24. luku, 2. kirja

Josel
Oli vielä aivan pimeää ja aamuun matkaa useampi kellonkäännös, kun Josel Sandkan havahtui hereille vuoteestaan. Heidän Kätkölinnassa sijaitsevassa huoneessaan oli aivan hiljaista. Josel päätti pysytellä ihan ääneti paikallaan, sillä ei tahtonut herättää Zdainia, joka varmasti tarvitsi yhä paljon unta oltuaan niin pitkään sairaana.

Tuntui edelleen oudolta ajatella Zdainia ystävänä. Mutta sitä he kiistatta olivat. Josel ei vain oikein osannut sijoittaa Zdainia järjestykseen muiden kavereidensa kanssa. Jollain tapaa heidän kahden toveruus oli erilaista. Se oli muuttunut vihanpidosta kaveruudeksi ja siitä oli ehkä kehkeytymässä erityistä ystävyyttä, tai ainakin Josel niin toivoi. He olivat kokeneet niin paljon yhdessä. Oli asioita, jotka vain Zdain ymmärtää samalla tapaa kuin hän itse.

Toisaalta Zdain ei kaikesta huolimatta tuntunut päästävän Joselia lähelle. Monteilonilla oli jokin salaisuus, jota hän ei halunnut Joselin kanssa jakaa. Liittyikö se hänen vanhempiinsa vai mihin, siitä Josel ei ollut varma, mutta hän oli päättänyt ottaa selvää, mikä Zdainia hiersi. Olivathan he ystäviä keskenään.

Zdain Monteilon ei ollut ainoa asia, joka oli muuttanut muotoaan Joselin elämässä. Hänen oli vaikea edelleen käsittää, miten paljon oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Näkisikö hän esimerkiksi enää koskaan Paidosta tai Franzia, Bartosia ja Darrenia? Laisinkaan varmaa se ei ollut. Kodin ja kavereiden ajatteleminen teki olon haikeaksi.

Onneksi isä oli jälleen hänen seurassaan. Se teki paljon helpommaksi kestää eteen tulleet mullistukset. Oli tuntunut niin kertakaikkisen hyvältä, kun isä oli äkkiä seissyt Kätkölinnan pihalla ilmielävänä ja halannut Joselia. Edes jotain pysyvää ja turvallista oli jäljellä maailmassa.

Muutoin päivät Kätkölinnassa olivat olleet aika uneliaita. Aikuiset olivat tehneet ehdottoman selväksi, että Joselilla ja Zdainilla ei ollut mitään asiaa Viiskallion kaduille. Siten he olivat joutuneet pysyttelemään kiltisti Kätkölinnan muurien sisäpuolella. Vaikka linna oli iso, se oli äkkiä koluttu läpi. Etenkin kun kirotun valpas Sininen Kuu esti heitä tekemästä tutkimusretkiä kaikkein mielenkiintoisimpiin osiin suurta rakennusta.

Josel oli liikkuvainen ihminen ja tarvitsi tekemistä viihtyäkseen. Urheilua ei sentään ollut kielletty heiltä. Hän oli saanut houkuteltua Zdainin seurakseen painonnostohalliin, jossa Kätkölinnan vartijat pitivät yllä ruumiinkuntoaan. Lisäksi Lugas Bahrall oli vienyt pojat harjoittelemaan jousiammuntaa linnanpihalle. Se oli ollut hauskaa, vaikkakin Joselia hivenen harmitti, että Zdain oli ollut häntä selvästi tarkempi ampuja.

Ei ollut mukavaa hävitä Monteilonille, mutta toisaalta Zdainin kasvoja iloisena valaissut hymy auttoi sietämään tappiota kisassa. Hyväntuulista Zdainia oli paljon hauskempi katsella kuin surullista, Josel oli tuumannut ja ihmetellyt edelleen, miten hyvin viihtyi toisen pojan seurassa.

Äkkiä Zdainin vuoteen suunnasta kuului kahinaa. Josel makasi hiljaa ja kuunteli. Kyllä, Zdain oli hereillä ja puki vaatteita päälleen. Puki päälleen? Minne hän oli menossa keskellä yötä? Tuskin käymälään, sillä se sijaitsi ihan huoneen vieressä ja sinne he tapasivat hiippailla pelkissä yövaatteissa.

