15. luku, 2. kirja

Franz
Jossain päin itäistä Andiolia

Iltarusko värjäsi taivasta, kun kolme ratsukkoa kulki käymäjalkaa muhkuraista kärrypolkua. Ympärillä humisi tummeneva metsä. Ratsastajat eivät tahtoneet turhaan juoksuttaa hevosiaan, joilla oli takana jo monen päivän uuvuttava taival.

Yöpaikaksi valittu laavu oli onneksi lähellä ja miehet hevosineen ennättäisivät sinne parahiksi ennen pimeän laskeutumista. Oltiin Andiolin asumattomilla takamailla ja katettu yösija harvinainen onnenkantamoinen.

Ainakin Franz Landezille tieto yösijasta oli suloista hyrinää, joka sai kaipaamaan kiihkeästi viltin alle nuotiotulen loimuun. Hänen jäsenensä olivat pitkän ratsastuksen kangistamat ja olo muutenkin kuin kuivaksi kierretyllä rätillä.

Vaikka Franzia väsyttikin, hän ei silti ollut lainkaan pahalla päällä. Trubaduuri-Kharl ja Ikarr Kyömynenä olivat vähintäänkin omituisia, mutta hän oli ruvennut viihtymään heidän seurassaan. Asiaa auttoi Ikarrin pesästään mukaan ottama viinisammio, josta tarjoiltiin Franzillekin sopivin väliajoin huikkia.

Pikku hiprakassa yksitoikkoinen matkanteko oli melkein juhlaa. Maisemat eivät varsinaisesti silmiä hivelleet, mutta tummavetisten pienten järvien ja havupuuvaltaisten metsien kirjomassa erämaassa oli silti jotain kumman vangitsevaa. Kaupunkilaispoikana Franz ei ollut ennen osannut arvostaa erämaan rauhaa, mutta nyt hän tiesi kaipaavansa koko loppuelämänsä luontoon, hiljaa kuiskivien havuntuoksuisten korpien keskelle.

Intoa ei laannuttanut edes se, ettei Franz tiennyt matkan määränpäätä tai tarkoitusta. Trubaduuri-Kharl oli väittänyt heidän jahtaavan Andreuz Sandkanin romaanien konnaa, Naamiovarasta. Pöhkömpää Franz ei ollut kuullut, mutta koska muutakaan vastausta ei miehiltä herunut, hän oli toistaiseksi tyytynyt siihen. Kun kerran Paidokseen oli Varjon Ristin takia mahdoton palata, matkanteko omaperäisen kaksikon rinnalla sai kelvata. Sitä paitsi olisi mielenkiintoista nähdä, miten pitkälle olemattoman Naamiovarkaan jäljillä aiottiin taivaltaa.

Juuri nyt oltiin jo usean päivämatkan päässä Paidoksesta. Suuntana oli ollut koko ajan koillinen, sen Franz oli osannut auringon liikkeistä päätellä. Se tarkoitti heidän lähestyvän itäistä Andiolia - ryövärien, kulkurien ja palkkasoturien maita.

Värisytti ajatella sitä. Franz oli ahminut tarinoita noista villeistä seuduista. Mitä kaikkea siellä odottikaan? Ainakin Idänturvan hämyinen kaupunki, jonka kapakoihin rosvot, rintamakarkurit ja ties ketkä kokoontuivat punomaan juonia ja vaihtamaan tietoja keskenään. Yhtä pakahduttavaa oli kuvitella jyrkkärinteiset ja usvan verhoamat vuoret, joiden sopukoista kurkotteli tarunhohtoisia linnakkeita, suuren Keisarikunnan itäisiä vartiopisteitä. Ja jossain niiden takana, jopa pelottavankin lähellä, sijaitsi rintamalinja, etummainen suojamuuri ksingien vyöryä vastaan.

"Olemme perillä." Ikarr Kyömynenän karhea ääni säpsäytti Franzin unelmistaan.

Valvatti-tamma oli kuuliaisesti jo pysähtynyt muiden hevosten esimerkkiä mukaillen, ja Franz huomasi heidän toden totta tulleen yöpymispaikalle. Eikä se ollut mikä tahansa köykäinen sateensuoja.

Joku ystävällinen sielu oli rakentanut komean laavun keskelle erämaata. Pellillä katetussa rakennelmassa oli jyhkeät hirsiseinät avointa etummaista päätyä lukuun ottamatta. Laavun suulle oli kasattu kivistä tulisija. Sen päällä lojuvalla ritilällä pystyi paistamaan murkinaa ja nuotion ylle kurkottavan rautaisen orren nokkaan saattoi panna vaikka teepannun kuumenemaan.

