29. luku, 2. kirja

Bartos
Herätessään Bartos ei tajunnut yhtään, mistä oli kysymys. Kellot kalkattivat jossain kovaa, vaikka oli varmasti vielä yö.

"Mitä tapahtuu?" Darren mumisi unisesti huoneen toiselta puolen.

Bartos ei osannut vastata, mutta tuntui oudolta. Ihan kuin jokin vieras pistelisi terävällä kepillä koko vartaloa. Hän ravisteli kumman tunteen pois ja kopeloi yöpöydän vetolaatikkoa. Onneksi tulitikut löytyivät nopeasti ja hän sai lyhdyn syttymään.

Darren nousi raskaasti haukotellen vuoteelta. Pojalla oli yllään pelkät alushousut ja hän taivutteli solakkaa vartaloaan venytykseen. Bartos katseli kateellisena vierestä. Miksi hän itse ei voinut näyttää tuollaiselta, vaan piti olla tanakka ja tönkkö.

"Tuo kellonsoitto, sillä on jokin tarkoitus", hän sanoi saadakseen jotain muuta ajateltavaa kuin ystävänsä vartalon kadehtimisen.

"Ehkä joku on menossa naimisiin...ihan sama minulle", Darren tokaisi ja haukotteli taas.

"Yöaikaan naimisiin? Älä hulluja puhu", Bartos sanoi, vaikka tiesi ettei Darren tosissaan ollutkaan.

"Hautajaiset sitten. Viis niistä, painutaan takaisin nukkumaan heti kun meteli lakkaa", Darren vastasi ja teki käsillään muutaman taisteluliikkeen ilmaan.

"Ei, luulenpa, että meidän täytyy selvittää, mistä tuo johtuu", Bartos päätti. "Ala pukea", hän kehotti vielä.

Darren ulvahti kuin haluttomuuttaan todistaakseen ja antoi tyhjälle ilmalle vielä yhden napakan potkun. Sitten hän rupesi keräilemään edellisenä iltana lattialle hujan hajan viskelemiään vaatteita.

"Entäs tyttö? Pitäisikö sinun hakea hänet?" Darren kysäisi hetken päästä.

"Totta. Hyvä ajatus", Bartos totesi. Danae oli taatusti myös herännyt kellojen kolinaan ja voisi huolestua, jos tulisi etsimään poikia eikä löytäisi heitä. Oli myös totisesti parempi, että Bartos hakisi Danaen eikä Darren. Nuo kaksi kun eivät viimeaikaisesta seesteisyydestä huolimatta vieläkään olleet puheväleissä keskenään.

Silloin ovelta kuului koputus, ja Bartosin vastattua Danae kurkisti oviaukosta. Tyttö näytti uniselta, mutta oli pukenut täydet päivävaatteet päälleen. Hän katsahti kumpaakin poikaa - ylävartaloltaan edelleen paljasta Darrenia turhankin pitkään - ja kysyi sitten, tiesikö Bartos miksi kellot soivat.

Kuultuaan Bartosin kieltävän vastauksen Danae ehdotti, että he lähtisivät yhdessä selvittämään asiaa.

Bartos myöntyi ajatukseen ja Darrenkin kohautteli olkapäitään hyväksyvästi. Pian he olivatkin jo makuuhuoneista poispäin vievällä pitkällä käytävällä.

Kummallinen tunne ei kadonnut minnekään huoneen ulkopuolellakaan. Ihoa kutitti ja nipisteli edelleen. Oliko hän tulossa kipeäksi? Ei kai? Sen täytyi johtua äkillisestä heräämisestä kesken unien, Bartos päätti lopulta ja yritti keskittyä oikean suunnan löytämiseen.

