12. luku, 2. kirja

"Aluksi suunnittelin kerääväni ympärilleni veljeskuntaan lahjakkaita ihmisiä kaikista maailman valtioista, mutta lopulta valtaosa heistä sattuikin tulemaan omasta kotimaastani. En harmittele asiaa. Dimalit ovat yleisesti ottaen suurista kansoista järkevin. Lieneekö uskonnon puuttumisessa kannuste sellaiselle todellisuudentajulle, jota tieteen tekeminen vaatii?

Malkanialaiset ainakin ovat liian täynnä uskontoaan ja omaa erinomaisuuttaan - Randalosin pauhaaminen kyllästyttää minua toisinaan toden teolla. Jollei hänen papillinen korkeutensa olisi niin vahva voimassaan, olisin toimittanut hänet jo matkoihinsa.

Taihan on kiistatta järkevä nainen, mutta etelänmaalaiset vain ovat niin erilaisia. En tahtoisi ajatella sillä tavalla, mutta joskus tunnen itseni ennakkoluuloisemmaksi kuin oikeasti olen.

Afamatilainen kulttuuri on vanhoillisuudessaan kankea - sen tietää jokainen. Onneksi Obeiron on eri maata, täysin teknisesti orientoitunut ja perinteistä piittaamaton.

Välillä kysyn itseltäni: miksipä ei yksi tai kaksi ksingiä. Hehän voisivat tarjota veljeskunnalle ennestään tuntematonta tietoa. Mutta ksingit olisivat mahdottomuus, sillä he eivät kykene ajattelemaan ilman lakikirjaansa. Eivätkä he varmasti näe meitä dimaleja muina kuin vihollisina.

Pimentolaiset taas - en oikein voi kuvitella luottavani heihin. Se kansa kulkee omia synkkiä polkujaan. Minä en pysty olemaan heidän pelastajansa. Tuskin kukaan pystyy."

- Laftakom Harmaakäden muistiinpanot

Isendar
Dimalos, Andiolin keisarikunta

Isendar Vargan ei ollut odottanut tytärtään saapuvaksi Dimalokseen, ei etenkään näin pian Ipaloksen tapahtumien jälkeen. Jolanda oli kuitenkin tahtonut tulla kertomaan uutisensa henkilökohtaisesti ja luonnehtinut Ipaloksessa tapahtunutta kirjeessään ainoastaan ylimalkaisesti.

Jolandan vähäsanaisuudesta huolimatta eräät kirjeen yksityiskohdat olivat riittäneet saamaan hänen isänsä suunniltaan sekä huolesta että raivosta. Riemu Ipaloksessa ja muualla etelässä saavutetuista sotilaallisista ja poliittisista voitoista oli haihtunut, kun Jolanda oli kertonut saamastaan vammasta.

Sen jälkeen Isendar ei ollut osannut keskittyä kunnolla mihinkään. Hänen rakasta tytärtään oli satutettu! Sen edessä kaikki muu sai väistyä, jopa suunnitelman toteuttaminen.

Isendar nousi ylös mustasta nahkapäällysteisestä tuolistaan ja kiersi työpöytänsä sivuitse ikkunan luokse. Hän kallisti tumman pukinparran koristamaa leukaansa ja tirkisteli kaukana alhaalla häämöttävää maankamaraa.

Hän oli valinnut korkean tornitalon tietoisesti asuinpaikakseen. Ylhäällä saattoi tuntea olonsa turvallisemmaksi ja sitä paitsi talon korkeus oli tervetullut muistutus Morth Lefretzille siitä, kumpi heistä käski ja kumpi totteli. Ylimpiin kerroksiin päästäkseen salamurhaajan olisi täytynyt selvittää mittavat vartiotoimet, joten Isendar uskoi olevansa turvassa vihollisiltaan. Ja vaikka jokin menisikin vikaan, tornin huipulla odotti kuumailmapallo kaiken aikaa lähtövalmiudessa.

Dimalokseen palattuaan hän oli toivonut voivansa pysytellä varjoissa ja pitää kortteeria jossain kujien rähjäisimmistä porttoloista. Se oli nopeasti osoittautunut mahdottomaksi ajatukseksi.

Kukaan ei kyennyt hallitsemaan kujia; köyhälistön alue oli aivan liian kaoottinen paikka, jotta suunnitelmaa olisi voinut toteuttaa sieltä käsin turvallisesti. Ennemmin tai myöhemmin varjoista olisi ilmestynyt salamies tekemään Isendarista lopun.

