21. luku, 2. kirja
Nuori mies
Viiskallio,
Andiolin keisarikunta
Morth Lefretziltä tullut käsky oli ollut ehdoton, niin kuin kaikki muutkin Varjon Ristin johtajan lähettämät käskyt olivat. Varjon Ristillä oli omat korvansa kaikkialla Andiolissa, myös Viiskalliossa, eikä Sininen Kuu mahtanut asialle mitään.
Kätkölinnakaan ei ollut nimensä veroinen piilopaikka, vaan Varjon Ristillä oli yhteydet sinnekin. Nuori mies oli yksi harvoista varjossa kulkijoista, jotka pääsivät esteettä liikkumaan Kätkölinnan sisällä ja suurherttua Lefretz käytti häntä usein tavoitteidensa toteuttamiseen siellä.
Tällä kertaa Varjon Ristin johtajan antama tehtävä oli melko vaivaton toteuttaa. Nuori mies ei kuitenkaan väheksynyt mitään hänelle uskottua tointa. Hän oli vannonut valansa ja luvannut totella ehdoitta. Kaikki palveli lopulta yhtä suurta päämäärää eikä mikään uhraus sen hyväksi ollut liian suuri. Hän ei pettäisi Morth Lefretzin luottamusta.
Niinpä hän kulki vakain askelin halki nukkuvan Kätkölinnan. Harvat käytävillä vastaan tulevat vartijat ja palvelijat nyökkäsivät nuorelle miehelle tervehdyksen, mutta eivät jääneet tenttaamaan, millä asioilla hän vielä näin myöhään oli liikkeellä. Nuori mies oli tuttu näky Kätkölinnan käytävillä, eikä tavallinen palveluskunnan jäsen tunkenut nokkaansa Sinisen Kuun asioihin turhilla uteluilla. Sinisen Kuun asiaahan he hänen uskoivat toimittavan sinäkin yönä.
Tie vankisellien luo oli helppo löytää. Nuori mies tunsi Kätkölinnan kuin omat taskunsa, olihan hän syntynyt ja kasvanut siellä. Nyt, vasta kaksikymmentäkaksivuotiaana, hän oli luotetuista luotetuin, eikä kukaan olisi voinut kuvitella hänen palvelevan tyystin muuta herraa.
Plinkinenkak, sen niminen oli salamies, joka hänen piti avittaa vapauteen. Tuon Pikkutytöksikin kutsutun naisen täytyi olla äärimmäisen taitava, muuten Lefretz ei olisi vaivautunut tämän vuoksi. Yleensä kiinni jääneet Varjon Ristin salamiehet jätettiin oman onnensa nojaan. Nuori mies oli tästä kaikesta hyvin tietoinen, sillä olihan hän salamies itsekin.
Hän oli kouluttautunut salamieheksi Sinisen Kuun järjestämien alan parhaiden mestareiden opastuksella. Hän oli omaksunut kaikki salamiesten kikat ja taidot. Koulutuksen päätyttyä nuori mies osasi esimerkiksi tiirikoida lukot auki, varjostaa ja väijyä, tunsi myrkkyjen salat, ampui tarkasti maaliin niin kiväärillä kuin jousella ja selätti aseistautuneenkin vastustajan paljain käsin. Näitä taitojaan hän ei kuitenkaan käyttänyt yksin Sinisen Kuun hyväksi, toisin kuin hänen hyväuskoiset kouluttajansa olivat luulleet.
Nuori mies oli saapunut selliosastolle juuri suunnitelman mukaisella hetkellä. Vartija oli kierroksella osaston toisessa päässä ja aikaa jäisi yllin kyllin Plinkinenkakin tapaamiseen ja tehtävän suorittamiseen.
Plinkinenkakin löytämiseen ei mennyt pitkään, sillä hän oli käytävän ainut vanki. Nuori mies kohotti lyhtyään ja valaisi kalteriselliä, jossa olevalla kapealla laverilla makasi pienikokoinen hahmo.
"Hiljaa!" nuori mies kuiskasi, kun nainen havahtui hereille ja oli hetkessä jalkeilla. Vasta nyt nuori mies näki, miten pikkuruinen kääpiö olikaan. Pieni koko soi salamiehelle joitain etuja, mutta silti oli vaikea ymmärtää, miksi juuri tästä lyhyenlännästä mustasta naisesta oli tullut Lefretzin suosikki.
"Kuka olet?" nainen piipitti.
"Tuon viestin Lefretziltä", nuori mies tokaisi ja sujautti kirjepaperin kalteriluukusta tyrmään. Hän tiesi sen sisällön itsekin, mutta oli välttämätöntä antaa kääpiön lukea itse saamansa käsky. Koulutettu salamies ei olisi noin vain uskonut vieraan tuomaa suullista viestiä totena. Morth Lefretzin sinetti riitti kertomaan Plinkinenkakille viestin olevan aito.
