3. luku, 2. kirja

Melgyera
Vaahtovirta, Andiolin keisarikunta

Melgyera Dimossai nosti katseensa kirjasta. Poika houraili taas. Lukeminen oli ainoa huvitus pienessä hytissä, mutta poika keskeytti hänet jatkuvasti ääntelyllään ja kieppumisellaan.

Miksi sairaat eivät voineet levätä raukeina ja ääneti niin kuin kirjoissa? Melgyera piti lukemisesta, etenkin romaaneista, joissa seikkaili rohkeita sotureita ja heitä piirittäviä vamppimaisia naikkosia. Sairaudelta haisevassa tunkkaisessa hytissä oli vain harmillisen vaikea uppoutua romaanin taistelujen ja viettelysten täyteiseen maailmaan. Hän olisi nauttinut lukemisesta paljon enemmän kannella raikkaan jokituulen leyhytellessä kirjan sivuja. Valitettavasti potilasta ei voinut jättää kovin pitkäksi aikaa yksin.

Poika vaikutti heikommalta kuin heidän tullessaan laivaan. Hän oli avannut silmänsä vain joitakin kertoja ja puhunut silloinkin pelkästään kuumeisen sekavia. Poika oli toistellut joitain nimiä, joista Melgyera oli tunnistanut "äidin" ja sen toisen nuoren lurjuksen nimen. Rasittavia tapauksia kummatkin pojanhulttiot, vaikka Zal kuinka väitti aistivansa heissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Melgyeraa se ei kiinnostanut. Huolella pohjustettu tehtävä Ipaloksessa oli mennyt mönkään noiden kahden nulikan takia. Zal oli toki päässyt lähelle kohdettaan, mutta käskynhaltija oli kaatunut sillä välin. Eikä Zalin etsinnässä lähelle pääseminen riittänyt. Jälleen kerran heidät oli sysätty lähtöpisteeseen; kasvoton oli paennut ja uutta tilaisuutta sen kiinni saamiseen tuskin tulisi pian. Se kismitti Melgyeraa ja pahasti.

Siinä samassa poika käännähti tuskaisesti kyljelleen ja peitto valahti rinnalta. Melgyera huokasi ja nousi ylös kohentaakseen peitettä. Ilkeän näköiset mustelmat ja juomut kirjoivat potilaan paljasta ihoa. Melgyera oli levittänyt pahimpiin ruhjeisiin hoitavia voiteita ja uskoi sen auttavan. Arpia ei jäisi rumentamaan nuorta vartaloa. Se oli hyvä, sillä Melgyeran oli myönnettävä, että Zdain Monteilon oli kaunis katsella.

Vaikkakaan Melgyera ei muuten suuremmin piitannut keskenkasvuisista. Näistä puuttui sellainen karu komeus, jota hän rakasti aikuisissa miehissä. Kuten vaikkapa Marlissa, jonka kirveellä veistettyjä piirteitä hän olisi mieluusti tutkaillut vaikka kuinka pitkään.

Niin hän oli aikoinaan ahminut myös Anden Telonin kasvoja, vaikkei mies ollutkaan näyttänyt erityisen komealta. Hassua, että Anden ei ollut muistuttanut ulkoisesti lainkaan Melgyeran miesihannetta, mutta silti hän oli rakastanut tätä tulisemmin kuin ketään muuta koskaan. Paljon kovempaa kuin Marlia, jota kohtaan hän tunsi hyvin eri lailla.

Anden oli kuitenkin kuollut jo vuosia sitten. Ja vaikka mies olisikin ollut edelleen elossa, romanttisten tunteiden elättely häntä kohtaan olisi ollut täysin turhaa. Andenin sydän oli sykkinyt toiselle, eikä Melgyeralla olisi ollut milloinkaan mitään mahdollisuuksia tuota kilpailijaa vastaan.