Sitä paitsi uusi asema Varjon Ristin varajohtajana vaati tiettyjä ulkoisia puitteita. Se jolla oli valtaa, joutui toisinaan myös esittelemään valtansa merkkejä. Tornitalossa tuon näytelmän esittäminen oli uskottavampaa kuin jossain kujien röttelössä.

Isendar Vargan tarkasteli alhaalla levittyvää kaupunkia. Dimalos paljasti kauneimmat kasvonsa: näkyi palatsien kupolikattoja, ylväitä tornitaloja ja vehreitä puistoja. Tätä kiiltokuvamaista osaa kaupungista Isendar ei tuntenut, tästä Dimaloksesta hän ei edes erityisemmin pitänyt. Toista olivat kujien synkät ja löyhkäävät korttelit, joiden nuhruisuus oli ikuinen osa Isendaria. Ne olivat olleet Mustarotan koti, silloin kauan sitten.

Lukko naksahti jossain kauempana. Refleksinomaisella kädenliikkeellä Isendar tarkasti, että medaljonki riippui tutulla paikallaan kaulassa. Se oli reliikki ajalta ennen unohdusta. Harvinainen ja mahtava kapine, joka suojeli kantajaansa voiman vaikutuksilta. Samanlaisia koruja kerrottiin valmistetun alun perinkin vain joitain kymmeniä. Valtaosa niistä oli sittemmin hukkunut historian hämäriin, mutta ainakin tämä kappale oli säästynyt maailman mullistuksilta ja päätynyt viimein Isendar Varganin huomaan.

Hän oli heti ymmärtänyt taikakalun arvon eikä riisunut sitä koskaan, ei edes peseytyessään. Siitä huolimatta hänelle oli kehittynyt tapa varmistaa vähän väliä riipuksen paikoillaan olo. Isendar ei kuitenkaan hävennyt pakkomielteenomaista liikettään, sillä medaljonki oli vuosien varrella pelastanut hänen henkensä useaan otteeseen. Viimeksi Morth Lefretziltä.

Oven takaa kuului vartiopäällikön ääni, joten Isendar myönsi hänelle luvan astua sisään.

"Herra Vargan, tyttärenne on saapunut", vartiopäällikkö tiedotti, ja hetken Isendar Vargan tunsi tarvetta ottaa kiinni ikkunan karmista. Jos hänellä mitään heikkoja kohtia olikaan, niin Jolanda oli niistä ainut.

Isendar antoi vartiopäällikön saattaa itsensä vastaanottohuoneeseen, jonka keskellä seisovan nuoren naisen näkeminen sai palan nousemaan kurkkuun. Se oli hänen oma Jolandansa, mutta minkä näköisenä!

Syvät ja edelleen osin parantumattomat haavaumat kirjoivat tytön kerran niin kauniita poskia. Niistä jäisi pahat arvet, Isendar tiesi ensi näkemältä. Vielä pahempaa oli musta kankainen lappu, joka peitti vasenta silmää - ei vaan kuoppaa, jossa silmä oli kerran ollut. Katse Jolandan jäljellä olevassa silmässä oli tumma ja kova, ei häpeävä, vaan loukattu ja kostonhimoinen. Ensi kertaa vuosiin Isendar tunsi silmiensä kostuvan ja hän heittäytyi tyttärensä syliin.

Kun Varjon Ristin aluepäällikkö vapautti tyttärensä otteestaan, hän katsoi tämän runneltuja kasvoja uudemman kerran.

"Kuka tämän teki?" Isendar kysyi äänellä, jota hädin tuskin tunnisti omakseen, niin paksu liikutuksesta se oli.

Jolanda ei murtunut ja pillahtanut itkuun, vaan katsoi isäänsä tuikeasti ainoalla silmällään. Sitten hän rupesi kertomaan.

Isänsä tytär, Isendar ajatteli ihaillen ja tietoisena tuskasta, jonka täytyi velloa Jolandan pään sisällä. Ulkonäkö oli aina ollut Jolandalle kaikki kaikessa, niin kuin kelle tahansa kauniille tytölle. Miten hän pystyisi sopeutumaan muutokseen? Siihen, että omaa peilikuvan katsominen teki pahaa eivätkä miehet enää koskaan tuijottaisi nälkäisinä perään? Se oli julma rangaistus vasta kahdeksantoistavuotiaalle. Joku saisi maksaa kalliisti teostaan.

