22. luku, 2. kirja

Rezak
Kenraalimarsalkka Rezak Vondau hätkähti ja kirosi varomattomuuttaan. Hän oli taas päästänyt itsensä uppoutumaan ajatuksiinsa, kauas menneeseen elämään Kahdeksannessatoista leirissä ja päättymättömän sodan kentillä. Aikaan, jolloin hän oli ollut pelkkä Rezak, ei mahtava kenraalimarsalkka Vondau.

Siitä oli kauan ja kaikki oli muuttunut, myös hän itse. Ei ollut paljoakaan jäljellä arasta ja vaatimattomasta Kylmän Pohjoisen pojasta, joka hän oli joskus ollut. Rezak ei ollut pelkästään muuttunut, vaan hänet oli muutettu. Cors sen oli tehnyt, Cors, jota ilman Rezakista ei koskaan olisi tullut Dimaloksen mahtavinta miestä.

Rezak pudisteli kiireesti Maendrym Corsin jonnekin mielensä perukoille ja katsahti nopeasti ympärilleen. Oli vaarallista hautautua ajatuksiinsa, kun ympärillä vaani koko keisarillisen pääkaupungin kerma. Mitä jos heistä joku panisi merkille kenraalimarsalkan tarkkaamattomuuden? Mitä jos se joku käyttäisi silloin tilaisuutta hyväkseen ja onnistuisi toteuttamaan kauan hautomansa salajuonen? Tarkkaamattomuus on tuhon esikartano, niin Cors oli opettanut.

Corsin sananlaskut olivat lähes aina olleet synkkiä, mutta joka kerta yhtä päteviä. Jälleen kerran Cors, aina Cors. Oli mahdotonta työntää Corsia kokonaan pois mielestä, vaan hänen synkeä hahmonsa viipyi kaiken aikaa Rezakin tietoisuudessa. Maendrym Corsin henki vahti oppilaansa jokaista valveillaolon hetkeä, auttoi häntä toimimaan oikein suuren päämäärän hyväksi. Yksi osa sitä oli valppaus, aina ja kaikkialla.

Onneksi tällä kertaa kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen kenraalimarsalkka Vondaun hetkelliseen herpaantumiseen huomiota. Ihmiset salissa tuijottavat kiinnostuneina luennoitsijaa, joka raapusti parhaillaan jotain liitutaululle.

Rezak tarkensi katsettaan, hänellä ei ollut vieläkään harmainta aavistusta siitä, mikä oli luennon aihe. Luennoitsijan ensimmäiset sanat olivat menneet täysin ohi. Onneksi kukaan ei täällä tenttaisi Rezakin osaamistaan luennon sisällöstä.

Toista olisi ollut Corsin kanssa. Osaamisesta ei ollut ikinä saanut minkäänlaista palkintoa, mutta jokaisesta virheestä oli rangaistu armotta. Kaikki oli kuitenkin ollut ponnistelua jotakin suurempaa kohti. Siksi jokainen Rezakin kokema kuritus oli ollut ansaittu. Cors ei koskaan rankaissut ketään turhaan, ainoastaan koska kuritus oli välillä tarpeen. Saman menettelytavan Rezak Vondau oli omaksunut itselleen.

Luennoitsija oli nuorehko, ehkä kolmenkymmenen ikäinen mies. Hontelo ja mitäänsanomattoman näköinen, kuten kaikki yliopistolaiset, Rezak tuhahti halveksuen mielessään. Hän ei koskaan ollut antanut arvoa kammioihinsa pölyttyneille oppineille. Sellaisista surkimuksista ei olisi sotimaan, joten mitä käyttöarvoa heillä lopulta oli? Miehen arvo mitattiin kestävyydessä, neuvokkuudessa ja rohkeudessa, ei tiedon määrässä.

"Kuten jo sanoin, esitykseni pyrkii osoittamaan, että empiirinen luonnontiede ja kansantiede voivat tukea toisiaan sekä menetelmiensä että sisältönsä kautta." Luennoitsijan hieman nenään puhutulla äänellä lausumat sanat tavoittivat Rezakin korvat. Mitä ihmeen kukkua tämä taas on, hän ajatteli ja terästi kuuloaan.