Eistaf Negos, miten paljon Melgyera olikaan kuullut tuosta häikäilemättömästä miehestä. Eistaf, Lufudon, Mocvann, Cors, Chab ja Bendac - kuusi petturia, jotka olivat syösseet veljeskunnan tuhoon. He olivat syy siihen, miksi Zal jatkoi kiertolaiselämäänsä ja miksi Anden oli lähtenyt uhkayritykselleen karmioiden Riivattuun Maahan.

Petturit vaanivat jossain. Tänäkin hetkenä he odottivat, että Zal tekisi virheen tai pysähtyisi liian pitkäksi aikaa. Sitten he iskisivät ja Zaltarim Fizol kohtaisi Andenin tapaan loppunsa.

Zal oli vastarinnan viimeinen lenkki. Hän oli kaikki kaikessa, mutta riittämätön yksinään. Siksi he ankkuroituisivat Maidorin satamaan, vaikka Melgyera pysähdyksen hyödyttömäksi aavistikin.

Hän ei epäillyt Zalin älyä, mutta oliko Maidorin hullun tiedemiehen tapaaminen sittenkään viisasta? Seinähulluhan Izaskar Ksellendor oli ja muuttunut ajan mittaan entistä kahjommaksi. Jopa vaarallisella tavalla mielenvikaiseksi.

Izaskar oli aina ollut tasapainoton ja heikkohermoinen, niin Zal oli kertonut. Eikä vanheneminen ollut tehnyt miehestä yhtään seesteisempää, vaan pikemminkin hänen lahossa pääkopassaan oli alkanut poreilla entistä arvaamattomammalla tavalla.

Zalin mukaan viime pysähdyksestä Maidorissa oli liian kauan aikaa ja Izaskar saattaisi vielä tietää jotain hyödyllistä. Zal oli joskus kuvannut Izaskaria älykkäimmäksi koskaan tapaamakseen ihmiseksi ja hyvänä päivänä hän voisi kyetä auttamaan heitä.

Tilanne oli muuttunut huolestuttavalla tavalla uusien tietojen myötä. Siksi Zalin oli pakko keskustella asioista jonkun vertaisensa kanssa eikä silloin tietenkään ollut ketään muuta kuin hullu Izaskar. Vain he kaksi olivat jäljellä Laftakom Harmaakäden veljeskunnasta - muita ei kannattanut laskea, ei edes Taihania.

Melgyera yritti palata kirjaansa, mutta lukemisesta ei tullut enää mitään. Ikäviä ajatuksia oli mahdoton häätää kokonaan mielestä. Ne väijyivät takaraivossa ja hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa: petturit, Anden, Melgyeran nuoruus Nao-Kartheonin kaupungissa...

Ei Nao-Kartheonin aikaa, ei nyt! Hän ravisti harmaantunutta päätään ja vilkaisi potilasta. Kuume ei hellittänyt otettaan, ja Melgyera oli jo käyttänyt kaikki osaamansa keinot. Olisi ihme, jos poika eläisi vielä seuraavan päivän koittaessa.

Ajatus tuntui etäisesti pahalta. Liian paljon väkivaltaa ja kärsimystä nähneenä Melgyera ei enää jaksanut surra jokaista kuollutta lasta. Toisaalta oman potilaan menettäminen kaihersi. Kuoleman kohtaaminen oli aina vaikeinta silloin, kun uskoi itsellään olevan jotain tekemistä asian kanssa.

Toinen poika menisi varmasti suunniltaan, mikäli hänen ystävänsä menehtyisi. Nuo kaksi vaikuttivat läheisiltä, olivat varmaankin lapsuudenystäviä tai jotain vastaavaa. Toivottavasti Zal pystyisi pitämään vaaleatukkaisen Joselin aisoissa, kun tieto Zdainin poisnukkumisesta tavoittaisi tämän. Tietysti Zal pystyisi. Ja niitä ongelmia, joita hän ei osannut ratkoa, ei osannut yleensä kukaan muukaan.

Yksi sellainen tapaus oli Marl Gaidok. Melgyera olisi antanut vaikka hakkauttaa oikean kätensä irti, jos Marlista olisi saanut entisenlaisen.