Kun tyttö oli päässyt tarinansa loppuun, Isendar Vargan uskoi tietävänsä, kuka lintuparvea komentanut vanhus oli. Hän aukaisi suunsa kertoakseen.

Jolanda ehätti kuitenkin edelle: "Tein tiedusteluja tuosta vanhasta miehestä. Nimi 'Zaltarim Fizol' nousi esiin."

Isendar henkäisi silkasta vihasta. "Luulin sen vanhan pirun jo kuolleen."

"Tunnetko sinä hänet?"

"Tapasin hänet vuosia sitten ja kadun nyt, etten silloin viiltänyt häneltä kurkkua auki", Isendar vastasi ja sipaisi Jolandan kaulaa, jota sitäkin rumensi pari verestävää juomua.

Miten monta naakkojen nokkien jättämää arpea tytöllä olikaan vielä piilossa vaatteittensa alla, Isendar Vagan ajatteli murheellisesti ja puhui taas: "Olen kuullut Zal Fizolista tarpeeksi paljon tietääkseni, etten halua häntä nuuskimaan toimiani. Meillä on muutenkin riittämiin vihollisia. Olisipa keino hankkiutua hänestä eroon."

Mietittyään hetken Jolanda puhui. "Ehkä on. Eräs salamies...sinähän tiedät hänet...Plinkinenkak, joka tunnetaan myös nimellä Pikkutyttö. Hän pinkoi hyökkäyksen jälkeen Zaltarim Fizolin kintereille."

"Mainiota", Isendar sanoi, vaikka mikään maailmassa ei ollutkaan enää mainiota, ei sen jälkeen mitä Jolandalle oli tehty. "Pikkutytön ulkomuoto antaa muuta ymmärtää, mutta hän on salamiehistämme pätevimpiä. Tosin Fizolin kaltainen juonittelija olisi ollut haaste jopa minulle nuoruuteni päivinä. Tuo mies on erään nykyään jo unohdetun veljeskunnan viimeisiä elossa olevia. Mies, jonka tietojen avulla suunnitelmani toteuttaminen olisi paljon helpompaa. Jos saisimme hänet elävänä - ei, en usko, että hän murtuisi, vaikka kuinka kiduttaisin häntä...mutta kiduttaisin siitä huolimatta. Kaiken sen takia, mitä hän teki sinulle. Repisin hänet kappaleiksi omin käsin."

Isendar Vargan katsoi murheellisesti tytärtään, joka väisti isänsä katsetta. Hän tiesi, ettei Jolanda ollut tottunut näkemään isäänsä näin heikkona. Missä oli Varjon Ristin aluepäällikön kuuluisa mielenmaltti? Täytyi ryhdistäytyä, muuten hänestä ei olisi kostamaan Jolandan kokemaa menetystä - ja mikä yhtä vakavaa, suunnitelma voisi vaarantua.

Hän päästi ilmaa ulos keuhkoistaan ja katsoi Jolandaa, nyt terästäytyneenä. "Olen päättänyt muuttaa mielipidettäni. Niiden poikien kiinnisaaminen on sittenkin olennaista, olivatpa he Zal Fizolin seurassa tai eivät. Se että Fizol on kiinnostunut heistä, tarkoittaa että he ovat jollain tapaa merkityksellisiä."

Jolanda nyökkäsi hieman liian kiivaasti, mutta Isendar Vargan soi tässä karmeassa tilanteessa kiihkeyden tyttärelleen. Jolandan pakkomielteestä Sandkanin vaaleaa poikaa kohtaan saattaisi jopa olla hyötyä. Ainakin se oli polttoainetta, jolla tytär jaksaisi vammastaan huolimatta jatkaa taistelua heidän yhteisen suunnitelmansa toteuttamiseksi.

"Sinä et palaa enää Ipalokseen. Muut voivat huolehtia eteläisestä Keisarikunnasta. Tarvitsen sinua paljon tärkeämpään. Zal Fizol on murskattava, keinoja kaihtamatta", Isendar sanoi.

Tapa, jolla Jolanda puristi kätensä nyrkkiin ja irvisti kuullessaan hänen ulkonäkönsä turmelleen miehen nimen, kertoi Isendar Varganille paljon. Heillä kahdella oli suunnitelman lisäksi toinenkin yhteinen tavoite: Zaltarim Fizolin tuhoaminen, hinnalla millä hyvänsä.