"Vaikka tieteenalat eroavatkin toisistaan, tieteellä itsellään on yksi ja sama johtoajatus, pyrkiä kertomaan totuus tutkittavasta ilmiöstä", luennoitsija selitti. "Intressi tiedon hankkimiseksi voi olla sama, mutta metodit lähestyä ilmiötä poikkeavat toisistaan. Ero on yleensä sekä tieteenalan perinteistä että tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä johtuvaa. Kukapa tutkisi matemaattista kaavaa narratiivin kautta ja kukapa hyödyntäisi kvantitatiivisia menetelmiä kansanrunouteen. Tulen kuitenkin osoittamaan teille, että tällaiset tieteenalojen jopa sisäsyntyisetkin erot eivät estä monitieteellistä tulkintaa oikeastaan mistään ilmiöstä", luennoitsija honotti yleisön kuunnellessa - jos ei keskittyneesti, niin ainakin hiljaa.

Voi kuinka puuduttavaa soopaa, Rezak ajatteli väsyneenä ja toivoi luennon olevan jo ohi. Tiedemaailman termit eivät kiinnostaneet häntä. Leireillä kenelläkään ei ollut aikaa moiselle liirumlaarumille. Elämä Kylmässä Pohjoisessa oli henkiinjäämistaistelua, jossa kirjaviisaudella ei ollut mitään käyttöä. Kiskoja pitkin tulleista sisäilmaan tottuneet lukutoukat olivat sortuneet aina ensimmäisinä. Vahvat kulkevat heikkojen luilla päällystettyjä polkuja. Sekin oli yksi Corsin viisauksista.

Kenraalimarsalkan väheksyvästä asenteesta tietämätön luennoitsija jatkoi puhettaan: "Ottakaamme esimerkiksemme ihmiskunnan historian vanhemmat ajat, aikakauden jota kutsutaan unohdukseksi. Tuolta kaoottiseksi mielletyltä ajalta ei luonnollisesti ole peräisin juuri mitään kirjallisia dokumentteja. Voimme vain esittää teorioita siitä, mitä silloin tapahtui. Asiaa tutkineet ovat joutuneet tukeutumaan vanhoihin kansantaruihin. Tuo kansan parissa sukupolvia säilynyt muistitieto kirjoitettiin kuitenkin kronikoiksi vasta pari sataa vuotta unohduksen ajan jälkeen. Siten niiden arvo lähteinä on parhaimmillaankin vain viitteellinen. Jotain voidaan silti hahmottaa vertaamalla niitä täysin muunlaisiin muistitiedon kappaleisiin. Ihmismieli rakentaa usein kertomukset faabeleiksi, eräänlaisiksi saduiksi, jotka noudattavat tiettyä kaavaa. Tuo kaava on aina yhtäläinen kaikissa faabeleissa. Siten kertomuksellisuuden yleisen logiikan ymmärtämällä voimme poistaa siitä jotain sellaista, mikä on faabelille sisäsyntyistä eikä osa historian tapahtumia."

Rezak pudisteli hartioitaan pysyäkseen hereillä. Oli suunnattava ajatukset muualle. Oppositio tuli jälleen hänen mieleensä. Miksi Temogamien piti olla niin tehokkaita? Tasavaltalaisista ei olisi haittaa, jos he olisivat vähemmän aktiivisia. Tai jos heidän aktiivisuutensa voisi valjastaa...

Valjastaa tasavaltalaiset minun omien päämäärieni taakse? Sattumalta mieleen putkahtanut ajatus houkutteli Rezakia. Mutta olisiko se toteuttamiskelpoinen? Ihmisiä oli vaikea saada toimimaan muiden kuin itsensä hyväksi. Se jolla oli voimaa tai valtaa, ei luovuttanut sitä hevillä pois.

Valitettavasti Andiolissa muillakin kuin Rezakilla oli valtaa ja voimavaroja. Kirotuin ja vaarallisin esimerkki siitä oli Varjon Risti. Mahtava järjestö oli ollut kivi kenraalimarsalkka Vondaun saappaissa koko sen ajan, kun hän oli Dimaloksessa toiminut. Morth Lefretz, voimakas ja häikäilemätön mies, jonka kanssa Rezakilla ei ollut halua joutua nokikkain. Siksi hän oli toistaiseksi antanut Varjon Ristin puuhata omiaan.

Nyt tilanne eteläisessä Keisarikunnassa oli kuitenkin kehittymässä sietämättömäksi. Ensin oli vallattu Paidos, sitten Ipalos. Mikä oli Varjon Ristin seuraava kohde? Milloin varjon vartijat yrittäisivät ottaa Dimaloksen haltuunsa? Marssisivat senaattiin, syöksisivät keisarin valtaistuimeltaan, telottaisivat kenraalimarsalkka Vondaun...

