13. luku, 2. kirja

Zdain
Kun heidän määränpäänsä ilmestyi viimein näkyviin, Zdain Monteilon tunsi olonsa jotenkin pettyneeksi. Kätkölinnaksi kutsuttu jykevä rakennus oli torneissaan liehuvine Andiolin aurinkolippuineen kieltämättä vaikuttava, mutta pikemminkin luotaantyöntävä ja ruma kuin korean mahtaileva palatsi, jollaista hän oli Lugas Bahrallin puheitten perusteella odottanut.

Se poikkesi huomattavasti Paidoksen käskynhaltijan kauniista palatsista, ainoasta kodista, joka Zdainilla koskaan oli ollut. Tuota taloa, sen jokaista komeroa ja soppea, värikkäänä kukkivaa puutarhaa ja pölyisintäkin halkovajaa hän oli rakastanut kaikesta sydämestään. Mutta sinne hän ei enää koskaan palaisi takaisin. Ajatus tuntui niin kovin lohduttomalta.

Korkea, viuhkamaisten kuvioiden koristama portti johdatti heidät rakennuskompleksin sisäpihalle. Sen perällä kulki pari palvelustyttöä pyykkikorit sylissään ja vartiotuvalta näyttävän matalan piharakennuksen seinustalla nojaili tympääntyneeltä vaikuttava sotilas. Kukaan ei kiinnittänyt tulijoihin ihmeempää huomiota. Lugas Bahrall hyppäsi ratsunsa selästä ja vihelsi kimeästi. Pian tallilta kiiruhti pari miestä huolehtimaan hevosista.

Kätkölinnan piha ei ollut yhtenäinen kenttä, vaan rakennuksen siivet jakoivat sen moneen eri palaseen, minkä takia alueen kokoa oli vaikea hahmottaa. Suuri sen täytyi joka tapauksessa olla, sillä pihan perä jäi siipirakennusten taakse piiloon. Suuri ja samalla hyvin karu. Vaikka Zdain kuinka haki, hän ei nähnyt yhtään kasvia saati sitten puuta koko alueella.

Hän käänsi katseensa pihasta matkatovereihinsa. Kaksi Lugas Bahrallin kumppaneista poistui paraikaa kohti pihan toisella puolella olevaa leveää portaikkoa, jonka täytyi johtaa pääovelle. Muut laskeutuivat omaa tahtiaan hevosten selästä.

Joselin vaalea tukka oli hauskasti pörrössä vinhan ratsastuksen jäljiltä ja poika silmäili uteliaana ympärilleen. Zdainin olisi kovasti tehnyt mieli sanoa Joselille jotain ja mennä tämän viereen, mutta se ei olisi ollut viisasta. Oli parempi pysytellä turvallisen välimatkan päässä, olla lähentymättä Joselin kanssa enää enempää, niin vaikeaa kuin se olikin. Sillä muuten hän voisi tehdä kohtalokkaan virheen, koskettaa, sanoa tai tehdä jotain muuta, joka paljastaisi kaiken. Sen jälkeen Josel vihaisi häntä ja sitä Zdain ei pystyisi kestämään, ei koskaan.

Ennen kuin Josel huomaisi hänen katseensa, Zdain siirsi sen Melgyyn. Harmaapäinen nainen suki harjalla tomua vaatteistaan hurjan päättäväisin ottein. Melgy oli arvoitus, jota Zdain oli yrittänyt ratkoa mielessään. Nainen oli hoitanut häntä huolellisesti, valvonut vuoteen ääressä omasta väsymyksestään välittämättä, niin Zdainille oli kerrottu. Silti hänen olemuksestaan oli puuttunut hellyys. Ei yhtään rohkaisevaa hymyä tai lempeää silitystä potilaalle. Ihan kuin naisen sydän olisi ollut kiveä. Tai ehkei alkujaan kiveä, mutta sellaiseksi jähmettynyt ja sitä ennen pirstaleiksi särjetty.

En halua samanlaiseksi. Siksi Zdain kamppaili vimmatusti vastaan, ettei ihastus Joselia kohtaan muuttuisi särkyväksi rakkaudeksi. Hän ei sortuisi ja pilaisi kaikkea. Ehkä ajan myötä tunne hälvenisi ja he kaksi voisivat olla tavallisia kavereita keskenään. Kunhan hän saisi jatkossakin viettää aikaa Joselin kanssa. Muulla ei lopulta olisi väliä.

