28. luku, 2. kirja

Zaltarim
Viiskallio, Andiolin keisarikunta

Yö ei ollut vielä ennättänyt kääntyä aamuksi, kun Zaltarim Fizol hätkähti hereille vuoteessaan. Zalista oli vanhemmiten tullut herkkäuninen ja pienimmätkin rasahdukset saattoivat havahduttaa hänet unesta useita kertoja yössä. Hän kuulosteli ympäristöä, mutta huoneessa oli tavallisen hiljaista.

Zal nousi istumaan vuoteellaan. Ristiselkää kolotti, mutta siinä ei ollut mitään uutta. Vuosi vuodelta kipu tuntui vain pahenevan. Miten hän vihasikaan vanhenemista.

Raskaasti huokaisten Zal tapaili mukin yöpöydältä ja kaatoi kannusta siihen vettä. Juominen auttaisi, kenties hän saisi pian unenpäästä taas kiinni. Kunhan selkää ei vain jomottaisi liikaa.

Uni ei kuitenkaan tullut heti. Oli liikaa ajateltavaa, vanhoja, vuodesta toiseen päässä junnaavia asioita ja uusia huolia niiden lisänä. Miksi kohtalo oli pakottanut hänet kantamaan niitä yksin? Olisi ollut niin helpottavaa jakaa huolten taakka jonkun kanssa, pystyä puhumaan asioista jollekin. Mutta ei Zal pystynyt, ei niin perinpohjaisesti kuin olisi halunnut. Ei Marlille, ei Ragartille eikä edes Melgylle. He olisivat kyllä kuunnelleet, mutta hän ei kyennyt uskoutumaan alaisilleen. Ei, hän olisi tarvinnut jonkun toisenlaisen ihmisen tuekseen, jonkun tasavertaisen.

Koko asutussa maailmassa oli enää vain yksi ihminen, jolle Zaltarim Fizol olisi voinut uskoutua. Mutta hän oli iäksi kadonnut Zalin elämästä. Taihan, käsittämätön omalaatuinen Taihan. Ainoa ihminen, joka olisi voinut tuoda ilon Zalin sydämeen. Ainoa nainen, jota hän oli koskaan rakastanut.

Tällä kertaa hän ei ottanut kirjekuorta esille takkinsa taskusta, kuten usein teki Taihania ajatellessaan. Päällimmäinen kirjekuori ja sen seurana oleva lyhyt viesti olivat rispaantuneet vuosien saatossa ja teksti muuttunut melkein lukukelvottomaksi. Silti Zal hypisteli niitä yhä uudestaan. Miettien, toivoen.

Kirjekuoren sisällä oli toinen kuori, avaamaton. Sitä hänellä ei ollut lupa edes raottaa, sillä kirjekuoren avaaminen veisi mukanaan viimeisen hataran toivon Taihanin paluusta. Niin nainen oli vannonut, kun he olivat nähneet viimeisen kerran kahdeksantoista vuotta sitten. Miten kauan siitä olikaan! Liian hyvin Zal muisti silti Taihanin raivostuneen ilmeen ja päin naamaa huudetut vihaiset sanat. Kaikki ne sanat, jotka Zal oli ansainnut loukattuaan naista. Mutta eikö hän ollut ansainnut anteeksiantoa? Eikö edes niin monen vuoden jälkeen?

Koska Taihan oli poissa, Zal löysi itsensä yhä useammin höpisemästä huoliaan Krahhille. Lintu kyllä kuunteli, muttei valitettavasti osannut vastata. Teki joka tapauksessa hyvää keventää raskaana painavaa taakkaa puhumalla. Ehkä hän oli tulossa vanhuuden myötä kaheliksi? Ajattelivatko muutkin niin? Zal oli joskus nähnyt Melgyn katsovan häntä surullisesti. Jospa Zal itse ei vain huomannut asiaa. Eihän vanhuuden höperöittämä enää tajunnut omaa tilaansa.

Useammin Zalista kuitenkin tuntui, että ihmiset ympärillä olivat päästään vialla eikä hän itse. Miksi Sininen Kuu ei kyennyt katsomaan totuutta silmiin? Tajuamaan vihollisten voimistumista ja sitä, että edessä voisi olla uusi tuhon ja unohduksen aika. Jossain petturit punoivat nytkin juoniaan, valmistautuivat tekemään selvää Zalista ja kaikista muista, jotka heitä uskalsivat vielä vastustaa.

