16. luku, 2. kirja

20.07.2022

"Ajauduimme eilen Dak Margan kaupungin liepeillä taisteluun magikhaneja vastaan. Onnistuimme surmaamaan nuo Pimentolan noidat - kiitos Kyömynenän ja Marlin neuvokkuuden - mutta pelkään meidän tulleen huomatuiksi. Nyt joudumme hiiviskelemään loppumatkan kuin pahaiset lainsuojattomat. Emmekä ole vielä lähelläkään Harhavuoria ja varsinaista päämääräämme.

Suhtaudun tämän retken mielekkyyteen alati varauksellisemmin. En kuitenkaan aio kyseenalaistaa Andenin johtoasemaa. Arojen mies ei syö sanaansa. Pidän varsijouseni valmiina ja odotan, mitä tuleman pitää. Olkoon se sitten petturi tai vra-dagraaj."

- Trebomir Galnan matkapäiväkirja, 22. hankikuuta vuonna 1562

*

Elyssa
Dimalos, Andiolin keisarikunta

Elyssa Monteilon sipaisi nopealla liikkeellä karanneet hiuskiehkurat takaisin korvalehden taakse. Pikainen vilkaisu peilistä kertoi kaiken olevan niin kuin pitkin. Kuvajainen oli ruskeatukkaisen, jo neljäkymmentä täyttäneen, mutta edelleen häikäisevän kauniin naisen.

Elyssa oli pukeutunut avokaulaiseen ja väriltään vaaleansiniseen leninkiin, joka korosti hänen solakan mutta naisellisen vartalonsa muotoja upeasti. Hän käytti - tai oli käyttänyt - ainoastaan Paidoksen parhaita ja kalleimpia ompelijoita eikä tinkinyt laadusta myöskään kotikaupungista poistuttuaan.

Kasvojen ehostuskin oli kohdallaan, Elyssa huomioi peilikuvastaan. Hän ei lisännyt liioitellusti huulipunaa, ripsiväriä tai kulmakynää, kuten useimmat Paidoksen muut merkittävät naiset tekivät. Elyssan kasvot olivat jo valmiiksi kyllin kauniit, joten hänen ei täytynyt maalata itseään kapakkaporton näköiseksi viehättääkseen miehiä. Ei tarvittu kuin pikkuisen parantelua ja hän oli ikäistensä naisten joukossa Paidoksen kauneimpia. Ja jos niikseen tuli, hän kilpaili tiukasti myös koko Andiolin kauneimpien sarjassa. Niin Elyssa ainakin halusi uskoa.

Hän hymyili vielä uudemman kerran peilikuvalleen. Korujen valintakin oli onnistunut tänään. Leningin väreihin täydellisesti sopivat, aidoista helmistä valmistetut korvakorut sekä kallis kultainen kaulaketju, jonka hän oli saanut eräältä ihailijaltaan, viimeistelivät lopputuloksen. Elyssa Monteilon oli valmis tapaamaan vaikka itsensä keisarin ja hurmaamaan tämän.

He olivat saapuneet Dimalokseen toissailtana. Ilmalaiva oli lentänyt tasaisesti, mutta Elyssa oli silti tuntenut itsensä pahoinvoivaksi yläilmoissa. Ihmisen oli kerta kaikkiaan luonnotonta liidellä pilvien yläpuolella, joskin hänen oli myönnettävä, että ilmakyyti oli paljon joutuisampaa ja mukavampaa kuin tärisevissä vaunuissa istuminen.

Elyssa oli kuitenkin ollut hiljaa huonovointisuudestaan, sillä Dareis olisi saanut siitä ylimääräisen tilaisuuden piikitellä häntä. Sellaista hänellä ei nimittäin ollut pienintäkään aikomusta miehelle suoda.

Niin ikäviä kuin Paidoksen tapahtumat olivat olleetkin, Elyssa oli niiden ansiosta heidän kahden välisessä nokkapokassa nyt niskan päällä. Dareisin ollessa poissa tolaltaan Elyssalla oli mahdollisuus vaikuttaa asioihin tavallista enemmän, jopa tehdä merkittäviä päätöksiä miehensä puolesta.

Hän sulki makuuhuoneensa oven takanaan ja astui salonkiin, jonne hotellin palveluskunta oli jo ehtinyt kattaa aamupalan. Näissä loistohotelleissa palvelu todellakin pelaa, Elyssa ajatteli tarkastellessaan aamiaispöytää, jonka valikoimassa oli otettu huomioon hänen kaikki toiveensa. Hetken hän kuvitteli edelleen olevansa Paidoksen käskynhaltijan palatsissa, jossa palveluskunta oli herkällä korvalla kuunnellut hänen jokaista toivomustaan. Valitettavasti aika Paidoksessa oli menneisyyttä, ehkä iäksi, eikä sen ajatteleminen hyödyttänyt yhtään mitään.

