuten Josel oli mielissään päästessään taas tukevalle maalle.

"Vähäpätöinen paikka, ei edes kunnon markkinatoria", kannella ohi löntystelevä Ragart huomautti.

Josel ei välittänyt hänestä, vaan tarttui lähimpään köyteen ja ponnisti reelingin päälle. Oli parasta ottaa ilo irti pitkän laivamatkan päättymisestä - vaikka sitten vähän temppuilemalla.

Koska sekä Zdain että Melgy sattuivat katselemaan, Joselia ei pysäyttänyt mikään. Hän nosti toisen jalkansa ilmaan ja heilui puolelta toiselle laivan töyssähdellessä aaltoja vasten.

Zdain pudisti päätään pieni hymy huulillaan, mutta Melgyn kädet olivat uhkaavasti nyrkeissä lanteilla. "Tule alas sieltä!" nainen huusi.

Josel esitti, ettei ollut kuullut sitä. Hän virnisti etupäässä Zdainille ja jatkoi tasapainoilua kapealla laidalla, vain köysi tukenaan. Tuuli pörrötti hiuksia, Andiolin aurinko porotti ja ilmassa tuoksui kesä. Hetkeen Josel Sandkanin maailmassa ei ollut kasvottomia, karmioita tai mitään muutakaan synkkää ja ahdistavaa.

Ei mennyt kauankaan, kun Prinsessa oli jo kiinnittymässä Vehkapään laituriin. Muutama merimies loikkasi ketterästi laivasta laiturille ja alkoi kytkeä kiinnitysköysiä laituripaaluihin. Satamapaikka ei näyttänyt suuren suurelta, mutta se oli siitä huolimatta isompi kuin jokainen Prinsessan viime päivinä ohittamista kyläpahasista.

Josel hyppäsi reelingiltä takaisin kannelle ja jäi malttamattomana odottelemaan maihin pääsyä Zdain vierellään. Valitettavasti Monteilon ei ollut taaskaan juttutuulella eikä lainkaan huvittunut, kun Josel esitti leikillään tönäisevänsä hänet veteen. Josel päätti jättää Zdainin härnäämisen sillä kertaa sikseen ja antaa tämän rauhassa selvitellä ajatuksiaan.

"Tulisin niin mielelläni mukaanne", Josel kuuli Timos Soldeimonin sanovan ja hiipi lähemmäs.

"Tiedän sen", kapteenin vieressä seisova Zal sanoi ja jatkoi: "Älä luovu toivosta. Olen varma, että löydämme hänet vielä ja saamme sinut taas kuivalle maalle."

"Kunpa voisin uskoa sinua, mutta pelkään olevani tuomittu purjehtimaan näitä vesiä, kunnes kuoleman koura kiskoo minut viimeisen kerran pinnan alle." Timos huokaisi raskaasti ja riiputti päätään onnettoman näköisenä.

Josel yritti tekeytyä huomaamattomaksi, muttei onnistunut piiloutumaan Zalin haukankatseelta. "Josel, eikö sinulla ole mitään tehtävää? Mene auttamaan merimiehiä varusteittemme kantamisessa laiturille."

"Olin juuri menossa", Josel vastasi.

"Olet hänelle aivan liian ankara, Zal", Timos puuttui asiaan. "Antaa matruusien ahertaa palkkansa edestä. Hurmuri saa minun puolestani nauttia viimeisistä hetkistään tämän kelpo aluksen kannella."

Zal tuhahti, muttei väittänyt vastaankaan. Niinpä Josel katseli vierestä, miten jättiläismäinen Thombs nosteli muutama merimies apunaan Zalin seurueen matkatavarat kiitettävän kokoiseksi röykkiöksi laiturille.

Sitten olikin hyvästien aika. Timos Soldeimon nimitti Joselia vielä muutamaan kertaan Hurmuriksi ja tarjosi hänelle paikkaa Prinsessan messipoikana. Josel kieltäytyi kunniasta kiittäen ja hyvästeli hymyssä suin keikarimaisen kapteenin.