Oliko siitä jo vierähtänyt tusinan verran vuosia? Kaksitoista pitkää ja murheentäyteistä vuotta, joiden aikana Marl ei ollut pystynyt hellittämään rahtuakaan kantamastaan surun taakasta. Ison miehen oli mahdotonta antaa itselleen anteeksi hirvittävää erehdystään. Sellainen Marlin kaksitoista vuotta sitten ottama harha-askel todellakin oli, hirvittävä kerrassaan. Miten paljon paremmin kaikki olisikaan nyt, mikäli Marl olisi valinnut sinä iltana toisin. Ikävä kyllä kelloa ei voinut kääntää takaisin eikä tehtyä saanut tekemättömäksi. Ja kun haavat olivat liian syviä, ei aikakaan saanut niitä umpeutumaan.

Vuodenajat olivat vaihtuneet, mutta Marl ei ollut oppinut elämään itsesyytöstensä kanssa. Hänen sydämensä oli särkynyt niin pahasti pirstaleiksi, ettei Zalin viisaudesta, Ragartin lystikkyydestä tai Melgyeran hellyydestä ollut sitä korjaamaan.

"Kaikki mahdollinen on tehty hänen hyväkseen", niin Zal oli monet kerrat todennut, kun Melgyera oli tullut epätoivoisimpina hetkinään anelemaan apua Marlille. Kuten yleensä, Zal oli varmasti oikeassa, mutta se ei estänyt Melgyeraa yrittämästä naisellisin keinoin. Hellistä hyväilyistä, joita hän Marlille öisin soi, ei kuitenkaan ollut lohduttamaan surun musertamaa miestä.

Koska Marlia jäytävää tuskaa ei voinut helpottaa, oli yritettävä olla lisäämättä sitä. Siksi he sietivät Marlin hiljaista ja ilon ympäriltä tappavaa synkkyyttä, siksi he olivat nähneet paljon vaivaa, jotta ulkomaailma luulisi kuuluisan Marl Gaidokin kadonneen tai kuolleen ja siksi he kiersivät aina matkoillaan Hopealinnan kartanon mahdollisimman kaukaa. Hopealinnan, jonka autioissa saleissa haamut ulvoivat - Rheenan ja kaksosten haamut. Rheenan ja kaksosten, joiden nimiä he eivät koskaan lausuneet ääneen Marlin kuullen.

Jos Marl oli pelkkä raunio siitä nuoresta sankarista, joka oli joskus johtanut kiiltäväpanssarisia sotajoukkoja taisteluun, niin entä Melgyera itse? Rapistunut vanha akka, irvikuva siitä häkellyttävän kauniista tytöstä, joka oli joskus katsonut häntä peilistä. Tuo tyttö oli toivonut niin paljon maailmalta ja elämältä, roppakaupalla enemmän kuin katkeran yksinäisen vanhuuden.

Ikä oli tehnyt heille kaikille tehtävänsä. Edes Zalia vuodet eivät olleet kohdelleet lempeästi. Melgyera muisti erilaisen Zalin, vähemmän vakavan ja enemmän ihmisiin luottavan. Taihanin lähtö oli muuttanut paljon.

Vain Ragart sai silloin tällöin taiottua esiin pilkahduksen entistä Zalia. Vaikka Melgyeraa välillä kiukutti lörpöttelevä kauppias, oli tämä kaikessa törppöydessään hyvä lisä heidän ryhmäänsä. Aina kun Ragart sai Zalin naurahtamaan jollekin hölmölle vitsilleen, Melgyera oli valmis antamaan anteeksi lihavan miehen laukomat kaksimielisyydet ja itserakkaat liioittelut omista kauppiaantaidoistaan. Sitä paitsi Ragart oli älykäs, toimintakykyinen ja tiesi paljon sellaista, mistä Zalillakaan ei ollut hajua.

