4. luku, 2. kirja

Josel
Maidorin vierassatamassa oli täysin toisenlainen tunnelma kuin Ipaloksen ihmiskaaoksessa, jonka he olivat jättäneet taakseen hypätessään Prinsessan kyytiin. Oikeastaan satama oli varsin hiljainen. Muutama joelta saalis mukanaan palannut kalastusvene sekä suurehko kömpelönnäköinen kauppalaiva olivat Prinsessan lisäksi laiturin ainoat alukset.

Satamassa kulkevat kaljupäiset paikalliset olivat kumman varautuneita. Maidorin asukkaat - jotka Ragartin mukaan kutsuivat itseään niemeläisiksi - ainoastaan ohittivat heidät päätään kääntämättä. Kun he kulkivat satamatorin pöytien ohi kohti keskikaupunkia, yksikään kauppias ei tuputtanut tuotteitaan, toisin kuin Ipaloksen markkinatorilla oli tapahtunut. Hillityn tummansävyisesti pukeutuneet kaljupäiset miehet ja naiset myyntipöytien takana katsoivat viittä ohitse kulkevaa muukalaista ilmeettöminä ja vaieten.

Mitä pidemmälle keskikaupungille vieviä katuja he kulkivat, sitä paremmin Josel aisti eriskummallisen hiljaisuuden ympärillään. Heidän ohittamansa kaljupäiset lapset toki hihkuivat leikkiessään, mutta muuten Paidoksen tai Ipaloksen kaduilta tuttu huuto, häly ja puheensorina puuttui. Joelta päin katseltuna Maidor oli näyttänyt niin kauniilta, mutta nyt kaupunki tuntui Joselista kolkolta ja luotaantyöntävältä. Ruusukvartsiupotuksiakaan ollut lisätty mataliin taloihin juuri ollenkaan. Ne olivat ilottoman harmaita, aivan toista lajia kuin ylväinä auringon valossa kimaltelevat tornit.

"Miksi täällä on näin hiljaista?" Josel kysyi Ragartilta kirittyään kauppiaan rinnalle.

Kettu pyöräytti päätään kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut ja vastasi sitten: "Maidorissa turhaa meluamista paheksutaan. Izaskaria jäljitellen niemeläiset käyttävät vapaa-aikansa matemaattisfysikaalisten ongelmien pohdintaan - vaikka tuskinpa monellakaan on riittävää älliä siihen puuhaan. Täällä arvostetaan hiljaisuutta, vakavuutta ja uutteraa työntekoa. Täkäläiset kokevat olevansa paljon ylempänä kuin moukkamaisina pitämänsä dimalit, joiksi he eivät itseään lue vaikka samaa verta tosiasiassa ovatkin. Esimerkiksi satamakorttelin huorat ovat pelkästään dimaleja. Yhdenkään tämän kaupungin kansalaisen ei ikipäivänä annettaisi kaupata itseään ulkomaalaisille merimiehille. Joten dimali-tytöt tehkööt sen, hehän ovat Maidorin asukkaille jokseenkin samanarvoisia kuin kapiset katurakit. Silti joidenkin paikallisten kerrotaan hiipivän öiseen aikaan satamaan lempeä ostamaan. Kaksinaamaisia pirulaisia, sanon minä!"

"Uuuh...", Ragart äännähti havaittuaan ohi kävelevän miehen luovan häneen halveksuvan katseen. "Ai niin, ylipaino on niemeläisten parissa jyrkästi tuomittavaa. Jos asuisin täällä, minut määrättäisiin pelkälle vedelle ja leivälle karkotuksen uhalla. Nyt ehkä ymmärrät, miksi kaltaiseni pulska ja iloinen veikko ei viihdy tässä paikassa", Ragart sanoi ja rummutti suurta vatsaansa.

Josel hymähti mielikuvalle laihdutuskuurista. Ragartilla piisasi juttuja, eivätkä niistä kaikki välttämättä perustuneet totuuteen. Siitä Josel oli kuitenkin yhtä mieltä kauppiaan kanssa, että ei viihtynyt Maidorissa. Kun he kävelivät sisemmäs korkeiden talojen väliseen katujen sokkeloon, hän toivoi, että olisi sittenkin jäänyt laivalle Zdainin luokse.

He ohittivat lisää tympeästi jurottavia ihmisiä, jotka silmäilivät Zalin johtamaa seuruetta hiljaisen vihamielisinä. Tai siltä Joselista ainakin tuntui. "He eivät pidä meistä", hän kuiskasi Ragartille.

"He eivät pidä kenestäkään ulkopuolisesta. Mokomat sisäsiittoiset rotat!" kauppias puhahti ja sylkäisi sanojensa perään mukulakiveykselle. Melgy loi olkapäänsä yli Ragartia kohti varoittavan mulkaisun, minkä vuoksi tämä lisäsi puoliääneen Joselille: "Sylkeminenkin on täällä kiellettyä."

Jonkin matkaa vielä käveltyään he saapuivat tornitalojen väliin aukeavalle torille, joka oli yhtä puuton ja harmaa kuin koko muukin sisempi kaupunki. Yhtään puistoa tai kukkaistutusta he eivät olleet kohdanneet koko kävelyn aikana.

Torilla oli kuitenkin jotain muuta, joka kiinnitti Joselin huomion. Keskelle aukiota oli pystytetty suuri puinen rakennelma: hirsipuu. Josel henkäisi syvään, sillä hirsipuu ei ollut tyhjä. Sen nokassa riippui narusta hirtetty ruumis, jota tornien välistä puhaltava tuuli pyöritteli verkkaan.

He sivuuttivat hirsipuun sen verran läheltä, että ruumiin löyhkä leyhähti sieraimiin ja sai Joselin yökkäämään. Siitä huolimatta hän ei voinut olla tuijottamatta hirtettyä. Maidorin asukkaisiin sen sijaan irvokas näky ja lemu eivät tuntuneet tekevän mitään vaikutusta. Kaupunkilaiset kiiruhtivat asioillaan kuka minnekin edes vilkaisematta teloitettua.

"Älä töllistele. Tuskin haluat joutua narunjatkeeksi, kuten tuo varas. Kuten sanoin, täällä ei pidetä muukalaisista", Ragart murahti äkkiä vierestä.

Josel irrotti kiireesti katseensa hirsipuusta. "Mistä tiedät, että hän oli varastanut?"

"Koska täällä varkaat hirtetään. Petoksen tehneiltä leikataan kieli ja raiskaajilta silvotaan sukuelimet. Sen jälkeen heidät karkotetaan. Et varmasti halua tietää mitä esimerkiksi murhamiehille tapahtuu", Ragart sanoi synkästi.