Ikarr oli tuonut pesästään mukanaan sytykettä ja nuotio roihahti nopeasti liekkeihin. Franz asettui sen ääreen katselemaan, miten kipunat tanssivat räiskyen ylöspäin kohti hämärtyvää taivasta. Palava, vähän kostea puu tuoksui kirpeänä, metsäisenä.

Trubaduuri-Kharl oli kaivanut huilunsa esiin ja puhalteli haikeita sävelmiä tummenevaan iltaan. Ikarr taas särpi tyytyväisen näköisenä viiniä tinakupista ja käänteli paistuvia lihanpaloja ja nauriita ritilän päällä. Franz hymyili itsekseen, sillä oli hyvä olla. Oikeastaan hän ei sillä haavaa kaivannut mitään tai minnekään muualle.

"Tällaisina hetkinä leiritulen ääressä ihminen hinkuu tarinaa kuultavaksi", Ikarr mörisi sävyisästi ja ryysti kupistaan.

Kharl keskeytti soittonsa ja katsahti vanhaa juoppoa. "Mieluusti kuuntelisimme Franz-pojan kanssa kertomaasi tarinaa."

"Ei minulla ole mitään kertomisen arvoista. Sinähän tässä se sankari olet."

"Ikarr-ystäväni, minun seikkailuni voi lukea kirjoista. Nuorta Franzia myöten jokainen ne jo tuntee. Mutta sinun huimat juttusi, ne suorastaan halajavat tulla kuulluiksi!" Kharl vetosi liioittelevaan tyyliinsä.

"Mielistely sikseen tai en ainakaan kerro mitään!" Ikarr ärisi ja keskittyi puuhailemaan nuotion parissa.

Vähään aikaan kukaan ei sanonut mitään. Franz oli hiukan pahoillaan siitä, ettei hänellä itsellään ollut jännittäviä tarinoita kerrottaviksi. Eiväthän aikamiehet varmasti olleet mistään keskenkasvuisten poikien harharetkistä kiinnostuneita.

"Pah", Ikarr murahti lopulta. "Olkoon menneeksi tämän kerran."

Trubaduuri-Kharl läiski kannustavasti kämmeniään yhteen. "Millä aiot meitä viihdyttää?" viiksekäs mies tiedusteli ja oikaisi pitkät jalkansa parempaan asentoon.

"Ajattelin kertoa teille siitä, kuinka Marl Gaidok pelasti Rheenan raakalaismaisen rosvopäällikön kynsistä."

"Minä tunnen tarinan!" Franz hihkaisi kykenemättä pidättelemään innostustaan, sillä Marl Gaidok oli hänen suuri ihanteensa. Hän oli kuullut kertomukset Marlin urotöistä moneen kertaan. "Marl ylitti Nääntyneitten erämaan ja surmasi rosvopäällikön miekallaan!" Franz selitti, mutta ei päässyt pidemmälle, kun hänet jo keskeytettiin tylysti.

"Penikka hiljaa!" Ikarr tiuskaisi. "Olet väärässä. Se ei mennyt ollenkaan noin."

"Noin se on minulle kerrottu", Franz mutisi loukkaantuneena ukon töykeydestä.

Pian Ikarr kuitenkin puhui taas ja hänen sanansa saivat Franzin hetkessä unohtamaan kiukkunsa: "Sinulle tarinan kertoneet eivät taatusti olleet Marlin mukana tuolla retkellä. Minä sen sijaan olin."

Franz tapitti ukkoa mykistyneenä. Juksasiko tämä? Vai laski leikkiä? "Tunnetko sinä Marl Gaidokin?" hän sai kysyttyä.

"Ainakin tunsin joskus", Ikarr vastasi. "Onhan teillä viiniä? Tarina ei ole ihan lyhyt", hän lisäsi ja vei puisen kuppinsa huulilleen.

Franz noudatti ukon kehotusta ja kumartui nopeasti selkänsä takana olevan viinisammion ääreen täyttämään mukinsa.

Sitten Ikarr Kyömynenä alkoi kertoa: "Etelänmaa on hiiskatin suuri manner, monta kertaa suurempi kuin Andiol ja Malkania yhteensä. Vain pieni osa siitä on asuttua ja paljon on yhä kartoittamatta. Keskellä mannerta on tiheä viidakkoalue, jonka läpi virtaa sakeavetinen krokotiilejä kuhiseva joki. Sitä pitkin minä ja Marl Gaidok purjehdimme liki 20 vuotta sitten päästäksemme viidakon toiselle puolelle. Sillä jonnekin sinne tiesimme rosvopäällikön vieneen Rheenan. Viikkojen venematkan jälkeen saavuimme vihdoin suurelle järvelle joen alajuoksulle. Vaikeutemme olivat kuitenkin vasta edessä."

