25. luku, 2. kirja

21.09.2022

Elyssa
"Voi Venni-kulta!" Elyssa Monteilon parkaisi ja heittäytyi esikoisensa kaulaan liikutuksen kyyneleet silmissään. Hän oli suunnitellut etukäteen tämän tapaamisen aivan toisenlaiseksi. Elyssa oli kuvitellut itsensä hillitysti sipaisemaan Venrin käsivartta, lausumaan äidillisesti muutaman hyvää tarkoittavan sanan siitä, miten pojan pitäisi syödä enemmän ja vasta sitten tarjota tälle lempeän halauksen.

Mutta kun Venr oli ilmestynyt niin yhtäkkisesti heidän eteensä, sotilaspuvussaan ja komeampana kuin koskaan, Elyssa ei ollut voinut pidätellä itseään. Kuukausien kaipaus ja äidinrakkaus purkautuivat silmänräpäyksessä ja hän rutisti poikaansa syleilyynsä paljon tunteellisemmin ja kovemmin kuin hienolle naiselle olisi ollut sopivaa.

Vasta muistaessaan Dareisin katselevan vieressä, Elyssa irrottautui vastentahtoisesti Venristä. Dareis Monteilon soi vaimolleen nopean katseen, josta välittyvä pilkallisuus ei jäänyt Elyssalta huomaamatta. Mies piti häntä arvatenkin tunteellisena hupakkona, jolta oli turha odottaakaan tasapainoisempaa käytöstä.

Dareisin naissukupuolta kohtaan tuntema väheksyntä oli Elyssalle hyvin tuttua. Niin monet kerrat hän oli kuullut aviomiehensä suusta naisten olevan parantumattomia ruikuttajia ja hysteerikkoja, joita ei saanut päästää mihinkään järkeä vaativiin tehtäviin.

Elyssa oli kuitenkin kääntänyt puolisonsa ennakkoluulon voitokseen: miehisen ylemmyytensä lumoissa Dareis ei aina ymmärtänyt, miten vaarallinen vastus hänen vaimonsa olikaan.

Dareis ei tietenkään halannut poikaansa, se ei ollut hänen tapaistaan ja tuskin Venrkään oli sellaista odottanut. Silti Elyssa oli toivonut näkevänsä edes hiukan enemmän tunnetta miehensä olemuksessa, kun tämä kätteli yli puolen vuoden eron jälkeen esikoistaan.

"Hyvä nähdä sinua, Venr", Dareis lausui ja vilkaisi vaimoaan kuin näyttääkseen, miten hyvin miehet osasivat kätkeä liikutuksensa.

Elyssa oli kuitenkin varma, että jälleennäkeminen oli koskettanut myös kovaa Dareisia. Hän tunsi miehensä ja tiesi tämänkin ikävöineen Venriä. Ainoaa lasta, jonka Dareis Monteilon enää tunnusti omakseen.

Äskeisestä ajatuksestaan huolimatta Elyssa säpsähti kuullessaan Venrin ensimmäiset sanat. "Missä Din on? Kai hän on kunnossa?"

"Hän on...", Elyssa ehätti aloittamaan, mutta Dareis keskeytti hänet tylysti. "Kunnossa? Sillä tipusellahan viiraa pahasti päästä", Dareis pärskähti.

Venrin kasvot kovenivat, ja Elyssa tiesi, että sopu oli hiuskarvan varassa. "Zdain on turvassa Viiskalliossa herra Sandkanin seurassa", hän ilmoitti nopeasti ja mulkaisi miestään varoittavasti.

"Hyvä", Venr urahti ja loi isäänsä edelleen vihaisia silmäyksiä. Zdain oli Venrin herkkä piste, ja ikävä häväistys - niin kuin Dareis tapahtunutta nimitti - oli ainoastaan lisännyt Venrin suojelunhalua pikkuveljeään kohtaan. Dareis ei siitä pitänyt ja käytti mielellään kaikki tilaisuudet Zdainin solvaamiseen Venrin läsnä ollessa.

Oliko liikaa pyydetty, että Dareis olisi edes tämän yhden kerran pitänyt suunsa kiinni? Elyssa oli hartaasti odottanut Venrin näkemistä eikä todellakaan halunnut Dareisin pilaavan kaikkea.