Ei! Oli ehdittävä ennen Lefretziä. Muuten kilpajuoksu Andiolin hallinnasta päättyisi tämän voitoksi. Rezak saattoi vain arvailla, millaiset tukijoukot Varjon Ristin johtajalla oli takanaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Morth Lefretz palveli mustinta pimeyttä. Tuon voiman käytön hallitsevan miehen täytyi olla korkean portaan duranej, eikä Rezakilla ollut halua käydä sellaista vastaan, ellei ollut varma voitostaan. Siinä kamppailussa edes Corsin maineesta ei olisi hyötyä.

Sitä suuremmalla syyllä hänenkin oli löydettävä liittolaisia. Mutta mistä? Malkanian suurherttuasuvuilla olisi kyllä riittänyt miesvoimaa, mutta ei mielenkiintoa puuttua Andiolin poliittiseen peliin. Sitä paitsi Rezak luotti malkanialaisiin melkein yhtä vähän kuin varjossa kulkijoihin. Ei jäänyt kuin yksi vaihtoehto.

Sillä hetkellä Rezak tiesi, mitä tekisi. Hän tukahdutti kumean naurahduksen kurkkuunsa. Puuduttava odottaminen oli ohi ja hän siirtyisi toimintaan. Siitä saattaisi tulla sotkua, mutta sellainen ei ollut ennenkään pystynyt horjuttamaan kenraalimarsalkan asemaa. Mitä hiivattia hän välitti yleisestä mielipiteestä! Hän oli vahva ja hänellä oli takanaan tärkein, keisarillinen armeija. Rohkein on voittaja, niin Cors oli aina toistellut. Tuo viisaus kelpasi myös Rezakille johtotähdeksi.

Rezak Vondau antoi katseensa jälleen kiertää seminaariyleisössä. Sitten hän rupesi tekemään nopeasti merkintöjä osallistujalistaan. Veti rukseja nimien kohdalla. Kuin kohtalo hän valitsi toiset ja jätti toiset nimet merkitsemättä. Pian hän oli valmis ja viittasi adjutantilleen.

Nuorukainen oli sähäkästi polvistuneena hänen edessään. Vikkelä poika, Rezak mietti ja supisi tämän korvaan muutaman pikaisen ohjeen. Merkintöjä täynnä oleva nimilista siirtyi kädestä toiseen.

Hän vilkaisi adjutanttiaan. Tämä näytti järkyttyneeltä kuulemastaan. Mutta hänhän olikin pelkkä maitopartainen nulikka aliluutnantin arvostaan huolimatta. Oli kuulemma jotain tärkeää virkamiessukua ja siksi istutettu kenraalimarsalkan adjutantiksi.

Rezakia itseään ei olisi vähempää voinut kiinnostaa kenenkään sukutausta. Leireillä kiskoja pitkin tulleista ylhäisimmätkin olivat aivan yhtä alhaisia kuin kaikki muutkin. Pakkasen ja hiilipölyn maassa arvonimillä ja sukutaustalla ei ollut kerrassaan mitään merkitystä. Vain kovimmat pärjäsivät Kylmän Pohjoisen julmassa todellisuudessa, ja Rezak oli täysin varma, ettei aliluutnantti Venr Monteilon olisi kestänyt kuukauttakaan Leireillä.

Kenraalimarsalkka teki hätistävän liikkeen kädellään ja adjutantti oli hetkessä jaloillaan. Rezak seurasi, miten poika syöksyi toimittamaan saamaansa tehtävää. Sitten hän katsahti taskukelloaan ja arveli joutuvansa kestämään puuduttavaa luentoa vielä neljänneskäännöksen ajan.

Hän ei ollut kuunnellut luentoa pitkään aikaan ja huomasi honottavaäänisen tiedemiehen siirtyneen jo toiseen aiheeseen. "Eräiden kansan parissa esiintyvien uskomusten mukaan planeettojen ja pyrstötähtien liikkeillä on vaikutus tapahtumiin maan päällä. En halua väittää, että tähdistä voisi ennustaa tulevaisuutta, mutta voimme silti mielenkiintoistesti verrata kansan parissa kulkeneiden legendojen ja taivaankappaleiden liikkeiden välistä ajallista yhteyttä. Tästä voimmekin palata hetkeä aiemmin mainitsemaani punaiseen pyrstötähteen..."

Rezak tunsi itsensä hyvin tympääntyneeksi. Oliko hän koskaan kuullut mitään typerämpää? Jos tieteen taso oli näin matala, koko yliopiston voisi lakkauttaa ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen. Hän murahti tyytyväisenä keksinnölleen ja kuunteli puolella korvalla, mitä luennoitsija seuraavaksi aikoi sanoa.

