5. luku, 2. kirja

"Izaskar Ksellendor, ajatuksenne miellyttää minua entistä enemmän nyt, kun se on saatettu käytäntöön. Kylmän Pohjoisen hiilivarannot ovat pitkään olleet Keisarikunnalle pelkkä tavoittamaton haave. Mutta te rakensitte meille järjestelmän, jolla pääsemme vihdoin hyödyntämään noita rikkauksia. Yliopiston parhaat teknikotkaan eivät olisi pystyneet samaan. Olette nero!"

"Teidän majesteettiinne, olen aina ollut Negosin suvun uskollinen palvelija. Nykyaikaisen kaivosjärjestelmän rakentaminen ja leirihallinnon pystyttäminen ei lopulta ollut kovinkaan vaikeaa. Muutama laskutoimitus kustannuksista, hyödyistä ja tarvittavista resursseista..."

"Vähättelette itseänne! Vihdoinkin Andiolilla on Kylmä Pohjoinen tosiasiallisesti hallussaan. Ja vihdoinkin meillä on ratkaisu ylijäämäväestön ongelmaan sekä tietysti valtion vihollisten rauhoittamiseen - jopa perhekunnittain. Teloitukset kun ovat suuressa mittakaavassa niin kovin vaivalloisia ja sotkuisia."

"Jos niin sanotte, keisarini. Andiolin paras on minunkin parhaani."

"Varmasti, mutta kaltaisenne isänmaanystävä ansaitsee tuntuvan palkkion vaivoistaan. Mitä tahtoisitte?"

"Teidän majesteettinne...kun kerran kysytte. Tarvitsen turvallisen paikan, jossa voin elää ja harjoittaa tiedettä. Sellaisen, jossa kukaan ei häiritse tutkimuksiani. Niin ja tarvitsen myös lukuisia alaisia ympärilleni."

- Katkelma Izaskar Ksellendorin ja keisari Tarassis III:n välisestä keskustelusta vuonna 1554.

Zdain
Vaahtovirta, Andiolin keisarikunta

Päässä kieppui. Kaikki oli niin sekavaa, oli ollut jo pitkän aikaa. Tuntui siltä kuin mistään ei saanut tolkkua, ei ollut mitään mihin tarttua kammetakseen itseänsä pois hukuttavasta painajaisesta. Zdain muisti miten Lurkin piiska oli viuhunut, jaellut iskuja ja satuttanut. Häneen oli sattunut niin paljon, että pelkkä asian ajatteleminenkin teki kipeää. Ja sitten sisään oli tullut hirviö, aukonut kitaansa ja nauranut. Muuttanut muotoaan ja taas nauranut. Zdain ei tiennyt mikä tai kuka hirviö oli, mutta se oli pelottavinta, mitä hän oli koskaan kokenut.

Sen jälkeen kaikki oli muuttunut mustaksi. Kun hän oli havahtunut, ympärillä oli kaikunut ja paukkunut. Oli tuntunut siltä kuin tuhat korviasärkevää pasuunaa olisi toitottanut samanaikaisesti. Sitten olivat tulleet värit: viininpunaista, myrkynvihreää, säkenöivän sinistä - kaikkea sekaisin. Zdainia oli oksettanut, värit olivat polttaneet hänen silmiään ja äänet ujeltaneet korvissa. Oli ollut vuoroin kylmä ja kuuma. Pää oli tuntunut halkeavan kahtia. Kipu oli vihlonut koko ruumiissa ja Zdain oli uskonut kuolevansa. Pian mustuus oli jälleen ahmaissut hänet.

Jossain vaiheessa Zdain oli havahtunut pimeydestä vähäksi aikaa, muttei muistanut sen tarkemmin. Nyt hän nukkui. Hän tiesi nukkuvansa, mutta ei löytänyt polkua, jota pitkin palata valveillaolon maailmaan. Ei yksinkertaisesti ollut voimia herätä.

Siksi hän oli nukkunut. Oli nukkunut muttei levännyt. Hän oli nähnyt unta, jossa kaameat värit ja ulvovat torvet jatkoivat leikkiään. Sama uuvuttava painajainen oli toistunut uudestaan ja uudestaan. Ehkä sadan, ehkä tuhannen kertaa, se oli toistunut. Zdain oli väsynyt laskemaan, hän oli liian väsynyt jatkamaan unta, jota ei päässyt karkuun. Aina kun toitottavat torvet ja kieppuvat värit olivat hellittäneet, hänet oli pudotettu takaisin mustuuteen. Ja yhä uudestaan hänet oli vedetty sieltä kohtamaan aistiharhojen riuduttavat kauhut. Ei ollut sijaa levolle ja paranemiselle, oli vain painajainen ja mustuus, painajainen ja mustuus...