*

Melgyera
Viiskallio, Andiolin keisarikunta

Manufaktuurien piipuista tuprahtelevat savukiehkurat olivat ensimmäinen merkki kumpuilevan peltomaan keskeltä kohoavasta kaupungista. Kun ratsasti lähemmäs, Viiskallio alkoi piirtyä näkökenttään paljon muuta ympäristöä mahtavampana.

Maisemaa halkovat maantiet kuljettivat tasaisena virtana ihmisiä Viiskallioon ja sieltä pois. Keski-Andiolin merkittävin kauppapaikka ja teollisuuskeskus veti puoleensa väkeä niin etelästä, pohjoisesta, idästä kuin lännestäkin. Jotkut tulijoista olivat tuotteitaan kauppaavia lähiseudun kyläläisiä ja viljelijöitä, toiset taas kauempaa varta vasten Viiskallioon matkustaneita kauppiaita. Lisäksi moni onnenonkija haeskeli töitä sauhuavista manufaktuureista ja muutamat taisivat ainoastaan olla läpikulkumatkalla jonnekin etäämmälle.

Melgyera Dimossai osasi arvata heidän tarinansa, sillä oli matkustanut Andiolin keisarinkuntaa ristiin rastiin ja käynyt Viiskalliossa useasti ennenkin. Vanhasta tottumuksesta hän tähysti hevosensa selästä kaupungin korkeimmalle kohdalle. Siellä seisoi likaisenharmaa, monesta eri siivestä koostuva rakennus, jota kutsuttiin viiskalliolaisten parissa Kätkölinnaksi.

Nimen alkuperää oli vaikea samaistaa rakennukseen, joka oli koruttomuudestaan huolimatta liian suuri piiloutuakseen ympäristöönsä. Todennäköisempi syy nimelle olikin se, että Viiskallion keisarillisen käskynhaltijan virkatalona toimiva rakennus kätki sisäänsä myös paljon merkittävämmän ja tavallisilta kaupunkilaisilta visusti piilossa pidetyn käyttötarkoituksen.

Melgyera tunsi niskahiustensa pörhistyvän, kun hän ratsasti ensimmäisen kaariportin alitse kaupunkiin. Edellisestä vierailusta Viiskallioon oli jo aikaa. Zalin tapaan myös hän oli tarkoituksella vältellyt paikkaa, johon liittyi liikaa muistoja. Useimmat niistä olivat kovin kipeitä. Viiden kukkulan päälle rakennettu kaupunki oli opettanut nuoren Melgyeran pettymään ja suremaan.

*

Harmaa syksy melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Melgyera oli odottanut malttamattomana viestiä seitsemän kumppanuksen paluusta. Hän oli anellut päästä heidän mukaansa, Marlin ja Andenin mukaan, mutta Zal oli kieltänyt sen jyrkästi. Miten Melgyera olikaan silloin vihannut Zalia, soimannut tätä pelkuriksi, kun mies ei ollut itsekään lähtenyt seitsemän kumppanuksen matkaan.

Siinä asiassa Anden oli ollut Zalin puolella, vaikka muuten miesten näkemykset tutkimusmatkan tarkoitusperistä olivat eronneet.

"Ei ole järkevää saattaa samalla kertaa vaaraan meidän molempien henkeä", niin he olivat toistelleet. Veljeskunnan jäseniä kun ei ollut enää monta, vain Anden, Zal, Taihan ja Izaskar. Vaikkakin Izaskaria oli jo silloin ollut turha laskea. Kirottu hullu Izaskar! Ja kirottu piileskelevä Taihan!

Zal ei ollut lähtenyt mukaan eikä Melgyeraakaan ollut päästetty.

"Liian vaarallista sinulle", Marlkin oli sanonut ja rutistanut lähtiessään. Silloin Marl oli vielä osannut halata. Myös Anden oli halannut, vaikka Melgyera oli ollut liian kiukkuinen jättääkseen kunnollisia jäähyväisiä. Se oli ehkä asia, jota hän katui eniten elämässään. Mutta miten hän olisikaan silloin voinut tietää, ettei näkisi rakasta Andeniaan enää koskaan. Andenia, joka ei ollut rakastanut Melgyeraa niin kuin mies naista.

Melgyera oli sulkeutunut koko syksyksi Kätkölinnan kivisiin huoneisiin. Hän oli valvonut öitä pimeillä käytävillä käyskennellen, valvonut ja ikävöinyt. Päivisin hän oli nukkunut, nähnyt raskasta unta, joka ei virkistänyt. Unta, jossa Anden oli joutunut vaaraan ja saanut surmansa tuhannen kertaa.