Suunnitelmaa varjosti yksi pahanilkinen olento, Plinkinenkak Tikienkuu. Hän oli sitonut Zdainin talutusnuoraansa, tiukasti ja vailla pakomahdollisuutta. Zdainin pitäisi oman nahkansa säästääkseen pettää Zal ja Sininen Kuu. Se oli hirveä rangaistus siitä, että hän oli mennyt rakastamaan Plinkinenkakin veljeä. 

Aden vuoksi, Zdain koetti uskotella itselleen. Hän ei pettäisi muita itsekkyyttään, vaan siksi että Aden sisko saisi elää. Syystä tai toisesta ajatus maistui kielen päällä tahmaiselta valheelta.

Olisiko sittenkin ollut helpompaa antaa Plinkinenkakin laverrella Joselille ja ottaa vastaan tämän halveksunta ja viha? Nyt peruuttaminen oli myöhäistä. Zdain oli sinetöinyt petturuutensa lähettämällä Plinkinenkakin puolesta kirjeen Varjon Ristille.

Viimeisen vartiovuoron aikana hän oli kirjoittanut kääpiön sanelusta lyhyen viestin. "Olen Zaltarim Fizolin vankina matkalla kohti Viiskalliota. Lähettäkää apujoukkoja, nyt on loistava mahdollisuus tehdä kerralla selvää Sinisestä Kuusta", Zdain oli raapustanut paperiarkkiin Prinsessan ruumassa. Kuoreen Plinkinenkak oli käskenyt kirjoittaa vastaanottajaksi nimen 'Morth Lefretz'.

Tilaisuus kirjeen postittamiseen oli tullut heidän yöpyessään majatalossa. Zdain oli valehdellut Joselille käyvänsä ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja pyrähtänyt majatalon postikuriirin luo maksamaan kirjeen toimittamisesta Dimalokseen. Plinkinenkakin määräyksen mukaisesti hän oli pyytänyt kuriirilta leimatun kuitin todisteeksi kirjeen vastaanottamisesta. Niljakas kääpiö ei totisesti jättänyt mitään sattuman varaan ja oli hymyillyt pahantahtoista hymyään, kun Zdain oli seuraavana päivänä vaivihkaa vilauttanut kuittia. Jos olisi ollut vaihtoehto, mikä tahansa...

Hiekka narskui vieressä, ja Zdain säpsähti takaisin nykyisyyteen. "Ajattele, kohta päästään eroon tuosta porukasta. Tekisi mieli potkaista Ragartia mahaan läksiäislahjaksi", Josel kuiskasi korvaan. Se pakotti Zdainin naurahtamaan - kohteliaisuudesta, ei huvittuneisuudesta.

"Tai ehkei sittenkään. Jalka voisi juuttua kiinni läskeihin", Josel lisäsi ja hörähti omalle jutulleen.

"Oletko varma, että he päästäisivät meidät lähtemään noin vain?" Zdain kysyi hiljaa, jotta toiset eivät kuulisi. Jos hän ja Josel voisivat livahtaa omille teilleen, Plinkinenkakin uhkaukset kävisivät merkityksettömiksi.

"Niin Zal lupasi minulle", Josel vakuutti. "Jos isäni ei ole täällä, me saamme itse päättää, minne menemme."

Lähteä jonnekin kahdestaan Joselin kanssa. Se tuntui enemmän kuin houkuttelevalta. Zdainin vatsanpohjaa melkein nipisti, kun hän kuvitteli heidät kaksi maantielle kävelemään rinnatusten kohti auringonlaskua.

Siinä samassa heidän takaansa kuului kiihkeä huuto: "Josel!", ja vaalea kaljuuntuva mies juoksi heitä kohti.

Zdain tunnisti Andreuz Sandkanin ja samalla hetkellä hän tiesi, että haave poislähdöstä Joselin kanssa kahden ei toteutuisi koskaan.

"Isä!" Josel henkäisi ja säntäsi miestä vastaan. Se viimeistään sai muutkin ymmärtämään, kuka tulija oli. Marl ja Ragart tekivät tilaa ja antoivat jo aseille jännittyneiden käsiensä herpaantua.