"Et pysty penikka kuvittelemaan sitä", Ikarr sanoi ja katsahti Franzia. "Suuren järven takana meitä odotti räme. Silmänkantamattomiin upottavaa kasvimassaa, lampareita ja äkkisyviä silmäkkeitä. Tiedätkö, millä nimellä tuota viheliäistä aluetta kutsutaan?"

"Nielevät suot", Franz kuiskasi, ja ukko nyökkäsi hyväksyvästi.

"Välillä meloimme lemuavan liejun seassa juuri eteenpäin pääsemättä, välillä kiskoimme venettä hetteisten sammalmättäiden yli ja heti seuraavana hetkenä olimme upota suonsilmäkkeeseen. Kaiken aikaa pirulliset sääsket inisivät ympärillämme yrittäen imeä meidät kuiviksi verestä. Se oli hirveää ja varmaan tuhat kertaa uskomme oli lopussa. Mutta aina me jatkoimme, sillä Marlia kannusti yksi asia, jota vahvempaa ihmiskunta ei tunne: rakkaus."

Ikarr otti viivyttelevän kulauksen kupistaan, ennen kuin jatkoi. "Sinne rämeelle teimme yöksi leirin. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja pimeys kietoi meidät tukalaan syleilyynsä. Siellä Nielevien soiden märkyydessä tiesimme olevamme yksin keskellä vihamielistä luontoa. Luuytimiin asti pureutuva kosteus ja öisen suon tuhannet naksuttavat, sihisevät ja kirskuvat äänet takasivat sen, ettei uni ei tullut silmään. Kylmästä hytisten valvoimme pimeydessä uskaltamatta edes nuotiota tehdä. Silloin virvatulet alkoivat syttyä."

Franz tunsi värähdyksen kulkevan selkää pitkin ja oli äkkiä hyvin tietoinen siitä, miten yö oli laskeutunut tummana vaippana myös heidän laavunsa ympärille. Franz siirtyi vaivihkaa lähemmäs hehkuvaa hiillosta ja antoi Ikarr Kyömynenän rahisevan äänen kuljettaa hänet takaisin Nielevien soiden pahaenteiseen autiuteen.

"Yksi kerrallaan virvatulet leimahtivat vihertävänhohtoisina palamaan minun ja Marlin ympärillä. Niiden valjut liekit huojuivat tuulettomalla rämeellä kuin jotkin suohaudoista kurottelevat aaveet. Kun yritimme kiinnittää katseemme niihin, ne saattoivat äkisti sammua ja syttyä hetken päästä uudestaan vähän kauempana. Nuo sairaanväriset tulet lepattivat aivan kuin houkutellakseen meitä lähemmäs, kurkistamaan suonsilmäkkeeseen ja sitten hukkumaan siihen. En pysty sanoin kuvailemaan, miten vangitsevaa oli seurata niiden öistä karkelointia rämeen keskellä."

"Aamuyöstä virvatulet alkoivat vähitellen sammua. Aaveet vetäytyivät takaisin suohautoihinsa jatkaakseen tanssiaan seuraavana yönä. Mutta jokin muu, paljon pahempi, vasta aloitteli saalistustaan. Nirhaajat olivat haistaneet meidät."

"Nirhaajat?" Franz kysyi ääni vavisten. Tätä osaa Marlin seikkailusta hän ei muistanut. "Luulin, että Marl löysi Nieleviltä soilta aarteen, joka..."

"Pah, taasko kuvittelet tuntevasi tarinan", Ikarr keskeytti ja kurtisteli pöheikköisiä kulmakarvojaan. Aikansa puhistuaan hän jatkoi kertomustaan. Niin Franz sai kuulla Ikarrin ja Marlin täpärästä taistelusta rämeen petoja vastaan. Hän sai myös kuulla siitä, miten he ylittivät Nääntyneitten erämaaksi kutsunut valtaisan hiekka-aavikon ja etsivät lopulta tiensä rosvopäällikön maille - timanttikaivosten ja Rheenan luo.

*

Kun Ikarr Kyömynenä lopetti, leiripaikkaa ympäröivä pimeys kuiski Franzille uudella tavalla. Hän kuvitteli tuulen huminan Nääntyneitten erämaan hiekkapuhuriksi, metsässä huhuilevan pöllön rosvolinnoituksen vartiomieheksi ja jokaisen epämääräisen risahduksen lähestyviksi nirhaajiksi.