Sitten oli koittanut aamupäivä, jolloin hengästynyt palvelija saapui Melgyeran huoneeseen kertomaan suurta uutista: retkikunta oli palannut ja ohjattu käskynhaltijan vastaanottohuoneeseen.

Melgyera oli juossut sinne kuin tuulispää. Hän ei ollut tavannut huoneessa seitsemää kumppanusta vaan ainoastaan neljä. Miten epätoivoisesti hän olikaan etsinyt Andenin rakkaita kasvoja niitä löytämättä. Surullinen ja osanottava katse, jonka Marl oli luonut Melgyeraan, oli kertonut tarpeeksi, liikaa. Anden ei ollut palannut heidän kanssaan.

Sen jälkeen kaikki oli ollut yhtä pyörryttävää tuskaa. Melgyera oli yrittänyt koota itsensä. Hän ei halunnut antaa surulleen valtaa, ei siinä tilanteessa. Muut tarvitsivat hänen tukeaan, Zal tarvitsi sitä puolustaessaan näkemystään Siniselle Kuulle. Melgyera oli seissyt Zalin rinnalla, kun Trebomir Galna, Curtus Jerovann, Marl Gaidok ja Ikarr Kyömynenä olivat kerranneet näkemäänsä Sinisen Kuun Suurelle Neuvostolle.

Heitä ei ollut uskottu, tai heidän kertomaansa ei ollut pidetty tärkeänä. Melgyera muisti tylsistyneet, vihaiset ja pilkalliset ilmeet, kun Trebomir Galna yritti koota matkakertomustaan loppupäätelmiksi. Galna ei ollut puhujana loistelias, ei niin kuin Anden olisi ollut. Ehkä Anden Telon olisi saanut Sinisen Kuun kuuntelemaan, mutta Galnaa, Marlia, Curtusia tai Kyömynenää he eivät olleet uskoneet.

Eivätkä myöskään Zalia, joka oli pannut kaiken arvovaltansa peliin seitsemän kumppanuksen retkeä puolustaessaan. "Sinä et ollut siellä. Miksi kuuntelisimme sinua, vanha houkka?" niin joku pöytien takana istuneista miehistä oli äyskäissyt Zalille ja jotkut toiset olivat hirnuneet julmaa ivanaurua. Melgyeran silmissä oli mustunut pelkästä vihasta. Tällaisen vastaanotonko takia Anden oli uhrannut henkensä?

Sen päivän jälkeen Melgyera ei ollut tuntenut oloaan kotoisaksi Kätkölinnassa. Zal oli jatkanut jonkin aikaa henkien taistoa Sinisen Kuun kanssa, mutta luovuttanut viimein pettyneenä ja katkerana. Melgyera saattoi vain aavistella, miltä se oli tuntunut Zalista, miehestä, jonka koko elämäntyö oli rytätty roskakoriin.

Silti Zaltarim Fizol ei ollut sitä tyyppiä, joka olisi kääntynyt oikeaksi katsomaltaan polulta. Hän ei lopettaisi etsintäänsä, niin kauan kuin kasvottomia ja voimaa käyttäviä langenneita oli vapaalla jalalla. Etsintää edes Sininen Kuu ei voisi Zalilta kieltää, sillä keneen muuhun he olisivat turvautuneet ilman häntä.

Kun Zal oli vähin äänin jättänyt Viiskallion taakseen, Melgyera oli seurannut häntä. Neljä jäljelle jäänyttä kumppanusta olivat hajaantuneet kuka minnekin. Curtus oli jäänyt Zalin toiveesta joksikin aikaa Sinisen Kuun palvelukseen, sillä jonkun luotettavan täytyi pitää vahtia Viiskalliossa, olla Zalin silmät ja korvat siellä. Uskollinen Curtus! Nyt sinäkin olet jo vainaa.

Ikarr Kyömynenä katosi jonnekin, kukaan ei tiennyt minne. Ehkäpä omituinen miekkonen ryömi takaisin samaan pimeään koloon, josta oli aikoinaan päivänvaloon astunut. Oikeastaan Melgyera ei välittänyt, Ikarr oli ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä ihminen.

Trebomir Galna taas palasi pohjoiseen sukunsa maille ja peri joitakin vuosia myöhemmin Galnan laajat tilukset isältään. Melgyera oli tehnyt vierailun Galnan luokse vain kuullakseen, ettei tämä aikonut olla enää koskaan missään tekemisissä minkään Siniseen Kuuhun liittyvän kanssa.