Zdain katseli sivusta, miten Josel halasi isäänsä ja yritti olla iloinen heidän puolestaan. Andreuz Sandkanin löytämisen täytyi merkitä äitinsä menettäneelle Joselille todella paljon. Ja jos Josel oli onnellinen, silloin Zdainkin yritti olla sitä.

Valitettavasti se ei ollut niin helppoa. Hän mietti omia vanhempiaan. Dareis Monteilonia ei voinut kuvitella heittäytymään samalla tavalla poikansa syliin, mutta kai hänellekin jälleennäkeminen olisi jotain merkinnyt? Ja äidille tietysti myös.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Zdain kaipaisi vanhempiaan. He olivat joka tapauksessa ainoat äiti ja isä, jotka hänelle oli suotu. Nyt he eivät olleet kuulleet pojastaan viikkoihin, ja Zdain uskoi - tai ainakin toivoi - vanhempiensa olevan huolissaan hänestä. Miksi he eivät olleet Kätkölinnan pihalla vastassa?

Kun Josel ja Andreuz Sandkan olivat irrottautuneet toistensa syleilystä, Zdain kuuli, miten Josel kertoi isälleen Curtusin kuolemasta. Joselin ääni oli painuksissa ja herra Sandkanin kasvoilta paistoi hetken aikaan pohjaton suru. Isä silitti poikansa vaaleaa hiuspehkoa ja kumpikin sanoi muutaman sanan, joista Zdain ei saanut selvää.

"Jutellaan lisää pian", Andreuz Sandkan virkkoi kohta pojalleen ja suuntasi huomionsa muihin ihmisiin pihalla. Hän otti muutaman rivakan askeleen ja oli äkkiä nokitusten Zdainin kanssa.

"Mukava nähdä sinua", Andreuz aloitti, ja Zdainista tuntui hyvältä, että Joselin isä huomioi hänet ennen Zalia ja muita.

"Kiitos samoin, herra Sandkan", hän vastasi ja kätteli miestä.

"Sano vain Andreuz", Joselin isä kehotti ja hymyili ystävällisesti.

"Entä vanhempani? Ovatko he...", Zdain kysyi käheästi.

"He ovat kunnossa. Saapuivat tänne kanssani, mutta ovat nyt matkalla Dimalokseen. Puhutaan sisällä lisää", Andreuz sanoi ja taputti Zdainia olalle nähtyään tämän vaisun ilmeen.

Zdain tunsi olonsa äkkiä heikoksi. Äiti ja isä olivat elossa, mutta lähteneet pois Zdainia näkemättä. Samaan aikaan hyviä ja huonoja uutisia. Matkalla Dimalokseen, mutta miksi? Ellei sitten...Venr oli Dimaloksessa. Olihan isoveljellä kaikki hyvin? Uusi huolenväristys kouraisi vatsaa. Oli pakko keskittää ajatukset nopeasti toisaalle.

Niinpä Zdain vilkaisi Joselia, jonka näytti olevan vaikea hallita tunteitaan. Pojan posket punoittivat ja hän tuijotti isäänsä muuta maailmaa huomaamatta. Zdain loi Joseliin hellän katseen, jota tämä ei onneksi hoksannut. Sitten hän kääntyi katsomaan, kun Andreuz tervehti Zalia.

"Siitä on jo aikaa, hyvä Zal", Andreuz sanoi ja puristi kaksin käsin vanhan miehen luisevaa kättä.

"Totisesti. Meillä on paljon puhuttavaa, mutta sen aika ei ole ihan vielä."

"Kiitos, että olet huolehtinut pojista."

"Se on vähintä mitä voin tehdä hyväksesi. Osanottoni Curtusin kuolemasta", Zal sanoi vakavaan sävyyn ja surumieliset juonteet hänen kasvoillaan syvenivät.

"Kiitos, viestisi saapui Kätkölinnaan eilen lintusi mukana, mutta en ole vieläkään oikein pystynyt sisäistämään, että Curtus on poissa", Andreuz sanoi.

"Niin, hänen kuolemaansa liittyy erinäisiä yksityiskohtia, joista meidän on keskusteltava tarkemmin rauhallisemmassa paikassa", Zal virkkoi ja viittasi Melgyä, Marlia ja Ragartia kohti. "Saanen esitellä kumppanini."