Josel tukahdutti halunsa paljastaa hereillä olonsa Zdainille. Ehkä hän voisi tehdä kaverilleen pikku jekun ja säikäyttää tämän. Josel pystyi silmäluomiensa raosta juuri ja juuri erottamaan hämärässä toisen pojan solakan hahmon. Nyt tämä sitoi jo kengännauhoja kiinni. Zdain oli selvästi lähdössä jonnekin!

Kun Zdain sitten kulki varoen lattian halki ovelle, Josel valmistautui jo vuoteessaan. Heti oven napsahdettua kiinni, hän pomppasi ylös sängyltä ja hapuili pimeässä vaatteita itselleen. Josel kiskoi ennätysajassa housut jalkaansa ja sujautti paljaat jalkansa sukkien sisään. Kengät saivat jäädä, mutta paidan hän tempaisi vielä päälleen ennen kuin ampaisi vasta äsken sulkeutuneelle ovelle.

Käytävä oli hämärä kuten aina yöaikaan eikä Zdainia enää näkynyt. Jostain vasemmalta kuuluva loittonevien askeleitten vaimea kopse kuitenkin kertoi, mihin suuntaa hän kulki.

Josel säntäsi perään ja oli kiitollinen siitä, että oli lähtenyt liikkeelle sukkasillaan. Kopisevat kengät olisivat paljastaneet hänet heti, mutta pehmoisilla villasukilla oli hiljainen ja lämminkin kulkea Kätkölinnan kivilattioilla.

Hän eteni niin lähelle Zdainia, että sai tähän näköyhteyden. Poika käveli kiireisin askelin ja pälyili sivuilleen kuin peläten yllätetyksi tulemista. Se sai Joselin entistä enemmän ymmälleen. Minne Zdain oikein oli matkalla? Ei käymälään, tuskin edes lempipaikalleen portaikon parvekkeelle. Keittiökin oli toisessa suunnassa, joten nälkäkään ei ollut ajanut häntä yöllä vuoteesta.

He eivät kohdanneet reitillä muita ihmisiä. Vaikutti siltä, että koko linna nukkui eikä ristinsielua ei näkynyt missään. Zdain vilkaisi käytävää valaisevan lyhtyjen kohdalla jotain paperilappua kuin tarkastaakseen reittiohjeita. Se oudoksutti Joselia, mutta hän ei voinut muuta kuin seurata. Näin pitkälle jatkettuaan hän ei päästäisi Zdainia näkyvistään.

Edellä kulkeva poika laskeutui portaikkoja pitkin yhä alemmas. Jossain vaiheessa Josel tajusi, että he olivat tulleet maanalaisiin kerroksiin. Käytävät haisivat erilaisilta, kostealta ja vähän kuin maakellarilta. Silloin Josel ymmärsi, minne he olivat saapuneet: Kätkölinnan sellikäytäville.

Oli helppo päätellä, ketä Zdain oli tullut tyrmään tapaamaan. He kumpikin tunsivat vain yhden vangin, jos niitä nyt Kätkölinnassa sillä hetkellä enempää olikaan. Mitä Zdain halusikin Plinkinenkakista, se oli jotain, minkä hän aikoi pitää visusti salassa Joselilta.

Nyt Josel tunsi entistä vähemmän huonoa omaatuntoa siitä, että oli varjostanut ystäväänsä. Plinkinenkakin täytyi olla Zdainin mielialaa viime päivät synkentänyt asia. Ehkä vihdoinkin oli aika saada selville, miksi kääpiö oli saanut hänet niin suunniltaan.

Zdain käveli eteenpäin sellikäytävällä ja kurkisteli epävarman näköisenä sivuilleen. Vartijoita ei näkynyt missään, mikä ihmetytti Joselia. Mitä Zdain halusikaan Plinkinenkakille sanoa, hän saisi tehdä sen rauhassa. Josel päätti nimittäin olla vielä paljastamatta itseään ja pysähtyi paikkaan, jossa käytävä teki mutkan.

Ei mennyt kauankaan, kun hän kuuli kulmauksen takaa Plinkinenkakin kimeän äänen. "Pelkuri, tiesin että olisit pelkuri ja tulisit", nainen sanoi Zdainille.