Elyssa hätisti ovensuusta kurkistavan huonepalvelijan tiehensä - häntä inhotti olla palveltavana ruokaillessaan - ja ryhtyi särkemään kananmunasta kuorta. Aamuhetket olivat hänelle kaikkein mieluisinta aikaa päivästä. Kun sai kiireettömästi pohdiskella alkavan päivän ohjelmaa, ilman typeriä muodollisuuksia ja esiintymisiä.

Viime vuosina hän oli syönyt aamiaisensa lähes aina yksin. Se oli tietynlaista ylellisyyttä, sillä lounaat, päivälliset ja etenkin illalliset olivat harvemmin käskynhaltijan vaimolle yksityistä aikaa. Silloin kun käskynhaltijan palatsiin ei saapunut kaupungin merkkihenkilöitä ruokavieraiksi, oli melkeinpä varmaa, että käskynhaltija rouvineen oli kutsuttu jollekin seurapiiri-illallisille. Elyssa nautti edustamisesta ja muiden hienojen ihmisten tapaamisesta, mutta joskus liika oli liikaa. Nyt tuo kaikki oli historiaa eikä sitä enää tarvinnut miettiä, hän muistutti jälleen itseään.

Siinä samassa ovi vastapäätä aukesi ja pitkä ruskeatukkainen mies astui huoneeseen. Elyssa oli tavannut aviomiehensä viimeksi edellisenä iltana. He eivät nimittäin jakaneet makuuhuonetta - saati sitten vuodetta - keskenään. Edellisesti kerrasta oli kulunut ainakin kolme vuotta eikä seuraavaa tulisi, siitä Elyssa oli melkoisen varma. Molemmilla oli omat suhteensa tahoillaan, joten heillä ei ollut tarvetta ryhtyä sukupuoliseen kanssakäymiseen toistensa kanssa. Vaikka Paidos olikin taakse jäänyttä elämää, Elyssalla ei ollut minkäänlaista halua muuttaa tätä vakiintunutta käytäntöä. Tuskin oli myöskään Dareisilla.

"Huomenta", Elyssa sanoi vaivautumatta hymyilemään tai katsomaan tulijaa silmiin. Se heidän suhteessaan oli hyvää, ettei kummankaan tarvinnut teeskennellä toiselle mitään. Elyssa oli elämässään vääntänyt suupielensä niin moneen tekohymyyn, että oli kiitollinen, kun sitä ei tarvinnut tehdä Dareisin seurassa. Julkisissa tilaisuuksissa toki piti näytellä onnellista pariskuntaa, mutta kahden kesken asiat olivat toisin. Sitä, milloin hän oli viimeksi hymyillyt aitoa hymyä aviomiehelleen, Elyssa ei jaksanut muistaa.

Nopea vilkaisu Dareisin suuntaan paljasti Elyssalle paljon. Miehen koko olemus huokui äreyttä, mihin syynä oli tietysti heidän tämänhetkinen tilanteensa. Dareis Monteilon oli odottanut Siniseltä Kuulta apua Paidoksen takaisinvaltaamiseksi eikä käskyä matkustaa Dimalokseen. Hän oli odottanut myös Dimalokselta jotain muuta kuin vitkuttelua ja toimettomuutta. Dareis Monteilon, joka oli tottunut entisessä virassaan käskemään ihmisiä toimimaan oman tahtonsa mukaisesti, ei pitänyt nykyisestä asemastaan - ja sen huomasi.

"En ymmärrä mikä tätä maata riivaa. Paidoksen lisäksi moni muukin etelän kaupunki on kirottujen varjossa kulkijoiden halussa, ja mitä keisari tekee, ei mitään! Yhteenkään tapaamispyyntööni ei ole tullut vastausta, ei yhteenkään", Dareis rähjäsi pöydän ääreen istuessaan.

Elyssa oli kuullut saman purnauksen jo pariin kertaan aikaisemminkin, joten hän ei vaivautunut vastaamaan miehelleen. Marmeladin levittäminen leivälle oli paljon mielenkiintoisempaa puuhaa kuin Dareisin marinan kuunteleminen.