Kun esittelykierros oli saatu päätökseen, Lugas Bahrallin toverit palasivat mukanaan uusi ihminen. Hän oli ruskeatukkainen nuori mies, iältään tuskin vielä kahdenkymmentäviittä täyttänyt. Miellyttävän miehekkäät kasvot, leukaperillä orastava parransänki ja paidan alla pullistelevat lihakset eivät jääneet Zdainilta huomaamatta.

"Tervetuloa Kätkölinnaan", nuori mies sanoi ja hipaisi ohimoaan tervehdyksesi. Niin tehdessään hän hymyili koko valkoisen hammasrivistönsä täydeltä. Se oli hymy, josta ei voinut olla pitämättä. Tai ainakin Zdain oli sitä mieltä.

"Renn! Pitkästä aikaa", Zal virkkoi ilahtuneemmin kuin hänelle oli tavallista. Myös Melgyn suopea ilme ja Ragartin hyväntuulinen hörähtely kertoivat, että tulija oli ystävä. Zdain rentoutui ja jännittyi heti perään uudestaan, kun komean miehen katse pyyhkäisi häntä.

"On siitä ainakin kolme kuukautta. Kaitajärvellä varmaan viimeksi, siellä homeelta lemuavassa krouvissa. Muistatteko?" nuori mies jutteli ja kiirehti halaamaan Melgyä.

"Onpa mukava nähdä sinua, Renn", Melgy sanoi ja vastasi halaukseen melkeinpä äidillisesti.

Vaihdettiin lisää tervehdyssanoja ja kädenpuristuksia. Zdain vilkaisi isänsä vieressä seisovaa Joselia selvittääkseen, mitä tämä ajatteli tulijasta. Kultatukka silmäili Renniä välinpitämättömästi, ehkä kuitenkin hivenen varuillaan.

Kun Marlkin oli murahdellut pari lyhyttä, joskin ystävällistä lausetta, Rennin huomio siirtyi Zdainiin ja Joseliin. "Andreuz on vanha tuttu, mutta teitä kahta en tunnekaan. Zal, oletko ottanut pari oppipoikaa avuksesi?"

Jäämättä odottamaan vastausta Renn harppoi pari askelta ja oli äkkiä nokitusten Zdainin kanssa.

"Tervehdys. Minä olen Renn Tauganei", nuori mies sanoi ja hymyili niin, että Zdainin polvet muuttuivat oitis veteliksi. Meni hetki muistaa, miten toista ihmistä kuului kätellä. Ennen kuin Zdain ehti koota itsensä, Renn oli jo liukunut Joselin eteen.

Kaikkein viimeisimpänä Renn huomioi Ragartin satulaan köytettyyn ja suukapuloituun Plinkinenkakin. "Miksi yksi joukosta on sidottu?" hän kysyi selvästi ihmetellen Zalilta.

"Kääpiö on vanki, jonka aion esitellä neuvostolle."

"Huh! Toivottavasti elävä lahja lepyttää enoni. Raff on ollut pahalla päällä viime aikoina. Varjon Ristin takia etupäässä. Minulla on muutama juttu kerrottavana..." Renn sanoi, mutta keskeytti nähtyään Zalin ilmeen.

"Myöhemmin. Ensiksi tahtoisin päästä huoneeseen oikaisemaan väsyneitä koipiani", vanha mies selitti. Zdain otaksui sen olevan vain puolitotuus. Todellisuudessa Zal halusi varoa linnanpihan uteliaita korvia.

"Hyvä on", Renn vastasi ja huikkasi syrjässä seisseen Lugas Bahrallin luokseen. "Mitä luulet, ovatko matkalaisten huoneet valmiit? Minä voin saattaa heidät vierassiipeen."

Se kelpasi mainiosti Lugasille, joka heilautti kättään hyvästiksi ja poistui alaisineen paikalta. Kun palvelijat säntäsivät viimein pihalle huolehtimaan hevosista, Renn nyökkäsi kohti lähintä ovea ja johdatti jäljelle jääneen seurueen sisälle linnaan.