Kun Zal tovereineen sekä Josel ja Zdain seisoivat laiturilla, tuotiin Plinkinenkak ulos ruumasta. Tumma nainen siristeli silmiään auringonpaisteessa ja näytti tiukasti sidottuna varsin vaarattomalta. Uppiniskaisuudestaan hän ei ollut menettänyt ripaustakaan, vaan potkaisi heti tilaisuuden tullen Thombsia nilkkaan ja sylkäisi Prinsessan kannelle.

Sen seurauksena yksi merimiehistä läpsäisi naista poskelle. Plinkinenkak kirosi kuin satamajätkä ja mätkähti merimiesten heittämänä myttynä laiturille.

"Pitäkää hyvänänne. Inhottava pikku liero", läimäisyn jakanut mies jupisi.

Kantoavuksi tarjoutuneet merimiehet olivat tarttuneet seurueen matkatavaroihin ja odottivat Zalilta merkkiä lähtömerkkiä. Vanha mies vilkaisi ympärilleen ja totesi ryhmän olevan koossa. Yhdessä he lähtivät kävelemään laituria pitkin kohti rannan talorivistöä. Zal johti joukkoa Marlin ja Ragartin tyrkkiessä Plinkinenkakia eteenpäin. Josel valitsi paikkansa Zdainin rinnalta ja ryhtyi kulkiessaan katselemaan ympärilleen.

Vehkapää näytti melko mitäänsanomattomalta ja sen kutsuminen kaupungiksi olisi ollut liioittelua. Talot olivat matalia, korkeintaan kaksikerroksisia eikä satamassa ollut Prinsessan lisäksi montakaan laivaa. Timos Soldeimon tuskin saisi myytyä lastiruumaansa tyhjäksi näin hiljaisessa kauppapaikassa.

Kun he olivat päässeet satamakadulle, Zal pysähtyi äkkiä ja tähyili taivaalle. Sadepilviä ei ollut mailla halmeilla, mutta silti harmistunut ryppy kurtisti vanhuksen uurteista otsaa entisestään ja hän vaihtoi Ragartin kanssa pari kuiskausta. Sitten Zal ilmoitti merimiehille jäävänsä sille paikalle ja sanoi näiden voivan laskea kantamukset siihen. Merimiehet kohauttivat ihmetellen olkiaan, mutta luopuivat taakastaan ilmeisen hyvillään.

Sen jälkeen he odottivat. Tuntui tyhmältä seisoskella keskellä katua ihmisten pällisteltävänä. Josel työnsi kädet taskuun ja koetti vaivihkaa luikahtaa kauemmas, mutta yritys pysähtyi Melgyn terävään kieltoon. Ragartia nauratti ja Josel väläytti kauppiaalle vihaisimman mulkaisunsa.

Mitään ihmeempää nähtävääkään ei ollut. Joku satamatyöläinen kantoi köysinippua harteillaan ja kalastaja selvitteli sotkeentunutta verkkoa. Ihmisiä tuli ja meni, mutta kukaan ei vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta. Ruoastakin saattoi vain unelmoida, sillä aina yhtä äksy Melgy ajoi topakasti tiehensä ensimmäisen lämpimien piirakoiden myyntiä yrittäneen kaupustelijan. Sen jälkeen kukaan muu ei rohjennut häiritä heitä, mistä Joselin vatsa kurisi nälkäisen moitteen.

Vierähti vielä yksi varttikäännös tylsyydessä. Kun Josel oli kurkkuaan myöten täynnä odottamista ja valmis säntäämään pakoon Melgyn ikeen alta, taivaalta kuului terävää raakuntaa. Heidän yläpuolellaan kaarteli suuri tumma lintu, joka ei voinut olla mitään muu kuin Zalin siivekäs lemmikki, Krahh.