"Mutta eihän keisarillisen lain mukaan varkaudesta tule hirttää ketään?" Josel intti.

"Johan sanoin, että täällä eletään eri säännöin kuin muualla Andiolissa. Lainsäätäjät Dimaloksessa voivat kirjoittaa vaikka mitä, mutta Izaskarin valtakuntaan yleinen laki ei ulotu."

"En pidä tästä paikasta", Josel mutisi ja vilkaisi vielä kerran taakse jäävää hirsipuuta. Ylhäällä taivaalla Zalin lintuystävä lensi vartiokierrostaan.

*

"Hävytön dimali-ukko, miten kehtaatkin pyrkiä Isän puheille! Tuollaisella saastaisella satamarottien laumalla ei ikimaailmassa ole asiaa Isän tähtitorniin." Kaljupäinen vartioston kersantti heristi pistimen koristamaa kivääriään Zalin kasvojen edessä ja näytti perin juurin raivostuneelta.

Zal ei järkähtänyt solvausten edessä. "Kutsu vartioston päällikkö paikalle. Minä en aio liikahtaakaan tästä, kunnes tapaan hänet", hän sanoi tyynesti ja naulitsi katseensa kersanttiin.

Kersantti epäröi hetken, ennen kuin pyörähti äkkinäisesti ympäri ja porhalsi ilmeisen kiukkuisena vartiotuvan ovelle. Pian kello helähti kilisemään jossain sisäpuolella.

Josel kallisteli päätään katsellessaan edessä kohoavaa tornimaista rakennusta. Se oli kiistatta yksi kauneimmista taloista, jonka hän oli koskaan nähnyt. Tähtitornin julkisivu oli valtavia puisia pääovia lukuun ottamatta koristeltu kauttaaltaan ruusukvartsilla, joka säihkyi kirkkaana auringonvalossa.

Rakennuksen osaset tuntuivat olevan tarkkaan lasketussa suhteessa toisten kanssa. Jokaiselle ulkoseinän ornamentille tai ikkunalle oli samanmuotoinen pari; ne saattoivat sijaita hyvin kaukana toisistaan ja olivat silti sopusoinnussa kaiken väliin jäävän kanssa. Kuten ikkunoita, myös parvekkeita oli kymmenittäin ja ne muuttuivat sirommiksi mitä korkeammalle tähysti. Oma lukunsa olivat huimaavan korkealla ylhäällä kolmessa tai neljässä eri tasossa olevat pitkät ja kapeat kaarisillat. Ne olivat kuin punertavia auringonsäteitä, jotka sitoivat monikerroksisena viuhkana ruusukvartsisen tornin sitä ympäröiviin ja yhtä kauniina kimalteleviin rakennuksiin.

Juuri kun Joselin silmiä alkoi särkeä tornin loputtomassa säihkeessä, vartiotuvan ovi pamahti auki ja sama pahaa tuulta huokuva kersantti marssi ulos. Hän mulkoili Zalin seuruetta, mutta jäi seisomaan vartiotuvan eteen kuin jotain odottaen.

Hetken perästä avoimeksi jääneestä ovesta astuikin ulos keski-ikäinen mies sotilaspuvussaan. Hän sanoi jotain kersantille ja lähti sitten kävelemään kohti Zalia ja tämän tovereita. Oli helppo arvata, että tulija oli Zalin paikalle vaatima vartioston päällikkö.

Päästyään Zalin eteen päällikkö puhui ja hänen sanansa olivat kaukana kohteliaista. "Tiedän kuka olet. Mitä kuvittelet tekeväsi täällä? Et ole tervetullut kaupunkiimme ja vielä vähemmän tapaamaan Isää. Käyntisi järkyttävät häntä. Emme halua sinua rikkomaan Maidorin rauhaa. Häivy!"

Töykeä puheryöppy sai Marlin tarttumaan miekkansa kahvaan, ja Melgy otti tuohtuneen puoliaskeleen eteenpäin. Ragartkin tuhahteli Joselin vieressä.

Zalin suu oli ankara viiva. Hän antoi upseerin odottaa aikansa, ennen kuin vastasi tälle. "Minun aikomukseni eivät kuulu kaltaisellesi pikku vahtikoiralle. Sinun ainoa tehtäväsi on toimittaa minut ja seurueeni Izaskarin luokse. Uskallapa uhmata häntä! Minä olen hänen silmissään jotain, mutta sinä olet rakkaalle 'Isällesi' pelkkä mitätön palvelija. Joten, ala toimia!"

Josel seurasi, miten vartiopäällikkö muuttui kasvoiltaan helakanpunaiseksi. Hetken näytti, että mies aikoisi tarrata Zalia kurkusta. Lopulta hän hillitsi itsensä ja äyskähti: "Seuratkaa!" kääntyen samalla kannoillaan.

Ragart henkäisi ihailevasti ja soi Joselille voitonriemuisen virnistyksen, ja he kaikki seurasivat vartiopäällikköä suurille pääoville. Ne aukesivat kirahdellen päästääkseen epätoivotut vieraat sisään Izaskar Ksellendorin tähtitorniin.

Jos rakennuksen ruusukvartsinen julkisivu oli näyttävä, niin ovien takaa paljastuva halli oli salvata hengen. Niin ällistyttävä se oli. Suurista ikkunoista siivilöityvä auringonvalo muutti sisäseinien ruusukvartsiupotukset tuhansien pienten punertavien tähtien tuikkivaksi mereksi. Ja nuo seinät jatkuivat korkealle, aina taivaisiin saakka.

Hallin päälle ei ollut rakennettu lattiaa, vaan spiraalimaiset teräsportaat kiemurtelivat ylös kohti määrittelemättömän korkealla sijaitsevaa kattoa. Portaat olivat kuin tuhansia jalkoja pitkä, taivaisiin kurkottava käärme. Välillä käärme syöksähteli ottamaan tukea hallin seinistä kohdissa, joihin oli tehty kulkuaukkoja eri kerroksiin. Kaikessa kierteisyydessäänkin porraskäärme tuntui toteuttavan hämmästyttävää symmetriaa. Jokainen kulkuaukko portaisiin vaikutti olevan juuri oikealla paikalla suhteessa muihin ja porraskäärmeen luikertelu symmetrisen hallittua.

Josel huomasi pian, että he eivät olleet yksin hallissa. Heidän päittensä yläpuolella portaissa kulki kaljupäisiä miehiä ja naisia kerroksista toisiin. Lisäksi alatasanteella suurten, seinistä sisäänpäin kuperasti erkanevien, harmaiden pylväitten edessä seisoi sotilaita. Aina neljä sotilasta kutakin pylvästä kohden. Kattoon asti ulottuvia pylväitä oli niitäkin neljä ja ne sijaitsivat tasaisen välimatkan päässä toisistaan.