He lampsivat käytävää jokseenkin päämäärättömästi eteenpäin. Reitti oli vieras ja yöaikaan Kätkölinna vaikutti vieläkin sokkeloisemmalta kuin päivällä. Päätöksentekoa kulkusuunnasta hankaloitti se, että kukaan heistä ei ollut synnynnäinen johtaja. Danae vaikutti kärsimättömältä tilanteesta ja Darren ei ottanut sitä vakavasti, vaan heitteli kävellessään tapansa mukaan lakkiaan ilmaan.

Sillä hetkellä Bartos toivoi, että Josel olisi heidän kanssaan. Kultatukalla olisi ollut tahdonvoimaa ottaa tilanne haltuunsa. Ikävä kyllä kukaan heistä kolmesta ei kyennyt muistamaan, missä Joselin ja Zdainin huone sijaitsi.

Äkkiä kulman takaa kantautui lähestyviä juoksuaskeleita ja seuraavassa hetkessä tuntematon mies melkeinpä syöksyi Bartosin syliin.

Mies oli liikkeellä paljain jaloin ja näytti siltä kuin olisi pöllähtänyt paikalle suoraan sängystä. Hän silmäili nuoria vauhko ilme kasvoillaan. "Mitä te toopet täällä käytävällä vielä teette? Kaikki muut ovat jo paenneet. Ettekö kuule kelloja?"

"Joo, kellot soivat. Entäs sitten?" Darren tokaisi.

"Etkö tajua?" mies tyrmistyi Darrenin tietämättömyydestä. "Ne soivat koska Kätkölinnassa taistellaan! Varjon Risti on hyökännyt tänne! Häipykää kiireesti käytävältä tai teidätkin tapetaan. Menkää edes piiloon johonkin huoneeseen ja laittakaa ovi säppiin."

Ennen kuin kukaan nuorista sai suutaan auki, mies koikkelehti jo eteenpäin ja katosi pian näkyvistä.

"Kautta jumalten", Danae kuiskasi hiljaa ja katsoi Bartosia kuin odottaen päätöksiä. Darren pälyili huolestuneesti ympärilleen ja vaikutti kerrankin olevan sanoja vailla.

Bartos huokaisi. Ei hänestä ollut tällaiseen. "Palataan huoneeseen", hän ehdotti lopulta.

Muut nyökkäsivät ja niin he kääntyivät tulosuuntaansa ja viilettivät pikavauhtia makuuhuoneita kohti.

Juostessaan Bartos mietti kohtaloaan. Eikö hän koskaan pääsisi Varjon Rististä eroon? Ensiksi viheliäinen järjestö oli murskannut hänen elämänsä kotikaupungissa ja nyt hän oli taas joutumassa varjossa kulkijoiden kanssa nokitusten.

Jos hän jotain Joselin ja Zdainin puheista oli osannut tulkita, Varjon Ristin ja Kätkölinnan vallanpitäjien välillä oli pahoja ristiriitoja. Pojat olivat kuitenkin olleet salamyhkäisiä ja selittäneet, että kaikesta heillä ei ollut lupa puhua. Bartos oli tyytynyt siihen, sillä ei ollut hänen tapaistaan väkisin kärttää vastauksia.

*

Aikansa käveltyään kolmikko pääsi vihdoin tutulle käytävälle, jossa heidän huoneensa sijaitsivat. Käytävä ei ollut tyhjä. Bartos tunnisti jo kaukaa Joselin, Zdainin sekä Andreuz Sandkanin.

"Taivaalle kiitos, että olette siinä!" Joselin isä huudahti Bartosin ja kumppanit nähtyään. "Kai tiedätte hyökkäyksestä? Varjon vartijat eivät ole vielä linnan tässä osassa, mutta en tiedä miten pitkään Kätkölinnan puolustus kestää. Meidän on kiireesti etsittävä tie täältä pois. Kerätkää joutuin tavaranne!"

Bartos ei ollut koskaan nähnyt Andreuz Sandkania niin hermostuneena. Miehen otsa valui hikeä Kätkölinnan viileydestä huolimatta ja hänen kasvonsa olivat huolesta kalpeat.