"Niinkö lähellä? Hyvä, viehän heille tämä", Zal puheli linnulle sen laskeuduttua raakkumaan hänen olkapäilleen.

Vasta nyt Joselille tarjoutui tilaisuus tiirailla eläintä tarkemmin. Sillä oli pikimustat linnunsilmät, jotka kiiltelivät sen käännellessä valppaasti päätään. Höyhenpuku oli hiilenvärinen ja lintu muistuttikin ulkonäöltään kovasti mustavarista tai pienikokoista korppia.

Zalin kiinnitti lemmikkinsä jalkaan jotain, jonka Josel arvasi viestiksi. Sen jälkeen Krahh lehahti uudestaan siivilleen ja kaikkosi nopeasti ylös taivaalle. Josel katseli linnun etääntymistä ja toivoi, että heidän odotuksensa satamakadulla päättyisi pian.

Viimein, kun Josel tunsi itsensä lopen kyllästyneeksi, Krahh ilmestyi uudestaan heidän yläpuolelleen raakkumaan. Zal tähysti satamakadun toiseen päähän, josta lähestyi useamman ratsastajan joukko.

Ratsastajat olivat yhtä raamikkaan oloista naista lukuun ottamatta miehiä ja heitä oli yhteensä kuusi. Joukon johtaja pudottautui sulavasti ratsailta suoraan Zalin eteen ja tervehti tätä. Mies oli iältään kolmenkymmenenviiden hujakoilla, ruskeatukkainen ja kapeakasvoinen. Hänen vartalonsa oli hoikka, mutta selvän urheilullinen.

"Lugas Bahrall, palveluksessanne", mies esitteli itsensä ja nyökkäsi vähän jokaiselle. Josel mutisi muiden mukana tervehdyksen.

Mies jatkoi kantavalla äänellä: "Olen saanut määräyksen saattaa teidät turvallisesti Viiskallioon. Vauhdista riippuen olemme perillä huomenna illalla tai sitä seuraavana aamuna." Hänen puheenpartensa poikkesi paidoslaisesta korostuksesta, mutta Josel ei osannut arvioida minne päin Keisarikuntaa se viittasi.

"Meillä on vanki mukanamme", Zal ilmoitti, ja Ragart tyrkkäsi Plinkinenkakin Lugas Bahrallin eteen.

"Kääpiö", Bahrall sanoi toteavaan sävyyn ja lisäsi perään: "Sidomme vangin hevosen selkään. Enimmät matkatavaranne voinevat seurata kuriirivaunujen mukana perässä. Niin joudutamme matkantekoa."

Kun Zal oli antanut hyväksyntänsä ajatukselle, Bahrall kääntyi seuralaistensa puoleen. "Pertus, Neddo, etsikää käsiinne hevoskauppias. Jokaiselle heistä oma ratsu, paitsi kääpiölle. Ostakaa myös satulalaukut välttämättömimpiä tavaroita varten. Seleste, etsi sinä kuriiritoimisto ja käske heikäläisiä hakemaan joutuin loput matkatavarat."

Ripeät käskyt aikaansaivat ripeää toimintaa. Kaksi miestä sekä Seleste-niminen nainen käänsivät ratsunsa ja lähtivät suorittamaan tehtäviään. Seuraavaksi Lugas Bahrallin rintamasuunta kääntyi Plinkinenkakin puoleen. Hän ei sanonut mitään, mutta naputti merkitsevästi vyöllään roikkuvaa pistoolikoteloa. Matkalle Viiskallioon ei kaivattu hankaluuksia.

Jonkin ajan kuluttua miehet palasivat perässään hevoskauppias, joka talutti kahden apupoikansa kanssa kuutta satuloitua ratsua. Kauppiaasta näki, että hänen kätensä suorastaan syyhysivät päästä käsiksi Lugas Bahrallin rahakukkaron sisältöön eikä mies olisi millään tahtonut malttaa esitellä hevosiaan. Bahrallin toverit olivat jo tarkastaneet valitut ratsut, mutta pienen patistelun jälkeen kauppias kertoi vielä jokaisen nimen ja luonteen.