Zdain ei osannut arvioida, miten pitkään sitä oli jatkunut. Oliko hän nukkunut viikon, kuukauden vai vuoden? Ainakaan ei ollut enää helppo muistaa, mistä hän oli tullut ja kuka hän oli ollut. Vaikka painajainen oli ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hellittänyt otettaan, hän ei ollut silti herännyt. Ehkä hän oli lopulta päättänyt päivänsä, sillä unet olivat nyt paljon miellyttävämpiä. Sekavia toki, mutta eivät painajaisia. Zdain oli nähnyt lempeitä värejä ja hiljaisesti solisevia ääniä, vähän kuin musiikkia.

Seuraavaksi uneen oli tullut utuisia ihmiskasvoja. Oli ollut ankarailmeinen komea mies, jonka kasvoja viisti synkkyyden varjo. Unen mies oli katsonut Zdainia ja kääntynyt pois. Kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta sylkäissyt maahan ja kääntänyt kylmästi selkänsä. Hän oli niin kovin tuttu mutta vieraaksi muuttunut. Isä.

Muitakin Zdain muisti. Kaunispiirteisen naisen, joka oli pitänyt häntä sylissä joskus hyvin kauan sitten. Ennen kuin halaukset olivat loppuneet. Äiti. Ja iloisen pojan, joka oli keksinyt parhaat leikit, opettanut miekkailemaan ja kutsunut Zdainia pikkuveljeksi. Venr.

Nuo kolme hän muisti, vaikkei sen olisi pitänyt olla mahdollista. Eihän kuolleiden kuulunut muistaa mitään eikä menneisyydellä ollut heille väliä. Ikiunen piti olla pelkkää pimeyttä, kuin järven syvänne, jonne kuollut sai vajota vailla eletyn elämän painolastia. Sanottiin että kuolema oli ikuisuus rauhallista lepoa mustuudessa. Mutta sellaista Zdainin uni ei ollut. Ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan riippui sittenkin tämänpuoleisessa?

Zdain muisti toisenkin naisen. Tiukkailmeinen, harmaantunut nainen kumartuneena hänen ylleen. Sama nainen vaihtamassa käärettä otsalle. Tuokin nainen hänen olisi pitänyt muistaa jostain, mutta vaikka Zdain kuinka pinnisteli, hän ei saanut palautettua sitä mieleensä.

Hän lipui muistoissaan kauemmas, kevyisiin uniin, jotka saivat hänet hymyilemään. Hymyilemään ja punastumaan. Hän muisti Aden. Hän muisti Aden tummat jäsenet kiertyneinä oman vaaleamman vartalonsa ympärille. Heidän yhteisen alastomuutensa. Kuinka Zdain oli huohottanut ja hyrissyt mielihyvästä Aden syleilyssä. Kuinka Ade oli osannut koskettaa häntä juuri oikein. Oli koskettanut hellästi ja kovaa samaan aikaan. Ja kuiskaillut omalla kielellään asioita Zdainin korvaan. Sellaisia asioita, jotka saivat hänet punastumaan vielä unenkin läpi.

Eräänä päivänä Ade oli ollut poissa. Ajettu tiehensä, karkotettu. Isä oli huutanut, räyhännyt ja uhannut tappaa poikansa turmelijan. Hän oli vienyt Aden Zdainilta. Oli vienyt, vaikka Zdain oli itkenyt ja rukoillut. Isä oli ainoastaan katsonut halveksuen ja kääntänyt selkänsä.

Ikävän häväistyksen paljastuttua Dareis Monteilonin katseesta oli kuultanut synkkä pettymys, Elyssa Monteilon ei enää koskaan rutistanut poikaansa syleilyynsä ja Venr Monteilonin nauruun oli tullut surullinen vivahdus. Ja Ade oli ollut poissa.

Käskynhaltijan pojan kunnia - sairaasta himosta myit sen ja tahrasit perheesi. Se saasta ei edes pieksemällä irtoa. Eikä häväisty poika ole oma poika ollenkaan.