Hontelo mies osoitteli liitutaululle raapustamaansa numeroiden ja nuolten sekamelskaa, jonka tihrustamisesta Rezak sai vain silmänsä kipeiksi.

"Tarkasti laskettujen kaavojen perusteella tuo lähestyvä komeetta on tismalleen sama kuin kansantaruissa Kuolontuojana ja tähtitieteen piirissä 4g834y:nä tunnettu kappale, joka ohitti pallomme viimeksi 1619 vuotta sitten. Erityisen mielenkiintoista tämä on siksi, että kansantarustot, kuten Cedne Usvamielen kronikka, ajoittavat juuri samoille vuosille unohduksen ajan järisyttävimmän legendan, karmioita ja pimeyden voimia vastaan käydyn sodan. Vaikka lukisimmekin kansantarustoja yleismaailmallisina faabeleina, selvää on silti, että jotain hätkähdyttävää on tapahtunut tuolloin. Yhtä hyvällä syyllä voimme myös kysyä, voisiko tuo sama mullistus jonkin lainalaisuuden kautta uusiutua nyt, kun pyrstötähti ohittaa taas planeettamme?"

Tiedemies ei ehtinyt pohdinnoissaan pidemmälle, sillä samalla hetkellä ylhäältä salin ovelta kuului kolinaa. Suurin osa seminaarivierasta käänsi päätään nähdäkseen paremmin, mistä oli kysymys. Myös Rezak kääntyi katsomaan ja näki kymmenien keisarillisen vartiokaartin sotilaiden vyöryvän luentosaliin.

Nyt se alkaisi, hän sanoi ääneti itselleen. Muut luentosalissa istuvat dimaloslaiset vaikuttivat sen sijaan olevan täysin ymmällään siitä, mitä oli tapahtumassa.

Rezak etsi katseellaan vartiokaartia komentavan miehen ja sai tämän huomaamaan itsensä. Kohta seuraava näytelmä on arvoton, mutta tarpeellinen, kenraalimarsalkka ajatteli ja antoi vartiokaartin komentajalle merkin toimia. Olisiko Cors mahtanut olla hänestä ylpeä?

"Sali on piiritetty. Kukaan ei poistu paikalta!" komentaja kajautti äänenvoimistajaan.

Sanat löivät ällikällä läsnäolijat ja yleisön keskuudessa puhkesi pelästynyt pulina.

"Pyydän hiljaisuutta", komentaja huusi ja sai ihmiset vaikenemaan.

Rezak nousi ylös tuolistaan ja käveli salin eteen paikalle, jossa yliopistomies seisoi edelleen epävarman näköisenä tietämättä, saisiko vielä tilaisuutta päättää luentonsa.

Hän ei saisi tilaisuutta, Rezak tiesi ja huitaisi kädellä miehen pois tieltään. Sillä hetkellä hän ei ollut enää viluinen ja surkea Kahdeksannentoista leirin Rezak, vaan ylväs kenraalimarsalkka Vondau.

Hän tarttui äänenvoimistajaan ja puhui: "Niin kuin komentaja sanoi, sali on piiritetty. Syy on vakava. On tapahtunut valtiopetos. Keisari on yritetty syöstä valtaistuimeltaan."

Valtaisa kohahdus kulki halki koko yleisön.

Siinä he nyt olivat, Dimaloksen silmäätekevät, haukkomassa henkeään kuin kuivalle maalle joutuneet kalat, Rezak ajatteli halveksuen ja pysyi jonkin aikaa hiljaa vain nauttiakseen hetkestä.

Silloin yksinäinen mies nousi pystyyn yleisön joukosta. Senaattori Jahn Ligett, Rezak tunnisti. Oppositioon päin kallellaan oleva mies. Ensimmäisiä heistä, joita kohtaan voisi oikeastikin löytää todisteita vallankaappauksen valmistelusta. Senaattori Ligett oli aina ollut kenraalimarsalkka Vondaulle kivi kengässä.

Hän taitaa olla hyvin peloissaan nahkansa puolesta, Rezak tuumi, mutta antoi senaattorille suunvuoron.

"Tämä on naurettavaa, kenraalimarsalkka. Jos kuvittelette, että jollain tässä salissa on tuollaisia suunnitelmia, niin erehdytte pahan kerran. Kritiikki toimimatonta hallintoa kohtaan ei ole sama asia kuin yritys kukistaa keisari." Kasvoiltaan kalvennut Jahn Ligett puhui hermostuneesti ja vaikutti tosiaankin pelkäävänsä. Siihen ei kuitenkaan ollut syytä, sillä mies ei ollut Rezakin listalla - kukaan oppositiomielisistä ei ollut.