*

Zdain
"Ole hiljaa", Zdain särähti ja tiesi kuulostavansa heikolta.

Pelkuri hän toden totta oli. Hän ei ollut uskaltanut vastustaa paperilapulla saamaansa uhkavaatimusta. Ei olisi nimittäin tarvittu muuta kuin toinen, Joselin taskuun sujautettu paperi ja Zdainin salaisuus olisi tämän tiedossa. Se olisi ollut heidän ystävyytensä päätepiste. Salaisuuden kuultuaan Josel olisi vihannut häntä, vihannut koko sydämestään.

Zdain taas rakasti Joselia koko sydämestään eikä halunnut menettää tätä. Ainutta ystäväänsä. Siksi hän oli totellut kirjekuoressa ollutta käskyä ja seurannut sen mukana tulleita reittiohjeita Kätkölinnan selliosastolle.

Ohjeiden lisäksi kirjekuori oli sisältänyt myös avaimen. Sitä Zdain piteli nyt kädessään ja sillä hän avaisi kohta Plinkinenkak Tikienkuun sellin oven. Siitäkin huolimatta, että hän tunsi pohjatonta inhoa kääpiötä kohtaan.

"Enkä ole hiljaa. Nautin rupattelusta kanssasi, nätti poika", Plinkinenkak vastasi.

Zdain ei vaivautunut edes tuhahtamaan. Kääpiö saisi pölistä ihan rauhassa. Naisen julmat loukkaukset eivät häntä enää liikuttaisi. Pian Zdain pääsisi ilkimyksestä lopullisesti eroon. Eikä sellikäytävällä ollut muita kuulemassa, sillä vartijat oli kirjeen mukaan harhautettu koko yöksi pois selliosastolta. He olivat kahden.

Plinkinenkak suki valkoista hiuspehkoaan ja sanoi: "Joko kerroit Josel-pojalle molemmat salaisuutesi? Etpä tietenkään, hah! Ennemmin antaudut minun kaltaiseni kiristettäväksi kuin kerrot totuuden itsestäsi. Olet pelkurirukka siinäkin suhteessa. En tajua mitä Ade sinussa näki hyvän pyllysi lisäksi."

Zdain puristi kätensä niin nopeasti nyrkkiin, että avain putosi kilahtaen sellikäytävän lattialle. Kalterioven toisella puolella seisova kääpiö nauraa käkätti inhottavasti, kun Zdain kumartui poimimaan avaimen ylös.

"Älä näytä noin vihaiselta", Plinkinenkak jatkoi. "Minkä minä sille voin, että tykkäät antaa suutasi ja takapuoltasi miesten käyttöön. Joko olet saavuttanut suosiota täällä Kätkölinnassa silla saralla? Naam keoon xee halkaan, linkai pexebbe!"

Se oli jo liikaa, eikä Zdain enää pystynyt olemaan vaiti. "Lopeta! Sinä et tiedä mistään mitään! Mitä ihmeen nautintoa saat minun loukkaamisesta?"

Kääpiö kikatti kimeästi ja sanoi sitten vakavammalla äänellä: "Hyvä on. Olen saanut huvini. Tee siis se, mihin pakotin sinut ja avaa tyrmän ovi."

Zdain ei sanonut mitään, vaan tökkäsi avaimen lukkopesään ja väänsi. Miten kovasti hän toivoikaan, ettei se olisi sopinut. Kuului ikävä kirskahdus, kun kalteriovi työntyi auki. Sitten Plinkinenkak olikin jo hänen edessään sellikäytävällä.

Plinkinenkakin kasvot olivat edelleen mustelmilla, mutta muutoin hän näytti hyväkuntoiselta siihen nähden, että oli viettänyt useamman yön kylmänkosteassa sellissä.

Kun nainen katsoi Zdainia, hänen ilmeensä koveni. "Lupasin sinulle, että kerron Aden olinpaikan. Sen myös teen. Minä en petä lupauksiani, toisin kuin sinä. Sinä vannoit veljelleni rakkautta, mutta väitit kiinni jäämisen jälkeen, että hän oli pakottanut sinut kaikkeen siihen mitä sängyssä teitte. Sellaista petollisuutta minä halveksin." Plinkinenkak melkein sylkäisi viimeiset sanansa Zdainia päin.