Ennen kuin Bartos ampaisi hakemaan vähiä tavaroitaan huoneesta, hän vilkaisi Joselia ja Zdainia. Kummallakin oli takki yllään ja reppu selässä. Pojat näyttivät yhtä vakavilta - eikä ihme, olivathan he joutuneet pakenemaan Varjon Ristiä aikaisemminkin.

Andreuz Sandkan vilkuili kärsimättömänä sivuilleen, kun Bartos palasi huoneestaan viimeisenä takaisin käytävälle.

"Nyt menoksi, pysykää perässäni!" Andreuz komensi saman tien ja viittasi Joselin taakseen.

Bartos otti peränpitäjän roolin, pitihän jonkun tulla viimeisenä ja katsoa, että kaikki pysyivät mukana. Omasta juoksukunnostaan hän ei tosin ollut ihan varma.

Viisi nuorta seurasi pitkänä jonona Andreuzia, joka vaikutti tietävän, mihin he olivat matkalla. Vaalea mies löysi melko pian huomaamattoman oven, jonka takaa paljastui kapea ja lähes valaisematon portaikko. Pimeydestä huolimatta Andreuz ei epäröinyt, vaan syöksyi kivisiä rappusia alas. Bartos sulki oven takanaan ja kompasteli portaikkoon muiden kintereillä.

Portaat veivät heidät Kätkölinnan alempiin kerroksiin, joihin hyökkäyskellojen soitto ei enää kaikunut yhtä selvästi. Jossain vaiheessa he olivat kosteassa ja lähes sokkopimeässä käytävässä, joka johti taas uusien rappusten luo. Tällä kertaa portaat olivat puiset ja melkein lahot. Andreuz varmisti välillä taakseen katsomalla, että muut seurasivat ja jatkoi sitten taas päättäväistä etenemistään.

Kun Bartosilla ei ollut enää minkäänlaista käsitystä sijainnista, he tupsahtivat äkkiä pikkuruisesta ovesta ulos autiolle kujalle hyvän matkaa Kätkölinnan ulkopuolella. Yö oli synkkä ja vesisade vihmoi ikävästi kasvoja vasten.

Bartos nuuhkaisi ilmaa ja tunsi etäistä palaneen käryä sieraimissaan. Sitten hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki Kätkölinnan kohoavan heidän takanaan mustana ja uhkaavana yötaivasta vasten. Siellä jossain linnan loputtomissa käytävissä ja portaikoissa puolustajat kävivät epätoivoista kamppailua varjon vartijoita vastaan. Bartos tunsi äkkiä hytisevänsä kylmästä ja toivoi, että olisi edellisenä aamuna hotellista lähtiessään älynnyt ottaa takin mukaansa.

Vaikka he olivat päässeet turvallisesti Kätkölinnan muurien ulkopuolelle, Andreuz Sandkan ei vaikuttanut edelleenkään rentoutuneelta. "Tulkaa, vielä on parin korttelin verran matkaa. Zal tovereineen odottaa meitä", hän virkkoi ja hoputti nuoret jälleen seuraamaan itseään.

Bartos pyrähti hivenen hengästyneenä uudestaan juoksuun eikä laisinkaan aavistanut, että Berron Rigailon ravasi paraikaa pitkin Kätkölinnaa poikaansa ja tämän ystäviä epätoivoisesti etsien.

*

Melgyera
He olivat laskeneet edelleen tiedottoman Zalin sängylle heti päästyään asuntoon sisälle. Renn Tauganein koti ei ollut suuren suuri, vaan käsitti vain kaksi pienehköä huonetta. Asunto oli karusti tai ehkä pikemminkin välinpitämättömästi sisustettu. Kaikesta näki, että Renn vietti aikansa mieluummin sen ulkopuolella.