Kääpiö nyökkäsi miettiväisesti. Plinkinenkakin seuraava tehtävä ei olisi helppo ja se tarkoittaisi vaivalloista matkaa tuntemattomaan. Jälleen nuori mies mietti pienen naisen asemaa Varjon Ristissä. Oliko tällä takanaan Lefretzin luottamuksen lisäksi muitakin voimia? Sitä hänellä ei ollut lupa kysyä naiselta.
"Miksi sinä et vapauta minua? Saisit helposti sellien avaimet haltuusi", pienikokoinen nainen tokaisi nyreältä kuulostaen.
"Siksi, että minun ei ole lupa sotkeutua vapauttamiseesi yhtään enempää", nuori mies vastasi. "Morth Lefretz käski minun ainoastaan toimittaa viestisi sille pojalle, jota pidät kiristysotteessasi. Lefretz haluaa hämmentää pakkaa tekemällä pojasta petturin Sinisen Kuun silmissä. Minua sen sijaan ei tahdota asettaa vaaraan yhtään enempää kuin on välttämätöntä, sillä Varjon Risti tarvitsee korviani jatkossakin Kätkölinnassa. Olet salamies, keksit kyllä keinon päästä pakoon, pojan avulla tai ilman. Jos et keksi, et ole kyllin pätevä tehtävääsi. Varjon Risti löytää kyllä muitakin palvelemaan päämääriään."
Lampun kajossa Plinkinenkakin kasvot näyttivät vihaisilta, vastaus ei ollut tyydyttänyt naista, mutta viisaasti hän vaikeni. Sanat olivat kuitenkin olleet totuus, paitsi, että nuori mies jätti mainitsematta paljon. Esimerkiksi oman nimensä.
Pienen naisen ei tarvinnut tietää, että hänen auttajansa oli Renn Tauganei, Sinisen Kuun Raff Gennebeckin sisarenpoika. Täysin arvovaltaisen enonsa tietämättä Renn oli kerran Dimaloksessa käydessään etsiytynyt itsensä Varjon Ristin johtajan Morth Lefretzin puheille.
Renn oli aikuistuttuaan alkanut karsastaa Sinisen Kuun heikkoutta ja tosikkomaista pyrkimystä vastustaa pimeyden voimia. Hän inhosi enonsa teennäisiä saarnoja järjestön ylevistä periaatteista. Tekopyhä ja paikalleen jämähtänyt Sininen Kuu ei ansainnut nuoren salamiehen kunnioitusta. Zaltarim Fizolin hän laski samaan sakkiin. Renn halusi palvella jotain suurempaa ja oikeasti mahtavaa voimaa.
Vain kuukauden kuluttua käynnistään Varjon Ristin päämajassa hän oli vannonut uskollisuutta Lefretzille ja kääntynyt kaikkea sitä vastaan, mitä Sininen Kuu oli hänelle poikavuosista alkaen opettanut.
Sitäkään ei ollut tarpeen kertoa kääpiölle, että Renn oli Morth Lefretzin johdolla suorittanut kammottavan mustan rituaalin, jossa hän oli lahjoittanut sielunsa ja nuoren vartalonsa Blahaazsan, Himojen Herran haltuun. Hänestä oli tullut Mustan Liekin duranej, pimeyden voimien seuraaja.
Maatessaan hurmoksen laannuttua alasti ja loppuun käytettynä Lefretzin rakentamalla rituaalialttarilla Renn oli ymmärtänyt, että tulisi palvelemaan mustinta pimeyttä lopun ikänsä. Hän oli astunut tielle, jolta ei voinut kääntyä takaisin. Eikä hän ollut ainut Sinisestä Kuusta, joka oli valinnut samoin.
*
Rennillä oli seuraavana päivänä helppo tehtävä löytää Zdain Monteilon, olihan kaunis poika jäänyt hänen mieleensä jo Kätkölinnan pihalla. Renn päättikin kuljeskella paikoissa, joissa saattaisi kohdata tämän. Kohtaamisessa ei tosin tulisi olemaan kyse tapaamisesta sinällään. Ei hän tietenkään aikonut näyttäytyä itse Zdainille. Sitä edes Lefretzin ei tarvinnut suojatilleen tähdentää. Varovaisuus oli salamiehen toinen luonto ja Renn Tauganei osasi tekeytyä huomaamattomaksi.
Kätkölinnan suuressa ruokasalissa oli lounasaikaan runsaasti väkeä. Renniltä ei silti mennyt kovinkaan pitkään erottaa Zdain Monteilonia muiden ruokailijoiden joukosta. Poika istui nokikkain vaaleatukkaisen ystävänsä kanssa ja ammensi hyvällä halulla lautaselta keittoa suuhunsa.