Zal ei olisi voinut löytää Ragart Zappia parempaa korvaajaa Taihan Xo'joxille. Mutta naiseksi hänkään ei voinut muuttua. Voi Taihan, kunpa antaisit Zalille anteeksi. Kunpa tulisit takaisin, Melgyera ajatteli ja kuvajainen pyöreästä etelänmaalaisesta naisesta piirtyi hänen mieleensä.

Pojan suustaan päästämä äännähdys sai Melgyeran havahtumaan mietteistään. Hän painoi nuorukaisen hellästi mutta päättäväisesti takaisin selälleen. Paljaat olkapäät tuntuivat tulikuumilta ja kun Melgyera tarttui lakanaan, hän sai todeta sen märäksi hiestä.

Poikaparka ei eläisi enää kauan, Melgyera ajatteli jokseenkin surullisena ja laski kylmän kääreen potilaansa kuumuutta hohkaavalle otsalle.

*

Josel
He seisoivat Prinsessan keulassa, sillä sieltä saattoi nähdä parhaiten. Josel katseli ihmeissään edessään aukeavaa ja koko ajan lähestyvää kaupunkia. Tai oliko se edes kaupunki, Zal oli puhunut linnoituksesta. Joka tapauksessa Josel ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Hän toivoi, että olisi kuunnellut koulun maantiedon tunneilla tarkemmin, niin olisi voinut valmistautua kohtaamaan Maidorin, jonka edessä kalpenivat niin Paidos kuin Ipaloskin.

Aivan kuten Zal oli kuvaillut, linnoitus oli rakennettu peitsimäiseen niemeen, jonka ympärillä joki teki pitkän mutkan. Sitä Zal ei kuitenkaan ollut kertonut, miten vaikuttava Maidor oli. Linjakkaiden valkoisina hohtavien muurien takana kohoavat kymmenet sirot tornit kimaltelivat auringossa vaaleanpunaisina kuin ruusun terälehdet ja kurkottivat korkeammalle pilviä kohti kuin niin kapeiden rakennelmien olisi ikinä pitänyt. Kerroksia torneissa täytyi olla kymmenittäin, mutta korkeuden lisäksi ne olivat niin kauniita, että ihan värisytti.

"Miksi te ette kertoneet etukäteen?" hän kysyi vieressään partaan äärellä nojailevalta Ragartilta.

Tämä vilkaisi Joselia ja naurahti: "Maidorin ruusukvartsitornit pitää nähdä omin silmin. Parhainkaan tarina ei tee niille oikeutta."

"Ruusukvartsi? Tarkoitatko..."

"Kyllä, ne on päällystetty tuolla korukivellä. Izaskarilla on hyvä maku, eikös vain?"

"Sehän on hirmu kallista!"

"Mitä kukakin nyt sitten kalliina pitää. Maidor kerää tullituloja joella liikkuvilta aluksilta, ja sillä tavoin Izaskar pystyy pitämään pikku yhteisönsä leivässä ja voissa. Voisin kertoa enemmänkin heidän tulonlähteistään, mutta Zal ei pitäisi siitä."

Josel murahti. Tähän hän oli jo saanut tottua, mistään asiasta ei saanut kunnolla tietoa, sillä aina esteenä oli vanha ukko, joka kieltäytyi paljastamasta paria lausetta enempää. Josel päätti silti yrittää jututtaa Ragartia lisää.

"No, miten he ovat onnistuneet rakentamaan nuo? Tarkoitan, eikö noin korkeiden ja kapeiden tornien pitäisi kaiken järjen mukaan sortua maahan", hän ihmetteli.

"Niinhän sitä voisi luulla. Totuus on kuitenkin toinen. Nuo tornit eivät edes hievahda, vaikka myrskytuuli kuinka niitä ravistelisi. Kun pääsemme lähemmäs, näet lukuisia taidokkaita yksityiskohtia: esimerkiksi torneja yhdistäviä kävelysiltoja kymmenien jalkojen korkeudessa ja kuin tyhjän päälle rakennettuja parvekkeita. Kaikki tuo on Izaskarin aivoista lähtöisin. Se vanhus voi olla hullu, mutta samaan aikaan hän on yksi Andiolin terävimmistä älyistä. Tähtitieteilijä ja matemaatikko vailla vertaansa. Kai tiedät mitä matemaatikot tekevät?"