Zdain tunsi kateuden pistoksen rinnassaan, kun Josel kulki hänen edellään isänsä käsivarsi suojelevasti harteillaan. Dareis Monteilon ei koskaan kävellyt noin poikiensa kanssa - tai jos kävelikin, niin vain Venrin kanssa. Ajatus teki Zdainin entistä apeammaksi, mutta hän yritti olla näyttämättä huonoa tuultaan muille ja keskittyi tarkastelemaan rakennusta, jonka sisään he juuri olivat astuneet.

Kätkölinnan sisäosat eivät ainakaan ensisilmäyksellä vaikuttaneet yhtään sen kodikkaammilta kuin synkkäilmeinen julkisivu. Käytävät olivat kivisen kylmät ja vain siellä täällä riippui seinävaatteita näkymää pehmentämässä. Heitä vastaan tuli harvakseltaan palvelijoita, vartiomiehiä ja henkilöitä, joiden Zdain otaksui olevan Keisarikunnan virkamiehiä.

Kaikki vastaantulijat tervehtivät seurueen etummaisena kulkevaa Renniä, joka jutusteli Ragartin kanssa niitä näitä. Marl lähinnä puuskutti kantaessaan edelleen sidottua Plinkinenkakia. Melgy ja Zal kävelivät sen sijaan äänettöminä, aivan kuin kolkko linna olisi yhtäkkiä synkistänyt heidät kokonaan.

Viimein monen käännöksen ja muutamien ylös noustujen portaikkojen jälkeen saavuttiin perille. Vierassiiven käytäviä pystyi jo kutsumaan viihtyisiksi. Vaalea maali seinillä, pitkät värikkäät matot lattioilla sekä katonrajaan sijoitetut ikkunat sen tekivät. Jostain oli myös selvästi johdettu lämpöä käytävään, sillä se ei tuntunut yhtään kalsealta.

"Tässä kerroksessa ovat huoneenne. Takaan, että sängyt ovat pehmeät", Renn sanoi ja virnisti iloisesti. "Kamariherra näyttää teille, miten majoitutte", hän lisäsi ja kutsui sormia naksauttamalla paikalle vanhan anteeksipyytelevän näköisen palvelijan.

Pian Rennin takaa ilmestyi myös kaksi rotevaa vartiomiestä, jotka asettuivat seisomaan Marlin maahan laskeman Plinkinenkakin molemmille puolille.

"Älkää huoliko. Vanki pääsee turvalliseen paikkaan. Puhun Raff-enolle ja muille. Uskon kyllä, että saan järjestettyä teidät Suuren Neuvoston puheille - ehkä jo huomiseksi", Renn vakuutti.

"Asia selvä. Minulla on Raff Gennebeckille paljon kerrottavaa", Zal vastasi otsa huolekkaassa rypyssä.

"Palataan pian asiaan", Renn sanoi. Hän vaihtoi vanhan kamariherran kanssa muutaman sanan ja kääntyi sitten lähteäkseen.

"Huoneenne, hyvä herrasväki", kamariherra sanoi Rennin mentyä hiljaa, melkein kuiskaten. Zal ja Ragart halusivat omat huoneet itselleen, mutta Melgy ja Marl tyytyivät odotetusti yhteiseen.

Josel sen sijaan kääntyi isänsä puoleen ja kysyi: "Missä sinun huoneesi on, mahdunko minäkin sinne?"

Andreuz Sandkan oli jo vastaamaisillaan, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain. Hän nosti leukaansa ja vilkaisi Zdainia, joka halusi sillä hetkellä tekeytyä mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi. Olisi ollut turha odottaakaan, että Josel yöpyisi mieluummin hänen kuin isänsä kanssa. Eikös Josel ollut matkallakin moneen kertaan iloinnut siitä, että pääsisi eroon Zdainista. Nyt se sitten toteutuisi.

"Joudun valvomaan neuvonpidoissa myöhään. Olisi kätevämpää, että nukkuisit Zdainin kanssa", Andreuz sanoi.

Pettymys häivähti Joselin kasvoilla, mutta hän nyökkäsi.

Zdainia nolotti, oliko Andreuz Sandkan sanoistaan huolimatta luopunut mahdollisuudesta jakaa huone poikansa kanssa vain siksi, että Zdain ei olisi tuntenut oloaan yksinäiseksi? Se oli aivan liian kiltisti tehty, mutta miten Josel asiaan suhtautuisi? Tuskin hyvin, Zdain aavisti eikä uskaltanut enää kohdata Joselin tai tämän isän katsetta. Ikävä möykyntapainen tuntui takertuneen kurkun seutuville ja Zdain yritti nieleksiä sitä pois.