Tosin Dareisin sanoissa oli perää: Varjon vartijat kulkivat edelleen vapaasti Dimaloksen kaduilla eikä tuomiolaitos ollut vaatinut Morth Lefretzin vangitsemista. Oli kerrassaan käsittämätöntä, miten hitaasti pääkaupungin virkakoneisto oli reagoinut valtakunnan eteläosissa kaiken aikaa paisuvaan kapinaan. Vaikka keisari itse olisinkin kykenemätön toimimaan, niin miksi kukaan muu ei tehnyt mitään?

"Jollen tänäänkään pääse kenenkään puheille, minä...", Dareis aloitti.

"Sinä mitä? Teet jotain muuta. Pelaa vaikka erä kilkkakiveäkanssani. Se huvittaisi minua suuresti", Elyssa ehdotti ainoastaan härnätäkseen miestään. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Dareis pelaisi hänen kanssaan kilkkakiveä. Ei pelaisi, koska häviäisi kuitenkin.

"Keskity ruokaasi", Dareis ärähti. Se piirsi ivallisen hymyn Elyssan huulille.

Jotain tekemistä heidän kumminkin oli keksittävä. Dareis ei ollut vielä sormeaan nostanut tarttuakseen Sinisen Kuun heille määräämään tehtävään. Syy oli tietysti se, että tuon tehtävän luonne inhotti Dareisia suuresti. Hän oli mukamas sydämeltään niin keisarin mies, ettei voinut sanojensa mukaan suostua moiseen "likaiseen salahankkeeseen".

Silti Dareis oli ottanut käskyn vastaan, olihan hän sen varjolla saanut syyn lähteä Dimalokseen. Sitä paitsi heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. Sinisen Kuun päämäärien rinnalla jonkun pahaisen entisen käskynhaltijan omat suunnitelmat saivat väistyä. Sen tiesi myös Dareis Monteilon, vaikka olikin ilmeisen haluton myöntämään asiaa.

Ennen kuin Elyssa ennätti marmattamaan Dareisille tämän saamattomuudesta, huonepalvelija työnsi päänsä ovenraosta ja kuulutti: "Pikakirje herrasväelle."

Elyssa reagoi ilmoitukseen miestään nopeammin ja hyppäsi tuoliltaan ylös palvelijaa vastaan. "Tämä on osoitettu meille molemmille, joten minä luen sen", hän sanoi ja nappasi kuoren palvelijan ojennetusta kädestä.

Palvelijan mentyä Elyssa istahti tuoliin ja tarkasteli liioitellun rauhallisesti avaamatonta kuorta. Se oli tosiaankin pikasanoma, joten uutisen täytyi olla kiireellinen. Hän oli tunnistavinaan kuoren käsialan, muttei maininnut asiasta ääneen. Oli paljon hauskempi pitää Dareisia jännityksessä ja nähdä miten tämä kiemurteli äkäisenä tuolillaan.

Vaikka kyllä Elyssaa itseäänkin jännitti. Jos hän oli arvannut lähettäjän oikein, viestin sisältöä ei pystynyt tietämään sitä lukematta. Oli vain mahdollisuuksia, osa hyviä, toiset huonoja. Myös se oli todennäköistä, että Dareis odotti hartaammin erilaisia asioita käsitteleviä viestejä kuin hän itse. Dareis, jolle Paidoksen takaisinvaltaamisen rinnalla mikään muu seikka ei merkinnyt mitään.

Paidoksen käskynhaltijan virka oli Dareis Monteilonille kaikki kaikessa. Mitä hän muka oli ilman virkaansa? Vanheneva mies, jolla oli turhan suuret luulot omasta erinomaisuudestaan. Mutta mitä Elyssakaan oli ilman Dareisin virkaa? Tuskin enempää kuin miehensä. Siksi hän seisoi edelleen tämän rinnalla ja oli valmis tekemään kaikkensa, jotta varjossa kulkijat savustettaisiin ulos Paidoksesta.

Elyssa tiesi hyvin, miksi Dareis oli sellainen kuin oli. Köyhän pyykkärimuijan isätön poika, joka ei ollut omistanut edes sukunimeä ennen kuin oli keksinyt yläluokkaiselta kalskahtavan Monteilonin itselleen. Ahkeruutensa, päättäväisyytensä ja varmaan myös komean ulkomuotonsa ansiosta hän oli noussut aivan pohjalta lähelle Andiolin eliittiä. Dareisin suurin pelko oli putoaminen takaisin köyhyyteen ja mitättömyyteen. Siksi hän ei mistään hinnasta ollut valmis luopumaan Paidoksesta.