Taas tuo väite, jonka Zdain oli kuullut jo Prinsessan ruumassa. "En minä...", hän aloitti, mutta pysähtyi siinä samassa.

Isä! Niin tietysti. Zdainia puistatti ja yökötti. Dareis Monteilon oli siis valehdellut Adelle päin naamaa. Antanut viimeisen silauksensa tuhotakseen sen, mitä heidän kahden välillä oli joskus ollut. Millainen isä saattoi tehdä niin omalle pojalleen? Pohjaton raivo kuohahti Zdainin sisällä ja hän oli huutamaisillaan Plinkinenkakille, miten kertakaikkisen väärässä tämä oli väitteissään.

Jokin sai Zdainin silti vaikenemaan. Ei vihamielisesti häneen jo valmiiksi suhtautuva kääpiö olisi kuitenkaan uskonut. Niinpä hän kysyi tukahtuneesti: "Missä Ade on?"

Tummaihoinen nainen nyrpisti nenäänsä osoittaakseen, miten paljon halveksi Zdainia. "Ade oli Dimaloksessa, kun tapasin hänet viimeksi. Hänellä on huone viisikerroksisessa rakennuksessa, jonka alakerrassa sijaitsee Naurava Ovimies -niminen kapakka."

Zdain nyökkäsi tiedolle. Hän tuskin tulisi pitkään aikaan pääsemään Dimalokseen, sillä hänet oli sidottu Zalin ja Sinisen Kuun suunnitelmiin. Eikä häntä haluttanut kohdata vanhempiaan Andiolin pääkaupungissa, ei etenkään sen jälkeen, mitä oli äsken saanut selville. Aden hän kuitenkin vannoi vielä joskus etsivänsä käsiinsä. Zdain halusi selittää tälle kaiken, korjata harhaluulon omasta petturuudestaan.

Miten paljon pahaa isä olikaan valheillaan saanut aikaan! Zdain ei halunnut enää edes tunnustaa Dareis Monteilonia isäkseen. Se mies oli täysin kuollut hänelle. Ainaisesti kuollut.

Plinkinenkak teki jo lähtöä, mutta kääntyi vielä kerran Zdainin puoleen. "Paukapäinen poika, oman itsesi takia sinun ei olisi kannattanut tulla tänne. Vanginvartijat houkuteltiin pois vain siksi aikaa, että minä ennätän pakoon. Sen jälkeen he nappaavat sinut verekseltään kiinni ja olet nopeasti neuvoston edessä petoksesta syytettynä."

Hetken Zdainista tuntui kuin sydän olisi jättänyt lyönnin väliin ja ponnahtanut heti perään voimalla kurkkuun. Tietysti sen piti olla ansa. Miksi hän oli edes kuvitellut muuta? Zdainin hartiat valahtivat voimattomina alas. Kääpiö oli huijannut hänet vapauttamaan itsensä ja sitten sulavasti viimeistellyt hänen tuhonsa.

Ihan kuin jalat olisivat kipsaantuneet paikoilleen. Zdain ei enää saanut pakotettua itseään juoksemaan. Hänet vangittaisiin ja vietäisiin Sinisen Kuun Suuren Neuvoston eteen. Kenties suljettaisiin tuohon samaan selliin loppuiäksi.

Hän ei päässyt ajatuksissaan pidemmälle, sillä äkkiä läheltä kuului ääntä. Vartijat! He olivat jo täällä. Kaikki oli ohi.

Zdain käänsi päätään ja voihkaisi, kun näki kulman takaa esiin astuvan ihmisen. Tulija ei ollutkaan vanginvartija, vaan eräs kultatukkainen poika. Hän, jota Zdain olisi halunnut nähdä kaikkina muina valveillaolonsa hetkinä, mutta ei juuri silloin.

Josel pysähtyi käytävälle Zdainin eteen. Nyt hän lyö minua. Kertoo, miten paljon halveksii tällaista viallista hinttiä. Eikä halua enää koskaan puhua minulle sanaakaan, Zdain ajatteli pohjattoman surkeana.