Petturit! Kirotut petturit! Ei mennyt päivääkään, etteikö Zal olisi kerrannut noita nimiä mielessään, kitkerää sapen makua suussaan tuntien. Eistaf, Mocvann, Cors, Chab, Bendac ja Lufudon. Kuusi ikuisesti kirottua.

Mutta mitä hän voisi tehdä? Ei hänestä ollut yksinään asettumaan mustinta pimeyttä ja sen voimakkaita seuraajia vastaan. Eihän hän ollut onnistunut tekemään edes kaikista kasvottomista selvää. Ehkä Izaskar oli ollut oikeassa nimittäessään Zalia menneisyyden mieheksi. Ehkä ihmiskunnalla ei ollut enää käyttöä hänen kaltaiselleen.

Sydänalaa puristi ikävästi. Tuntui niin kurjalta pohdiskella sellaisia ypöyksin keskellä yötä. Olisipa ollut edes lämmin käsi, josta pitää kiinni. Miten yksinäinen minä olenkaan, Zal ajatteli ja tiesi, ettei saisi unta pitkään aikaan.

Ei, menneessä rypeminen ei helpottanut oloa. Oli parempi ajatella jotain muuta. Vaikka sitten noita nuoria, Joselia ja Zdainia. Zal ei yleensä välittänyt muista ihmisistä kuin omista alaisistaan - Marlista, Melgystä, Ragartista, Curtusista ja muutamista muista, joiden kanssa hän oli jakanut vankkurit ja pölyisen maantien. Jotenkin hän oli silti alkanut pitää noista kahdesta pojasta. Oliko se taas yksi merkki höperöitymisestä?

Joka tapauksessa vilkkaat nuoret toivat pientä piristystä harmaisiin päiviin. Se oli yksi syy, miksi Zal tosissaan pohti heidän ottamistaan mukaan matkalle Ammodoriin. Toisaalta hän halusi pitää pojat myös lähellään. Osaksi siksi, että uskoi pystyvänsä takaamaan heidän turvallisuutensa Sinistä Kuuta paremmin. Mutta myös sen tähden, että pojissa oli jotain erityistä. Zal ei tiennyt mitä se oli, mutta jotain hän oli heissä aistinut jo ensitapaamisella Hämymetsän keskellä. Voisiko se Joselissa liittyä siihen, mitä Zal Andreuzista tiesi, vai oliko se jotain ihan muuta?

Zal oli etsijä ja hänellä oli taito tuntea ihmisissä asioita. Ikään kuin nähdä heidän sisälleen. Ihmisissä hän saattoi nähdä voiman tai sen puuttumisen, mutta toisinaan myös jotain muuta. Sitä jotain muuta hän tapasi joskus kutsua kohtalon kosketukseksi. Se oli kuin äkkinäinen välähdys sellaisten ihmisten kohdalla, jotka kohtalo oli asettanut jonkinlaiseen erityisasemaan.

Millä tavalla nuo kohtalon koskettamat sitten olivat erityisiä, sitä Zal ei tiennyt. Oliko heillä vahvempi yhteys hänen omaan kohtaloonsa vai jonkun muun kohtaloon? Siihen itse Laftakomkaan ei ollut osannut vastata. Eikä Zal ollut koskaan päässyt tarkastelemaan tuon jäljen omaavia ihmisiä tarpeeksi pitkään. Esimerkiksi Andenissa hän oli havainnut sen, mutta hänkin oli kadonnut Zalin elämästä ainiaaksi.

Sitä suuremmalla syyllä Zal ei ollut halukas päästämään Joselia ja Zdainia näköpiiristään. Olihan siinä sentään mielenkiintoinen mysteeri ratkottavaksi. Ja olivathan nuoret tietyllä tapaa hupaisia. He toivat mieleen Zalin oman nuoruuden pienehkössä Argat-nimisessä kylässä Andiolin läntisillä rajamailla. Se oli ollut hyvää seesteistä aikaa, ennen kuin paholaismainen kasvoton oli tullut ja teurastanut Zalia lukuun ottamatta kaikki kylän asukkaat. Tapahtunut oli määrittänyt hänen elämänsä suunnan, ja tuon saman kasvottoman perässä hän yhä oli.

Viimeksi Argatin kasvoton oli onnistunut luikkimaan pakoon Ipaloksessa pari viikkoa takaperin. Zalilla oli kuitenkin kärsivällisyyttä odottaa. Kun sopiva hetki koittaisi, hän tavoittaisi jälleen kasvottoman ja tekisi siitä lopullisesti selvää. Hän tulisi vielä saamaan kostonsa.