Aluksi Josel oli arvellut pylväitten olevan rakennuksen kannatinpilareja, mutta tarkemmin katsottuaan hän ei ollut enää varma. Ne näyttivät kätkevän sisäänsä jotain. Ainakin vartijoitten takana oli selvät ovet pylväitten sisään. Ehkä ne ovat portaita joihinkin tärkeämpiin tiloihin, Josel päätteli.

Häikäistyneenä suuren hallin loistosta Josel ei heti ollut kuullut, että vartioston päällikkö puhui Zalille. "...Isä odottaa teitä tähtihuoneessa. Sana kunniattomasta saapumisestanne on jo kiirinyt hänen kaiken kuuleviin korviinsa. Röyhkeydestänne huolimatta Isä on nähnyt tarpeelliseksi ottaa teidät vastaan", vartiopäällikkö sanoi äänensävy paheksuntaa tihkuen. "Joten vanha mies, mene ja tapaa hänet, mutta häivy sen jälkeen niemeltämme ikiajoiksi."

Vartiopäällikkö viittasi lähimmän pylvään luona seisovista sotilaista yhden luokseen ja saneli hänelle komennot Zalin seurueen toimittamisesta ylös tähtihuoneeseen ja turvallisesti takaisin maan kamaralle.

Josel katsoi pelonsekaisella kunnioituksella yllään kiemurtelevaa portaikkoa. Hän ei ensinkään pitänyt korkeista paikoista ja sana "tähtihuone" kuulosti vähintäänkin pahaenteiseltä.

Ragart taisi havaita Joselin epäröinnin, sillä kauppias sanoi hänelle kaikkea muuta kuin rauhoittavasti: "Pojuseni, pääset kohta korkeammalle kuin koskaan elämässäsi."

"Ai, noita portaita pitkin...tähtihuoneeseen?" Josel varmisti nielaisten.

"Mitä vielä. Nousu tähtihuoneeseen noita portaita veisi puoli kellonkäännöstä - ainakin minulta", Ragart sanoi.

"Miten sitten?" Josel ihmetteli itsekseen, kun vartijat ajoivat heitä jo kohti lähintä pylvästä. Kärttyinen vartiopäällikkö oli sillä välin hävinnyt muualle murjottamaan.

Pylväs osoittautui sisäänkäynniksi jonnekin. Vartijat avasivat tottuneen näköisin liikkein pylvääseen vievän oven, jonka takaa paljastui vielä rautainen ristikko-ovi.

Josel kurkisti Marlin leveän selän takaa ja totesi yllätyksekseen, ettei sisäänkäynti johtanut yhtään mihinkään. Pylvään sisällä oli ainoastaan matala pieni huone, melkeinpä pelkkä koppi. Kuin vankiselli, Josel tajusi ja etsi kumppaniensa kasvoilta merkkejä samasta hämmennyksestä, jota itse tunsi.

Zal näytti kuitenkin ajatuksiinsa uppoutuneelta, eikä myöskään Melgyn teräksenkovilta, Ragartin valppailta tai Marlin synkiltä kasvoilta voinut lukea tunnekuohua. Nuo neljä kävelivät aivan luontevasti heille avatuista ovista kopperoon, eikä Joselin auttanut muu kuin tunkea sisään muiden perässä.

"Painakaa ylintä nappulaa. Teitä ollaan vastassa ylhäällä", yksi kaljupäisistä vartijoista sanoi ja veti voimakkaalla liikkeellä rautaportin kiinni Joselin ja kumppaneiden takana.

Josel toljotti tyrmistyneenä porttia ja sen takana sulkeutuvaa ovea. Heidät oli pakotettu vangeiksi ahtaaseen koppiin, eikä kukaan tehnyt mitään! Hän kohtasi Ragartin katseen ja näki järkytyksekseen koko ajan levenevän virneen miehen kasvoilla.

"Hoh hoh, pojua pelottaa", Ragart hekotti ja sai muut kääntymään katsomaan Joselia. Tietäväinen tuike välähti Zalin silmissä ja hänen uurteiset suupielensä taipuivat hymyntapaiseen. Ragart nauroi entistä kovemmin, ja Josel tuijotti paksua kauppiasta kuin mielipuolta. Mikä tässä tilanteessa muka on hauskaa?

Kun Zalkin oli yhtynyt parilla huvittuneella hörähdyksellä Ragartin ilonpitoon, Melgy sai tarpeekseen. "Painakaa nyt sitä nappia, saitte jo typerät naurunne", hän sanoi kyllästyneeltä kuulostaen ja tönäisi Ragartia kyynärpäällä kylkeen.

"Mutta kun poika pelkää tätä paikkaa", Ragart hohotti.

Siinä samassa kuitenkin tapahtui jotain. Pieni koppi tärähti ja - kyllä, se liikkui ylöspäin! Joselin ällistys sai Ragartin tyrskähtämään uudestaan. "Ensimmäinen kerta on aina kaikkein jännittävin - joka asiassa", kauppias sanoi ja vinkkasi silmää.

Josel mulkaisi myrtyneenä lihavaa miestä. Hän oli jo tajunnut, mistä oli kysymys. Paidoksessa oli vain vähän niin korkeita taloja, että niihin olisi kannattanut rakentaa hissejä. Siksi Joselkaan ei ollut koskaan päässyt sellaisen kyytiin.

Hän siirsi huomionsa Ragartista liikkuvaan koppiin. Hissi kohosi ihmeen vakaasti ja nopeasti ylöspäin. Josel yritti arvioida, millainen koneisto laitetta liikutti, mutta kopin sisältä sitä oli vaikea päätellä.

Siinä samassa hissi pysähtyi nytkähdyksen saattelemana. Melgy kiskaisi rautaportin syrjään ja tuuppasi sen takana olevan oven auki. Josel nieleskeli hissimatkan aikana lukkoon menneet korvansa auki ja työntyi Melgyn ja Zalin kintereillä ulos hissikopista. Vaikka hän olisi sata kertaa mieluummin palannut tavalliseen elämäänsä Paidoksessa, oli myönnettävä, että hissin tapaiset uudet kokemukset eivät olleet lainkaan hullumpia.

Hissin ulkopuolella odotti kaljupäinen palvelija. Hän astui pari askelta eteenpäin ja tiedotti kantavalla, joskin epäystävällisellä äänellä johdattavansa Zalin seurueineen "Isän" luokse.

He kulkivat leveää pylväskäytävää, jota valaisivat mahtipontisen suuret kristallikruunut. Suljetut puuovet reunustivat käytävää tasaisin välimatkoin toisistaan. Yksikään ikkuna ei kuitenkaan avautunut käytävälle, eikä Josel saanut kaipaamaansa tietoa siitä, miten korkealle hissi oli heidät tuonut.