Renniä ihmetytti ja ihastutti, miten hyvännäköinen Zdain oli. Suorastaan kaunista katseltavaa. Juuri sellaista tyyppiä, joka viehätti häntä itseään. Se teki tehtävän suorittamisesta hitusen vaikeampaa.
Sääli saattaa noin nättiä pojua niin tukalaan asemaan, hän harmitteli. Tuollaisen pojan paikka ei ollut Sinisen Kuun teloituskomppanian edessä, vaan kahlittuna sänkyyn - tai vielä paremmin Blahaazsan alttarille - Himojen Herran kyltymättömien seuraajien käytettäväksi. Rennin ja irstaan vanhan Lefretzin käyttöön kahlittuna.
Edes Zdainin nuoresta vartalosta hekumoidessaan Renn ei hetkeäkään pohtinut tehtävänsä jättämistä. Hän ei horjuisi valitsemaltaan polulta. Jokainen suoritettu tehtävä oli askel pitkässä marssissa, joka oli päättyvä pimeyden lopulliseen voittoon valosta.
Niinpä Renn seurasi Zdainia tämän noustua pöydästä, huppu syvällä päässä tietysti. Kun poika puikkelehti ihmispaljouden seassa käymälää kohti, Renn törmäsi tahallaan häneen ja sujautti kirjearkin pojan housujen taskuun. Samalla hän kouraisi huvikseen nuorta takamusta, joka tuntui käteen niin vastustamattoman kiinteältä ja houkuttelevalta. Jos Sininen Kuu ei jostain syystä nappaisi poikaa, hän nappaisi!
Kun hämmentynyt Zdain kääntyi törmäyksestä toinnuttuaan katsomaan taakseen, nuori salamies oli jo kadonnut näköpiiristä. Tehtävä oli viimeistä piirtoa vaille suoritettu.
Viiskalliossa
Kätkölinnan sisäpiha oli äänetön, olihan keskiyö. Kuu loisti lähes pilvettömällä taivaalla ja piirsi hiekkakentälle pitkän varjon varastorakennuksen vierestä seisovasta naishahmosta. Joku olisi voinut ihmetellä, miksi hienoon leninkiin pukeutunut nainen seisoi yksinään pihalla siihen aikaan. Muutamat Kätkölinnassa olisivat jopa järkyttyneet hänen näkemisestään.
Nainen sulki silmänsä ja tunsi, miten jännitys poreili suonissa. Öinen viima hyväili hänen poskeaan ja herkisti aistit. Hän haistoi talleilta kulkeutuvan lannan leyhähdyksen, sateen kostuttaman hiekan sekä vähän vienompana oman hikensä. Tästä yöstä tulisi erityinen. Tuntui hyvältä odottaa siinä ja leikitellä ajatuksella siitä, mitä kohta tapahtuisi. Hän oli vastustanut pitkään kiusausta, mutta tänä yönä olisi jälleen aika.
Juuri silloin siiveniskut pieksivät ilmaa. Nainen räväytti silmänsä auki ja ehti näkemään, kuinka suuri varislintu lensi pihan ylitse.
Vaikka lintu katosi nopeasti Kätkölinnan tornien taakse, nainen ei uskaltanut liikahtaa vielä pitkään aikaan. Hiljaa mielessään hän kiitti äärimmilleen hiottuja vaistojaan. Jos Krahh olisi huomannut hänet pihalla, se olisi varmasti liihottanut kielimään Zaltarim Fizolille. Mitä sen jälkeen olisi tapahtunut - sitä nainen ei tohtinut ajatella.
Hän antoi hengityksensä hiljalleen tasaantua. Krahh oli lentänyt pois, vaara oli ohi. Nainen otti varoivaisen askeleen ja vilkuili ympärilleen. Kätkölinna nukkui edelleen.
Yhä varuillaan hän lähti kulkemaan pihan poikki. Hiekka rahisi kenkien alla häiritsevän äänekkäästi. Mitä jos se herättäisi vartiomiehet? Mitä sitten? Hänhän voisi aina sanoa palaavansa asioilta tai keksiä jotakin muuta. Miksi ihmeessä hän pelkäsi niin kovin? Johtuiko se Krahhista vai Naakkojen Herrasta itsestään?
Seinän vierustalle päästyään nainen ravisteli jäseniään. Ne tuntuivat vetreiltä. Hän oli valmis toteuttamaan haluamansa.
Pieni postikonttori oli sijoitettu Kätkölinnan sisäpihalle pohjakerrokseen siksi, että kuriireilla oli sieltä lyhyt matka talleille. Kätkölinnasta lähti päivittäin satoja viestejä muualle Viiskallioon ja sen ulkopuolelle. Suunnilleen puolet niistä liittyi Keisarikunnan viranomaisasioihin kuten veronkantoon ja oikeustapauksiin. Toinen puolikas posteista taas oli Sinisen Kuun kirjeenvaihtoa.