Kasvoton oli huonointa mahdollista ajateltavaa yöaikaan. Niinpä Zal ravisteli taas menneisyyden haamut mielestään. Koska uni ei vieläkään ottanut tullakseen, hän palasi nuoriin.

Uusien tulijoiden myötä nuorisokaartin edustus oli hetkessä yli kaksinkertaistunut. Hän oli tavannut tulokkaat illalla, sillä oli ollut utelias tytön suhteen.

Andreuz oli vaikuttanut järkyttyneeltä kuvaillessaan kohtaamistaan Zalille. Hänellä oli hyvät syyt siihen, mutta oli silti ollut typerää näyttää järkytys tytölle. Zal ei aikonut selvittää sotkua Andreuzin puolesta, vaan tämä saisi itse puhua Danae Dannkasille.

Tapaaminen nuorten kanssa oli osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi. Tyttö oli ollut viehättävä ilmestys, oikea vaalea kukkanen. Ei ollut mikään ihme, että kiharapäinen poika oli vilkuillut tätä tavan takaa. Zal oli aluksi pitänyt kiharapäätä - jonka nimeä hän ei enää muistanut - pelkkänä tuiki tavallisena kaupunkilaispoikana, jollainen tämä varmasti olikin. Mutta hän oli myös jotain muuta.

Kun Zal oli päässyt kiharapään kohdalle ja tervehtinyt tätä, hän oli tuntenut kohtalon kosketuksen. Se oli ollut hätkähdyttävän vahva etiäinen jostain merkittävästä. Vielä vahvempi kuin Joselin ja Zdainin kohdalla. Zal oli hetkeksi menettänyt hallinnan itsestään ja vain seissyt paikoillaan nuorukaisen edessä. Tämä oli tietysti katsahtanut vanhaa miestä kummastuneena, kai pitäen Zalia vanhuudenheikkona höppänänä.

Sellainen Zal ei ainakaan sillä hetkellä ollut uskonut olevansa. Hänellä oli taito nähdä asioita, joita muut eivät nähneet. Eikä tuo kyky ollut häntä kertaakaan pettänyt. Siksi hän oli päättänyt oitis lisätä kiharapäisen pojan tarkkailtaviensa listalle, heti Zdainin ja Joselin perään.

Eivätkä yllätykset olleet loppuneet siihen. Viimeisenä Zal oli tervehtinyt Bartos-nimistä vankkarakenteista nuorukaista, jonka isä oli Andreuzilta saadun tiedon mukaan lukeutunut Paidoksen johtaviin virkamiehiin.

Poika oli näyttänyt epävarmalta ja punastunut Zalin tutkivan katseen alla. Zal ei ollut välittänyt siitä, vaan tarkastellut Bartosia pitkään ja tiennyt, että hänen olisi keskusteltava tämän kanssa perinpohjaisesti.

"Poikaseni, meidän täytyy puhua", hän oli virkkanut ja saanut ujon nuorukaisen vielä enemmän hämilleen.

Nuorison ajatteleminen tehosi ja Zal tunsi olonsa jälleen uneliaaksi. Kurkkua kuitenkin kuivasi yhä. Hän kohottautui vuoteeltaan kaataakseen lisää vettä mukiin.

Zal oli tarttumaisillaan vesikannuun, mutta pysäytti kätensä kesken liikkeen. Hän tunsi jonkin läsnäolon. Tunne vahvistui koko ajan. Se ei voinut olla mitään muuta...

Krahh! hän huusi ääneti päänsä sisällä ja tavoitti mielensä kautta suurnaakan, joka nukkui linnununtaan Kätkölinnan korkeimman tornin räystään alla. Tarvitsen sinua Krahh, Zal lähetti kutsun linnulle. Se kuuli isäntänsä pyynnön ja lehahti tornista lentoon yötaivaalle.

Zal oli jo jalkeilla ja heitti pitkän takkinsa yöpukunsa päälle. Pelkät tohvelit jalassa hän säntäsi käytävälle. Välittämättä ristiselkää pakottavasta kivusta, hän pinkoi niin kovaa kuin kankeilla koivillaan pääsi.

Hän syöksyi koputtamatta Marlin ja Melgyn huoneeseen. He makasivat parivuoteessa alastomat vartalot toisiinsa kietoutuneina. Zal ei välittänyt siitä, sillä tiesi kyllä kaksikon suhteen laadun.

"Herätkää!" hän köhisi, vaikka näki miehen ja naisen jo havahtuneen.