Entä sitten Marl? Iso mies ei hylännyt seikkailujen polkua. Päinvastoin hänestä tuli yksi sen aikakauden kuuluisimmista sankareista. Marl Gaidok ja hänen johtamansa palkkasoturien joukko oli aina valmis ryntäämään päin vaaraa. Olipa sitten suuntana itä, länsi, pohjoinen tahi etelä, yksikään haaste ei ollut Marlille liian suuri. Tarinat Marlin ja hänen tovereittensa uroteoista kiirivät kautta koko Keisarikunnan. Marl oli sankari, jollaiseksi jokainen pikkupoika Andiolissa halusi isona tulla ja josta nuoret neidot näkivät romanttisia unia.

Myös Melgyera oli uneksinut Marlista, sillä hän oli silloin tarvinnut kipeästi jotakuta paikkaamaan reikää, jonka Andenin poismeno oli sydämeen tehnyt. Hän oli onnistunut jopa pääsemään pari kertaa sänkyyn Marlin kanssa niinä kertoina, kun Zalin ja Marlin joukkioiden polut olivat ristenneet vuosien varrella.

Marl oli ollut komea ja Melgyera kaunis ja he olivat viihtyneet toistensa seurassa. Miten nuoria he olivat vielä silloin olleetkaan? Eivät varmasti kolmeakymmentä enempää. Se oli ollut aikaa ennen kuin Marl oli tavannut Rheenan ja asettunut aloilleen Hopealinnaan. Olisi varmaan asettunut lopullisesti, jollei yksi murheellinen yö olisi tuhonnut kaikkea, mitä hän rakasti.

Melgyera pudisti Marlin ajatuksistaan. Oli hyödytöntä surra mennyttä. Pään täyttäminen muistoilla ei tuonut niitä takaisin. Ei Marlin vaimoa ja lapsia, ei Andenia, eikä Melgyeran nyt jo lakastunutta kauneutta. Vain käsillä oleva hetki oli olennainen, piti keskittyä siihen ja auttaa Zalia tämän taipaleella. Aivan niin kuin Melgyera oli tehnyt jo kymmenet vuodet.

Kohtaamisesta Sinisen Kuun kanssa tulisi vaikea. Lugas Bahrall oli ollut Zalille ystävällinen koko matkan, mutta Bahrall ei ollut samalla tavalla tärkeä kuin he, jotka odottivat Kätkölinnassa.

Lopulta Zalin oli käytävä se taisto yksin. Suuren Neuvoston jäsenet eivät kuuntelisi Ragartia, Melgyeraa tai Marlia; yksin Zaltarim Fizol merkitsi heille jotain, muttei hänkään paljon. Tai niin he ainakin tulisivat väittämään. Tosiasiassa Zal merkitsi valtavasti, enemmän kuin Sininen Kuu koskaan olisi valmis myöntämään. Eivätkä he häpeäisi vähätellä Zalia nytkään, siitä Melgyera oli varma.

Silti asiat voisivat mennä oikeaan suuntaan, kääntyä Zalin voitoksi. Olihan Zalilla muutama valttikortti pakassaan, Plinkinenkak Tikienkuu muiden joukossa. Melgyera vilkaisi sivulleen ja näki pikkuruisen naikkosen Ragartin hevosen selässä. Kääpiön kasvot olivat turvoksissa ja mustelmaiset, mutta Melgyera ei tuntenut katumusta.

Plinkinenkak olisi ansainnut tulla kovemmin piestyksi niiden solvausten takia, joita hän oli syytänyt Melgyeran päälle Prinsessan lastiruumassa. Mistä tuo kurja liero oli onnistunut onkimaan ne tiedot hänen menneisyydestään? Pikkutyttö oli täräyttänyt vasten kasvoja Melgyeran synkimmän salaisuuden, pärskinyt kimeää pilkkanauruaan ja muistuttanut Melgyeraa siitä, mikä tämä oli ollut ennen Zalin suomaa armahdusta.

Pikkutytön kaamea nauru soi edelleen Melgyeran korvissa. Hän oli antanut sen vuoksi avokämmenensä puhua. Ei siksi, että nainen olisi valehdellut, vaan siksi, että hän oli puhunut totta.

"Huora, huora, huora!" niin pieni etelänmaalainen oli huutanut. Huutanut ja kertonut totuuden. Sillä aikoinaan Melgyera oli ollut huora, Nao-Kartheonin kaupungin kaunein ja surullisin huora.

*