19. luku, 2. kirja

Kuluneet viikot olivat olleet todella rasittavia. Ensin ilouutinen ja sitä melkein heti seurannut tieto, että kohde oli kadotettu. Hävinnyt tuosta vain kuin tuhka taivaalle! Mocvann Gravenhild oli ollut suunniltaan raivosta. Peräti kymmenen hänen alaistaan oli joutunut maksamaan virheestä hengellään. Eikä heistä kellekään ollut suotu helppoa kuolemaa. Sinä yönä Valheiden Valtiatar Nalvajda oli saanut uhrialttarilleen monta tuskasta kirkuvaa sielua.

Oliko hän ollut liian äkkipikainen? Tuollainen surmaaminen pelkästään vihan vimmassa ei palvellut mitään tarkoitusta. Sitä paitsi hyviä seuraajia oli vaikea löytää. Tai riittihän seuraajiksi halajavia aina, sillä ihminen oli ahne olento. Niin huvittavankin altis pimeyden houkutuksille. Ketä liikutti raha, ketä lupaukset maineesta, yli-inhimillisistä voimista tai sukupuolisista nautinnoista. Melkein jokainen ihminen oli mahdollista saada lankeamaan pimeyden edessä.

Ongelma oli vain siinä, että samoilla langenneiden sielujen apajilla liikkui moni muukin, eikä Mocvannilla ollut pienintäkään halua jakaa alaisiaan kenenkään toisen kanssa. Varsinkaan muiden kanssa.

Valheiden Valtiatar oli totisesti koetellut häntä viime aikoina. Jos se oli ollut testi uskollisuudesta, hän oli läpäissyt sen. Sillä pari päivää sitten puhelinlaite oli jälleen pirissyt ja Mocvann oli saanut kuulla erinomaisen miellyttäviä uutisia: kohde oli jälleen tavoitettu.

Hänen alaisensa eivät olleet uskaltaneet ryhtyä toimintaan ilman emäntänsä suostumusta. Siinä he olivat tehneet oikein. Nyt ei ollut varaa epäonnistua. Jos kohde pakenisi jälleen hänen kynsistään, voisi mennä taas vuosia ennen kuin hän tavoittaisi sen. Siksi oli suunniteltava huolella.

Valitettavasti suunnittelu ei ollut aivan hänen ominta vahvuudenalaansa. Mocvann tiesi olevansa liian lyhytjännitteinen jaksaakseen pohtia suunnitelmaa jokaiselta kantilta. Siksi oli olemassa erehtymisen vaara. Ainoa vaihtoehto oli käyttää tarpeeksi suurta voimaa kohteeseen iskettäessä. Sitä hänellä ei ollut omasta takaa, ei täällä kirotussa Andiolissa, jota hän vihasi. Lännessä kaikki olisi ollut paljon helppoa. Mocvannin ei olisi tarvinnut muuta kuin marssia Gravenhildin suurherttuan pakeille saadakseen kaiken pyytämänsä. Vaikka se sitten olisi ollut kohortillinen eliittisotilaita.

Malkanian mahtisuvun valta ei kuitenkaan ulottunut Andioliin. Sen takia oli täytynyt keksiä muuta. Hän oli suorittanut mustan riitin ja saanut yhteyden Cmorh-Biyrin noitiin, vra-dagraaj-ylipappeihin.

Vra-dagraaj, suoraan käännettynä se tarkoitti pahaenteisesti "itse pimeyttä". Kansantaruissa vra-dagraajit tunnettiin karmioina. Mocvann toivoi, ettei oma-aloitteinen yhteydenotto ollut hirttoköyden sovittamista kaulalle.

Hän seisoi yksin keskellä huonetta, jonka ikkunattomat seinät oli vuorattu kauttaaltaan mustalla sametilla. Yhtä musta oli väljä kaapu, jonka Mocvann oli pukenut ylleen. Vain uhrialttarilla palavien kynttilöiden meri loi kelmeää valoaan synkkään huoneeseen. Karmioiden ylipapit vihasivat valkeutta, eikä Mocvann halunnut suututtaa julmia olentoja, joiden apua tarvitsi.

Huolellinen valmistautuminen oli aina keskeistä karmioiden kohtaamisessa. Mocvann oli painanut mieleensä kysymykset, joita aikoi esittää ja pohdiskellut ylipappien mahdollisia vastauksia niihin. Se olikin ainut kohta, jossa vra-dagraajien kanssa saattoi kuvitella pääsevänsä niskan päälle. Niille kun valehtelu oli luonnonvastaista ja siksi mahdotonta.

Silti karmiot tuskin näkivät ironiaa siinä, että Mocvann palvoi pimeyden ylimyksistä juuri Nalvajdaa, Valheiden Valtiatarta. Vitsikkyys ei sekään ollut karmioille ominaista. Eivätkä ne uskoneet Mocvannin tietojen mukaan mihinkään jumaluuksiin, karmioiden ylipapit kun kokivat olevansa jumalia itse. Kenties ne sitä olivatkin, niin kauhistuttaviin mittoihin noiden petojen mahti nousi.