Sitten käytävä päättyi muita korkeampaan oveen, jonka edessä seisoi kaksi tuimailmeistä ovivahtia. Joselia ja kumppaneita saattanut palvelija puhutteli heitä ja antoi käskyn päästää vieraat sisään "tähtihuoneeseen".

Toinen vartiomiehistä väänsi seinässä olevaa kampea, minkä seurauksena ovet aukenivat laahaavan äänen saattelemana. Niiden takaa ei paljastunut vielä tähtihuone, vaan pieni eteinen ja uusi pariovi. Myös se liikahti auki jonkin mekanismin avulla ja ryhmä astui Zalin johtamana peremmälle.

Josel oli ollut niin pökerryksissä hissimatkasta, ettei ollut ennättänyt pohtimaan, miltä paljon puhuttu tähtihuone voisi näyttää. Sitä olisi kuitenkin ollut mahdotonta kuvitella ennakolta. Tähtihuone oli suuri ympyränmuotoinen tila, jota peitti kupolimainen lasikatto. Se ja ulkoseinien valtavien ikkunoiden huimaavat näkymät kertoivat heidän tulleen hyvin korkealle, aivan tornin huipulle.

Pyöreän huoneen lattia oli porrastettu moneen eri tasoon ja siellä täällä oli erikorkuisia työpöytiä. Niille oli levitettynä piirustuksia ja paperipinoja sekä kummallisen näköisiä kojeita, joiden käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lämpötila huoneessa oli erittäin miellyttävä, minkä täytyi johtua kattoon sijoitetuista puhaltimista, jotka toivat raikkaan viileää ilmaa huoneeseen.

Siinä missä rakennuksen ulkoseinien vallitseva väri oli ollut heleä ruusukvartsi, tähtihuone suorastaan pursusi syviä vihreän sävyjä. Vihreää olivat huonetta rajaavat sermit, kupolin tukirakenteet ja lattiaa peittävät paksut matot. Kaikkein vangitsevinta vihreän sävyä tilaan toivat rakenteiden koristeupotukset, jotka välkehtivät lasikatosta tulvivassa auringonvalossa.

Pian Joselin huomion vei tähtihuoneen erikoisin yksityiskohta, tähtikaukoputket. Hän oli toki nähnyt koulussa tähtitieteen tunnilla kaukoputken ja saanut jopa kurkistaa sellaisen kautta taivasta. Nämä kaukoputket olivat kuitenkin toista maata kuin luokkahuoneen heppoinen vekotin. Tähtihuoneen lattialla oli korkeiden jalustojen nokassa valtavia, monen miehen kokoisia laitteita. Niiden putket osoittivat kattoon avautuvista luukuista eripuolille taivasta. Oli suuria kaukoputkia, vähän pienempiä kaukoputkia ja huoneen keskellä yksi jättimäinen laite, jonka pelkkään kääntämiseen tarvittaisiin useampi mies.

Laitteiden ympärillä ja pöytien ääressä hääri parisenkymmentä pitkiin tummanvihreisiin kaapuihin pukeutunutta miestä ja naista. He olivat kaikki jo keski-iän ylittäneitä ja totuttuun tapaan sukupuolesta riippumatta kaljupäisiä.

"Tähtitieteilijöitä. Arvostetuin asema, johon kukaan Maidorissa voi kohota", Ragart kuiskasi Joselille.

Tehtäviensä parissa ahertavat tähtitieteilijät tuskin vilkaisivat vieraita ja jatkoivat kiireisen näköisinä työtään. Osa heistä näytti kirjaavan laskelmia paperille, eräs heistä käytteli vimmatusti isoa harppia pöydälle levitetyn kankaan päällä ja muutama huolsi yhtä kookkaimmista kaukoputkista.

Silloin Ragartin rintamasuunta kääntyi. Huoneen keskellä seisoi paljain jaloin pikkuinen ukko, joka oli pukeutunut samanlaiseen vihreään asuun kuin tähtitieteilijät. Josel saattoi aavistaa, kuka hän oli.

Vanhus näytti hoksaavan tulijat ja onnahteli kävelykeppiin tukeutuen lähemmäs. Yksi tähtitieteilijöistä ryntäsi oitis tukemaan ukkoa, mutta tämä hätisti kädenheilautuksella auttajan pois.

"Izaskar, siitä on jo pitkä aika", Zal aloitti, kun ukko oli päässyt kuulomatkan sisälle.

Nyt Josel näki, ettei ukkeli ollut aivan niin pikkuruinen kuin kauempaa oli näyttänyt. Selvästi keskimittaista lyhyempi kuitenkin. Izaskar Ksellendor ei ollut muiden kaupunkilaisten tavoin täysin kaljuksi ajeltu, vaan valkoiset haituvat hänen korviensa päällä ja takaraivolla olivat kuin hullunkurinen kruunu, joka erotti hallitsijan alamaisistaan.

Kasvojen rypyt kertoivat korkeasta iästä, jota oli jostain syystä vaikea määritellä tarkemmin. Izaskar oli oudolla tapaa samalla kertaa raihnainen ja nuorekas. Kapea ja pistävä nenä teki hänet uteliaan näköiseksi. Katse sameanruskeissa silmissä oli valpas mutta jollain tapaa häiritsevä. Oliko se hullun katse, Josel mietti ennen kuin vanhus avasi suunsa.

"Totisesti on aikaa. Taidat pelätä minua ja mahtiani, kun et enää vaivaudu useammin vierailulle...Hih, se oli vitsi. Et sinä minua ole koskaan pelännyt. Hurja Zaltarim, asutun maailman etsijöistä hurjista kaikkein hurjin", Maidorin valtias sanoi.

Zal naurahti, muttei oikeasti vaikuttanut huvittuneelta.

Sen myötä Izaskar jatkoi pilkalliseen sävyyn: "Et sinä ainakaan kohteliaisuuskäynnille tullut. Milloin muka olisit ollut kohtelias minulle. Keitä nämä sinun palvelijasi ovat? Hei, tuon körmyn ja happaman akan minä muistan. Lihavakin näyttää tutulta...mutta tuota poikaa en ole koskaan tavannut. Eikös hän ole liian nuori juoksentelemaan kanssasi hirviöitä metsästämässä?"

"Tiedät hyvin, että minulla ei ole palvelijoita. Sinulla on satoja matelevia palvelijoita, minulla muutama luotettava ystävä. Silti luulen olevani sinua rikkaampi", Zal vastasi.