Marl oli mennyt talon ulkopuolelle vahtiin. Ragart taas istui viereisessä huoneessa nojatuolissa ja selosti vaimealla äänellä Rennille tapahtunutta. Melgyera oli liian keskittynyt omiin toimiinsa kuunnellakseen tarkasti, mutta silti otteita Ragartin puheesta kantautui hänenkin korviinsa.

Yleensä niin lupsakan miehen sanoista puuttui leikillisyys. "...Lugas Bahrall johtaa puolustusta, niin eräs kohtaamamme haavoittunut kertoi meille...en tosiaan tiedä, mikä on tilanne tällä hetkellä. Olisi kuitenkin hyödytöntä ja vaarallista palata katsomaan..."

Miesten keskustellessa Melgyera yritti parhaan kykynsä mukaan huolehtia Zalista. He olivat saaneet riisuttua pitkän palttoon ja yöpuvun tämän yltä. Vanhan miehen luiseva rintakehä kohoili vinkuvan hengityksen tahtiin.

Melgyeran huomio kiinnittyi vasemmasta lonkasta aina pitkälle kylkeen ulottuvaan haavaan. Se ei ollut kovin syvä, mutta sitäkin inhottavamman näköinen. Iho sen ympärillä oli mustunut aivan kuin olisi palanut karrelle. Haava tihkui edelleen verta ja kudosnestettä huolimatta kaikista yrityksistä tukahduttaa vuotoa. Melgyeran ei tarvinnut olla lääkäri tietääkseen, että Zal taisteli hengestään.

Johtuiko se siteiden vaihdon aiheuttamasta kivusta vai mistä, mutta Zal hätkähti äkkiä hereille. Hän raotti silmäluomiaan ja kuiskasi rahisevalla äänellä: "Missä olemme?"

"Renn Tauganein luona", Melgyera vastasi ja varoi koskemasta haavaan.

"Hyvä", Zal henkäisi ja painoi silmänsä tiukasti kiinni tuskan vääristäessä hänen uurteisia kasvojaan. Sitten kasvot silenivät vähän ja Zal oli pitkään hiljaa.

Melgyera luuli vanhan miehen vaipuneen takaisin uneen, mutta tämä aukaisikin uudestaan silmänsä.

"Ragart?" Zal kuiskasi kysymyksen.

"Odota", Melgyera vastasi ja huikkasi saman tien toiseen huoneeseen kauppiaalle käskyn tulla Zalin luo.

Ragart oli hetkessä paikalla ja tunki ison ruhonsa sängyn viereen. Myös Renn oli ilmestynyt oviaukkoon ja nojasi rennosti ovenkarmiin lihaksikkaat käsivarret rinnalle ristittyinä.

Vasta nyt Melgyera tarkasteli lähemmin nuorukaista. Hän oli tavannut Renn Tauganein useasti vuosien varrella, kun tämä oli välittänyt Zalille jotain tietoja Siniseltä Kuulta. Kaikki Sinisessä Kuussa tunsivat Rennin, olihan hän äärimmäisen pätevä salamies ja ennen kaikkea Raff Gennebeck -vainaan sisarenpoika. Zal luotti Renniin, varmaan siitäkin syystä, ettei tämä omien puheittensa mukaan jakanut arvovaltaisen enonsa näkemyksiä Sinisen Kuun pahimmista uhkakuvista.

Renn oli näyttänyt järkyttyneeltä kuultuaan enonsa kuolemasta - kukapa ei olisi järkyttynyt sellaisesta. Hän oli silti onnistunut kokoamaan nopeasti itsensä ja ryhtynyt Ragartin kanssa ratkomaan vaikeaa tilannetta, kun Melgyera oli jäänyt hoivaamaan Zal-parkaa. Myös Melgyera myönsi, että Rennissä oli kiistatta ainesta nuoresta iästään huolimatta. Poika oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, mutta pystyi kantamaan vastuuta harteillaan kuin paras aikamies.