"Mikä hätänä?" Melgy kysyi ja hyppäsi Zalin läsnäolosta huolimatta alasti vuoteesta ja alkoi nopein liikkein kiskoa vaatteita ylleen.

"Joku käyttää voimaa, valtavasti voimaa!" Zal puuskutti ja jatkoi: "Lisäksi minä tunnen...tunnen petturin läsnäolon Kätkölinnassa!"

*

Zal oli jättänyt Marlin ja Melgyn pukemaan ja rynnännyt repimään sillä välin Ragartin vuoteestaan. Lihava kauppias ei ollut hänkään aikaillut ja pian he olivat seisseet nelistään käytävällä. Ragartilla konepistooli käsissään, Marlilla kivääri ja Melgyllä pistooli. He olivat olleet nopeita ja nyt hampaisiin asti aseistautuneita.

Silti Zal pelkäsi, että he eivät ehtisi ajoissa tai olisi tarpeeksi valmistautuneita. Joitain oli jo tapahtunut. Voimaa oli käytetty huomattavia määriä. Etsijänä Zal saattoi sen tuntea. Eikä tuo tunne ollut hävinnyt minnekään. Voimaa käytettiin edelleen ja petturi oli yhä paikalla.

Sillä petturi sen täytyi olla. Zal tunsi kaikkien veljeskuntansa jäsenten läsnäolon samalla tavoin. Yhtä lailla hän kuitenkin tiesi, etteivät Izaskar tai Taihan ilmestyisi öiseen aikaan Kätkölinnaan ja vieläpä voima apunaan. Mitä luultavimmin se oli Eistaf tai Vanna, kenties jopa molemmat yhdessä. Olivatko muut pettureista enää edes elossa? Sitä Zal ei tiennyt.

Mikäli se olisi Vanna, Zal saattaisi olla jo auttamatta myöhässä. Hän nimittäin tiesi, mitä nainen etsi Kätkölinnasta. Samaten Zal tiesi sen, että Mocvann Gravenhild ei tyytyisi vain pieneen näykkäisyyn. Julma nainen oli tottunut saamaan ehdoitta sen mitä halusi. Hän hyökkäisi täydellä voimalla ja löytäisi etsimänsä.

He lähtivät liikkeelle. Zal viittasi Marlin joukon kärkeen ja Ragartin peränpitäjäksi. He etenivät rivakasti, mutta hidastivat aina ovien ja risteävien käytävien kohdalla. Yllätetyksi Zal ei halunnut joutua. Se olisi merkinnyt lähes varmaa kuolemaa, sillä olihan heillä petturi vastassaan.

Käytävät olivat hiljaiset eikä hälytystä ollut annettu. Se olisi soitettu kelloilla, kuten ilmoitus tulipalostakin. Yhden käymäläreissullaan olleen palvelijan he sentään kohtasivat ja pelästyttivät hänet puolikuoliaaksi aseineen. Zal komensi miehen viipymättä herättämään Raff Gennebeckin ja Lugas Bahrallin. Kenties Kätkölinna olisi vielä pelastettavissa.

Zal ohjeisti reittiä Marlille. He liikkuivat kohti paikkaa, jossa Zal tunsi petturin oleskelevan. Tuo paikka vaikutti olevan lähellä Suuren Neuvoston salia. Matkalla sinne käytävät ja portaikot olivat edelleen autiot. Vartijoita ei näkynyt missään, mutta Zal ei välittänyt siitä. Tarpeen vaatiessa hän kukistaisi vihollisen yksin, panisi tämän maksamaan petoksestaan hengellään.

He hidastivat vauhtiaan lähestyessään neuvoston kokouspaikkaa. Zal oli ollut oikeassa, vihollinen majaili jossain sen tuntumassa. Ihan tarkkaan hän ei pystynyt määrittämään petturin sijaintia. Jossain aivan lähellä se kuitenkin oli.

Ragartin ja Melgyn varmistaessa sivustaa Marl eteni Suuren Neuvoston salin ovelle. Se ei ollut pääovi, vaan pieni lukitsematon sivuovi. Zal ei halunnut ottaa mitään riskejä. Toisaalta hän ei myöskään voinut odottaa vartiosotilaiden tuloa. Heillä ei välttämättä ollut aikaa odottaa. Ehkä petturi oli vain käynyt hakemassa jotain Kätkölinnasta ja oli jo lähdössä. Siksi Zalin täytyi kiirehtiä.