"Tietysti, meillä koulussa..."

"Ei tarkoita sellaista laskentoa kuin koulussa", Ragart keskeytti. "Izaskarin päässä pyörivät avaruuden näkymättömät mittasuhteet, suorat ja terävät kulmat, tilavuudet ja massat. Eivät koululaiset tai kauppiaatkaan sellaisia laskeskele. Vain Izaskarin sekavat aivot ovat osanneet muodostaa ne kaavat, joilla nuo tornit pysyvät tavallisen ihmisen älyä uhmaten pystyssä."

Josel ei keksinyt enää muuta sanottavaa ja palasi tarkastelemaan lähenevää linnoitusta. Prinsessa oli hidastanut vauhtiaan - kenties siksi, että matkustajat saisivat ihailla hieman pidempään ylhäisiä torneja.

Nyt ne olivat jo niin lähellä, että oli helpompi hahmottaa rakennusten monimutkaiset muodot. Niissä oli mielikuvituksellisia ulkonevia seinämiä, jotka kuitenkin vaikuttivat olevan symmetrisiä keskenään. Kun oikein siristi silmiään, saattoi myös nähdä torneja yhdistävien kävelysiltojen kaartuvan kaukana korkeuksissa. Ihmisiä ei vielä pystynyt erottamaan, mutta muurin harjalla liehui puolentusinaa vaaleanpunertavaa lippua. Niissä oli harmaalla kirjottuna pitkänomainen kuvio...

"Jos lippuja katselet, niin se siinä keskellä on kaukoputki", Ragart valisti. "Izaskar Ksellendorin tunnus. Mitä muutakaan tähtitieteilijältä voisi odottaa."

Prinsessa luovi höyrykoneen voimalla ja siipirattaat jytisten kohti niemen kärkeä. Ragart oli kertonut Joselille Maidorin sataman sijaitsevan niemen toisella puolen, jotta se olisi paremmassa suojassa kaukaa eteläiseltä mereltä toisinaan saapuvilta myrskyiltä.

Niemen nokassa he kohtasivat kaksi pientä alusta, melkeinpä jollaa. Josel arveli ensin niiden olevan kalastajien veneitä, mutta Ragart ehätti korjaamaan: "Luotsiveneitä. Niiden tehtävä on ilmoittaa satamaan jokaisesta saapuvasta aluksesta, jotta siellä osataan olla valmiina. Siitäkin huolimatta, että meidät on nähty muurin harjalta jo aikoja sitten. Izaskar haluaa varmistaa, ettei yksikään laiva luikahda ohi maksamatta tullia. Maksun voi suorittaa joko luotsiveneille tai vielä kernaammin pysähtymällä satamassa, jolloin täkäläiset saavat tilaisuuden nyhtää miehistöltä lisää rahaa. He ovat ahnetta väkeä ja luulevat olevansa jotain erityistä. En mielelläni vieraile tässä kaupungissa. Itse asiassa ei kukaan meistä, mutta niin kuin Zal sinullekin kertoi, meidän on välttämätöntä tavata vanha Izaskar."

"Mistä Zal tuntee Izaskarin?" Josel ehätti kysymään.

Ragart suipisti suutaan ja hieraisi otsaansa: "He ovat...sanotaanko tuttavia vuosien takaa. Se siitä."

Tällä kertaa Josel ei aikonut päästää Ragartia niin vähällä. Hän näki Marlin kävelevän toiselle puolelle keulaa ja nyökäytti päätään isokokoista miestä kohti. "Kerrotko sitten, onko hän kuuluisa Marl Gaidok?"