Ikarrille hän esitti vain yhden kysymyksen: "Miksi sinä lähdit Marlin mukaan noin vaaralliselle matkalle?"

"Lähdin, koska hän tarvitsi jonkun avukseen", Ikarr totesi kuivasti ja siirteli kypsyneitä nauriita turvaan yhä kuumana punertavalta hiillokselta.

Franz katseli vanhaa miestä ihaillen. Vaikka nälkä kuristikin vatsaa, hän olisi halunnut kuulla enemmän. Mitä surullista Marl Gaidokille ja Rheenalle oli tapahtunut myöhemmin? Elikö Marl edelleen ja jos eli, niin minne hän oli kadonnut?

Uteliaisuus kupli kysymyksinä vatsanpohjassa, mutta Franz ei avannut suutaan. Hän vaistosi, ettei Ikarr ollut enää juttutuulella. Tuntui myös jotenkin väärältä udella lisää. Äskeinen tarina oli päättynyt urhean Marlin sankarilliseen voittoon. Miksi rikkoa lumousta kuulemalla mahdollisesti hyvinkin masentavia yksityiskohtia, sellaisia, jotka olisivat jopa voineet muokata Franzin mielessä olevaa tahratonta kuvaa Marlista. Sitä hän ei halunnut, ei ainakaan sinä iltana.

Epätavallisen pitkään hiljaa ollut Trubaduuri-Kharl keskeytti Franzin ajatuksenjuoksun. "Kiitos tarinasta, parahin ystävä. Siivittäköön sinun ja Marlin esimerkki myös meitä etsinnässämme, jonka päämäärä on pahamaineisen Naamiovarkaan löytäminen", Kharl maalaili ja puhalsi huilustaan ilmoille kimakan lurituksen.

"Vaikene, tollo! Kutsut tuolla tavoin kaikki metsän pedot jakamaan ateriaamme", nuotion jälleen roihuamaan saanut Ikarr älähti.

Liekkien loimussa Franz näki, miten Trubaduuri-Kharl vinkkasi hänelle huvittuneena silmää samalla kun paketoi hyssyttelevästi elehtien huiluaan pois näkösältä.

Hän on todellakin päästään vialla, Franz tuumi, mutta päätti kuitenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen onkiakseen lisätietoja ja kysäisi: "Millainen mies Naamiovaras on?"

Ikarr yskäisi, mutta antoi Kharlin hoitaa vastaamisen. "Oi, Naamiovaras, tuo juonitteleva retale! Mies hän tosiaan on, mutta kovin ketkumainen sellainen", Kharl runoili, ja Franz katui kysymystään. Trubaduuri-Kharlina esiintyvän kummajaisen kanssa oli näköjään täysin mahdotonta käydä normaalia keskustelua.

Nähtävästi vanha Ikarr huomasi Franzin turhautumisen, sillä hän murahti: "Tapaat Naamiovarkaan vielä. Ota nyt ruokaa."

Franz otti tarjotun lautasen vastaan ja jäi syödessään hiljaisena pohtimaan, oliko Naamiovaras sittenkin todellinen henkilö. Tai edes niin todellinen kuin seikkailutarinoiden Trubaduuri-Kharliksi itsensä uskova miekkonen oli.

*

Nuotio lämmitti suloisesti huopaan kääriytynyttä Franzia, joka oli järjestellyt laavussa itselleen mukavan makuusijan mahdollisimman läheltä tulta. Päivä oli ollut pitkä ja uni kaappasi hänet nopeasti valtaansa. Se ei kuitenkaan ollut niitä miellyttäviä nuoren miehen unia, joita Franz oli tottunut näkemään. Yö toi mukanaan jotain muuta, jotain pelottavaa.

*

Tornin huipulle vievässsä kierreportaikossa oli hämärää. Seinille oli aseteltu soihtuja vain harvakseltaan eikä niiden valju väpättävä hohde riittänyt valaisemaan kivisiä askelmia.

Portaikon seinämät olivat niin ikään harmaasta kivestä muuratut, mutta aikojen saatossa rapautuneet ja koloja täynnä. Kiviä oli irronnut paikoiltaan ja toiset törröttivät rumasti seinästä, aivan kuin muuraus oli viimeistelty kiireellä tai välinpitämättömästi. Työn tehneet muurarit olivat joka tapauksessa olleet jo kauan kuolleina, sillä Franz Landez tunsi jalkojensa alla uurteet, jotka vuosisatojen kulkeminen oli painanut porraskiviin.