Ovi aukeni narahtaen ja he astuivat hyvin varovaisesti sisään saliin. Se ei ollut täysin pimeä, vaan yötaivaan valo lankesi saliin suurista kattoikkunoista sinertävänä ja aavemaisena. Melgy tapaili kädessään olevaa lyhtyä, mutta Zal viittasi hänelle kieltävästi. Vielä ei ollut järkevää sytyttää sitä.

Risahdustakaan ei kuulunut ja he ottivat muutaman askeleen lähemmäs salin keskustaa. Miksi oli niin hiljaista? Missä petturi lymysi? Zal alkoi huolestua, mutta ei ehtinyt saattaa ajatustaan loppuun, sillä hän näki jotain.

Keskellä salia, suuren neuvoston pöydän ääressä istui joku. Joku, jonka kasvot peittyivät varjoihin. Zal nielaisi. Marl ja Melgy kohottivat aseensa ampuma-asentoon, mutta Zal kehotti heitä odottamaan. Heidät oli varmasti jo huomattu. Ei ollut enää syytä hiljaisuuteen.

"Kuka olet? Näytä itsesi!" Zal huusi ja ääni värjyen.

Pöydän ääressä istuva henkilö ei vastannut mitään. Zal tunsi sydämensä takovan kiivaasti ja otti pari askelta lähemmäs.

Samassa pilvet väistyivät kuun edestä ja kattoikkunoista lankesi lisää valoa saliin. Nyt Zal saattoi tunnistaa pöydän ääressä istuvan. Se oli neuvoston vanhin Raff Gennebeck.

"Raff, miksi sinä täällä istut?" Zal kysyi epävarmasti.

Mies ei katsonut häntä takaisin, vaan tuijotti suoraan eteenpäin pää hieman kenossa. Silloin Zal huomasi jotain Gennebeckin edessä pöydällä. Hän vilkaisi nopeasti uudestaan miestä ja urahti kauhusta. Raff Gennebeckillä ei ollut silmiä, vain tyhjät veriset aukot niiden paikalla. Pöydällä hänen edessään möllötti kaksi irti revittyä silmämunaa.

Sillä hetkellä Gennebeckin tuoli liikahti äkisti ja miehen ruumis mätkähti tympeän tömähdyksen saattelemana pöydälle. Salin takaosasta, pimeyden keskeltä, astui esiin joku. Viimeistään silloin Zal tiesi kävelleensä ansaan.

Tulija oli nainen, jonka Zal tunsi liian hyvin. Hänen ryhtinsä oli ylväs ja pitkä laineikas tukka kimmelsi hopeisena tähtitaivaan hohteessa. Mocvann Gravenhild oli edelleen erittäin kaunis nainen.

Miksi hän ei vanhene olleenkaan, Zal hoksasi ihmetellä. Veljeskunnan hajoamisesta kuluneet vuosikymmenet eivät millään tavoin näkyneet Vannan kasvoilla.

"Viime kerrasta on jo aikaa, rakas Zaltarim", Vanna sanoi pehmeästi.

Zal näki sivusilmällään, miten Ragart, Marl ja Melgy tähtäsivät naista. Se oli kuitenkin hyödytöntä, Mocvann Gravenhild oli liian älykäs ollakseen noin helppo maali.

"Viime kerrasta totisesti on aikaa, Vanna. Mikä tuo sinut tänne näin ikävään aikaan?" Zal virkkoi aikaa pelaten ja toivoi keksivänsä jotakin.

"Olen tullut hakemaan sen, minkä olet piilottanut minulta", Vanna vastasi ja katsoi Zalia haastavasti.

"Mikä saa sinut päättelemään, että antaisin sen sinulle?"

Vanna mutristi suutaan ja sulokas ilme hänen kasvoillaan vaihtui hetkessä julmaksi. "Haluatko kokea saman kohtalon kuin hän?" Vanna sanoi nyökäten Gennebeckin ruumista kohti.

"Mitä teit hänelle? Ja miksi?"

"Kidutin, tapoin sitten", Vanna tokaisi huolettomasti. "Hän ei suostunut kertomaan minulle Dannkasin olinpaikkaa. Niinpä päätin jäädä odottamaan sinua. Tiesin, että hoksaisit saapumiseni."

"Mitä minusta haluat?" Zal kysyi pahaa peläten.

"Ensin otan henkesi. Ja sen jälkeen haen sen, mikä minulle kuuluu", Vanna ilmoitti kylmästi ja taputti suurten sormusten koristamia käsiään.