Pyylevä kauppias päästi ensin lyhyen tuhahduksen suustaan. "Kun kerran näytät asian hoksanneen, niin turha kai sitä on kieltääkään. Mutta varokin ottamasta asiaa koskaan esille Marlin kuullen."

"Mutta miksi? Mitä hän piilottelee?"

"Se ei ole vähäisimmässäkään määrin sinun asiasi", Ragart töksäytti.

Siinä samassa toisesta luotsiveneestä annettiin jonkinlainen kumeasti törähtävä merkkiääni, johon Prinsessa vastasi oitis huudattamalla sumutorveaan kahdesti.

Äänimerkkien vaihto sai Ragartin kääntymään jälleen Joseliin päin. "Tuo tarkoitti, että ankkuroidumme satamaan. Niin myös teemme, sillä Timos on viisas mies. Aikoinaan joku typerämpi kapteeni yritti huijata luotseja ja seilata maksamatta ylävirtaan. Sen jälkeen kun satamaluotsit saivat hänet kiinni, tuo kapteeni ei purjehtinut enää koskaan. Harva nimittäin purjehtii ilman silmiä. Osoitus siitä, että paikallisten kanssa ei kannata pelleillä."

"Eivätkö Keisarikunnan lait sido heitä?" Josel kysyi epävarmana ja vähän järkyttyneenäkin. Vai pilailiko Ragart taas hänen kustannuksellaan?

"Käytännössä eivät sido", kauppias vastasi. "Maidor on kuin valtio valtiossa ja Izaskaria koskevat eri säännöt kuin tavallisia kansalaisia. Keisarillinen perhe on kiitollinen heille, jotka tekevät rakkaalle Andiolillemme palveluksia. Ja kun nuo palvelukset ovat tarpeeksi suuria, myös palkkiot ovat sen mukaiset."

"Miksi minä en ole kuullut Maidorista ja näistä asioista koskaan aikaisemmin? Eihän me edes olla mahdottoman kaukana Paidoksesta. Miten näin lähellä voi olla paikka, joka ei ole kunnolla osa Andiolia? Ja mitä tarkoitat palveluksilla?"

Ragart haukahti ilottoman naurahduksen. "Luuletko että keisari haluaisi esimerkiksi sinun koulukirjojesi hölisevän siitä, että Negosin suku on vapaaehtoisesti luovuttanut pois palan keisarillista maata? Millainen kierre siitä voisikaan syntyä? Afamatilaiset ovat jo nyt hankalia, ksingeistä puhumattakaan. Izaskarin tekemät palvelukset - älä suotta kysy niistä, en aio vastata."

Etpä tietenkään vastaa, Josel ajatteli ja pudisti ärsyyntyneenä päätään. Häntä sapetti Ragartin salamyhkäisyys ja niin sapetti myös Paidoksen ulkopuolinen maailma, joka muuttui koko ajan monimutkaisemmaksi.

"Taidan mennä katsomaan mitä Zal tekee. Pysy sinä täällä. Myös satama on näkemisen arvoinen", Ragart lisäsi vielä ja lyllersi pois keulakannelta.

Josel jäi katselemaan, miten Prinsessa kiersi niemen ja luovi sen toiselle puolelle. Ruusukvartsilla koristeltu tehty kaupunki teki vaikutuksen myös sataman puolella. Muurin ulkopuolelle oli rakennettu ruusukvartsisin väreissä kimmeltäviä taloja. Ne olivat muodoiltaan mielikuvituksellisia suippenevien, pyöristyvien ja kulmikkaiden yksityiskohtien sikermiä, kuin erikoisia taideteoksia olematta silti hullunkurisia.

Koska he ohittivat rannan melko läheltä, Joselin oli helppo tutkailla kaduilla liikkuvia ihmisiä. Äidit paimensivat kisailevia lapsia, työntekijät toimittivat asioitaan, kumaraselkäinen mies työnsi rattaita, joille oli pinottu puutavaraa. Kaikki näytti hyvin tavalliselta, paitsi että - kenelläkään ei ollut päässään hiuksia. Ensin Josel luuli nähneensä väärin, mutta katsoipa ketä tahansa ihmistä maissa, iästä ja sukupuolesta riippumatta, oli tämän pää kalju. Saadakseen selityksen asialle, hänen oli odotettava Ragartin paluuta.