*

Kun vähät tavarat oli kiikutettu huoneisiin, Zdain huomasi olevansa kolmistaan Joselin ja Andreuzin seurassa. Muut olivat menneet kuka minnekin. Joselin isä ohjasi heidät kamariin, jonne oli katettu pientä syötävää.

"Kertokaa kaikki", Andreuz Sandkan kehotti, kun he olivat päässeet istumaan.

Zdain koki olonsa edelleen hieman vaivaantuneeksi vieraan miehen seurassa. Hän nakersi vaitonaisena leivänpalaa ja antoi Joselin kuvailla Paidoksesta lähdön ja öisen ratsastuksen. Päästyään kohtaan, jossa karmio väijytti heidät tiellä, Josel alkoi takellella. Hänen isänsä viittasi poikaa hyppäämään sen yli ja kertomaan Curtusista aivan lopuksi.

Josel nyökkäsi ja jatkoi. Hän selosti heidän rämpimisensä metsässä, mutta kun olisi tullut aika kertoa kohtaamisesta Jolandan johtaman ryhmän kanssa, Josel vilkaisi varoittavasti alta kulmiensa Zdainia. Ympäripyöreästi ja mutkitellen hän mainitsi kyllä varjon vartijat, muttei ollenkaan heidän kaunista johtajaansa.

Vaikka Zdain tiesi, että hänen olisi oikeastaan pitänyt olla huvittunut Joselin nolosta ihastuksesta Isendar Varganin tyttäreen, hän ei ollut sitä. Oli liian riipaisevaa tietää, että Joselin sydän sykki - tai ainakin oli sykkinyt - jollekulle toiselle. Ja se toinen oli tyttö, mikä varmisti, ettei Zdainilla itsellään olisi koskaan mitään mahdollisuuksia herättää Joselissa samanlaisia tunteita.

Josel ei olisi ollut Josel, jollei hän olisi ruvennut piikittelemään Zdainia kuvaillessaan hornansiiven hyökkäystä heidän uintireissullaan. Jos he olisivat olleet kahden, Zdain olisi pistänyt ihan periaatteesta vastaan. Nyt hän tyytyi ainoastaan tuhahtamaan ja ilmaisemaan pienellä hymyllä Andreuz Sandkanille, ettei ollut loukkaantunut tämän pojan naljailusta.

"Eiköhän meistä jokainen ole joskus peloissaan", Joselin isä tuumasi, mutta vaihtoi sitten äänenpainonsa vakavammaksi. "Zal kertoi minulle kasvottomasta. Jos olisin tiennyt, mikä teitä Marta Donthavin talossa odottaa...Tuntuu kamalalta, että lähetin teidät sinne. Olen pahoillani", hän sanoi ja näytti melkein kärsivältä.

"Mistä sinä sen olisit voinut tietää", Josel sanoi.

"Minun jos kenen olisi pitänyt ymmärtää", Andreuz vastasi. "Sinisen Kuun viestit ja jäsenet ovat kulkeneet Martan talon kautta lukemattomien vuosien ajan. Tyhmyyttäni kuvittelin, ettei mikään voisi uhata teitä siellä. Olen jälleen suuressa kiitollisuudenvelassa Zal Fizolille."

"Miten niin jälleen?" Josel kysyi.

"Hän pelasti minut elämäni pahimmasta vaarasta silloin kun olit aivan pikkuinen."

"Zal mainitsi minulle jotain sellaista...missä äiti oli silloin, hän puhui vain sinusta?"

Zdainista vaikutti siltä kuin Joselin isä olisi hätkähtänyt kysymystä. "Äitisi...hän oli muualla", Andreuz mutisi sellaiseen sävyyn, ettei enempää tietoa olisi luvassa.

Tyytymättömyys paistoi Joselin kasvoilta, mutta hän käänsi itsepintaisesti keskustelun takaisin Zaliin. "Luotatko sinä siihen ukkoon?" hän vaati saada tietää ja rupesi latelemaan samoja syytöksiä, joilla Plinkinenkak oli hänen korvansa laivassa täyttänyt.