"Hahhaha, sinäkö muka rikas? Mutaisia kärrypolkuja tallaava ja hieltä haisevissa majataloissa yöpyvä kulkuri. Ehkä olet kokemuksista rikas, mutta ehei Zal, suuri tieto puuttuu sinulta ja on aina puuttunut. Ympyrän suhde halkaisijaan - 3,14159 26535 89793 ja niin edespäin. Lapsellisen helppoa. Vaan tiesitkö sinä sitä? Etpä varmasti", Izaskar pölötti.

Olankohautus oli ainoa vastaus, jonka Zal vaivautui antamaan.

Se oli vanhukselle pelkkä yllyke. "Kantaluku, keskiarvo, kohtisuora, kuutiojuuri, käänteisfunktion korotus! Et sinä tajua niistäkään mitään. Minä olen todistanut, millaisista palasista kryptinen maailmankaikkeus järjestyy. Minä näen putkillani kaiken, aivan kaiken!" Izaskar mesosi ja levitti käsivarsiaan kaukoputkiaan kohti.

Zal ei näyttänyt vakuuttuneelta, vaan kysyi ainoastaan: "Tarjotaanko tässä talossa enää istumapaikkaa ja tilkkasta juotavaa mutaisten kärrypolkujen tallaajille?"

Izaskar tapitti Zalia katse jähmettyneenä, mutta pyöräytti äkkiä päätään kahdesti kuin olisi piirtänyt nenällään ympyrää ilmaan. "Voi toki, vanha ystävä. Tervetuloa tähtihuoneeseen. Olette kaikki tervetulleita. Gattor! Heyar! Tuokaa hehkuviiniä ja leivonnaisia näille hyvin rakkaille ystävilleni. Te kuhnurit, tulkaa kestitsemään vieraitani!" Izaskar kailotti ja huitoi tähtitieteilijöitä luokseen kiireellä, joka olisi viitannut ennemmin uhkaavaan tulipaloon.

Kaksi vanhahkoa tähtitieteilijää pelmahti paikalle. Kunnioittavia sanoja Izaskarille kuiskailtuaan he riensivät toteuttamaan tämän käskyjä.

Keppiään käytellen Izaskar nilkutti Zalin ohitse ja viittoili innokkaasti vieraitaan seuraamaan. Aikaisempi töykeys oli vaihtunut vähän liian nopeasti vieraanvaraisuudeksi. Josel tapasi Ragartin katseen, joka kertoi että he kumpikin olivat samaa mieltä tähtitornin valtiaan henkisestä tasapainosta.

Vanhus johdatti heidät sermein rajattuun tilaan, johon oli matalan pöydän ympärille sijoiteltuna vihreänsävyisin kankain päällystettyjä raheja. Niille Izaskar ohjasi vieraansa istumaan ja valitsi itselleen selkänojallisen tuolin pöydän päästä.

Samalla kun vanhanpuoleiset tähtitieteilijät saapuivat tarjoiluvateja kantaen, Izaskar avasi taas keskustelun. Äskeinen vauhkoaminen oli tiessään ja ukko puhui levollisella mutta terävällä äänellä. "Ei minua kiinnosta ulkopuolinen maailma. Tiedän, että olet tullut tänne pyytääksesi apuani johonkin hankkeeseesi. Autoinko viimeksi, kun halusit sen yhden langenneen pois päiviltä? En auttanut, enkä auta nytkään."

Josel höristi korviaan, sana "langennut" tarkoitti, että keskustelua kannattaisi kuunnella tarkkaavaisesti.

Edelleen vain Zalin huomioiden Izaskar jatkoi puhettaan. "Näet mitä olen saavuttanut: kokonaisen valtakunnan. Nämä alamaiseni ovat lapsiani ja olen omistanut elämäni heille. Se mikä jää Maidorin muurien ulkopuolelle, ei kuulu minulle. Se on sinun metsästysmaatasi...sinun ja Taihanin, jos..."

"Oletko nähnyt häntä?" Zal keskeytti ääni käheänä, ja Josel oli havaitsevinaan oudon pilkahduksen hänen silmissään. Kuin toivoa ja sen alla muutakin, ehkä kipua.

"Taihania? Eikös sinun pitäisi hänen olinpaikkansa tietää? Silloin muinoin lemmiskelitte kuin kaksi pikku pupua", Izaskar sanoi ja nauraa käkätti perään.

"Riittää!" Zal ärähti, eivätkä hänen silmänsä vilkkuneet enää.

Izaskar myhähti Zalin puuskahdukselle. "Näin hänet viimeksi vuosia sitten. Kerroin siitä sinulle viime käynnilläsi. Muistathan? Hän lienee kuollut, kuten pian me kaikki muutkin", vanhus sanoi huolettomaan sävyyn ja nosti toisen paljaan jalkansa pöydän kulmalle.

"Ilmoita minulle, jos saat hänestä merkin", Zal sanoi viileästi.

"Toki, kautta kaikkien lännen suurten jumalten ilmoitan. Satunnaisluku, sulkulauseke, suorakulmio...suure. Milloin muka olen pettänyt luottamuksesi, khih, khih", Izaskar sanoi suu louskuen ja vaikutti taas tasapainottomammalta.

Pöytään laskeutui hiljaisuus, jonka pitkittyessä maisteltiin tähtitieteilijöiden tarjoilemaa hehkuviiniä. Josel nikersi sokerilla kuorrutettua korppua ja mietti, miksi Zal oli halunnut välttämättä piipahtaa Maidorissa. Käyty keskustelu ei vaikuttanut sen arvoiselta.

Zal lopetti jo painostavaksi muuttuneen hiljaisuuden. "On totta, että tarvitsen apuasi. Pahaenteiset merkit muutoksesta ovat ilmassa. Oletko kenties havainnut jotain itsekin?" hän kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta, sillä Izaskar ainoastaan toljotti mykkänä eteensä.

"Varjon Risti on ryhtynyt avoimeen kapinaan keisarillista valtaistuinta vastaan", Zal jatkoi tiivisti Izaskaria katsoen. "Paidos ja Ipalos ovat siirtyneet varjossa kulkijoiden haltuun. Myös huhuja ikävistä levottomuuksista kantautuu itäiseltä rajalta. Dimaloksessa on vielä rauhallista, mutta miten kauan. Keisaria ei ole nähty julkisuudessa puoleentoista vuoteen. Se huolestuttaa minua jopa enemmän kuin Varjon Risti."

"Mitä minä Dimaloksen poliittisesta kähminnästä tai Varjon Rististä piittaan?" Izaskar sanoi. "Ei Morth Lefretz uskalla usuttaa roskajoukkoaan kimppuuni. Minulla on suojanani keisarillinen lupaus, ruusukvartsimuurit, pelottomat alamaiseni ja tämä."