Mitään sellaista Josel ei kuitenkaan tehnyt. Ainoastaan katsoi vakavasti Zdainia. Eikä Zdain halunnut lukea sinisiä silmiä, saada tietää, miten syvästi Josel häntä vihasi.

Siksi hän väisti katsetta ja vaikersi hiljaa: "Miksi sinun piti seurata? Kuulla kaikki tämä..."

Sitten Zdain käännähti vimmaisesti kääpiön puoleen, joka näytti tyytyväiseltä tilanteen saamaan käänteeseen.

"Sinä saasta!", Zdain karjui. "Tiesit, että vartijat ovat tulossa, mutta viivyttelit tahallasi minua härnäten. Halusit, etten ehtisi pakenemaan. Nyt sekä minä että Josel olemme satimessa. Vietävän kusipäinen kääpiö!"

Solvausryöpystä huolimatta hymy ei vieläkään hyytynyt pienen naisen murjotuilta kasvoilta. "Linkai tookee! Olen salamies, en mikään hyväntekijä. Syytä itseäsi, että hölmöyttäsi houkuttelit Joselin perääsi."

Zdainin päässä pimeni. Hän olisi varmaan hyökännyt naisen kimppuun, ellei Josel olisi tarrannut kädestä kiinni ja estänyt.

Vaalean pojan kosketus riitti ja Zdain antoi olla. Plinkinenkakin nuijiminen kuoliaaksi ei ollut toteuttamiskelpoinen vaihtoehto - tai ainakaan Zdain ei pystynyt sellaista tekemään. Sitä paitsi juuri silloin kaukaa ylhäältä kuului kolahdus, joka sai heidät kaikki kolme säpsähtämään. Vartijat!

Viimeisetkin voimarippeet pakenivat Zdainista. Hän ei enää välittänyt. Nyt kaikki oli ainakin lopussa, jos ei niin jo äsken ollut.

Josel ei kuitenkaan ollut vielä luovuttanut. "Auta meitä!" hän kuiskasi kiivaasti Plinkinenkakille.

"Miksi auttaisin? Tuskin pääsen edes itse karkuun."

"Me autoimme sinut karkuun Ipaloksessa", Josel muistutti.

Zdain vihasi tilannetta ja vielä enemmän hän vihasi Plinkinenkakia. Petollinen kääpiö oli heidän ainut mahdollisuutensa. Kahdestaan he eivät Joselin kanssa ikinä selviytyisi vartijoiden kynsistä.

Valkotukkaisen naisen silmät siirtyivät Joselista Zdainiin ja takaisin. "Hyvä on", Plinkinenkak vastasi sitten ja liikahti päinvastaiseen suuntaan kuin mistä äskeinen kolahdus oli kuulunut. "Seuratkaa, joutuin!" hän kannusti ja otti jalat alleen.

He olivat nopeasti sellikäytävän toisessa päässä. Edessä oli paksu rautainen ovi. Plinkinenkak kiskaisi sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Nainen vinkkasi nopeasti poikia avukseen. He vetivät yhtä aikaa, mutta ovi ei liikahtanutkaan.

"Saatko tiirikoitua sen?" Josel kuiskasi.

Plinkinenkak pudisti hänelle päätään. "En. Se ei ole lukossa. Luulen, että ovi on teljetty toiselta puolen."

Pojat vetivät yhteen ääneen raskaasti henkeä. Umpikuja. He olivat tulleet umpikujaan.

Sillä hetkellä käytävän toisesta päästä kuului ääniä.

"Vartijat!" Plinkinenkak sihahti hampaittensa välistä. Kääpiö pyöritti päätään puolelta toiselle ja yritti selvästi keksiä jotain viimeistä mahdollisuutta pelastua. Sitten naisella näytti välähtävän ja hän osoitti lähimpänä olevaa tyhjää selliä, jonka umpinainen ovi oli raollaan.

Plinkinenkak, Josel ja Zdain pujahtivat kiireesti vankikoppiin ja kyykistyivät sen lattialle. Kolkko selli haisi ummehtuneelta ja pimeys teki sen pelottavaksi. Zdain tiesi, ettei piilo ei ollut kummoinenkaan ratkaisu, mutta muuta ei ollut tarjolla. He eivät voineet kuin odottaa ja toivoa ihmettä.