Ehkä Paidoksen onnistunut takaisinvaltaus toisi Dareisin myös lähemmäs unelmaansa, paikkaa keisarillisessa senaatissa. Eikä se ollut pelkästään Dareisin unelma, myös Elyssa oli suunnitellut kaiken valmiiksi miehensä nimityksen varalta. Hän oli tehnyt tiedusteluja ja jopa käynyt näyttäytymässä joissain Dimaloksen seurapiirikekkereissä heidän vieraillessaan pääkaupungissa.

Eläminen täällä senaattorin rouvana olisi totisesti aivan jotain muuta kuin Paidoksen kaltaisen tuppukylän pienet ikävystyttävät piirit. Samat tylsät ja taulapäiset ihmiset vuodesta toiseen. Heitä Elyssa oli kuunnellut ja katsellut kyllästymiseen saakka. Onneksi ei tarvinnut katsella enää.

Sen sijaan Dimaloksen eliitin parissa olisi mielenkiintoista sukkuloida. Senaattorin vaimona hän olisi merkittävä henkilö, naisten kadehtima ja miesten ihailema. Hän voisi käydä teatterissa, konserteissa ja kylpylöissä yhdessä valtakunnan muiden silmäätekevien seurassa. Se vasta olisi elämää!

Ikävä kyllä tuo kaikki oli lipunut Paidoksen kukistuttua yhä kauemmas. Eipä sillä, että Dareisin nimitys olisi aiemminkaan ollut näköpiirissä. Kansallispäivän nimitysuutisia oli jännitetty Monteilonien palatsissa vuodesta toiseen ja joka vuosi Elyssa oli saanut seurata Dareisin kiukkua uuden pettymyksen jälkeen. Vanhoja senaattoreita kyllä kuoli harvakseltaan ja silloin tällöin joku erotettiin tai erosi. Mutta Dareisia ei hänen monista Dimalokseen lähettämistä toivomuskirjeistään huolimatta valittu heidän tilalleen. Ehkä mies yksinkertaisesti oli sopimaton senaattoriksi, Elyssa ajatteli ja pyöritteli palvelijan tuomaa kirjettä kädessään.

Hän ei jaksanut enää pitkittää kiusausta, vaan viilsi huolellisesti kirjeveitsellä kuoren auki. Elyssa avasi taitetun paperin ja ryhtyi lukemaan. Viesti oli Andreuz Sandkanilta, Elyssa oli arvannut oikein. Hän luki ahnaasti lyhyen viestin läpi ja sitten vielä toiseen kertaan. Helpotuksen tunne läikähti rinnassa, vaikkei hän sitä mielellään itselleen myöntänytkään. Asiat eivät olleet enää niin yksinkertaisia, ei sen kauhean tapahtuman jälkeen. Mutta siltikin, hän oli äiti. Kahden pojan äiti. Kaikesta huolimatta.

"Se on Andreuzilta. Hän kirjoittaa, että Din on turvassa. Saapunut hänen Joselinsa seurassa Viiskallioon." Elyssa ei pystynyt peittämään huojennusta äänestään eikä ollut varma, olisiko halunnutkaan.

Se tai sitten viestin sisältö riitti kuitenkin ärsyttämään Dareisia. "Minua ei voisi vähempää kiinnostaa sen surkean västäräkin olinpaikka", mies mutisi kireästi ja kysyi heti perään toisenlaisella äänellä: "Kirjoittaako Andreuz mitään muuta?"

Elyssa viskasi kirjearkin pöydän toiselle puolelle ja sanoi vakavasti: "Zdain on sinun poikasi."

"Hah, Venr on minun poikani. Sinä voit pitää Västäräkin. Samanlaisia tipusia olette kumpikin."

Käsi nytkähti läimäytysasentoon, mutta Elyssa pakotti sen vaipumaan alas. Dareis istui liian kaukana, eikä lyöminen olisi auttanut mitään. Mies olisi jopa saattanut mätkäistä häntä takaisin ja mustelmainen poski olisi entisestään vaikeuttanut heidän työtään Dimaloksessa.

Dareis oli kuitenkin ehtinyt nähdä Elyssan tuohtumuksen. Se ei ollut hyvä asia. Nyt mies oli jälleen saamassa yliotetta heidän keskinäisessä henkien taistossaan. Elyssa sätti itseään kyvyttömyydestä hillitä tunteitaan. Hänen täytyi olla harkitsevampi ja viileämpi. Valitettavasti se ei ollut helppoa, kun Dareis oli niin kertakaikkisen raivostuttava.

*