Ei kuulunut ääntäkään. Oli vain Franzin askelten kumea kaiku ja hänen hengityksensä kiivas pihinä. Yhä uudelleen portaikko kaartui vastapäivään ja yhä uudelleen Franz nousi rappuja ylös. Hänen oli päästävä tornin huipulle ja kohdattava se joka siellä odotti. Se jokin tiesi hänen tulostaan, oli tiennyt jo kauan.

Vielä yhdestä kulmauksesta Franz kääntyi ja tupsahti pienelle tasanteelle. Ulkoseinää joskus koristanut ikkuna oli muurattu umpeen. Tukitun ikkuna-aukon vieressä paloi vielä yksi soihtu. Viimeinen sellainen. Franz tiesi olevansa melkein perillä.

Franz hapuili kädellään tukea seinästä ja kääntyi oikealle, josta alkoi uusi portaikko. Kavuttuaan kymmenkunta porrasta ylös hän saapui toiselle tasanteelle. Oli pimeää ja Franz tunsi sydämensä lyövän kiivaasti. Häntä pelotti.

Hän kääntyi taas oikeaan ja nousi viimeiset askelmat tornin huipulle. Portaiden päässä oli tasanne ja oviaukko. Rautaisten ovenkarmien välissä ei ollut ovea, johon koputtaa. Franz kuitenkin tiesi, että häntä odotettiin. Niin hän astui aukosta sisään.

Oviaukon takaa avautui hämärä tila, vailla mitään havaittavaa valonlähdettä. Edessä erottui pieni puinen pöytä ja kulmaus, josta tuli kääntyä vielä kerran oikealle. Franz tiesi, että hänen oli käännyttävä. Häntä odotettiin kulman takana.

Hän otti kaksi askelta ja oli huoneessa, jota pimeys piiritti. Perällä vasemmalla pilkotti kapea vuode, ja siihen Franzin huomio kiinnittyi. Kalmanväristys kulki nilkoista päälaelle saakka. Vuoteella, lakanoihin kääriytyneenä, lojui hahmo. Hän, joka oli odottanut Franzia.

Franz tunsi äkillistä tarvetta kääntyä kannoillaan ja sännätä portaat alas. Pois tornista, pois tästä hirvittävästä huoneesta. Hänen jalkansa olivat kuitenkin kuin kahlehditut lattiaan. Ei voinut paeta, ei enää.

Hahmo vuoteella oli kuullut pojan tulon. Se kohottautui verkkaan. Franzin oli vaikea saada selkoa hahmon koosta tai piirteistä, sillä yksityiskohdat kätkeytyivät pimeyteen.

Sitten, aivan varoittamatta, hahmo päästi äänen. Se oli matalataajuista huminaa vailla sanoja. Ääni jatkui ja repi päätä. Se porasi tiensä aivoihin ja toi kyyneleet silmiin. Franz huitoi käsillään ja yritti karkottaa huminaa pois. Sattui, sattui niin kovasti eikä pakotietä ollut, sillä olento syöksyi vuoteelta häntä kohti ja kaikki oli liian myöhäistä...

*

"Penikka, rääkynäsi herättää paitsi meidät, myös varmasti jokaisen lähiseudun snagostin", Ikarr Kyömynenän kärttyinen ääni kuului jostain vierestä.

Franz avasi silmänsä ja huomasi nousseensa istualleen. Taivas oli pimeä, mutta nuotiossa räiskyi edelleen tuli. "Se oli painajainen", hän mutisi nolona.

"Minä olen paljon pahempi painajainen, jollet lopeta kiljumista", Ikarr tokaisi karskisti ja käänsi Franzille selkänsä.

"Älä ärhentele, vanha kuoma. Franz on vasta poikanen", Trubaduuri-Kharl huomautti laavun perältä. "Jospa hyräilisin jotain, niin uni palaa lempeämpänä", hän jatkoi ja rupesi hymisemään hiljaa jotain kehtolaululta kuulostavaa.

Sillä poikkeuksellisella hetkellä Franz oli hyvin kiitollinen viiksekkään miehen olemassaolosta. Ei mennyt pitkään, kun hän sai jälleen unenpäästä kiinni. Uni oli äskeistä paljon lempeämpi, niin kuin Trubaduuri-Kharl oli luvannutkin.

*

* Toivon edelleen kovasti kommentteja lukijoilta. Tähän mennessä palautetta on tullut hyvin vähän, joten en tarkkaan tiedä, onko tarinalla enää ollenkaan lukijoita. Ilmaise siis olemassaolosi vaikka tykkäämällä luvusta tai lähettämällä  nimetön kommentti palautelomakkeella. :)
- Muuttohaukka