Ennen kuin Zal näki, hän tunsi sen. Hyytävä, lamaannuttava pelko kouraisi koko vartaloa. Hän kamppaili vastaan, jottei olisi langennut polvilleen ja antautunut kauhun edessä. Toveriensa tuskaisista huudoista hän tiesi, että sama kurimus riepotteli heitäkin.

Silti Marl löysi jostain voimaa ja ampui kiväärillään laukauksen Vannaa kohti. Zal todisti, miten luodin suunta muuttui luonnonlakien vastaisesti. Se sinkosi sivulle ja iskeytyi salin seinään.

Vanna hymyili halveksuvasti Marlille. Musta noituus suojeli naista, eikä Zalilla ollut keinoja tehdä lumousta tyhjäksi. Pian kaikki olisi muutenkin mennyttä, sillä samalla hetkellä hän näki vihdoin karmiot.

Ne lähestyivät salin reunoilta torahampaiset kidat ammollaan ja silmät palaen. Karmioita oli ehkä pari tusinaa, eivätkä ne päästäneet ääntäkään, vain lipuivat hitaasti lähemmäs. Myös Vanna oli vaiennut ja katseli näytelmää salin keskellä seisten, paholaismaisen juhlavana kuin pimeyden papitar.

Zal pyörähti ympäri paetakseen, mutta myöhästyi. Karmiot olivat sulkeneet tien myös heidän takanaan. Heidät oli piiritetty. Zal valmistautui taistelemaan, vaikka tiesi sen olevan turhaa. Taistelutta hän ei kuitenkaan pimeyden pedoille antautuisi ja uskoi saman myös tovereistaan.

Siinä samassa Kätkölinnan kellot alkoivat kumahdella kiivaasti. Zal tunnisti peräkkäisten lyöntien määrän. Se oli kuusi. Merkki siitä, että linnaan hyökättiin. Ehkä palvelija oli löytänyt Lugas Bahrallin ja tämä oli joukkoineen tulossa apuun. Se tuskin muuttaisi mitään, ei tavallisista sotilaista miekkoineen olisi vastusta karmioille.

Hyökkäyskellojen kalke oli myös Zalin tovereille jonkinlainen merkki vastarinnan aloittamisesta. Ragart oli ensimmäinen, joka käynnisti tulituksen. Hänen konepistoolinsa räiski luoteja karmioiden mereen. Pian Marl ja Melgy seurasivat kauppiaan esimerkkiä. Korvissa vinkui ja vihloi, kun aseet lauloivat vihaista lauluaan.

He ampuivat urhoollisesti lamaannuttavasti pelosta välittämättä. Ikävä kyllä kolmikon toiminta oli lähes tuloksetonta. Vain kaksi karmiota kaatui luotisateeseen ja muut pedot jatkoivat vääjäämätöntä etenemistään ihmisnelikkoa kohti. Niillä täytyi olla jonkinlainen musta taika suojanaan, aivan kuten Vannallakin.

Zal toivoi, että olisi hallinnut voiman hyökkäyskäytön. Sellaista hän ei etsijänä kuitenkaan taitanut. Hänen voimansa oli erilaista ja heikompaa. Sen avulla saattoi purkaa jotain helpohkoja kirouksia ja suojata itseään vaikkapa kylmältä, mutta karmioiden pysäyttämiseen siitä ei ollut. Siksi Zal ei pärjännyt taisteluissa ilman uskollisia apureitaan, jotka nytkin olivat valmiit laittamaan henkensä alttiiksi ylivoimaisen vihollisen edessä. Zal tiesi kohtaavansa kuoleman tuntien ylpeyttä alaisistaan - ei vaan ystävistään.

Kellot kajahtelivat edelleen, mutta apujoukkoja ei näkynyt. Ragartin, Melgyn ja Marlin aseet paukkuivat ja sylkivät luoteja karmioita vastaan. Zal toivoi, että olisi ymmärtänyt ottaa pistoolin mukaansa. Nyt hän ei voinut kuin seistä avuttomana yöpuvussaan ja tohveleissaan katselemassa, miten pimeyden pedot lähestyivät vääjäämättä. Ne olivat enää parin miehenmitan päässä. Zal valmistautui syöksymään karmioiden syliin ja kuolemaan niiden torahampaiden raatelemana.

Silloin, hetkeä ennen kuin kaiken piti olla ohi, lieskat roihahtivat karmio-muodostelman keskellä. Tuli tarttui niiden kaapuihin, purskahteli ja kipunoi valtoimenaan.