Kun he olivat jo melkein satamassa, kauppias tallusteli laivan sisältä takaisin kannelle. "Huomasitko jo pikku erikoisuuden täkäläisten ulkonäössä?"

"Kyllä, mutta miksi?"

"Kun vanha Izaskar alkoi kaljuuntua, hänen alamaisensa ajoivat hiuksensa pois myötätunnon ja yhteenkuuluvaisuuden osoituksena. Kaikkein pelottavinta on se, ettei ketään pakotettu leikkaamaan tukkansa, mutta siitä huolimatta jokainen heistä teki sen. Kohta kahteenkymmeneen vuoteen kellään tässä kaupungissa ei ole ollut hiuksia päässään, ei edes naisilla ja lapsilla. Se jos mikä kertoo paljon Maidorin asukkaista", Ragart sanoi ja hieraisi kaljua päälakeaan. "Minä voisin melkein sulautua joukkoon", hän hörähti vielä.

"Paitsi, että Izaskarin kaupungissa kukaan ei ole noin vatsakas", Ragartin selän taakse ilmestynyt Timos Soldeimon huomautti ja päästi suustaan nauruntyrskähdyksen.

Ragart ei näyttänyt loukkaantuneelta, mutta sivalsi takaisin: "Taas meidän laiskurikapteenimme on jättänyt purkkinsa ohjaamisen perämiehelle."

"Pyh, ei Prinsessa ohjaamiseen kipparia tarvitse. Se on niin notkea laiva, että jopa kaltaisesi liisterinäppi osaisi pyörittää sen ruoria."

"Tuo oli lupaus!" Ragart huudahti. "Pestaan miehistösi ja seilaan Prinsessalla pois."

"Hölmö maakrapu", kapteeni tyrskähti. "Merimiehet viilettävät kohta Maidorin juottoloihin ja ilotaloihin. Heitä kiinnostaa kapteeni Kettu yhtä vähän kuin laskiämpärin tyhjennys."

Ragart nauroi vatsa hölskyen, kunnes rupesi kyselemään, oliko Timosilla toiveita tuliaisiksi satamasta. Vähän aikaa aprikoituaan kapteeni lisäsi listalle tuoreen sanomalehden, viiksivahan ja pussillisen piipputupakkaa.

Josel erehtyi kysymään kapteenilta: "Etkö sinä tule ollenkaan maihin?"

Vastaus oli muuta kuin mihin hän oli valmistautunut. "En ole kolmeentoista vuoteen astunut jalallanikaan maan kamaralle", Timos sanoi tukahtuneesti.

"Kolmeentoista vuoteen? Miten se on mahdollista?" Josel kummeksui ja huomasi Ragartin katselevan muualle.

"Moneen miehen harmiin liittyy nainen - niin tähänkin", kapteeni vastasi. "Toivon todella Hurmuri, ettet sinä tapaa sitä syöjätärtä enää koskaan."

"Ketä?" Josel kysyi.

"Timos", Ragart keskeytti. "Mennään katsomaan sitä rannekelloasi. Kiinnostava uutuus! Jos päästään hinnasta sopuun, voisin ostaa sen. Kyllästyttää aina kaivella taskuja aikaa tarkistaakseen. Tuollaisen härvelin keksijä muuttaa vielä maailmaa."

Kapteeni Soldeimon vilkaisi Joselia pahoittelevasti, mutta Ragart ohjasi hänet jo olkapäästä kiinni pitäen messin ovelle. Ei ollut mahdollisuutta penätä enempää.

Josel jäi katselemaan miesten perään. Miksi jotakuta ei kannattanut tavata enää koskaan? Ainakin se taisi tarkoittaa yhtä asiaa: He tietävät minusta jotain, mitä minä en itse tiedä.