Josel oli viimeksi istunut satulassa sinä yönä, jona karmio oli tehnyt Curtusista selvää. Ikävän tunne puristi kurkkua ennen kuin Josel karkotti sen mielensä perimmäisiin sopukoihin, jonnekin sinne, missä myös muisto äidistä oli.

Hän tapaili hevoskauppiaan apupojan antamat suitset käteensä ja katsoi hevostaan. Se oli kiltin oloinen hallava tamma, Syyslaukka nimeltään. Josel toivoi hiljaa mielessään, että nimi tarkoitti enemmän kasvia kuin hevosen juoksutaipumuksia. Hän ei todellakaan halunnut paljastaa Zalille ja tämän tovereilleen, miten huono ratsastaja oli. Zdain sen valitettavasti taisi jo tietää.

Lugas Bahrallin maksettua ahneelle kauppiaalle, ei mennyt kauankaan, kun Selesteksi kutsuttu isokokoinen nainen palasi. Hänen takanaan saapuivat muulin vetämät kärryt, joihin kuriiritoimiston väki rupesi Melgyn valvovien silmien alla lastaamaan maahan pinottuja tavaroita. Sitä ennen niistä oli eroteltu joitain tarpeellisia esineitä sekä vaihtovaatteita, joista Joselkin oli saanut itselleen mytyn satulalaukkuun tungettavaksi.

Kiväärin selkäänsä köyttänyt Ragart katseli murhaavasti maassa sidottuna kyhjöttävää Plinkinenkakia ja anovasti Zalia. "Miksi minä? Miksei jompikumpi pojista voi ottaa kääpiötä hevosensa selkään? He ovat paljon kevyempiäkin kuin minä tai Marl."

"Haluan varmistaa, ettei Pikkutyttö karkaa. Siksi te", Zal ilmoitti äänellä, joka kertoi vastaväitteiden olevan turhia.

"Marl saa luvan olla ensiksi vuorossa", Ragart tiuskaisi ja loi pahaenteisiä katseita Plinkinenkakin suuntaan. Niiden perusteella pienen naisen ratsastusmatkasta tulisi melkoisen kurja.

*

Maantie pöllysi alla, kun hevosten kaviot iskivät rytmikkäästi tantereeseen. Tien kummallakin puolella levittäytyi peltojen ja laitumien kirjoma maalaismaisema. Välistä se teki tilaa metsäisemmille näkymille, kunnes mutkan takaa putkahti esiin uusi torppa peltotilkkuineen.

Aurinko lämmitti mukavasti selkää ja matkanteossa oli tietynlaista tenhoa - laivalla kököttämisen jälkeen tunsi vihdoinkin pääsevänsä omin voimin eteenpäin. Josel olisi saattanut jopa nauttia ratsastusretkestä, jollei hänen tarmonsa olisi mennyt Syyslaukan selässä pysymiseen.

"Poika tarvitsee lisää harjoitusta", ohi karauttava Ragart kommentoi. Se kirvoitti Joselin huulilta karkean kirouksen, mille kauppias nauraa louskutti tynnyrimäinen vatsa hytkyen.

Etummaisina ratsastavat Zal ja Lugas Bahrall kävivät keskenään vilkasta keskustelua, jota Josel olisi kernaasti salakuunnellut. Hän tavoitti silloin tällöin sanan sieltä, toisen täältä, mutta hevosten kavioitten kopse ja tien tarkoituksella tukkiva Melgy estivät kuuloetäisyydelle pääsyn.