Zdain vääntelehti vuoteellaan. Hän muisti lisää, muisti liikaa ja se sattui. Uni oli melkein yhtä paha kuin se kieppuvien värien ja pauhaavien torvien täyteinen painajainen. Zdain halusi pois, hän halusi lopettaa kuolleena olemisen, hän halusi herätä.

Hän yritti ja se toimi! Luomet raottuivat ja häikäisevä valo sai hänet sulkemaan ne kiireesti uudestaan. Zdain kuuli ääniä viereltään: joku tai jotkut liikkuivat. Hän tunsi myös makaavansa jollain pehmeällä. Sängyssä! Sen oli oltava sänky. Mutta siellä, missä hän viimeksi oli ollut hereillä, ei ollut sänkyä. Missä minä olen?

Zdain halusi tietää ja siksi hän raotti häikäisystä välittämättä uudestaan luomiaan. Silloin hän näki silmät. Suuret siniset silmät, jotka katsoivat suoraan hänen omiinsa. Kun Zdain muisti kenelle nuo silmät kuuluivat, hänen tuli äkkiä hyvä olo.

"Olet hereillä!" sinisen silmäparin omistaja hihkaisi, ja Zdain yritti hymyillä vastaukseksi. Hän oli hereillä!

*

Franz
Paidoksen provinssi, Andiolin keisarikunta

Yö oli vuodenaikaan nähden synkkä ja kalsea, mitä vaikutelmaa pian lähdön jälkeen alkanut tihkusade voimisti. Franz ei kuitenkaan valittanut tai tuntenut kylmää. Hän oli edelleen kiihdyksissä kaikesta majatalossa tapahtuneesta. Niin kiihdyksissä, ettei edes väsyttänyt yhtään, vaikka hän oli nukkunut kunnon yöunet viimeksi ties milloin.

Vanha juoppo ratsasti edessä tasaisen kovaa tahtia kurjalla kaakillaan, joka oli rujosta ulkomuodostaan huolimatta osoittautunut varsinaiseksi juoksijaksi. Ukko kutsui hevosta nimellä Tuulispää, mikä vastoin ennakko-oletuksia sopi kestävälle ja nopsalle ratsulle. Franz pyöritti ihmeissään päätään ja hoputti lämpöisenä höyryävää Valvattia, jotta pysyisi ukon kannoilla. Vanha resupekka oli täynnä yllätyksiä ja Franz oli melko varma, ettei hän ollut vielä nähnyt puoliakaan niistä.

Kharl oli ratsastanut koko matkan Franzin takana ja pysytellyt epätavallisen hiljaa. Ehkä trubaduurikin tarvitsi omat rauhoittumisen hetkensä, jotta jaksoi vetää hullunkurista rooliaan muiden edessä.

Franz oli edelleen pyörällä päästään myös siksi, että oli noin vain suostunut lähtemään kahden ventovieraan matkaan. Vaihtoehtona tosin olisi ollut Varjon Ristin kynsiin jääminen, mutta siltikin ratkaisu tuntui uhkarohkealta. Mitä hän oikeastaan tiesi kummastakaan miehestä? Ei yhtikäs mitään, ei edes heidän nimiään. Samassa juonessa he varmasti olivat; luultavasti poistuminen majatalosta oli suunniteltu kaiken varalta jo paljon ennen varjon vartijoiden saapumista.

Soppa oli sakea ja Franz oli sekoitettu siihen mukaan lupaa kysymättä. Mitä äitimuorikin mahtaisi sanoa, jos tietäisi.

Ajatus äidistä aiheutti onton puristuksen rintaan. Jossain Ginnavere Landez varmaankin valvoi ja ikävöi poikaansa. Kaupasta ja pikkusisaruksista oli äidillä muutenkin ihan tarpeeksi huolta ja nyt hän joutui vielä murehtimaan esikoisensa kohtaloa.

Huono omatunto kolkutteli takaraivoa, mutta mitään ratkaisua Franz ei keksinyt. Paidokseen palaaminen ei ollut sellainen. Väkisin hän työnsi äidin mielestään ja keskittyi nykyhetkeen, ratsastukseen, yöhön - siihen, jota koko ajan enemmän saattoi kutsua seikkailuksi.