Sellaisia miehiä Melgyera arvosti. Marl oli kiistatta sellainen ja Andenkin oli ollut. Rennin pisteitä ei myöskään heikentänyt hänen ehdottomasti erittäin miellyttävä ulkonäkönsä. Ruskeatukkaisen nuorukaisen piirteissä oli mukava sekoitus poikamaisuutta ja karskia miehekkyyttä. Tapa jolla Renn pyyhkäisi hiuskiehkuran otsaltaan tai vähän liehittelevä hymy ja silmäniskut, joita hän toisinaan vilautteli, saivat kenen tahansa naisen polvet heikoiksi. Jonain muuna hetkenä jopa Melgyera olisi kernaasti vilkuillut Renn Tauganeita pidempäänkin. Nyt hän kuitenkin kääntyi takaisin Zalin puoleen ja kumartui lähemmäs vuodetta kuullakseen tämän sanat paremmin.

"Ei ole paljon aikaa. Kuunnelkaa tarkkaan...sinä myös Renn", vanhus rahisi huomattuaan Rennin hahmon oviaukossa.

"Melgy, tiedät mitä Ammodorista täytyy etsiä. Sinä ja Marl lähdette sinne...Pyydän myös sinua Renn avuksi matkalle. Reitti on vaarallinen ja salamiehelle on aina käyttöä. Suostutko?"

Zal sulki irvistäen silmänsä. Puhumisen täytyi olla valtava voimanponnistus sellaisten tuskien keskellä. Moni muu olisi siinä tilassa jo luovuttanut, mutta Zal oli hyvin vahva. Toivottavasti vieläkin vahvempi, mitä Melgyera uskoi hänen olevan.

"Ammodoriin? Se on pitkän matkan päässä. Harkitsen asiaa", lähemmäs vuodetta siirtynyt Renn vastasi lämpimällä baritoniäänellään.

"Älä harkitse pitkään", Zal pihisi tuskin kuuluvasti ja vaikeni sitten. Hänen otsallaan helmeili hiki ja samaan aikaan kasvot olivat kalpeat kuin vainajalla. Melgyera toivoi, että miehet ymmärtäisivät pysyä vaiti; sairasta ei pitänyt rasittaa enempää.

Hän kurkotti kohti riepua pyyhkiäkseen Zalin otsaa. Juuri silloin Zal yskäisi kivuliaasti ja rupesi puhumaan: "Melgy...Ammodor...kyselkää, vaatikaa noidilta tiedot vaikka väkisin. Ja se mitä kuulette. Paina se tarkasti mieleesi ja sitten..." Sen pidemmälle hän ei pystynyt jatkamaan, vaan ummisti taas silmänsä.

Melgyera silitti hellästi Zalin olkapäätä kannustaakseen tätä jatkamaan.

Vanha mies raottikin taas luomiaan ja kuiskasi: "Sitten viette tiedon Taihanille."

Se oli jotain muuta kuin mitä Melgyera oli odottanut. Yllättävää ja samalla järkyttävän lopullista. Ei, Zal ei voinut tarkoittaa, että hän itse oli...

Melgyera tunsi kyyneleitten kihoavan silmiinsä. Hän ei itkenyt usein, mutta ajatus maailmasta ilman Zalia tuntui mahdottomalta.

"Zal, mitä sinä puhut. Tuomme tiedon tietysti sinulle", Melgyera sanoi ääni väristen.

"Hys", Zal vaiensi hänet kuiskauksellaan. "Taihan tietää, mitä tehdä, jos minua ei enää ole. Ja jos elän vielä, olen hänen kanssaan", Zal kähisi ja antoi luomiensa lurpsahtaa jälleen kiinni.