Koska vinoilevan Ragartin kanssa ei huvittanut pölistä, Josel jäi ilman juttuseuraa. Niin oli siksikin, että joka kerta Zdainin puoleen kääntyessään hän todisti samaa näkyä: poika tuijotti umpimielisenä eteensä eikä edes silmäänsä räpäyttänyt, kun Josel ratsasti viereen. Siinä oli jotain niin häiritsevää, että vatsassa muljahti epämiellyttävästi.

*

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he pysähtyivät viimein majatalon eteen. Sen nimi oli Neidonkyynel, mitä Ragart tervehti kaksimielisellä sanaleikillä, joka ei naurattanut ketään.

Kenties siitä harmistuneena hän tuuppasi käsistään sidotun Plinkinenkakin satulasta maahan. Kun nainen kirosi ja voihki kivusta, kauppias ainoastaan hirnahti karheasti.

Kuin raaka murhamies, Josel ajatteli. Kauhea varmuus teki tilaa mielessä: Plinkinenkak ei ollut puhunut palturia, vaan Ragart oli todellakin tappanut ne tytöt.

Zdainia vilkaistessaan Josel yllättyi. Vaikka Plinkinenkak vääntelehti tuskissaan maassa, pojan kasvoilla vilahti myötätunnon sijasta vahingoniloinen hymy. Jälleen Joselista tuntui, ettei hän oikeasti tuntenut ystäväänsä. 

He luovuttivat hevosensa tallipoikien huomaan ja astuivat Lugas Bahrallin johdolla majataloon. Jokainen lihas kiristi Joselin ratsastukseen tottumattomassa vartalossa, mutta viime päivien joutenolon jälkeen väsymys tuntui hyvältä.

Marl raahasi räpistelevää Plinkinenkakia perässään, mikä herätti majatalon muissa asiakkaissa kysyviä katseita. Jos heidät eteisaulassa vastaanottanut majatalon emäntä olisikin aikonut esittää vastalauseita sidotusta etelänmaalaisesta, Lugas Bahrallin seteleitä tursuava rahamassi riitti tekemään ne tyhjiksi.

Emäntä luovutti heille ripeästi avaimet Neidonkyyneleen toisessa kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Jopa Plinkinenkak ymmärsi kerrankin olla pyristelemättä vastaan ja salli yrmeäilmeisen Marlin taluttaa itsensä rappuja ylös. Josel oli kiitollinen saadessaan jakaa huoneen Zdainin kanssa kahdestaan. Hän ei olisi jaksanut katsella Ragartin pulleita murhaajankasvoja yhtään pidempään.

Josel ja Zdain kävivät peseytymässä huonekäytävän varrella sijaitsevassa kylpyhuoneessa ja pukivat Timos Soldeimonin heille lahjoittamat ja kohtalaisen hyvin päälle sopivat vaihtovaatteet ylleen. Sitten he läksivät kahdestaan alakerran ruokasaliin aterioimaan.

Ruoka vei nälän, vaikkei se ollutkaan erityisen omaperäistä. Melgy oli antanut heille kolikoita syömistä varten mutta kitsastellut niin, ettei raha riittänyt yhteenkään oluttuopilliseen. Pari seteliä taskustaan löytänyt Zdain olisi kyllä tarjonnut kierroksen jos toisenkin, mutta ratsastuksen väsyttämällä Joselilla ei ollut intoa juoda. Sitä paitsi Zdain ei ollut taaskaan erityisen puheliasta seuraa.

Kun he olivat palanneet huoneeseen, Josel päätti ottaa syystä selvää. "Mikä sinua oikein vaivaa? Et ole oma itsesi", hän sanoi vastapäisellä petillä istuvalle Zdainille.

"En tiedä mitä tarkoitat", Zdain mutisi ontosti ja näytti vaikealta.

"Onhan minulla silmät päässäni. Onko se minun syytäni?"

"Ei", Zdain sanoi ja käänsi katseensa pois.