Sade ja tuuli vihmoivat kurjasti naamaa vasten, mutta etummaisena ratsastavalla ukolla ei ollut aikomustakaan pysähtyä. Takaa-ajajat olivat varmasti kintereillä, Franz uskoi. Sana kahakasta majatalossa oli taatusti jo kiirinyt Paidokseen saakka, eikä Varjon Ristillä olisi isokaan työ yhdistää Franzin pakoa ja Kalpean Kulkurin tapahtumia toisiinsa.

Olisi ollut paljon parempi, jos Kharl olisi tappanut kaikki majatalon varjon vartijat. Se olisi antanut heille hieman enemmän etumatkaa. Pelkistä kylän maatyöläisistä tuskin olisi ollut karkulaisia jahtaamaan, vaikka kuinka Varjon Ristin hännystelijöitä olivatkin.

Silti Franz arveli ymmärtävänsä, miksi Kharl oli jättänyt miehet henkiin. Oikean seikkailijan kuului olla jalomielinen, ihan niin kuin Andreuz Sandkanin kirjojen Trubaduuri-Kharlkin oli. Kirjoissa seikkaileva Kharl ei tohtinut surmata edes inhaa Naamiovarasta, vaikka tämä oli hänen pahin vihollisensa.

Tosin kirjasankarin ritarillisuus saattoi johtua myös siitä, että Naamiovarkaan piti säilyä hengissä seuraavaa kirjaa varten. Joselin isä ei tainnut jaksaa nähdä vaivaa keksiäkseen sankarilleen uutta kiusanhenkeä jokaiseen romaaniinsa, Franz ajatteli hymyillen.

Kharlin filosofiassa oli jalomielisyyden lisäksi jotain muutakin, joka kiehtoi Franzia. Kieltäytymällä tappamasta varjon vartijoita Kharl oli myös tehnyt heidän pakomatkastaan paljon jännittävämmän.

"Seikkailu vailla jännitystä on kuin taikina vailla hiivaa", Kharl oli lausunut. Vai oliko se sittenkin ollut kirjojen Kharl? Mies ja kirjahahmo menivät Franzin päässä jatkuvasti sekaisin.

Joka tapauksessa oli erikoisella tavalla kutkuttavaa ratsastaa kevätyössä tietäen, että milloin vain joukko varjon vartijoita voisi ajaa heidät kiinni. Aivan kuin hiiva nostatti taikinan, niin jännitys nostatti seikkailun, Franz totesi itselleen ja huomasi äkkiä olevansa hyvin innoissaan kaikesta.

*

Aamu sarasti jo, kun he saapuvat paikkaan, jonne vanha ukko oli halunnut heidät johdattaa. He olivat taluttaneet ratsuja jonkin aikaa kapeilla metsäpoluilla mutkitellen. Puut kasvoivat tiheinä, melkeinpä vastustellen kolmen ihmisen ja kolmen hevosen halua tunkeutua metsän siimekseen. Oksia joutui tavan takaa siirtämään kädellä kulkureitin edestä ja juurakot suorastaan tuntuivat haluavan kampittaa kulkijat.

Franz ei silti harmitellut metsätaipaleen vaikeutta. Jos heitä koskaan oli takaa ajettukaan, eivät varjon vartijat ikikuuna löytäisi pöheikön keskelle. Niin hän ainakin halusi uskoa.

Kun polku teki suuren kiven jälkeen jyrkän mutkan, ukko kohotti kättään ja huikkasi taakseen: "Olemme perillä."

Franz taputti Valvattia rohkaisevasti ja kurkotti ukon hevosen takaa kaulaansa nähdäkseen paremmin paikan, johon he olivat saapuneet.

Metsän keskellä oli pieni raivio, jo melkoisen heinittynyt ja vesakkoinen. Raivion toisella reunalla nökötti matala laudoista rakennettu tölli, jota oli vaikea kuvailla millään muulla sanalla kuin "ruma". Tölli oli väriltään nuhjuisen harmaa ja silminnähden lahonnut. Huussin virkaa toimitti kaatumaisillaan oleva koppi kivenheiton päässä asumuksesta. Rähjäisyyden kruununa olivat pihamaalla risteileville naruille ripustetut rääsyt, joiden Franz otaksui olevan ukon kuivumaan unohtamia vaatteita.