*

Ruoria pyörittelevä vahtiperämies Thombs luovi viimeiset sylet aallonmurtajan ohitse satamaan ja pian Prinsessa karahtikin laituriin. Josel katseli, miten kaljupäiset satamavahdit saapuivat köyttämään laivaa laiturin pollareihin.

Kun kaikki alkoi olla valmista maihinnousua varten, myös Zal ja Melgy saapuivat kannelle uusiin vaatteisiin pukeutuneina.

"Tästä tulee raskasta, saatpa nähdä", Melgy mutisi. Zal tyytyi ainoastaan nyökkäämään, minkä jälkeen he kummatkin vaipuivat hiljaisuuteen.

Josel harppoi muutaman äkäisen askeleen pariskunnan luokse. "Jos Melgy lähtee kaupungille, niin kuka pitää huolta Zdainista?" hän kysyi osoittaen sanansa etupäässä Zalille. Oli jo tullut selväksi, kuka antoi lopulliset käskyt asiassa kuin asiassa.

"Kapteeni jää tänne", Zal vastasi. "Hän järjestää laivalle lääkärin tutkimaan Zdainin."

"Jos poika sattuu kuolemaan poissa ollessamme, voit syyttää paikallista puoskaria", Melgy tuikkasi väliin.

Josel katsoi julmistuneena harmaapäistä naista, joka tuijotti takaisin kylmillä silmillään.

Zal kiirehti rauhoittelemaan. "Ei hän minnekään kuole. Ja jääthän sinäkin Josel laivalle."

Sitä vaihtoehtoa Josel ei ollut tajunnut pelätä. "En minä halua jäädä laivalle! Olen kököttänyt tässä halvatun purkissa ihan liian pitkään", hän parahti. Hän oli odottanut tutustumista Maidorin outoon kaupunkiin ja nyt Zal alkoi varastaa senkin mahdollisuuden.

"Älä väitä Zalille vastaan!" Melgy tiuskaisi ja näytti siltä kuin olisi tahtonut mäiskäistä Joselille kunnon korvatillikan.

Silloin puheeseen puuttui Ragart, joka oli kaikessa hiljaisuudessa siirtynyt lähemmäksi. "Joselista voisi olla hyötyä maissa. Yksi silmä- ja korvapari lisää ei olisi haitaksi Izaskarin luona", hän ehdotti Zalia katsoen.

Josel oli häkeltynyt Ragartin yllättävästä tuesta ja loihti kiireesti kasvoilleen mahdollisimman vetoavan ilmeen.

Zal mittaili heitä kumpaakin terävillä silmillään, kunnes sanoi: "Olkoon menneeksi, mutta sinä Ragart katsot hänen peräänsä."

"Pidän hänestä yhtä hyvää huolta kuin lihavasta kukkarostani", kauppias lupasi ja sai palkinnoksi kiitollisen hymyn Joselilta.

*

Kun he astelivat huojuvaa laskusiltaa kannelta laiturille, Josel mietti, oliko ollut itsekäs jättäessään Zdain-paran jälkeensä. Pelkkä vaihtelunhalu ei ollut kuitenkaan saanut häntä hinkumaan maihin niin kovasti.

Oli välttämätöntä päästä todistamaan tapaamista Izaskarin kanssa. Se voisi paljastaa lisää salaisuuksista, joita Zal yritti kiivaasti peitellä. Vanhalla Zalilla täytyi olla jotain hyvin tärkeää asiaa Izaskarille, ja Josel aikoi selvittää, mitä se oli.

Laiturilla Zal kutsui luokseen mustanpuhuvan lemmikkilintunsa - sen saman, joka oli johtanut naakkaparven Jolandan kimppuun. Pian suuri varislintu karkasi raakkuen siivilleen ja jättäytyi yläilmoihin kaartelemaan kuin olisi vartioinut isäntäänsä vihollisilta. Se sai Joselin pohtimaan, oliko retki Maidoriin sittenkään vaaroja vailla.

*