Oliko hän kivusta niin sekaisin, että puhui mielettömiä? Melgyera ei voinut tajuta Zalin viimeisiä sanoja. Taihan Xo'jox oli ikuisesti hävinnyt Zalin elämästä. Melgyera oli ollut paikalla, kun tumma nainen oli kahdeksantoista vuotta sitten viimeisen kerran näyttäytynyt Zalille. Se oli ollut surullinen ja ahdistava tapahtuma, jota ei ihmeemmin huvittanut muistella. Ja nyt Zal-raukka luuli houreissaan olevansa rakkaan Taihaninsa luona. Se oli niin surullista, että yksinäinen kyynel vierähti Melgyeran poskelle.

Silloin Zal puhui äkkiä ja nyt paljon selkeämmällä äänellä: "Antakaa minulle Taihanin kirje."

Ragart oli heistä vikkelämpi ja etsi kirjettä jo Zalin pitkän takin povitaskusta. Ragart, Melgyera ja Marl tiesivät kaikki kirjeen olemassaolosta. He olivat monet kerrat todistaneet, miten Zal oli pidellyt sitä iltaisin käsissään, kuitenkaan koskaan sisempää kirjekuorta avaamatta.

Siksi Melgyeran ällistys oli suuri, kun Zal pyysi Ragartia avaamaan sisemmän kirjekuoren.

"Oletko varma?" kauppias kysyi vähän huolestuneesti, mutta ryhtyi Zalin uudestaan käskettyä varovaisesti repimään nuhjaantunutta pientä kuorta auki.

Kuoren sisältä paljastui valkoisesta paperista taiteltu kirjearkki. Ragart oli ojentamaisillaan sitä ja silmälaseja Zalille, mutta tämä pudisti tuskaisen näköisenä päätään ja pyysi lihavaa miestä lukemaan viestin ääneen.

Melgyera kurkisti Ragartin olan yli, kun tämä avasi hellävaraisesti kirjeen ja silmäili hetken lennokkaalla käsialalla kirjoitettua tekstiä. Sitten kauppias alkoi lukea matalalla äänellä.

"Zal, kielsin sinua avaamasta kuorta, ellet ole kuolemanvaarassa. Toivon, ettet ole sellaisessa, mutten myöskään toivo, että olet muusta syystä avannut kuoren. Siinä tapauksessa nimittäin olisit pettänyt lupauksesi olla ottamatta minuun yhteyttä.

Minut voi tavoittaa Afamatista, Iftin kaupungin läheisyydestä. Etsi suuri vesiratas, niin löydät minut.

Leppynyt en ole.

Taihan"

Nyt Melgyera ymmärsi paljon enemmän. Kuoressa oli Taihanin osoite, mutta Zalilla ei ollut aikaisemmin lupaa avata sitä. Vasta nyt, jouduttuaan hengenvaaraan hän saattoi lukea kirjeen. Kaikki nämä vuodet Zal oli tiennyt pitelevänsä käsissään mahdollisuutta löytää Taihan, muttei ollut uskaltanut pettää tämän luottamusta. Sillä kerran hän oli niin jo tehnyt.

"Ragart, vie minut Taihanin luo. Vain hän voi minua auttaa", Zal kuiskasi sängyn pohjalta ja puristi silmänsä tiukasti kiinni.

"Lupaan sen", Ragart vastasi ja vaihtoi huolestuneen katseen Melgyeran kanssa.

Zal huokaisi ja oli sitten hiljaa.

He istuivat paikoillaan jonkin aikaa. Kaappikello nakutti viereisessä huoneessa ja Zalin hengitys vinkui surkeasti, mutta muuten oli täysin hiljaista. Melgyera yritti koota ajatuksiaan. He lähtisivät pian. Matkasta Usvasaarille tulisi pitkä ja vaivalloinen.