Mocvann pyöräytti kultaisen hiuskiehkuran sormensa ympärille ja yritti keskittyä. Halusiko hän tätä todella niin paljon? Oliko palkinto uhrauksen arvoinen? Vielä olisi mahdollisuus perääntyä ja etsiä kiertotie...

Kyllä. Hän halusi sitä enemmän kuin mitään muuta. Siksi Mocvann kohottautui alttarin edestä seisomaan, viimeistelemään mustan riitin. Hän vei kätensä leuan alle ja painoi kämmenet yhteen. Sillä tavoin saattoi osoittaa karmioiden ylipapeille kunnioitusta.

Niropfem ja Myrrh'chralm, hän lausui mielessään kahden ylipapin nimet. Nuo kaksi olivat merkinneet Mocvannin omakseen ja vain niille hän rohkeni kutsunsa esittää. Karmioidenkin mielettömässä yhteisössä oli jotain sääntöjä ja yksi niistä oli, että vierasta ei kuulunut auttaa eikä toisen omaan kajota.

Ylipappeja kohtaan oli aina esiinnyttävä kunnioittaen, etenkin kun nämä oli itse kutsunut paikalle. Näin siitäkin huolimatta, että Mocvann Gravenhild ei ollut mikään tavallinen seuraaja. Hänellä oli tiettyjä etuoikeuksia asemansa takia eikä hänen tarvinnut madella kontillaan ylipappien edessä. Niinkin Mocvann oli joskus menneisyydessä joutunut tekemään, mutta noita hetkiä hän ei välittänyt muistella.

Hän tunsi, miten pimeys ympärillä alkoi tiivistyä. Kynttilät lepattivat hurjina kuin olisivat pelänneet jotain. Sitten Mocvann näki edessään kaksi pimeyttäkin mustempaa pyörrettä. Pyörteet suurenivat ja valtasivat yhä enemmän alaa. Saattoi myös tuta, miten kylmä viima leyhyi huoneeseen, vaikkei sen ovea ollut kukaan raottanut. Karmiot olivat saapuneet.

Mustat pyörteet alkoivat tiivistyä ihmistä korkeammiksi hahmoiksi. Mocvann otti vastaan hyytävän kauhun tunteen, joka liittyi aina karmioiden läsnäoloon. Hän oli oppinut kestämään tuota kehon jokaiseen sopukkaan iskevää hyökyä, mutta silti vaikutusta ei voinut täysin välttää. Se teki hänet pelokkaammaksi ja epävarmemmaksi kuin yleensä ja siksi niin haavoittuvaksi kahden ylipapin edessä.

Hahmot alkoivat erottua paremmin mustuuden keskeltä. Ne hohtivat himmeää sairaanvihreää valoa, joka sekin oli karmioiden tunnusmerkki. Oikealla seuralaistaan hivenen pidempänä seisoi Niropfem, jonka Mocvann oli kohdannut useasti aikaisemminkin. Niropfem oli ylipapeista merkittävimpiä, vaikkakin karmioiden välistä arvojärjestystä oli ihmisten liki mahdotonta tulkita. Kuten muutkin ylipapit, se oli pirullisen älykäs, petomaisen julma ja voimaltaan kauhistuttava.

Toinen ylipappi Myrrh'chralm oli Mocvannille uudempi tuttavuus. Kuten Niropfemillakin, myös sillä oli karmion torahampainen pedonkita ja silmät kuin keltaiset kekäleet. Ulkonäöltä ihmisen oli vaikea erottaa karmioita toisistaan, mutta ne saattoi tuntea yksilöiksi. Sitä oli vaikea kuvailla, mutta jokaisesta karmiosta leviävä lamaannuttava kauhun kokemus tuntui aina erilaiselta. Mitä voimakkaampi karmio, sitä raastavammin kauhu painoi päälle. Ylipapeista se levittäytyi luonnollisesti kaikkein voimakkain.

Jos Mocvann Gravenhild olisi ollut tavallinen ihminen, hän olisi jo kieriskellyt ulvoen Niropfemin ja Myrrh'chralmin edessä. Hän ei kuitenkaan ollut tavallinen ja kesti karmioiden kekälesilmien tuijotuksen pystypäin, vaikka pelko kurkkua kuristikin.

Ylipapit lipuivat lattiaa pitkin lähemmäs. Karmiot eivät koskaan kävellä tömistelleet ihmisten tapaan, vaikka niillä olikin jalkoja muistuttavat raajat. Liikkumisessakin ne olivat tavallisten kuolevaisten yläpuolella.