Vaikkei juopon epäsiisti ulkomuoto ei ollut paljoa luvannut majoituksen tasosta, Franz oli sentään toivonut vähän parempaa. Taluttaessaan Valvattia mökkiä kohti hän aprikoi, millaista mahtaisikaan olla ukon tarjoama ruoka. Näissä puitteissa loistokattausta tuskin kannattaisi odottaa.

Hevosten laitumeksi oli rajattu tilkku raiviosta. Kun eläimet oli juotettu, Franz ryhtyi Kharlista mallia ottaen harjaamaan Valvattia. Väsyneenä ja vatsa kurnien se kävi työläästi, mutta lopulta Franz antoi harjakätensä vaipua ja seurasi miehiä sisään tölliin.

Heti oviaukkoon astuessaan hän haistoi saman pistävän lemun, joka lähti ukostakin. Tässä löyhkässäkö he joutuisivat nukkumaan seuraavan ja mahdollisesti vielä useammankin yön? Eikö röttelön isäntä itse hoksannut olevansa pesun tarpeessa?

Sisällä oli hämärää, sillä ikkunat olivat pienet ja likaiset. Ukko murahteli itsekseen ja tapaili sitten kiikkerän näköisen hyllyn reunalta öljylampun käsiinsä. Miehen sytyttäessä sitä Franz tutkiskeli asumuksen sisätiloja.

Ahdas tölli oli sentään hitusen kodikkaampi kuin ulkoa olisi saanut kuvitella. Ainoan huoneen seinustoilla oli pari leveää makuulaveria ja tuvan peräseinää koristi tilaan nähden järkälemäinen takka, joka nähtävästi toimi sekä lämmön tuojana että ruoanlaittopaikkana. Lisäksi tupaan oli ahdettu pieni pöytä, kaksi jakkaraa sekä iso kolhiintunut kaapinrotisko. Ahtauden tuntua korostivat siellä täällä lojuvat tavarat, vaatemytyt sekä toiselle lavereista kasattu pino eläinten taljoja.

"Uskaltakaapas sanoa jotain epäystävällistä pesästäni, niin heitän teidät ulos", edelleen öljylampun kanssa tuhertava ukko murjaisi.

"Kotisi on kaunis kuin morsian kukkeimmillaan", Kharl lausahti ja taivutti ylävartalonsa kumarrukseen.

Hän sai palkaksi äkeän silmäyksen ukolta. "Tämä ei ole koti, vaan pesä! Minulla on monta pesää eri puolilla Andiolia, vaan ei yhtään kotia."

"Pahoittelen lipsahdustani, arvon ärtyisä isäntä."

"Voisit samaan syssyyn pahoitella sitä, että olen joutunut raahautumaan yli viikon ajan jokaisena hiiskatin iltana tuonne kirottuun majataloon ryyppäämään vain sinun saapumistasi odottaen. Ja sitten kun lopulta vaivaudut näyttämään naamasi, tuot mukanasi lauman varjon koiria ja tuon halvatun penikan!" ukko rähisi ja osoitti likaisella kädellään laverin reunalle istahtanutta Franzia.

"Pahoittelen myös sitä, ystäväiseni", Kharl sanoi. "En vain päässyt saapumaan Kalpeaan Kulkuriin aikaisemmin. Olisin lähettänyt viestin, mutta sinun verraton pesäsi ei sijaitse postivaunujen reittien varrella."

Franz kuunteli kiinnostuneena sananvaihtoa. Vanha juoppo ei siis ollut istunut sattumalta Kalpeassa Kulkurissa, eikä Kharlkaan ollut valinnut paikkaa syyttä yösijaksi. Seikkailijoiden parissa mikään ei totisesti ollut sellaista, mitä sen ensi silmäyksellä voisi uskoa olevan. Minulla on vielä paljon opittavaa, Franz ajatteli.

Ukko murahti jotain epämääräistä ja iskeä kalautti lommoisen ja nokisen teepannun takan yhtä nokiselle reunalle. Sitten hän ryhtyi hiljaa itsekseen örähdellen sytyttämään tulta takkaan. Kharl seurasi hänen puuhiaan muikea ilme kasvoillaan, mutta ukko ei vaikuttanut kaipaavan apua tai juttuseuraa.