Vasta nyt hän katsoi vanhempaa poikaansa tarkasti. Venr näytti juuri sellaiselta, mistä jokainen äiti olisi ylpeä: poika oli erittäin komea, solakka ja urheilullinen. Sotilasasu todellakin puki häntä, ja Elyssa oli varma, että tytöt Dimaloksen kaduilla tirskuivat ja punastelivat Venrin kulkiessa ohi.

Venr toi väkisin mieleen Zdainin, niin kovin samalta veljekset näyttivät. Zdain oli hentoisempi ja enemmän kaunis kuin komea, mutta muutoin kuin nuorempi painos salskeasta veljestään. Samat lämpimänruskeat silmät, sama pähkinänvärinen tukka, sama suora nenä ja viehkeästi kaartuvat huulet.

Miten paljon yksinkertaisempaa olisikaan ollut, jos Zdain olisi näyttänyt aivan erilaiselta, ollut vaikkapa ruma ja vastenmielinen katsoa. Silloin Elyssan olisi ollut helpompi unohtaa kuopuksensa. Hän olisi voinut puistella tämän aiheuttaman häpeän mielestään ja kuvitella, että poika olisi ollut vaihdokas, jonkun muun kohdussa kasvanut hirvitys. Mutta niin ei ollut, Zdainissa oli paitsi veljensä myös äitinsä piirteet ja kiistatta Dareisinkin näköä.

Missä he olivat tehneet virheen? Oliko Zdain saanut vanhemmiltaan liian vähän huomiota vai vääränlaista sellaista? Olivatko he lellineet pojan pilalle ja istuttaneet tahtomattaan irstauden siemenen häneen? Vai oliko joku palatsin palveluskunnasta tehnyt pojalle pahaa tämän ollessa pieni ja siten turmellut viattoman sielun? Sellaistakin väitettiin tapahtuneen joillekin muille, niin Elyssa oli kuullut.

Mutta miksi tämän oli pitänyt sattua heille kaikista asutun maailman ihmisistä? Eihän vinoon kasvaneita poikia pitänyt syntyä kuin huonoille vanhemmille, täysin toisenlaisille kuin Elyssa ja Dareis Monteilon?

Zdain oli toki ollut aina herkkä, paljon arempi kuin iloa pursuava veljensä. Silti kaikki kauheus olisi kenties voitu välttää kasvatusta tehostamalla, jollei se hirveä musta iljetys olisi vietellyt poikaa.

Dareis syytti tapahtuneesta enemmän Zdainia itseään, mutta Elyssalle pahan alku ja juuri oli Adenolei Tikienkuu, kirottu olkoon hänen nimensä. Se mutaturpa meni ja saastutti Zdainin ja tuhosi samalla Monteilonien huolella vaalitun perheidyllin.

Miten paljon he olivatkaan joutuneet tekemään työtä tapahtuneen jälkeen katkaistakseen huhuilta siivet. Dareis oli uhkaillut ja lahjonut palveluskuntaa vuoron perään. Siitä huolimatta jotkut olivat kuiskineet eteenpäin.

Kaikkein kauheinta oli ollut, kun kaupunginesimies Duhanin vaimo tunnustanut Elyssalle eräillä illallisilla kuulleensa Zdainin suuntaan viittaavia pahoja puheita. Elyssa oli kiistänyt kaiken jyrkästi ja äkkinäisessä nokkeluudenpuuskassa uskoutunut juorukelloksi tietämälleen rouva Duhanille, että ongelma ei ollut Zdain vaan Dareis, joka tahtoi "vehdata vähän kaikkien kanssa".

Ei ollut mennyt kahtakaan viikkoa, kun Zdainin nimi oli korvautunut likaisimmissa juoruissa Dareisilla. Miten vihainen Dareis olikaan silloin ollut, raivonnut ja uhannut etsiä huhun alkulähteen käsiinsä.

Se oli pelottanut Elyssaa, sillä hän oli tajunnut muutenkin olleensa varomaton puheissaan. Uusi juoru oli saanut Dareisin vihaamaan Zdainia entistä kiihkeämmin, mitä Elyssa ei tietenkään ollut tarkoittanut tapahtuvaksi.