Malkanian eteläisen rannikon kaukaisimmat kolkat olivat tuntematonta, villiä seutua, jossa Melgyera ei liikkunut mielellään. Nuo takamaat olivat tyystin toisenlaista aluetta kuin maan sivistynyt keskus monine suurine kaupunkeineen. Niin mahtavia kuin pääkaupunki Vendumin suurherttuat olivatkin, heidän valtansa ei ulottunut täysimittaisena Malkanian etäisimpiin provinsseihin asti. Niissä hallitsivat voimat, joiden kanssa Melgyera ei halunnut olla tekemisissä yhteen enempää kuin oli pakko.

Äkkiä hän kuuli oven käyvän ja jännittyi tuolillaan. Renn nappasi hetkessä pistoolin käteensä ja luikahti toiseen huoneeseen. Myös Ragart oli ylhäällä ja syöksymässä jo konepistooliaan kohti.

Se oli kuitenkin tarpeetonta, sillä ovelta kantautuva Marlin karheaääninen ilmoitus: "Andreuz on täällä" rauhoitti heidät nopeasti.

*

Melgyera seisoi kädet uhmakkaasti lanteilla ja katseli, miten kuusi sateesta märkää ihmistä tungeksi sisään jo muutenkin ahtaaseen asuntoon. Miksi tuo koko konkkaronkka piti kuskata tänne, hän voivotteli itsekseen, vaikka tiesikin Zalin käskeneen kirjelapullaan Andreuzia tuomaan myös tytön ja kaksi muuta poikaa Rennin luo.

Marl palasi ulos vartioon ja Ragart saatteli Andreuzin Zalin luo, sillä vanha mies oli pyytänyt saada jutella tämän kanssa yksityisesti.

Andreuzin sulkeuduttua makuuhuoneeseen Ragart löntysteli nuorten luo. "Teitä minä en ole vielä tavannutkaan. Keitäs te olette?" hän kysyi ja katsoi silmät sirrillään kolmea tulokasta.

Vuoron perään nuoret esittelivät itsensä. "Minä olen Bartos Rigailon..." "Ja minä Darren Temjanion. Olemme Joselin ystäviä."

"Vai niin. Ja kukas tämä neitokainen sitten on?"

"Danae Dannkas, Naldausta, Dannkasin herttuahuonetta", vaalea tyttö sanoi jokseenkin ylpeästi.

"Kappas vaan. Kaksi hulttio-Joselin hulttiotoveria ja aatelistyttö Malkaniasta. Kas, kas. Jos aiheutatte hankaluuksia, niin minä syötän teidät snagosteille", Ragart murjaisi ja remahti nauruun nuorten epävarmat ilmeet nähdessään.

Melgyeraa pänni seurata näytöstä. Miksi Ragartin piti ilveillä nyt, kun Zal makasi henkitoreissaan oven takana? Ei kylläkään ollut ensimmäinen kerta, kun lihava mies käyttäytyi kakaramaisesti.

"Ai niin, unohdin esitellä itseni. Olen Ragart Zapp, kuulu kauppias ja oveluuteni takia myös liikanimellä 'Kettu' kautta koko Andiolin tunnettu", Ragart jatkoi röyhistäen rintaansa niin, että tynnyrimäinen vatsa hölskyi.

"Tunnettu? En ole kuullut hänestä koskaan. Sitä paitsi hän näyttää possulta eikä ketulta", Melgyera kuuli Darrenin supisevan Bartosin korvaan.

Myös Renn oli tarkkaillut tuumivan näköisenä tulijoita ja kävi Ragartin jälkeen esittelemässä itsensä jokaiselle nuorelle erikseen. Renn sentään osasi olla tahdikas.

Samaa ei voi sanoa kaikista muista, Melgyera ajatteli ja katseli happamana nuorten rauhatonta kähinöintiä. Ei näet mennyt kauan, kun Darren-poika oli jo nappaamassa viereensä hiipinyttä Joselia jonkinlaiseen kuristusotteeseen. Sen seurauksena Josel tietysti muksautti kaveriaan kyynärpäällä vatsaan.