"Mocvann Gravenhild, kutsuit meitä", Niropfem tervehti Mocvannin pään sisällä. Vra-dagraajit eivät puhuneet ihmisille ääneen. Niiden puhuttu kieli oli käsittämätön korahdusten, sihausten ja naksautusten sekasotku, jota ihmiskorvan olisi ollut mahdoton oppia ymmärtämään. Karmioilla oli kuitenkin yli-inhimillinen kyky viestiä asiansa äänettömästi, suoraan ihmisen mieleen.

"Kutsuin. Minulla on esittää pyyntö", Mocvann sanoi ääneen eikä kyennyt peittämään käsiensä tärinää. Huolella muotoillut kysymykset olivat haihtuneet mielestä. Tilalla rummutti pakokauhu, jonka hän vain vaivoin pystyi tukahduttamaan. Ajatuksia karmiot eivät onneksi osanneet lukea, muuten hän olisi varmasti ollut kuoleman oma jo vuosia sitten.

Mocvann muisti vielä ensimmäisen kohtaamisensa karmioiden kanssa. Silloin hän oli kirkunut kauhusta ja kontannut noiden pimeyden petojen edessä armoa rukoillen. Se oli tapahtunut jo ennen kohtalokasta yötä, jolloin Mocvann ja muutama muu olivat kääntyneet omaa veljeskuntaansa vastaan ja polkeneet sen pyhiksi koetut arvot rapaan. Sitä he tuskin olisivat ilman karmioita tehneet.

Vielä silloin Mocvann oli luullut, että karmioita voisi käyttää hyväksi, valjastaa omien päämääriensä vetojuhdiksi. Kuinka väärässä hän olikaan ollut. Karmioita ei määräillyt kukaan, eivätkä ne milloinkaan auttaneet ketään ilmaiseksi. Sen he kaikki olivat saaneet katkerasti tuta, ennen muuta tietysti nuori Chab.

Siitä oli kauan, kun Mocvann oli nähnyt ketään heistä. Se oli ollut silloin kun hän oli vielä tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan. Mitä muut mahtoivat tehdä parhaillaan? Millaisia juonia he punoivat? Mocvann ei tiennyt ja se hiersi häntä. Oli vaikeaa pelata peliä, kun muut piilottelivat varjoissa. Etenkin Eistaf Negos.

Eistaf Negos, komea kuin jumalpatsas ja kiero kuin kierosilmäisimmän kissan katse. Ehkä ainut toisista, jota Mocvann todella pelkäsi. Eistafin suhteen hän ei ottanut mitään riskejä. Heillä kahdella oli sama tavoite, johtaa yksin koko asuttua maailmaa sen jälkeen kun suuri pimeys olisi laskeutunut ja tukahduttanut valon siitä. He tavoittelivat kummatkin valtaistuinta, jolle ei mahtunut kuin yksi. Siksi toisen heistä oli kuoltava, ennemmin tai myöhemmin. Mocvann uskoi Eistafin tietävän saman.

Muut olivat enemmän tai vähemmän mitättömyyksiä Mocvann Gravenhildin ja Eistaf Negosin rinnalla. Olipa heillä voimaa tahi ei. Hullu ja vainoharhainen Izaskar vaikka. Ukkeli on niin hyödytön, että Mocvann ei vaivautunut edes haaskaamaan aikaansa tämän surmaamiseen. Leikkiköön tähtitieteilijää vaikka maailman tuhoon saakka!

Zaltarim Fizol oli hivenen vaivalloisempi tapaus. Turhan nokkela ja hyvä väistelemään ansoja, joita hänen eteensä oli vuosikymmenet asetettu. Onneksi pian Mocvannille koittaisi tilaisuus periä kalavelat korkoineen tuolta etsijän ketaleelta. Vanha Zal ei ollut hänen varsinainen maalinsa, mutta siinä sivussa kun hän saavuttaisi kohteensa, myös Zal tulisi tietämään, miten mahtavassa Gravenhildin suvussa kohdeltiin vihamiehiä. Sen myös Dannkas tulisi kokemaan.

Mocvann pakotti itsensä palaamaan nykyhetkeen. Hän terästäytyi esittääkseen karmioille pyyntönsä. Hän jäisi sen myötä noille kahdelle ylipapille velkaa eikä sitä velkaa sovitettaisi muutamalla Nalvajdalle annetulla ihmisuhrilla. Ei, vra-dagraajit osasivat vaatia takaisinmaksun kokonaan toisella tavalla.

Hänen sielunsa ja ruumiinsa kirkuivat äänetöntä tuskanhuutoa jo pelkästä ajatuksesta. Nimittäin vastineeksi avusta Mocvann joutuisi antautumaan karmioiden ylipapin raiskattavaksi ja kantamaan kohdussaan sen siittämää hirviömäistä penikkaa.

Silti hän ei epäröinyt, vaan lausui pyyntönsä.

*