Sen jälkeen Dareis oli syyttänyt Zdainia kaikesta ja käyttänyt päiväkausia pohtiakseen, miten saisi pojan toimitettua kauas silmistään. Zdainin lähettäminen muiden kasvatettavaksi olisi kuitenkin heikentänyt Dareisin mainetta paidoslaisten silmissä entisestään, joten hän oli joutunut luopumaan aikeestaan jo alkuunsa.

Lopulta huhu käskynhaltija Monteilonin vääristyneistä mieltymyksistä oli levinnyt tavallisen kansan pariin. Heidän perheestään oli tehty yleinen pilkan kohde, mikä oli syössyt elämän raiteiltaan. Edes se, että he olivat tienneet juorut paikkansapitämättömiksi, ei ollut muuttanut niitä siedettävimmiksi.

Kun Isendar Vargan oli sitten vihdoin lisännyt oman panoksensa peliin, kaikki oli ollut nopeasti mennyttä. Solvauksia huutava ihmismeri kevätpäivän juhlassa oli ollut lähestulkoon hirveintä, mitä Elyssa oli elämässään kokenut. Sen jälkeen hän ei ollut enää tuntenut olevansa mitään velkaa Paidokselle ja sen inhottaville asukkaille. Jostain syystä Dareis oli kuitenkin päättänyt puhdistaa maineensa ja valloittaa kaupungin takaisin itselleen. Sillä tiellä he nyt olivat Dimaloksessa.

Avatessaan suunsa uudelleen, Dareis ei taaskaan yllättänyt vaimoaan. "Olen tullut tänne tärkeissä asioissa. Keisarin nimeen, olen tullut hakemaan apua kotimme takaisin valtaamiseksi, Paidoksen siivoamiseksi varjossa kulkijoiden saastasta. Ajattele Venni, minä ja sinä taistelemassa rinta rinnan Paidoksen vapauden puolesta! Nyt tarvitsen vain tiedon siitä, miten pääsen keisarin puheille."

Miten joku saattoi olla noin naurettavan melodramaattinen, Elyssa tuskitteli ja huomioi, etteivät Dareisin sanat olleet loihtineet tämän toivomaa innostuksen hehkua Venrin kasvoille.

"Isä, minä olen armeijan palveluksessa. En voi lähteä noin vain minnekään", Venr sanoi.

Dareis kurtisti otsaansa ja arvatenkin ihmetteli poikansa vastahakoisuutta. "Minä huolehdin asiasta ja olet vapaa palveluksesta jo huomenna."

Elyssa joutui pidättelemään, jottei ivallinen nauruntyrskähdys olisi päässyt karkaamaan huulilta. Kuka Dareis oikein kuvitteli olevansa? Hän ei ollut enää mitään muuta kuin viralta pantu käskynhaltija, pelkkä nolla, joka oli Dimaloksessa ainoastaan Sinisen Kuun armosta.

"En halua vapautua palveluksesta, minä viihdyn täällä", Venr tunnusti isänsä katseen kohdaten.

"Mitä!" Dareis melkein sylkäisi. "Sinä olet täällä hankkiaksesi kannuksia tulevia tehtäviäsi varten, et viihtyäksesi! Eikö perheen kunnian palauttaminen merkitse sinulle mitään? Etkö halua seurata minua Paidoksen keisarillisena käskynhaltijana?"

Venr vastasi varsin tyynesti: "En halua. Haluan olla sotilas."

Viimeistään nyt Dareis oli muuttunut kasvoiltaan punaiseksi ja tutisi raivosta. Oi, miten Elyssa nauttikaan tällaisista hetkistä!

Venrin suojelemiseksi ja Sinisen Kuun antamien tehtävien takia hän päätti kuitenkin rauhoittaa tilanteen. "Venni-kulta, voimme puhua tästä asiasta joskus toiste. Nyt minun ja isäsi olisi viipymättä päästävä tapaamaan keisaria, osaatko neuvoa, kehen ottaisimme yhteyttä? Olen saanut sellaisia nimiä kuin virkaneuvos Oldenbuh ja kansleri Nahonkoi, mutta kumpaakaan ei tunnu tavoittavan millään."