Kohta karmiot roihusivat soihtujen lailla. Hirveä kirkuna piiskasi ilmaa, kun ne rääkyivät kurkkujensa syövereistä tuskaansa. Se oli ensimmäinen ääni, jonka pedot päästivät koko hyökkäyksen aikana. Palavinakin ne yrittivät vielä eteenpäin. Zal tarrasi kiinni Melgystä ja koetti nähdä, mitä oli tapahtunut.

Vanna näytti säikähtäneeltä. Tämä ei selvästikään kuulunut naisen suunnitelmiin. Joku oli puuttunut peliin ja sotkenut tämän kuviot. Mutta kuka? Kuka pystyi tällaiseen?

Zal käänteli päätään, kunnes näki tummaan hupulliseen kaapuun pukeutuneen keskimittaisen hahmon salin oikealla seinustalla. Hahmo oli vetänyt hupun syvälle päähänsä ja peittänyt kasvonsa huivilla. Ulkomuodosta ei voinut päätellä enempää, mutta Zal näki, miten muukalainen liikutteli käsiään voimaa kanavoiden.

Kenellä oli uhkarohkeutta käydä karmioiden kimppuun? Ja miksi? Oliko kaapuhahmo edes ihminen, Zal mietti ja tunsi kylmät väreet selkänahassaan.

Sitten hän näki aukon karmioiden muodostelmassa. Aukon, joka johti suoraan pääovelle. Huppupää oli sen järjestänyt. Zal huusi täyttä kurkkua metelin yli ja repi tovereitaan oikeaan suuntaan. Nämä tuntuivat tajuavan Zalin ajatuksen.

Yhdessä he ryntäsivät aukkoa kohti. Vanna kirkui raivosta, mutta pian naisen huuto peittyi karmioiden rääkynän alle. Zal ja hänen toverinsa ampaisivat oven suuntaan.

Karmiot kurkottelivat heitä kohti, raatelukynnet ilmaa riipien. Ne pääsivät lähelle, ihan liian lähelle. Äkkiä Zal tunsi, miten kipu viilsi vasemmasta kyljestä lonkan seutuville asti. Karmion myrkkykynsi oli raapaissut häntä.

Se oli puuduttavaa ja samaan aikaan polttelevaa tuskaa. Liian kovaa kestettäväksi. Koko vartalon vasen puoli oli kuin tulessa. Zal tunsi jalan pettävän alta. Karmiot, ne saivat minut sittenkin, hän ajatteli kaatuessaan.

Zal ei kuitenkaan kaatunut. Marl otti hänestä viime hetkellä kiinni ja kiskaisi ylös. Vahva uskollinen Marl! Samalla tuska repi koko kehoa riekaleiksi, eikä Zal ei pystynyt enää ottamaan askeltakaan. Vain Marlin raahaamana hän selviytyi ovelle ja saartorenkaasta ulos.

Vielä ovella Zal pinnisti voimiaan ja käänsi päätään katsoakseen auttajaansa. Siellä muukalainen seisoi edelleen ja jatkoi taistelua tulipalloiksi muuttuneita karmioita vastaan. Zal näki, miten tämä käänsi hupun peittämää päätään ja katsoi oven suuntaan.

"Kuka olet?" Zal sai korahdettua mieltään vaivaavan kysymyksen. Oli mahdottomuus, että huppupää olisi kuullut sitä metelissä. Silti hän vastasi omalla tavallaan ja vetäisi huppua niskaan päin, juuri tarpeeksi, jotta Zal ehti näkemään arpien runtelemat kasvot ja huulettomaksi silvotun suun.

Yhtä rivakasti huppu palasi takaisin miehen päähän ja tuntematon pelastaja viittasi kädellään ovea kohti. Zal ymmärsi ja salli Marlin raahata itsensä ulos Suuren Neuvoston salista.

*

Ragart johti joukkoa ja Marl kantoi Zalia, kun he pakenivat neuvoston salin edessä olevan aulan poikki. Siellä ei näkynyt ketään, mutta hyökkäyksestä kertovat kellot jatkoivat soittoaan. Kivun sumentaessa pään Zal koetti miettiä vaihtoehtoja. Oli tärkeää päästä mahdollisimman kauas Vannan ulottuvilta. Toisaalta nuoria ja Andreuzia pitäisi varoittaa.

He kääntyivät aulasta portaikkoon, ja Zal oli jo antamaisillaan käskyn toimenpiteistä. Se jäi häneltä tekemättä, sillä he kuulivat äkkiä epämääräistä melskettä kellojen kolinan rinnalla. He yrittivät kuulostella, mutta eivät saaneet parempaa selkoa. Zal viittasi kivuliaasti Ragartia etenemään portaita alas.