Andreuz ei näyttänyt vakuuttuneelta. "Langennut? Josel, tuo on naurettavaa. Zaltarim Fizol on taistellut pimeyttä vastaan vuosikymmenet, jatkanut yksin silloinkin kun muut vierellä ovat luovuttaneet..."

"Entäs Ragart? Lastenmurhaaja, raiskaaja!" Josel keskeytti ääni kiukusta särähdellen. Hän tuntui nielaisseen Plinkinenkakin jutut sellaisinaan. Zdain arveli kääpiön juuri sitä halunneenkin - luoda eripuraa ja kääntää Joselin kumppaneitaan vastaan. Välillä Josel Sandkan oli turhan hyväuskoinen.

Andreuzkin taisi ajatella niin, sillä hän pudisti merkitsevästi päätään ja sanoi: "Älä usko sen luihun naisen levittämiin juoruihin."

"Eivät ne ole mitään juoruja!"

"Kyllä ovat", Andreuz sanoi. "Juoruja ja valheita. En tunne Ragart Zappia henkilökohtaisesti, mutta Zal on kertonut minulle hänen saamastaan väärästä tuomiosta. Ragart lavastettiin syylliseksi ja määrättiin pakkotyöhön. Eikö siinä ole kylliksi rangaistusta syyttömälle miehelle?"

Josel ei ruvennut inttämään vastaan, mutta tyytymättömyys karehti hänen kasvoillaan. Zdain tiesi, että kultatukkainen poika oli itsepäinen kuin muuli eikä hevillä antanut periksi mielipiteissään.

Andreuz lisäsi vielä: "En epäile Zalin arviointikykyä, kun hän valitsee kumppaneita matkoilleen. Jos Zal ja hänen ystävänsä olisivat sitä mitä tuo salamies väittää, sinä ja Zdain ette seisoisi ehjinä tässä edessäni."

Zdain oli samaa mieltä. Zal ja hänen toverinsa eivät varmastikaan olleet sellaisia petoja, joiksi Josel heidät kuvitteli. Todellinen pirulainen oli kooltaan paljon pienempi, mutta sata kertaa inhottavampi.

Pelkkä Plinkinenkakin ajatteleminen sai hänet puremaan hampaita yhteen. Nainen oli laivassa todennut, että tuo totuus löytäisi tiensä Joselin korviin Kätkölinnan vankityrmästäkin. Aina oli olemassa lahjottavia palvelijoita tai ties mitä salamiehen konnankoukkuja. Siksi Zdain ei ollut yhtään vähemmän huolestunut, vaikka kääpiö olikin poissa heidän silmistään.

Kun Josel eteni kertomuksessaan heidän pakoonsa Martan talosta, hän jätti jälleen taidokkaasti Jolandan nimen mainitsematta, minkä Zdain hyvin ymmärsi. Ei omille vanhemmilleen kukaan tahtonut paljastaan ihastuksiaan - Zdain itse ei varsinkaan.

"Zdainhan ei tiedä laivalle tulosta mitään, kun oli unten mailla koko ajan", Josel irvaili ja virnisti, niin kuin tapasi aina tehdä pilaillessaan.

"Öööh, muistaakseni olin sairas", Zdain huomautti olematta kuitenkaan närkästynyt. Hän muisti hyvin, miten huolehtivainen Josel oli ollut laivassa, kun hän itse oli maannut toipilaana vuoteessa. Olipa se sitten ollut pelkkää velvollisuudentunnetta vain, Josel oli jollain tapaa välittänyt ja se tuntui hyvältä.

"Älkääs torailko", Andreuz töksäytti väliin. "Mitä sen jälkeen tapahtui?"

"Nuo roistot - siis Zal ja Ragart - rupesivat uhkailemaan minua hytissä. He näyttivät Curtusin pistoolin ja epäilivät minun murhanneen hänet..." Joselin ääni painui kasaan ja puhe taukosi.

"Miten se kävi? Miten vanha kunnon Curtus kuoli?" Andreuz kysyi surumielisellä äänellä, kasvot vakavina.

Se kuulosti henkilökohtaiselta, ja Zdain ymmärsi olevansa ylimääräinen huoneessa. Ennen kuin Josel ehti aloittaa, hän rykäisi ja työnsi tuoliaan taaksepäin. "Menen vähän kävelemään. Tulen kohta takaisin."