Sanat saivat Venrin kalpenemaan.

Minkä takia, Elyssa ihmetteli itsekseen, ennen kuin poika puhui. "Keisari ei ole suonut kenellekään hovin ulkopuoliselle audienssia kahteen vuoteen. Se ei tule onnistumaan."

"Pitävätkö huhut paikkansa, onko hän todellakin sairas?"

"En tiedä, niin väitetään...mutta en saisi puhua siitä vaikka tietäisinkin."

"Et saisi puhua edes omille vanhemmillesi?!" Dareis ärähti, mutta Elyssa ja Venr jättivät hänet huomiotta.

"Entä sitten nuo herrat, Oldenbuh ja Nahonkoi, ovatko hekin sairaita?" Elyssa kysyi hieman vinoillen.

"He...en voi kertoa", Venr takelteli ja katsoi pois.

Tämäpä omituista, mitä oikein on tapahtunut? Elyssa yritti muotoilla ajatustaan täsmällisemmäksi kysymykseksi.

Dareis ehti kuitenkin ääneen ennen vaimoaan. "Puhu poika!" hän komensi tiukimmalla käskynhaltijan äänellään.

Venr näytti vaikealta, mutta avasi viimein suunsa. "Heidät on vangittu ja viety Leireille. Samoin moni muu heidän kanssaan. Älkää sanoko, että kuulitte minulta. Asia ei ole vielä julkinen."

Leireille! Sillä sanalla oli paha kaiku. Elyssa ei tietenkään ollut koskaan käynyt Kylmässä Pohjoisessa, kukapa olisi. Käskynhaltijan puolisona hän oli silti onnistunut saamaan luettavakseen tarinoita, joiden julkaisemisen ennakkosensuuri oli ankarasti kieltänyt. Ne olivat hyytäviä kertomuksia kärsimyksistä vankileireillä jäisessä erämaassa. Melkeinpä liian kammottavia ollakseen totta.

Sinne Leirien helvettiin osa Dimaloksen eliitistä oli nyt lähetetty. Mitä pääkaupungissa oikein oli tapahtumassa? Joku pyöritti poliittisen pelin palettia kiivaasti, mutta mistä syystä? Asia täytyi selvittää, sillä tieto saattaisi kiinnostaa myös Sinistä Kuuta. Paidos oli kerta kaikkiaan unohdettava, Elyssalla ei ollut enää kummoistakaan kiinnostusta palata kaukaiseen provinssiin. Dimalos oli Monteiloneja varten, heidän olisi paljon parempi täällä, lähellä Venriä, lähempänä unelmaa senaattorin paikasta. Nyt pitäisi ainoastaan tuupata Dareisia oikeaan suuntaan.

Niinpä Elyssa päätti ottaa hetkeksi laantuneen keskustelun jälleen omiin käsiinsä. "Venniseni, isän ja minun on välttämätöntä tavata joku merkittävä henkilö. Jos se ei ole keisari, niin kuka sitten? Pystytkö järjestämään meidät jonkun sellaisen luokse, jolla on valtaa ja voimaa tässä kaupungissa? Tee se meidän vuoksemme, Venni!"

Venr katsoi äitiään totisena, ilman hymynkarettakaan suupielillään. Näytti siltä kuin hän olisi punninnut vaihtoehtojaan.

Dimalos oli muuttanut Venriä - Elyssa tajusi sen vasta nyt. Kotona Paidoksessa poika oli aina ollut yhtä hymyä, loppumattoman tarmokas ja aurinkoinen ja saanut jopa kireän Dareisinkin välillä nauramaan. Niin hyvä ja rakastettava poika, äidin oma lemmikki. Miten paljon Elyssa olikaan kaivannut Venrin lämmintä naurua!

Nyt kaikki iloisuus kuitenkin pysytteli poissa. Oliko sittenkään ollut hyvä ajatus lähettää Venr sotaväkeen? Dareisin ideahan sekin oli ollut, tietenkin.