Izaskar veti kauluksensa alta esiin suuren punertavalla kivellä koristellun riipuksen, joka säihkyi lasikaton läpi loistavan auringon valossa. Maidorin iäkkään valtiaan kasvoille nousi hullaantunut ilme ja hetken hän ihasteli kimaltelevaa riipusta, kunnes sujautti sen haluttomasti takaisin vaatteiden alle.

Zal ei vaikuttanut vakuuttuneelta. "Ei tuosta ole sinulle apua, jos tuhannet varjon vartijat vyöryvät ylitsesi. Tai pahemmat: vra-dagraaj on nähty Paidoksen lähellä. Tämä poika näki sen. Eikö edes se huolestuta sinua?"

Izaskar vilkaisi Joselia kuin olisi vasta muistanut uudelleen tämän olemassaolon. "Pölhö poika on nähnyt omiaan ja vaikkei olisikaan, mitä sitten?"

"Hän ei nähnyt omiaan ja karmio eteläisessä Andiolissa tarkoittaa sitä, että meidän on varauduttava kaikkein pahimpaan. Karmiot ovat heräämässä ja petturit niiden mukana. Meidän kahden on ryhdyttävä toimiin, taisteluun. Ei ole muita kuin me kaksi!" Zal vastasi kiihkeästi.

"Mitä väliä taistelulla on?", Izaskar kysyi ja pudisti kaljua päätään. "Atomit jatkavat liikettään avaruudessa, tähtiä sammuu ja uusia syttyy, vaikka kuinka haraisimme vastaan. Jos petturit voittaisivatkin, myös he kuolevat aikanaan maailman sortuessa. Mikään ei ole ikuista maailmankaikkeudessa. Kuljemme kohti vääjäämätöntä tuhoa ja uutta alkua. Se on elämän kiertoliikettä, jonka rinnalla sinun taistelusi on merkityksetöntä. Ihmiskunta on pelkkä hiekanmuru tuossa ikuisuudessa. Miksi jatkat sotaasi, Zal? Etkö ole ymmärtänyt, että kaikki loppuu joka tapauksessa? Eikä maailmankaikkeudessa ole hyvää tai pahaa. On vain hiukkasia ja niiden liikettä. Miksi välittää sellaisesta, jolla ei ole suuressa mittakaavassa mitään merkitystä?"

"Et ajatellut ennen noin. Olit yksi meistä. Olit kanssamme sinä yönä! Miksi edes lähdit mukaamme, jos et tuon vertaa kunnioita sitä, minkä vuoksi emme silloin alistuneet pettureille? Kuolivatko Laftakom, Ob ja Anden turhaan?" Zal melkein huusi.

Muutama vihreäkaapuinen tähtitieteilijä kääntyi katsomaan, oliko kaikki hyvin. Joselkaan ei ollut koskaan nähnyt Zalia noin poissa tolaltaan. Puhe pettureista, nuo mainitut henkilöt, jotka olivat siis kuolleet...mistä oikein oli kysymys?

Izaskarin katseesta oli luettavissa ivallista sääliä. "Olet peruuttamattomasti juuttunut menneeseen, Zaltarim Fizol", hän sanoi. "Kaikki sinussa on mennyttä: muinaisten petojen ja noitien jahtaaminen, tuo kauhtunut kaapu ylläsi, raakkuva naakka olallasi ja yli-ikäisten seikkailijoiden remmi ympärilläsi...jopa Sinisen Kuun pönttöpäät kyllästyivät sinuun. Unohda se viheliäinen yö, unohda Laftakom, joka sitä paitsi inhosi sinua. Ei sietänyt toista etsijää itseään neuvomassa. Laftakom oli lopulta pikkusieluinen rukka. Älä sinä ole samanlainen. Unohda petturit, karmiot ja kasvottomat. Jää eläkkeelle ja viljele vaikka tomaatteja aikasi ratoksi."

Sanat viilsivät kuin tikari. "Vanha paskiainen", Ragart kirosi ja näytti olevan valmis karkaamaan Izaskarin kurkkuun. Melgy tuijotti vanhusta kasvot vihan vääristäminä, ja Marlkin oli puristanut suuret kouransa nyrkkiin.

Zalia katsoessaan Josel hänet ensi kertaa kunnolla. Salaperäisyyden verho ja tilanteen herruus olivat karisseet miehen kasvoilta. Tilalla oli silkkaa tuskaa, väsymystä ja epävarmuutta.

Sitten se kaikki oli kuin taikaiskusta tiessään. Zal kohotti leukaansa, suoristi silmälasejaan ja puhui: "Ehkä olet oikeassa, ehkä olen juuttunut menneeseen ja minun olisi syytä vetäytyä syrjään. Mutta kuka ottaisi minun paikkani? Kuka huolehtisi etsinnästä? Kuka varottaisi Riivatussa Maassa vaanivasta vaarasta? Kuka muistuttaisi nykypolvea siitä kauhusta, jonka ihmiskunta on kokenut ja voi kokea vastaisuudessakin? Sinäkö Izaskar Ksellendor? Sinä, joka et kestänyt ulkopuolista maailmaa ja linnoittauduit siksi niemellesi omaan pikkumaailmaasi. Kurkistelet täältä kyllä ulos, mutta vain putken kautta ja mahdollisimman kauas - tähtiin. Tiedät, että ne ovat sinun vaikutuspiirisi ulkopuolella, joten et voi tuntea syyllisyyttä velvollisuuksien laiminlyönnistä. Tähtiin et voi kurkottaa, vaikka haluaisit. Maailmaa voisit auttaa, muttet uskalla, koska et pysty hallitsemaan siellä jyllääviä voimia. Sinähän olet aina halunnut hallita asioita. Matematiikan lainalaisuuksia hallitset älylläsi ja tätä kaupunkia johdat pelkällä arvovallallasi. Yhteistä niistä kummallekin on järjestys, ja se tekee olosi turvalliseksi. Matemaattiset kaavat noudattavat aina tiettyä järjestystä ja tämän kaupungin asukkaat sitä järjestystä, jonka sinä heille määräät. Sen sijaan Maidorin ulkopuolista kaaosta sinä kavahdat. Sellainen sinä olet ja minä hyväksyn sen, mutta älä kuvittelekaan, että sinulla on oikeus pilkata minun valintojani. Äläkä enää koskaan kuulteni vähättele sitä, mitä koimme sinä hirveänä yönä kauan aikaa sitten."

Lopetettuaan Zal tuijotti Izaskaria kakkuloittensa läpi. Vain käsien tärinä paljasti, miten kovaa äskeinen puheenvuoro oli raastanut häntä. Myös Izaskariin Zalin sanat olivat tehneet vaikutuksen. Vanhus oli kalvennut kasvoiltaan ja hetken Josel arveli tämän vaipuneen uudestaan järjettömyyden tilaan.