"Liittyykö se Plinkinenkakiin? Näin miten katsoit häntä. Mistä on kyse?"

"En voi puhua siitä."

"Mikset?"

"Lopeta jo!" Zdain parahti ja painoi surkeana kämmenet kasvoilleen.

Pieni ääni Joselin päässä kuiskasi, ettei kannattanut jatkaa painostamista pidempään; Zdain ei avautuisi murheistaan. Hetken päästä hän virkkoi: "Yritän vain auttaa."

Zdain nosti kasvot käsistään ja vastasi ääni särähtäen: "Tiedän, olen pahoillani." Pian sen jälkeen he ryhtyivät hiljaisina asettumaan yöpuulle.

*

Nouseva aurinko luimisteli vasta taivaanrannassa, kun matka jatkui. Edessä olisi istumalihaksia koetteleva ratsastus, sillä Zal oli päättänyt saapua parinkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan Viiskallioon vielä samana iltana.

Eräällä tauolla Josel sattui vastatusten Lugas Bahrallin kanssa ja kysyi tältä isästään.

"Andreuz Sandkan?" Lugas pinnisteli muistiaan. "Ei valitettavasti sytytä. Kätkölinna on katsos valtava paikka. Ihmiset menevät ja tulevat."

Alakulo pyyhkäisi aaltona ylitse. Mitä jos isää ei löytyisi Viiskalliosta? Mitä jos...Täytyi saada muuta ajateltavaa. "Mikä ihmeen Kätkölinna?" Josel kysyi, sillä ei tunnistanut Lugasin mainitsemaa nimeä.

"Pidetään kumminkin pienempää suuta", Lugas vastasi ja vilkuili maantien hiljaista laitaa. "Voin kertoa teille - Zalin luvalla tietysti. Kätkölinna on Sinisen Kuun päämaja Viiskalliossa. Suuri tarkasti vartioitu linnoitus kaupungin keskellä."

"Luulin, että Sininen Kuu pyrkii toimimaan salaa", keskustelua vierestä kuunnellut Zdain pisti väliin.

"Hyvä huomio", Lugas kehui ja jatkoi ylpeyttä äänessään. "Kätkölinna on yhtä aikaa julkinen ja salainen paikka. Nähkääs, se toimii myös Viiskallion keisarillisen käskynhaltijan palatsina. Asiat ovat kuitenkin eri tavalla Viiskalliossa. Siellä käskynhaltija on meidän miehiämme, heikäläiset ovat olleet sitä jo vuosisadat. Hän on ennen kaikkea uskollinen Siniselle Kuulle ja vasta toisarvoisesti keisarille. Luonnollisesti myös kaupungin tärkeimmät virkamiehet ovat Sinisen Kuun merkkihenkilöitä. Kun ympärillä on vain luotettuja, salaisuus kestää. On kestänyt jo vuosisadat. Ei ole toista yhtä suurenmoista paikkaa maailmassa kuin Viiskallio, sen tulette vielä näkemään."

Josel ei ollut ihan varma, uskoako Lugasin ylisanoihin. Sen sijaan hän päätti tiedustella vastausta jo jokin aikaa mieltään kaihertaneeseen kysymykseen: "Sinisen Kuun nimi, mistä se oikein on peräisin?"

Lugas naurahti. "Te totisesti olette täynnä kysymyksiä, mutta tuohon minä en osaa vastata mitään - ei kukaan osaa. Sininen Kuu on aina ollut Sininen Kuu; nimen tausta on hautautunut historian hämäriin."

Tuli vähäksi aikaa hiljaista. "Mikä sinun asemasi on Viiskalliossa?" Josel kysäisi sitten.

"Olen käskynhaltijan henkivartiokaartin päällikkö", Lugas sanoi ja vilautti takkinsa alla olevaan paitaan kirjailtua Viiskallion kaupungin vaakunaa, jossa tyylitelty haikara kurkotti nokallaan kalaa vedestä.