Kun Venr puhui, hän valitsi sanansa tarkoin, varovaisuudella, jota Elyssa ei ollut koskaan ennen pojassaan havainnut. "On yksi henkilö. Voin yrittää kysyä, saatteko audienssin hänen luokseen. En tiedä onnistunko. Hän on kova mies, sellainen jolla on valtaa ja uskallusta käyttää sitä. Tapaamalla hänet, saatatte itsenne myös hänen huomionsa alaisiksi. Se ei tiedä välttämättä hyvää. En halua, että teille tapahtuu mitään..."

Venr lausui viimeiset sanansa melkein epätoivoisesti. Niissä kuulsi vanhemmille osoitettu pyyntö kieltäytyä tarjouksesta. Se oli jotain niin odottamatonta, että Elyssakin epäröi. Merkitsikö paikka senaatissa sittenkään niin paljon? Vielä olisi mahdollista karistaa Dimaloksen tomut jaloistaan, Sininen Kuu löytäisi heille muutakin käyttöä. Sitä paitsi Elyssalla oli sukulaisia Dundresissa, joka oli hyvin viehättävä merenrantakaupunki.

"Kuka tämä mies on? Me tapaamme hänet." Dareisin vaativat sanat tekivät tyhjäksi perääntymisen mahdollisuuden.

Elyssa tunsi astuvansa polulle, joka johti suoraan kaiken näkyvyyden peittävään usvaan. Hän aavisti, että jos Dareis kuvitteli tätä kautta voittavansa Paidoksen takaisin itselleen, reitti ei olisi nopea eikä helppo.

Oliko se enne jostain vai mikä, sillä kylmä väristys kulki Elyssan läpi, kun Venr vastasi isänsä esittämään kysymykseen. "Hän on kenraalimarsalkka Rezak Vondau, minun esimieheni."

*

Zdain
Oli niin vaikea olla. Zdain istui sängyllään jalat ristissä ja nieleskeli tukalaa oloa takaisin kurkkuun. Hän koetti kuvitella olevansa jossain muulla, mutta mieleen ei pulpahtanut paikkaa, mihin olisi voinut ajatuksin lennähtää. Oli vain tämä aamuyön hetki, yksinäisyys ja piinaava odotus.

Kun Josel palasi käymälästä huoneeseen, Zdain pakotti katseensa lattiaan. Hän ei pystynyt kohtaamaan noita sinisiä silmiä ja ottamaan vastaan niistä taatusti leiskuvaa inhoa.

"Monteilon?" hän kuuli itseään puhuteltavan huoneen toiselta puolen.

Niin tietysti. Josel kutsui häntä taas sukunimellä. Se kertoi paljon. "Mitä?" Zdain mutisi hyvin hiljaa ja jäi odottamaan vihaista sanatulvaa.

Sellaista ei kuitenkaan vielä kuulunut. "Saanko istua tähän?" Josel kysyi rauhallisesti ja istahti lupaa saamatta Zdainin sängylle.

Visusti toiselle puolelle sänkyä, Zdain huomioi. Miksi toisen piti olla niin kiduttavan hidas? Miksi Josel ei voinut jo sylkeä solvauksia suustaan?

"Nyt ymmärrän, miksi olet ollut niin vaisu viime päivät. Plinkinenkak kiristi sinua", Josel totesi. "Olisit kertonut minulle siitä. Olisimme yhdessä voineet ratkoa ongelman, eikä sinun olisi tarvinnut vaarantaa itseäsi vapauttamalla tuota kääpiön kutaletta."

Zdain nosti päätään ylös, muttei vieläkään katsonut Joseliin päin. Kun hän puhui, ääni tahtoi sortua joka tavulla. "Miten minä olisin kertoa siitä. Siksihän minä kääpiötä autoin, ettei hän kertoisi minusta sinulle."

Josel murahti epämääräisesti. "Se on siis totta? Kaikki mitä Plinkinenkak puhui? Että sinulla oli suhde hänen veljeensä?"

Zdain tunsi, kuinka silmät täyttyivät väkisin kyynelistä. "Niin", hän vastasi vaisuna.

Hän halusi hautautua vuoteeseen, vajota pois näkyvistä. Mutta typerä Josel vain viipyi sängyllä ja kyseli kiusallaan kaikenlaista. No, nyt hän varmasti lähtisi, kun oli saanut varmistuksen siitä, että Zdain todellakin oli inhottava ja viallinen.