Myöhäisestä ajasta huolimatta postikonttorin ikkunasta kajasti yhä valo. Nainen oli tiennyt sen etukäteen ja tullut tarkoituksella paikalle, kun muut nukkuivat.
Hän vetäisi ovea sen verran auki, että mahtui solahtamaan raosta eteiseen. Jalat oli nopeasti kopisteltu hiekasta ja nainen astui peremmälle. Postikonttorissa näytti suunnilleen samalta kuin eilenkin. Puiset kirjelaatikot olivat tarkassa järjestyksessä lattialla ja hyllyillä. Nainen luki niitä koristavista kylteistä tuttuja paikannimiä: Dimalos, Idänturva, Vilmur, Nao-Kartheon, Syvälahti - postia liikkui konttorista kaikkialle Andioliin.
"Tekö taas? Ja näin myöhään", postikonttoria emännöivä rouva huudahti paikaltaan ja tiiraili suurten silmälasiensa takaa naista.
Tervehdys kuulosti naisen korvissa nuhtelulta ja sai hänet inhoamaan konttorin rouvaa. Mokoma öisin valvova huuhkaja.
"Kyllä. Tulin samalla asialla. Onko Zaltarim Fizolilta lähdössä kirjeitä?" hän tiedusteli ja tunsi, miten sydän takoi rinnassa kovemmin. Mikäli Zal yrittäisi toimittaa viestejä ulkomaailmaan, ne eivät saisi ikinä lähteä matkaan.
Postikonttorin pitäjä kohensi silmälasiensa asentoa ja muistutti vieläkin enemmän pöllöä. "Hän ei ole toimittanut tänne yhtään kirjettä", rouva sanoi.
"Entä muunlaisia viestejä kuriirien matkaan?"
"Ei niitäkään."
Nainen ynähti. Hän olisi voinut arvata sen. Naakkojen Herra ei ollut koskaan liikoja luottanut lähipiirinsä ulkopuolisiin. Silti oli aina parasta varmistaa.
Silloin postikonttoria pitävä huuhkaja ilmoitti tylyhköön tapaansa: "Minulla on paljon tekemistä. Teidän on aika lähteä. Mikä muuten olikaan nimenne?"
Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana hymy nousi naisen huulille. "Mitä jos en lähde? Mitä jos minullakin on tekemistä?" hän sanoi.
Konttorin pitäjän suu loksahti auki. "Nyt minä en ymmärrä...", hän aloitti.
"Kysyitte nimeäni. Se on Marta Donthav", nainen vastasi ja päätti paljastaa todellisen luontonsa. Hän päästi voiman pursuamaan suoniinsa. Se oli hyvin vanhaa voimaa, erilaista kuin ihmisten käyttämä. Sillä nainen ei ollut oikeasti ihminen.
Hänen kaulansa vajosi hartialinjaa kohti ja vaatteet repesivät yltä, kun iho sai höyhenpeiton. Käsivarsista alkoi puskea ruskeankirjavia sulkia ja ne levisivät pitkiksi siiviksi. Myös kuulo tarkentui niin, että postirouvan kirkuna sai erilaisen vivahteen kuin ihmiskorvissa.
Kasvoton vastasi rouvalle kirkaisemalla vielä kovempaa. Se ei ollut enää ihmisen vaan petolinnun ääni. Postikonttorin lattialla seisoi linnunjaloillaan luonnottoman suuri huuhkajanaaras. Sitä jopa suurnaakka Krahh olisi pelännyt.
Postikonttorin rouva vaikutti olevan pyörtymäisillään kauhusta, joten kasvoton päätti lopettaa näytöksensä. Se surmasi uhrinsa mieluiten, kun ne olivat yhä tajuissaan. Tappaminen oli sillä tavalla paljon nautinnollisempaa.
Huuhkaja levitti siipensä täyteen mittaan ja räpytti niitä pari kertaa. Postikonttorissa ei ollut tilaa lentämiseen, mutta siiveniskut riittivät sinkoamaan kasvottoman päin tuolillaan kirkuvaa naista.
Linnun terävä nokka iski ensimmäisen kerran ja veri purskahti suloisesti postirouvan pulleasta poskesta. Kasvoton päätti nauttia ateriastaan oikein kunnolla. Oli ironista, että tuo pöllön näköinen nainen päätyi ison huuhkajan saaliiksi.
Jos linnun nokka olisi taipunut hymyyn, kasvoton olisi virnistellyt oikein antaumuksella. Nyt se keskittyisi raatelemiseen ja tappamiseen. Zal Fizolia voisi miettiä joskus myöhemmin.
*