"Nyt suonette anteeksi, ratsastamme pian erään kylän läpi. Käytännössä kaikki sen asukkaat ovat varjossa kulkijoita. Joudumme sitomaan kääpiön suun, ettei hän yritä herättää kyläläisten huomiota." Sen sanottuaan Lugas Bahrall harppoi Plinkinenkakia vahtivan Ragartin luo ja antoi tälle ohjeet naisen vaientamisesta.

Ei mennyt kauankaan, kun kylä ilmestyi näkyviin mäennyppylän takaa ja koirat ottivat haukullaan lähestyvät ratsastajat vastaan. Josel puristi ohjaksia tiukemmin ja valmistautui pahimpaan.

Peltotilkut ja maalaistalot täplittivät maisemaa. Maata kääntävät miehet nojasivat talikkoihinsa, pikkulapset huiskuttivat hevosille ja tien laidassa vihanneksia kaupitteleva ukko alkoi kovaan ääneen pyydellä ratsastajia pysähtymään pöytänsä ääreen.

Kylä ja sen asukkaat vaikuttivat tuiki tavallisilta eikä mistään kyennyt päättelemään heidän olevan varjossa kulkijoita. Ei, ellei Josel olisi kiinnittänyt huomiota Varjon Ristin tunnuksiin, joita oli maalattu jokaisen talon ovenpieleen.

Joselia kylmäsi, kun hän katsoi kuvaa ristipuusta, jonka takana paljon suurempana ja synkempänä kohosi ristimäinen varjo. Se toi mieleen viimeisen yön Paidoksessa: Varjon Ristin juhlat, Jolandan, Franzin, isän, Curtusin ja äkillisen paon kotoa. Sinä yönä kaikki kiinteä oli murentunut Joselin elämässä, eikä sen jälkeen mikään voinut olla niin kuin ennen. 

*

Matka taittui vailla suurempia kommelluksia. He pysähtyivät eräässä kylässä ruokailemaan pikaisesti, mutta pian Lugas ja Zal hoputtivat joukon taas matkaan. Oli pidettävä ripeää tahtia yllä, jotta ennätettäisiin Viiskallioon ennen auringonlaskua.

Joselille kiire sopi, sillä ratsastus muuttui koko ajan helpommaksi, eikä hän enää horjunut satulassa samalla tavalla kuin vielä alkumatkasta. Suuri kiitos asiasta kuului rauhalliselle Syyslaukalle. Josel pitikin jokaisella pysähdyksellä huolen, että hevonen sai kyllikseen vettä ja kauraa.

Jännitys kasvoi sisuksissa mitä lähemmäs Viiskalliota he etenivät. Isän näkemisen rinnalla kaikki muu oli Joselille pientä. Oli mahdotonta keskittyä maisemien katselemiseen, kun vatsassa nipisteli ja kupli. Samalla hän koetti tolkuttaa itselleen, ettei kannattanut kuvitella liikoja.

Myös matkatoverit vaikuttivat odottavilta. Melgy hypisteli yhä uudestaan takkinsa lievettä, jonka alla Josel tiesi pistoolin olevan, ja Ragartin selkään vyötetty kivääri pysyi varmuuden vuoksi ladattuna.

Zalin ja Ragartin puheista oli voinut ymmärtää, että vastaanotto Viiskalliossa ei välttämättä olisi erityisen suopea. "Minä olen omalla puolellani", niinhän Zal oli sanonut.

Josel ei tiennyt Sinisestä Kuusta paljonkaan, mutta jos puolia pitäisi valita, hän seisoisi kernaammin Sinisen Kuun joukoissa kuin Zalin. Etenkin sen jälkeen, mitä Plinkinenkak oli Zalista ja Ragartista vihjannut. Asian ajatteleminen sai Joselin toivomaan kahta kovemmin, että Andreuz Sandkan todellakin odotti heitä Viiskalliossa.

*