Kalju papparainen kuitenkin suoristi ryhtinsä ja puhui, nyt paljon sovittelevampaan sävyyn: "Vaikuttavia sanoja, Zal. Totuuden sanoja, joita itse Laftakomkin pelkäsi. Sinä olet entisesi, jatka tärkeää työtäsi tuolla ulkopuolella." Izaskar huitaisi kädellään selventävän kaaren tarkoittamaan Maidorin ulkopuolista maailmaa.

"Minusta ei ole siihen...olet nähnyt...en ole aina kunnossa, vaikka alamaiseni muuta väittävät", hän jatkoi ja vilkaisi syrjäkarein tähtitieteilijöitä. "Tiedän, ettei minulla ole enää paljon aikaa. Edes me emme ole kuolemattomia. Siksi sinun on taisteltava yksin, kaiken sen puolesta, jonka vuoksi vastustimme pettureita sinä yönä. En ole unohtanut sitä enkä koskaan unohda heitä: Laftakomia, Obia, Jestokia, Andenia ja Taihania - missä hän sitten onkaan. Mutta minusta ei ole elämään Maidorin ulkopuolella. En enää tunne sitä maailmaa, enkä kestäisi siellä päivääkään. Siksi, Zal...on sinun tehtäväsi pelastaa ihmiset."

Izaskar vaipui tuolillaan äänettömyyteen ja katseli surumielisenä jonnekin, mitä kukaan muu ei voinut nähdä. Ragartin, Melgyn ja Marlin raivo näytti laantuneen ja he silmäilivät vanhusta odottaen ja ehkä hiukan säälien.

Zal ryki varovaisesti, jopa sovinnollisesti.

Se herätti Izaskarin horroksesta. "Kautta hypotenuusan! Muistin juuri...voin näyttää sinulle jotain. Uskoisin sen kiinnostavan sinua."

Hän vääntäytyi keppinsä avulla ylös tuolistaan ja lähti vaappumaan takaisin tähtihuoneen keskustaa kohti. Myös Zal nousi ylös ja vinkkasi muita seuraamaan. Tähtihuoneessa ahertavat tiedemiehet olivat keskeyttäneet askareensa ja tarkkailivat valtiaansa hidasta kulkua.

Izaskar pysähtyi matalahkon työpöydän eteen ja alkoi selata kovalla kiireellä sille levittyjä paperipinoja ja kansioita. Zal, Josel ja muut olivat saapuneet jo pöydän ääreen, kun hän näytti löytävän etsimänsä.

"Tässä...sait minut muistamaan. En pitänyt tätä aluksi tärkeänä, mutta vierailusi sai minut muistamaan Lufudonin...häntä tämä olisi kiinnostanut", Izaskar puheli ja aukoi samalla mustakantisen kansion sulkevia nyörejä.

"Lufudonin? Mitä tarkoitat?" Zal kysyi kuulostaen äkillisen kiinnostuneelta, ja Josel jäi pohtimaan, kuka tuo mainittu henkilö oikein oli. Zalin äänensävystä päätellen ei ainakaan ystävä.

"En ole koskaan kiinnittänyt huomiota vanhoihin legendoihin. Ne eivät ole ikinä merkinneet minulle mitään. Eihän niiden totuusarvoa voi mitata kuten fysikaalisia ilmiöitä. Mutta Lufudonia ne kiinnostivat...sitä pirulaista. Siksi arvelen, että tämä herättää mielenkiintosi", Izaskar selitti.

Hän oli levittänyt kansion sisällön pöydälle ja järjesteli papereita paremmin Zalille esitettäväksi. "En voi valitettavasti näyttää sinulle tätä kaukoputkesta. Emme näkisi sitä nyt päiväsaikaan, eikä se muutenkaan ole kuin pieni piste yötaivaan mustuudessa. Nämä kuvanvangitsimella kaukoputken linssistä otetut tuotokset havainnollistavat oikeastaan paljon paremmin ilmiön. Katso tätä", Izaskar sanoi ja viittoi Zalia lähemmäs pöytää.

"Tuhruinen kuva. Mitä sen pitäisi esittää?" Zal kysyi tutkailtuaan Izaskarin osoittamaa kartonkimaista paperia.

Josel yritti kurkistaa miesten takaa, muttei onnistunut näkemään kuin häivähdyksen jostain mustavalkoisesta.

"Tuo kuvassa näkyvä kappale on ilmestynyt kaukoputkiin vasta vähän aikaa sitten", Izaskar selitti. "Selvitimme sen radan laskutoimituksella, joka on liian hankala selostettavaksi kaltaisellesi maallikolle. Päädyimme siihen tulokseen, että kappale liikkuu vinhaa vauhtia omaa planeettamme kohti ja saavuttaa meidät varsin pian."

Zal tuhahti. "Jopa 'kaltaiseni maallikko' tietää tuollaisten kiertolaisten olevan tähtitaivaalla varsin yleisiä. Mikä tässä on olennaista? Mäjähtääkö tuo kivi niskaamme?"

Izaskar hieraisi ryhmyisillä sormillaan päälakeaan. "Ei mäjähdä. Se ohittaa planeettamme lähietäisyydeltä. Ja kyllä, tällaiset taivaalla kiitävät pyrstötähdet ovat hyvin yleisiä. Jopa näin suuret kuin tässä kuvassa oleva. Huomiomme kiinnittyi kuitenkin johonkin muuhun: sen väriin. Jopa näin pitkän matkan päästä se näkyy kaukoputkessa punaisena pisteenä. Punaisena kuin veri."

Mietintätauon jälkeen vanhus puhui taas: "Värin saa varmaan aikaan jonkin punertava mineraali, ajattelin ja unohdin koko asian tähän kansioon. Meillähän on paljon tärkeämpiäkin, koko maailmankaikkeuden olemukseen liittyviä tutkimuksia työn alla. Ei siinä ennätä kiinnostumaan yhdestä tähdenlennosta kovin pitkäksi aikaa. Mutta sitten minulle ilmoitettiin sinun saapumisestasi ja se palautti nuo vanhat ajat mieleeni. Muistin myös Lufudonin ja hänen tutkimuksensa, joita aina pidin pelkkänä soopana."

"Lufudonin?" Zal kannusti ääni kireänä Izaskaria jatkamaan.

"Niin, sillä lierolla oli päähänpinttymä punaisesta taivaankappaleesta, joka ohittaisi pallomme lähietäisyydeltä", Izaskar kertoi. "Muistan hänen tivanneen myös minulta tietoja sellaisesta. En osannut silloin auttaa häntä - millä minä osaisin arvata, mikä avaruuden miljardeista pyrstötähdistä häntä niin viehätti. Eihän hänellä ollut antaa edes mitään numerotietoja avukseni. Se pölvästi ei koskaan ymmärtänyt matematiikasta..."