Sitten, aivan varoittamatta, kuului laukaus. He eivät ehtineet edes suojautua luodin jo iskeytyessä kiviseen seinään. Ragart oli kuitenkin hyökkääjää sukkelampi ja ampui yläviistoon sarjan konepistoolillaan. Tasanteelta heidän yläpuoleltaan kuului lyhyt parahdus ja sitä seuraava mätkähdys.

He perääntyivät nopeasti takaisin aulaan ja valitsivat toisen reitin käytävää pitkin. Kätkölinnassa taisteltiin. Vanna oli ilmeisesti tuonut mukanaan karmioiden lisäksi myös langenneita. Miten paljon ruumiita laskettaisiinkaan aamun valjetessa? Gennebeck oli jo saanut surmansa, varmasti moni muukin.

Pako jatkui pitkää käytävää seuraavalle porrastasanteelle. Siellä heitä odotti kaaos. Kuolleita ja kuolevia miehiä makasi leveässä rappukäytävässä. Osa vuoti verta miekan pistoista, osan haavat olivat selvästi tuliaseiden aikaan saamia.

"Varjon koiria!" Ragart huudahti äkkiä ja osoitti ristimäistä tunnusta erään vainajan tunikassa.

Zal ei pystynyt sanomaan mitään. Sattui liikaa. Marl oli hetkeksi laskenut hänet maahan. Jokainen henkäys sai keuhkot vihlomaan ja silmissä mustenemaan. Eikä tuska ollut pelkästään ruumiillista; varjon vartijat olivat päässeet tunkeutumaan Kätkölinnaan ja sitä myöten Varjon Risti tiesi paikan salaisuuden. Se tarkoitti, että Sinisen Kuun päämaja oli lopullisesti menetetty. Musertava takaisku, jota oli tosin voinut odottaa.

"Kääpiö! Se penteleen kääpiö on varmasti tämän takana", Ragart manaili, eikä Zal voinut väittää vastaan. Pikkutytön pako selittäisi tapahtuneen ja myös sen, että Varjon Risti oli liitossa Mocvannin kanssa. Miten typerä Zal olikaan ollut tuodessaan kääpiön vankina Kätkölinnaan! Päässä pyöri ja hetkisen hän tunsi olevansa jossain kaukana.

Pysyäkseen tajuissaan hän yritti nousta istumaan, muttei kyennyt. Tuskat olivat liian kovat. Karmio oli varmasti onnistunut vain nirhaisemaan häntä, mutta se riitti. Karmioiden aiheuttamat vammat olivat aina tappavia. Ainakaan Zal tiennyt kenenkään selviytyneen niistä hengissä. Miten pitkään hänellä mahtaisi olla aikaa? Niin paljon oli vielä tehtävää ja sanottavaa...

Äkkiä hän kuuli tuttua raakuntaa yläpuoleltaan.

"Krahh!" Zal kuiskasi, kun lintu laskeutui hänen rinnalleen. Miten se oli onnistunut pääsemään sisään Kätkölinnaan ja vieläpä löytämään heidät? Tai oikeastaan Zal ei ollut enää vuosikymmeniin hämmästellyt Krahhin älykkyyttä. Suurnaakat olivat viisaita lintuja...tai olivat olleet. Krahh oli nimittäin lajinsa viimeinen. Hieno eläin ja toveri, joka saisi jälleen kerran auttaa isäntäänsä.

Zal pyysi nopeasti paperia ja kynää Melgyltä ja raapusti naisen avustuksella pari lausetta lapulle. Sitten hän sitoi kivuista välittämättä viestin langalla Krahhin jalkaan.

"Vie tämä Andreuzille!" Zal pyysi ja loihti mieleensä kuvan vaaleasta miehestä sekä tämän makuuhuoneen sijainnista. Krahh ymmärtäisi kyllä.

Kun lintu lehahti jälleen lentoon, Zal tunsi viimeistenkin voimanrippeittensä olevan tiessään. Vielä kerran hän kuitenkin ryhdistäytyi.

"Päästävä ulos Kätkölinnasta...Renn...viekää minut Renn Tauganein luo!" Zal sai puserrettua suustaan ja tunsi tajuntansa hämärtyvän, samalla kun Marl kaappasi hänet uudelleen syliinsä. Läpi syvän tajuttomuudenkin Zal kuuli, miten kellot jatkoivat epätoivoista soittoaan. Kätkölinna oli menetetty.

*