"Salissa on kymmenittäin maanpetokseen syyllistyneitä", kenraalimarsalkka Vondau vastasi ja sai taas säikähtäneen kohahduksen aikaan yleisössä. Oli nautinnollista lietsoa pelkoa Dimaloksen pöyhkeissä päättäjissä.

"Mutta nuo syytteet eivät kosketa teitä, senaattori Ligett, joten voitte olla rauhassa ja istua alas", Rezak sanoi ja näki, miten mies totteli, ehkä vähän yllättyneenä. "Sen sijaan moni muu on syyllistynyt rikoksista vakavimpaan ja on tästä hetkestä alkaen vangittu maanpetturuudesta epäiltynä. Komentaja, alkakaa luetella nimiä."

Yleisön joukosta kuului muutama tyrmistynyt huudahdus, mutta ne jäivät nopeasti komentajan voimakkaan äänen alle.

Hän alkoi lukea Rezakin listasta ruksattuja nimiä. "Vallankaappausyrityksestä syytettyjä ovat: senaattori Paffor, rouva Paffor, virkaneuvos Oldenbuh, senaattori Dumutos, kansleri Nahonkoi..."

"Rezak, mitä ihmettä tämä on?" eturivissä istuva vanha valkohapsinen mies älähti tyrmistyneenä, kun kaksi vartiokaartin sotilasta repäisi hänet ylös. Hän oli virkaneuvos Oldenbuh, Rezakin läheisimpiä työtovereita ja tuttavia Dimaloksessa. Erittäin merkittävä ja malkanialaisista sukujuuristaan huolimatta valtaistuimelle rikkumattoman uskollinen mies. Keisarin lojaali palvelija, kuten kaikki muutkin tänään vangittavat.

"Viekää hänet", Rezak sanoi kylmästi ja katseli, miten sotilaat retuuttivat virkaneuvos Oldenbuhin salista ulos samalla kun komentaja jatkoi nimien lukemista. Rezak arveli, ettei näkisi vanhaa miestä enää milloinkaan, kuten ei ketään muutakaan maanpetoksesta valheellisesti syyttämistään henkilöistä. Koska syytös oli tuulesta temmattu, oikeudenkäyntiä ei järjestettäisi. Ilman sitäkin kenraalimarsalkka Vondau tiesi hyvin, mihin aikoi lähettää seminaariyleisön joukosta vangitut.

Kun vartiokaartin sotilaat olivat raahanneet viimeisenkin syytetyn ulos, jäljelle saliin jäi paljon vähälukuisempi ihmisjoukko, joka silmäili kauhuissaan toisiaan ja tyhjiä tuoleja. He olivat kaikki joko tasavaltaan kallellaan tai neutraaleja suhteessa valtaistuimeen. Jokunen maltillinen keisarimielinen saattoi myös olla joukossa, mutta väliäkö sillä. Rezak tiesi, että voisi milloin vain panna toimeen uuden joukkopidätyksen. Mitä luultavimmin hän sellaisen pian järjestäisikin, sillä ihan kaikki Dimaloksen merkkihenkilöt eivät olleet luennolla läsnä.

"Menkää koteihinne ja miettikää tänään tapahtunutta. Asiasta tiedotetaan julkisuuteen jo illalla", hän kajautti äänenvoimistajaan. Jonkinlainen tiedote pitäisi todellakin lähettää sanomalehdille, vaikka hirmuinen äläkkä nousisi joka tapauksessa. Ehkä hän joutuisi myös piipahtamaan palatsissa puhumassa prinssi Nidielille. Sen sijaan ajatus keisarin tapaamisesta ei edes käväissyt Rezakin mielessä.

Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta huomasi sitten esiintymiskorokkeen reunalla värjöttelevän luennoitsijan. "Viekää tuo houkkakin", hän ärähti komentajalle kylmällä äänellä. Kenelläkään ei ollut tarvetta kuunnella luennoitsijan typeryyksiä karmioista, joita Rezak ei halunnut muutenkaan yhtään ajatella.

Yliopistomies ei enää ikinä tulisi pitämään karmioista ja pyrstötähdestä ainuttakaan luentoa, Rezak ennakoi. Samalla hän muisti, mitä oli ajatellut kirjaviisaiden kestävyydestä Kylmän Pohjoisen ankarissa oloissa. Julma puuskittainen nauru purkautui hänen kurkustaan. Cors olisi hänestä ylpeä, sen kenraalimarsalkka tiesi nyt varmaksi.

*