"Mikä tahansa mikä kiinnosti Lufudonia kiinnostaa nyt myös minua. Tiedätkö jotain enemmän?" Zal keskeytti.

"Tiedätkö jotain enemmän", Izaskar matki ärsyyntyneen kuuloisesti. "Ei minua liikuta sen houkan epätieteelliset tutkimusten irvikuvat. En tiedä, enkä haluakaan tietää. Vähät välitän koko punaisesta pyrstötähdestä. Sen sijaan sinuna tutustuisin Koiranpään tähtisumussa tapahtuviin, sanoisinko merkittäviin purkauksiin, jotka..."

"Jorinasi tähtisumuista eivät kiinnosta minua. Kerro jotain hyödyllistä", Zal tiuskaisi.

Se oli liikaa kaljupäiselle vanhukselle. Hän läväytti luisevat kätensä yhteen niin, että kävelykeppi putosi lattialle ja kiekaisi: "Vai 'jorinat'. Jos tiede ei merkitse sinulle mitään, niin häivy silmistäni. Mene vaikka Ammodorin ennustajaeukkojen pakeille. He antavat pelkästään sellaisia vastauksia, jotka miellyttävät kuulijaa. Sitä mieluisampia, mitä isomman setelitukun suostuu lahjoittamaan heidän pötypuheensa rahoittamiseksi." Sen sanottuaan vanha mies käänsi selkänsä Zalille ja ryhtyi selkä kumarassa päämäärättömästi hypistelemään pöydällä olevia papereita.

Zal näytti tuskastuneelta ja vilkaisi Ragartia, joka rypisti kulmiaan ja nyökkäsi kannustavasti Izaskarin suuntaan.

Vaimeasti huokaisten Zal taikoi sopua ääneensä. "Olen pahoillani, että ilmaisin itseäni niin tylysti. Näistä neuvoistasi on ollut kosolti apua. Tiedäthän, etten ymmärrä matematiikasta mitään...se saa minut hermostumaan..."

"Sanoja, pelkkiä sanoja, mutta olkoon. En jaksa riidellä kanssasi. Kysy mitä kysyt, niin vastaan", Izaskar lausui jotenkin uupuneesti ja kääntyi takaisin Zalin puoleen.

"Miten pian tuo punaisen pyrstötähden odotetaan ohittavan planeettamme?"

Izaskar raaputti kaljuaan kuin muistiaan virkistääkseen. "Suunnilleen seitsemän kuukauden kuluttua, muistaakseni. Onko sillä jotain merkitystä?"

"En tiedä vielä. Voisinko silti ottaa nämä kuvat mukaani?"

"Vie pois, mitä minä niillä", Izaskar tuhahti ja sysäsi kartongin Zalille. "Enkä tiedä asiasta muuta, joten turha ruveta jankkaamaan."

Seurannut hiljaisuus oli yhtä epämukava kuin aiemmatkin. Izaskar naputteli kepillään lattiaa poissaolevan näköisenä; vaikutti siltä kuin hulluus oli jälleen tarraamassa häneen kiinni.

Ehkä huoneessa ahertavat tähtitieteilijätkin huomasivat sen, sillä yksi heistä kiirehti vanhuksen luo. Hän loi Zalia kohti moittivia silmäyksiä ja ilmoitti: "Isän pitäisi päästä lepäämään."

Izaskarin vastaus ei kuitenkaan ollut toivotunlainen. "Lepäämään! Lepäämään, juuri kun olemme maailmankaikkeuden ihmeellisempien arvoitusten ratkaisun äärellä. Ei ikimaailmassa!" hän kieltäytyi hurjistuneena ja hutki kepillään ilmaa kuin olisi tavoitellut jotain näkymätöntä vihollista.

Vihreäkaapuinen tähtitieteilijä perääntyi kunnioittavan matkan päähän odottamaan purkauksen loppumista.

Zal katseli Izaskarin riehumista tulkitsematon ilme kasvoillaan. Josel mietti, oliko Zal surullinen vanhan tuttavansa alennustilasta, vai seurasiko hän tämän kohtausta halveksuen.

Viimein Izaskar vaikutti tyyntyvän ja tömäytti kävelykeppinsä lattiaa vasten. Lepäämistä ehdottanut tähtitieteilijä otti epävarman askeleen herraansa kohti, mutta yksi ainut mulkaisu Izaskarilta sai hänet perääntymään uudestaan.

Vanhus pyöritti päätään ja päästi pari paheksuvaa maiskahdusta, kunnes kääntyi Zalin puoleen. "Mitä sinä vielä täällä teet? Haluatko sinäkin toimittaa minut lepäämään?"

"En toki, olisi yksi toivomus. Laivallamme on kuumesairas poika, tarvitsimme pikaisesti osaavaa lääkäriä ja lääkkeitä."

Zalin sanat saivat Joselin terästäytymään, mutta Izaskar ainoastaan pyöritteli hiljakseen päätään kuin yrittäen ymmärtää, oliko pyyntöön kätketty jokin epämieluisa piiloviesti. Hetken perästä hän mutisi poissaolevasti: "Taihan aina saarnasi taudinaiheuttajista ja sen sellaisesta, en jaksanut kuunnella silloin. Lääketiede ei ole kovinkaan merkittävä tieteenala maailmankaikkeuden mittakaavassa." Sen sanottuaan Izaskar vaikeni ja tuijotti tylsästi lattiaa.

Vasta Zalin rykäisy havahdutti hänet. "Laventaja, liittoluku, likiarvo...Lääkkeitä! Aivan niin", Izaskar sopotti.

Sitten hän kääntyi edelleen taustalla odottavan tähtitieteilijän suuntaan. "Kuulit mitä ystäväni Zal pyysi. Toimita heidän laivalleen hyvämaineinen lääkäri ja tarvittavat rohdot."

Kun tähtitieteilijä lähti panemaan käskyä täytäntöön, Josel rentoutui hieman. Ehkä Zdain voisi kaikesta huolimatta selvitä.

Pian Zal alkoi tehdä lähtöä. Hän vaihtoi Izaskarin kanssa jäähyväissanoja, nyt ihan ystävällisessä hengessä. Ragart ja Melgy näyttivät jokseenkin helpottuneilta, vierailu Maidoriin oli tainnut sujua toivottua paremmin. Tai sitten he yksinkertaisesti olivat huojentuneita päästessään pois sekopäisen vanhuksen läheisyydestä. Joselkaan ei odottanut mitään muuta kuin paluuta laivalle - tai ehkä ennen sitä kuitenkin hissimatkaa alas.

*