"Selvä", Josel sanoi tuumivasti.

Se riitti. Zdain ei kestänyt enää. Hän kohtasi vihdoin Joselin katseen ja huusi päin naamaa: "Sano jo, että vihaat minua! Pirun Sandkan, sano se ja jätä minut rauhaan!"

Josel näytti tyrmistyneeltä Zdainin purkauksesta, muttei noussut sängyltä. Zdain sen sijaan käpertyi tiukemmin omalle puolelleen nurkkaukseen ja painoi päänsä polviin.

Kotvan perästä Josel virkkoi: "En minä sinua vihaa."

Zdain höristi korviaan. Oliko hän kuullut oikein? Hän oli hetken vaiti, kunnes kuiskasi pää yhä polvissa: "Etkö?"

"En", Josel sanoi. "Totta kai se oli kova yllätys kuulla tuollaista ja varmaan olisin huutanut sinulle jotain typerää, jollen olisi joutunut olemaan hiljaa siellä sellikäytävällä. Siellä oli kuitenkin aikaa ajatella ja loppujen lopuksi totesin, että ei minulla ole oikeutta vihata sinua tällaisen tiedon takia."

Zdain ynähti pienesti. Sydän oli ihan pakahtua, vaikka ei Josel ollut sanonut mitään ihmeellistä. Mutta hän olisi sanonut sen tärkeimmän. Sen, ettei vihannut Zdainia.

"Voimmeko me olla vielä ystäviä?" Zdain tiedusteli arasti jonkin ajan päästä.

Kysymys vaikutti ensin vähän huvittavan Joselia, mutta sitten hän vastasi jotensakin hellästi: "Hölmö, se kenen kanssa sinä peuhaat sängyssä, ei liity meihin. Olet ystäväni, nyt ja aina."

Zdain katsoi Joselia silmät märkinä. "Se on hyvä, sillä minulla ei ole muita ystäviä", hän vastasi hiljaa.

Sanat taisivat vaikuttaa Joseliin, sillä tämä näytti hetken oudolta. "En tiennyt sitä", hän sanoi sitten.

Oli mahdotonta jälkeenpäin sanoa, oliko se yhtäaikainen päätös, vai liikahtiko jompikumpi heistä ensin. Joka tapauksessa pojat siirtyivät samanaikaisesti sängyn keskelle ja sulkivat toisensa halaukseen.

Kyyneleet valuivat taas poskille, mutta Zdain ei välittänyt. Tärkeintä oli, että Josel oli siinä, ystävänä. Zdain rutisti häntä lujasti ja tunsi olevansa onnellisempi kuin hyvin pitkään aikaan.

*

He eivät enää nukkuneet sinä yönä, vaan makoilivat jalat vastakkain Zdainin sängyllä ja juttelivat kaikenlaista.

Jossain vaiheessa Josel kysyi: "Kertoisitko lisää siitä, mistä kääpiö puhui...hänen veljestään ja sinusta?"

Zdain empi hetken, mutta myöntyi sitten. Josel ansaitsi kuulla sen, vaikka asiasta ei ollut helppo puhua. Hän alkoi kertoa, Adesta, heidän rakkaudestaan ja siitä miten Dareis Monteilon oli sen julmasti päättänyt.

"Isäsi...hän on paskiainen", Josel totesi Zdainin lopetettua.

"En väitä vastaan", Zdain sanoi ja tunsi miten kurkkua karisti keljusti, kun asiaa ajatteli. Siksi hän ehdotti: "Puhutaan välillä jostain muusta."

"Selvä juttu", Josel sanoi ja virnisti heti perään kuin muistaen jotain. "Plink kysyi, että oletko jo maannut kaikkien Kätkölinnan miesten kanssa. Et vastannut siihen kysymykseen."

Zdain tyrskähti paheksuvasti, jotain tällaista oli osannut odottaakin. Olematta kuitenkaan oikeasti vihainen hän vastasi: "Mitäs luulet?"

"Mistä minä voisin tietää. Kääpiö kehui takapuoltasi...", Josel sanoi viattomasti hymyillen.