Melgyera kirskutteli hampaitaan. Noilla kahdella ei nähtävästi ollut minkäänlaista aikomusta aikuistua, ei edes tällaisella hetkellä. Oli myös täysin mahdollista, että kiharapäisestä Darrenista muodostuisi vähintään Joselin veroinen harmi, Melgyera suri voimattomana. Onneksi hän ja Marl pääsisivät pian eroon koko keskenkasvuisten pesueesta!

*

Niin kului hetki jos toinenkin, kunnes makuuhuoneen ovi vihdoin aukesi ja Andreuz palasi huoneeseen.

"Hän nukkuu taas", mies virkkoi etupäässä Melgyeralle ja käänsi sitten huomionsa kaikkiin huoneessa olijoihin. "Zal sanoo, että on kiire. Ragart jää tänne, mutta meidän muiden on lähdettävä viipymättä, ennen kuin Varjon Risti saa Viiskalliosta tukevamman otteen. Zal käski sanoa, että te nuoret lähdette Melgyn ja Marlin mukaan. Te kaikki."

Melgyera huokaisi eikä edes välittänyt peitellä tympääntyneisyyttään. Olisihan se pitänyt arvata. Hän saisi ruveta lapsenlikaksi peräti viisipäiselle nuorisokerholle. Neljä raisua poikaa ja vielä nätti tytönheitukka heidän päitään sekoittamassa ja kahnauksia aiheuttamassa. Siitä tulisi kerrassaan hirveää. Eikä Marlista olisi tietenkään mitään apua nuorten kaitsemisessa, vaan Melgyera joutuisi tekemään kaiken yksin.

Nimittäin Andreuzkaan ei tulisi heidän mukaansa Ammodoriin. Se selvisi, kun hän vastasi Joselin kysymykseen omista aikeistaan. "Seuraan teitä vain alkumatkan ilmalaiva-asemalle. Pidemmälle en voi tulla mukaanne. Kuten jo aiemmin kerroin, tutkimus Dimaloksessa odottaa minua."

Joselin äkäinen ilme kertoi, että poika ei ollut tyytyväinen isänsä vastaukseen. Tällä kertaa Melgyera olisi Joselin tavoin toivonut hänen isältään toisenlaista päätöstä.

Silloin Melgyera hoksasi unohtaneensa jotain. "Entä sinä Renn? Mitä aiot?" hän kysyi nuorelta mieheltä, joka oli seurannut tilannetta hiljaa vierestä.

"Kiitos kysymästä. Olen kyllä ajatellut asiaa...", Renn vastasi ja hymyili Melgyeralle ystävällisesti. Se oli lämmin hymy, joka olisi saanut kenet tahansa tuntemaan itsensä tärkeäksi. Melgyeraa se myös rauhoitti. Äkkiä hän toivoi kovasti, että Renn tulisi matkalle mukaan. Kaikki olisi niin paljon helpompaa silloin.

Renn hieraisi parransänkeään ja näytti mietteliäältä.

Koska kukaan ei muu sanonut mitään, Andreuz Sandkan selvitti kurkkuaan ja virkkoi sitten: "Zal pyysi minua anelemaan, että lähtisit Melgyn ja Marlin avuksi. Hän luottaa sinuun ja kykyihisi. Retken onnistuminen voi olla sinusta kiinni."

Sanat kuultuaan Renn naurahti pienesti ja vastasi tuokion kuluttua vähän ilkikurinen nuotti äänessään: "Miten voisin kieltäytyäkään, kun kerran oikein anellaan. Renn Tauganei on palveluksessanne."

Andreuz näytti helpottuneelta ja puhui juhlallisesti: "Kuljette varjoisaa polkua Ammodoriin. Taistelu valon ja pimeyden välillä tiivistyy. Renn, olen varma, että liittymiselläsi retkikuntaan on suurta vaikutusta tuossa taistelussa."

"Sitä minäkin toivon", Renn sanoi ja hymyili vastustamattomasti.

*