Vartijoiden äänet kuuluivat taas lähempää. Kun oikein terästi kuuloaan, saattoi erottaa heidän puheensa. "Monks, käypäs vilkaisemassa, onko kääpiö vielä hengissä. Taitaa olla taas aika ruokkia se rotta."

Kuului myöntävä murahdus ja laahustavia askelia. Zdain pidätti hengitystään. Ei tarvinnut odottaa kovinkaan kauan, kun Monksiksi kutsuttu mies karjaisi: "Kääpiö! Se musta pentele on karannut! Tule katsomaan."

"Mitä helskuttia!" toinen vartijoista ärjäisi ja ryntäsi Monksin luo.

"Katso itse", Monks tuhahti.

"En ymmärrä...miten...", hänen kumppaninsa pukahti ja kuulosti kauhistuneelta.

"Jos ne saavat tietää, että olimme huorissa ja kääpiö pääsi sillä välin pakenemaan, niin hukka meidät perii", sama mies lisäsi.

"Eivät ne saa tietää. Me löydämme vangin ennen sitä. Tutkitaan ensiksi muut sellit. Ehkä se pirulainen on piiloutunut."

Zdain sulki silmänsä. Hän ei halunnut nähdä hetkeä, jolloin vanginvartijat kiskaisivat sellin oven auki ja onneton piilopaikka olisi muisto vain. Siihen ei menisi enää pitkään, sillä vartijoitten askeleet lähenivät koko ajan.

"Tyhjä, tyhjä...", Monks mutisi availlessaan sellien ovia.

Hän oli jo melkein heidän piilonsa kohdalla, kun äkkiä kellojen kumea kalahtelu halkoi ilmaa.

"Mitä?" Monks huudahti ja pysähtyi niille sijoilleen.

"Kuuntele!" hänen toverinsa urahti ja molemmat miehet hiljenivät kuuntelemaan kellojen kolketta.

"Neljä...neljä...neljä", Monks laski ja Zdainkin kuuli, että kellot kumahtelivat neljän lyönnin sarjoissa.

"Se on palokello! Linnassa on tulipalo!" toinen vanginvartija älähti.

"Kirottua! Meidän täytyy juosta sammutusasemille. Tiedät kai asemasi?" Monks sanoi.

"Tietysti tiedän. Toisen kerroksen harmaan varastohuoneen vieressä oleva paloposti. Et tainnut vain itse muistaa omaa asemaasi", toinen vartija ilkkui.

"En niin. Mikä se on?" Monks kysyi nololta kuulostaen.

"Sama kuin minulla. Nyt kiireellä sinne!"

"Entä kääpiö?"

"Viis kääpiöstä! Syytetään tulipaloa sen itikan katoamisesta."

"Hyvä on sitten", Monks lopetti keskustelun ja molemmat miehet rynnistivät käytävää poispäin.

Plinkinenkakia tilanne huvitti. "Kas, kas. Se kävi somasti", hän myhäili kimeällä äänellään. "Tulipalon aiheuttaman sekasorron aikana minun on helpompi haihtua jäljettömiin. Oiva tulipalo kerrassaan."

Zdain veti kunnolla henkeä keuhkoihinsa ja kohottautui seisoma-asentoon.

"Voimmeko jo mennä?" Josel kysyi.

"Kyllä, mutta varovasti", Plinkinenkak vastasi. "Minä menen edeltä ja te seuraatte vähän matkan päässä. Ylhäällä tiemme eroavat."

Zdain oli jo lähtemäisillään, mutta pieni nainen ei ollut vielä lopettanut. "Yksi asia: vaikka kirottu Zal Fizol muuta väittääkin, minä en ole langennut enkä sellaiseksi ikinä ryhdy. Tietäkää se ja jääkää nyt hyvästi, kenties polkumme risteävät vielä."

Kääpiön ilmettä oli mahdoton nähdä pimeässä, mutta Zdain ei olisi uskonutkaan pystyvänsä lukemaan totuutta kieron salamiehen kasvoilta. Langennut tai ei, hän vihasi naista siitä huolimatta.