Zdain tuhahti ja kohottautui istuvampaan asentoon. "Vastaus on 'ei'. Vaikka se ei sinulle oikeastaan kuulukaan, niin en ole ollut muiden kuin Aden kanssa."

"Hänen kanssaan olitkin sitten oikein perusteellisesti, mitä nyt Plinkin jutuista sain selkoa." Josel nauroi nyt ääneen, eikä Zdainkaan voinut olla hymyilemättä.

"Pahuksen Sandkan", hän manasi ja viskasi Joselia tyynyllä. Se läjähti suoraan Kultatukan päähän, mutta poikaa ei tuntunut harmittavan.

"Kerro edes, että oliko Adella iso?" Josel mumisi tyynyn alta.

"En varmasti kerro!" Zdain kivahti ja tunsi poskiensa kuumenevan.

"Naamastasi näkee, että oli", Josel sanoi ja virnisteli taas typerästi.

Mikä pönttö, Zdain ajatteli ja tunsi punastuvansa entisestään. Hän otti mahdollisimman eleettömästi tyynystä kiinni ja asetti sen syliinsä. Josel kohotti tietäväisesti kulmiaan, muttei onneksi sanonut mitään.

Zdain päätti kiireesti vaihtaa puheenaihetta. "Kerro sinä vaihteeksi, mitä olet tehnyt sängyssä. Monenko...monenko tytön kanssa olet ollut?"

Josel hymähti, muttei vaikuttanut yhtään nolostuneelta.

Mistä hän oikein loihti itsevarmuutensa, Zdain mietti vähän kateellisena ja tajusi samalla, ettei ollut koskaan ennen jutellut kenenkään kanssa mitään tällaista.

"Muutaman, neljän...viiden. En tiedä onko se paljon vai vähän ikäiselleni", vaaleatukkainen vastasi mutkattomasti. Tuo liioiteltu rehvakkuus kuitenkin havahdutti Zdainin. Kun hän yritti tavoittaa Joselin katsetta, poika käänsi päänsä syrjään.

Hän ei ole niin kokenut kuin väittää olevansa, Zdain oivalsi. Jostain syystä tieto tuntui hyvältä. "Se on varmaan hyvin erilaista...tarkoitan olla tytön kanssa."

Josel kohautti olkiaan. "Vaikea sanoa, kun en ole koskaan ollut pojan kanssa - ei sillä, että aikoisin koskaan ollakaan", hän lisäsi kiireesti.

"Mikset?" Zdain kysyi ajattelematta.

"Koska pidän vain tytöistä", Josel julisti ja näytti vähän ärtyisältä.

He olivat taas jonkin aikaa hiljaa. Zdain mietti asiaa. Miksei hän voinut tyytyä tähän tilanteeseen? Josel oli paras mahdollinen ystävä. Miksi vaatia tältä enempää, sellaista, josta oli turha edes haaveilla? Josel piti tytöistä, ja Zdainin tietojen mukaan sellaiset asiat eivät muuttuneet. Hän tukahdutti huokauksen ja venytteli käsivarsiaan.

"Hei Zdain...", Josel aloitti äkkiä. "Olin käsittävinäni Plinkin puheista, että sinulla on jotain muutakin kerrottavaa minulle. Toinen salaisuus tai jotain."

Zdain nielaisi. Hän oli jo unohtanut koko asian. Ei sitä salaisuutta! Sen kertomiseen hän ei ollut valmis. "Minä...minä en keksi, mitä hän voisi tarkoittaa. Tyypillistä paskapuhetta siltä kääpiöltä", hän sanoi ja naurahti niin väkinäisesti, että omia korvia vihlaisi.

Ilmeestä näki, että se ei riittänyt Joselille vastaukseksi. Sillä kertaa hän kuitenkin antoi asian olla ja vei keskustelun lauhkeasti toisaalle.

Yö kirkastuessa aamuksi Zdain nauroi Joselin pilapuheille, kertoi vastineeksi omia juttujaan ja esitti hymyssä suin huoletonta. Samaan aikaan vatsassa kiersi ja kieppui. Hän ei todellakaan voisi tunnustaa Joselille, että rakasti tätä. Siihen tietoon vaalea poika ei enää pystyisi suhtautumaan yhtä kepeästi.

*