"Ei sinun tarvitsisi poistua", Andreuz sanoi, muttei estänytkään, kun Zdain perääntyi ovelle päin.

Josel ei pukahtanut mitään, eikä Zdain ei tohtinut kohdata hänen katsettaan.

Huoneen ulkopuolelle päästyään Zdain kulki ensin päämäärättömästi pitkää käytävää eteenpäin. Sitten hän kääntyi vasemmalle ja toisesta kulmasta oikealle, kunnes kohtasi kivisen portaikon. Zdain kohautti olkiaan itselleen ja nousi portaita ylös. Kerrosten puolivälissä hän pysähtyi hetken mielijohteesta tasanteelle. Edessä oli lasiovi ja sen takana pieni parveke. Raitista ilmaa hän nimenomaan tarvitsi. Enempää aikailematta Zdain avasi varovaisesti oven ja työntyi ulos.

Tuuli osui vilvoittavasti pienelle parvekkeelle. Edessä oli pelkkää harmaata talon seinää ja alhaalla tyhjä linnanpiha. Pudotus maahan oli melkoinen, mutta Zdainia ei huimannut.

Hän tunsi itsensä hivenen surumieliseksi. Ei pelkkä Curtusista käytävä keskustelu ollut saanut häntä lähtemään huoneesta. Oli vaikea katsoa vierestä, miten läheiset välit Joselilla oli isäänsä. Tyystin toisenlaiset kuin Zdainin ja Dareis Monteilonin välit.

Zdain sulki silmänsä. Hän tunsi tuulenvireen kasvoillaan ja lauhan kevätilman väreilevän sieraimiinsa. Millaista olisikaan seistä siinä ikuisesti, tuulen puhallettavana ja sateen piiskattavana? Zdain kuvitteli itsensä patsaaksi, joka seisoisi paikoilleen jähmettyneenä, äänettömänä seuraamassa, miten vuodet vierisivät ja sukupolvet vaihtuisivat toisiin. Aika murentaisi myös patsasta, mutta paljon hitaammin kuin ihmistä. Patsaana hän olisi vahva, ei heikko ja haavoittuva kuten ihmisenä. Silloin hänen ei tarvitsisi välittää vihaisesta isästä, julmasta kääpiöstä tai Adesta, joka oli jossain kaukana. Patsas vain seisoisi paikoillaan ja tuijottaisi samaa maisemaa sokeilla silmillään ja kuuntelisi tuulen suhinaan kuuroilla korvillaan. Silloin ei olisi huolta huomisesta tai eilisestä. Voisi vain olla.

Naksahdus selän takana sai Zdain havahtumaan mietteistään ja kääntymään äkisti äänen suuntaan. Hän huomasi tuijottavansa ikkunalasin läpi vaaleaa poikaa, jonka pelkkä näkeminen sai sydämen jyskyttämään villisti rinnassa.

Josel raotti ovea ja päästi Zdainin pujahtamaan sisään. "Höntti, minne oikein katosit? Isäkin ihmetteli", hän puuskahti.

"Tänne", Zdain sanoi ja hymyili arasti.

"Olet kyllä pahuksenmoinen typerys, Monteilon", Josel sanoi, mutta vastasi hymyyn.

"Niin olet sinäkin."

"Harvemmin kuin sinä", Josel ilmoitti ja tuuppasi Zdainia leikkisästi hartiaan.

Toisen pojan kosketus oli kuin sähikäinen, joka kulki läpi Zdainin vartalon. Josel oli tullut hakemaan häntä, isänsä pyynnöstä tai ei, mutta oli kuitenkin tullut. Se merkitsi Zdainille paljon ja hän tunsi äkkiä olonsa pitkästä aikaa ihan hyväksi. Samalla kertaa hän hoksasi äkkiä olevansa hyvin nälkäinen ja sanoi sen myös ääneen Joselille.

"Mennään katsomaan, mistä tässä hiivatin isossa talossa oikein saa ruokaa", Josel ehdotti, ja Zdain oli oitis valmis. Yhdessä niitä näitä puhellen he lähtivät etsimään Kätkölinnan keittiötä, eikä Zdain kaikesta huolimatta halunnutkaan enää muuttua patsaaksi.

*