Kellojen edelleen kumahdellessa he livistivät vankiosastolta pois, kääpiö edellä ja Josel sekä Zdain jäljessä. He selvittivät tiensä kommelluksitta ylempiin kerroksiin ja jossain vaiheessa pojat huomasivat, että Plinkinenkak oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Zdain oli vakuuttunut siitä, että tämä osasi huolehtia itsensä ulos Kätkölinnasta. Ehkä heidän ei enää koskaan tarvitsisi kohdata pientä naista.

He suuntasivat kulkunsa kohti huonettaan. Kellojen soitto lakkasi aika pian, ehkei palo ollutkaan suuren suuri. Zdain kiitti palokelloja siitä, että ne olivat jaksaneet soida riittävän pitkään. He taitaisivat sittenkin päästä Joselin kanssa turvallisesti takaisin nukkumaan. Tosin Zdainia ei enää nukuttanut yhtään. Häntä hirvitti se, mitä Josel aikoi sanoa huoneessa. Jännitys pisteli iholla ja hiljaisuus enteili pahaa.

Jossain vaiheessa tutunnäköinen palvelija tuli heitä käytävällä vastaan. "Pojat, lähdittekö tekin palokellojen ajamina liikkeelle? Sassiin takaisin petiin, hälytys oli väärä. Tulipaloa ei ole. Minäkin painelen tästä pehkuihin."

He kiittivät vaisusti miestä tiedoista ja hidastivat askeliaan. Huoneessa odottaisi keskustelu, jota Zdain Monteilon tiesi pelkäävänsä enemmän kuin mitään koko kuluvana yönä tapahtunutta.

*

Renn
Kellot olivat soineet tarpeeksi kauan. Renn kaivoi kuuloa suojanneet vahapallurat korvista ja juoksi raput alas kellotornista. Käytävä sen ulkopuolella oli hiljainen ja hän jatkoi sukkelasti matkaansa pois tornin läheisyydestä sulautuen Kätkölinnan varjoihin. Jossain vaiheessa joku alkaisi ihmetellä, kuka oli soittanut palokelloja. Silloin Renn olisi kuitenkin jo kaukana.

Hän oli joutunut kehittämään pikaisesti palohälytyksen, kun oli nähnyt nuoren Josel Sandkanin seuraavan Zdain Monteilonia selliosastolle. Koko suunnitelma Zdainin nappaamisesta vartijoiden avulla ja petturiksi julistamisesta oli täytynyt haudata hetkessä. Josel ei nimittäin missään tapauksessa saanut jäädä Zdainin tavoin kiinni. Se oli ollut Morth Lefretzin käsky.

Renn oli oikeastaan tyytyväinen tilanteen saamaan käänteeseen. Hänellä oli edelleen mahdollisuus valloittaa Zdain-söpöläinen itselleen. Siitä tulisi nautinnollista. Renn tiesi osaavansa olla tarvittaessa hurmaava. Olihan hän komea, älykäs ja hyvä puhumaan. Zdain ei jaksaisi pitkään vastustella lihallisten houkutusten edessä.

Kunhan vain kultatukkainen Josel ei tulisi sen hankkeen tielle. Pikkutytön välittämien tietojen mukaan Zdain oli palavan rakastunut ystäväänsä. Se voisi hankaloittaa tilannetta.

Valitettavasti Rennillä ei ollut mahdollisuutta hankkiutua Sandkanin pojasta eroon, sillä Varjon Ristin johtaja halusi tämän syystä tai toisesta hyvävoimaisena eteensä. Rennin tehtävänä oli suojella Josel Sandkania kaikilta vaaroilta ja sitten sopivan tilaisuuden tullen toimittaa poika Morth Lefretzin tykö.

Ihan vielä se ei ollut ajankohtaista. Joselilla oli ympärillään liikaa suojelijoita: Andreuz-isä sekä Zal-kääkkä apulaisineen. Mutta vääjäämättä hekin tapaisivat kohtalonsa. Vielä olisi tuleva aika, jolloin nuokin ihmiset joutuisivat taivuttamaan polvensa mustimman pimeyden edessä. Kun musta liekki värjyisi asutun maailman yllä, jokainen joutuisi lankeamaan sen eteen armoa rukoillen. Ja pimeyden hyökyaaltoa vastustavat tuhottaisiin. Olkoon Blahaazsa armollinen, että se päivä koittaisi pian!

*