Franz oli sillä välin pöyhinyt itselleen kohtalaisen mukavan sijan makuulaverin olkipatjalle. Hän nojasi päänsä seinään ja päästi viipyilevän haukotuksen. Ei kai täältä sentään mitään syöpäläisiä tartu, hän pohti eikä jaksanut vastustella, kun silmäluomet alkoivat lurpahdella kiinni.

*

Hän seisoi kalliorannalla ja seurasi, miten aallot pyyhkivät rantakivien yli. Meri velloi mustana ja pilvien peittämä taivaskin oli vaarallisen synkkä. Myrskytuuli tarttui Franzin vaatteisiin, riepotteli niitä ja tahtoi tempaista mukaansa.

Franz nauroi riemuissaan eikä välittänyt ympärillä pauhaavasta myräkästä. Hän ahmaisi väkevältä tuoksuvaa ilmaa keuhkoihinsa ja yritti tavoittaa merisuolan maun, saman jossa merimiesten tarinat aina viivähtivät. Sitten hän nojasi tuuleen ja kuvitteli voivansa lennähtää ilmaan. Tämä oli ihka oikea meri, jonka näkemisestä hän oli niin pitkään haaveillut.

Silloin jokin tumma vilahti silmänurkassa. Franz kääntyi ympäri ja vavahti säikähdyksestä. Kallion päälle, aivan saaren korkeimmalle kohdalle oli rakennettu torni. Se oli kuin metsäpalon kärventämä puunrunko, mustana törröttävä pylväs, jonka ikkunoista ei valo kajastanut.

Tornista huokui jotain puistattavaa, vihamielistä. Äkkiä Franz ei halunnutkaan seistä rannalla ja iloita myrskyn tahtiin. Nyt tuulessa oli kolea tuntu. Se puhalsi täydellä voimallaan, ajoi Franzia pois rannalta tornia kohti.

Vaikka Franz kuinka kamppaili, tuuli oli vahvempi. Väkisin hänen jalkansa tavoittivat kiveen hakatut askelmat, jotka veivät kalliorinnettä ylös tornipolulle. Ja pian hänen edessään kohosi torni kaikessa kaameudessaan. Polku päättyi oviaukolle, josta paistoi vastaan silkka pimeys. Franz otti viimeiset, kankeat askeleet ja...

*

"Penikka! Syömään!"

Franz hätkähti huutoon. Hän räväytti silmänsä auki ja löysi itsensä samalta makuulaverilta, johon oli nukahtanut. Ilmassa lemahti edelleen vanhan juopon hiki, mutta astioiden kolina lupaili ruokaa.

Painajainen...torni. Äsken se oli tuntunut niin todelliselta. Franz ravisteli torkkumisesta sumeaa päätään ja siirtyi laverilla lähemmäs ruokapöytää. Sille oli katettu kolme huonosti pestyä teekuppia, tummaa leipää, epämääräisen näköistä hilloa ja köntti suolalihaa. Ukon tarjoilut eivät kovastikaan poikenneet hänen asuinpaikkansa tyylistä.

Ukon kehotuksesta Franz kävi aterioimaan. Leipä oli jokseenkin tuoretta ja hillokin kyllin makeaa ollakseen siedettävää. Suolalihan hän sen sijaan sai kurkusta alas vain yökkäilyn saattelemana. Ukko tietysti huomasi Franzin kakomisen ja loi poikaan tuikean murahduksen säestämän katseen.

Kharl oli jälleen se, joka avasi keskustelun. "Kuomaseni, oletko kuullut mitään vihulaisestamme? Onko tarkka nenäsi saanut vainun epärehellisestä ryöväristä?"

Ukko röyhtäisi pahatapaisesti ja alkoi puhua: "Kyllä. Kolme päivää ja kolme yötä roikuin sen penteleen kintereillä. Aina hän eksytti minut ja aina pääsin uudestaan jäljille. Olimme päässeet Idänturvaan vievälle tielle, kun jouduin antamaan periksi ja palaamaan kiireellä Kalpeaan Kulkuriin. Se oli puolisentoista viikkoa sitten. Silloin et ilmestynyt paikalle, joten Naamiovarkaalla on kohta parin viikon etumatka meistä."

"Naamiovarkaalla!" Franz älähti ja miehet kääntyivät katsomaan häntä.

"Niin?" Kharl näytti kysyvältä.

"Ei mitään Naamiovarasta ole olemassa. Se on Andreuz Sandkanin luoma hahmo. Ihan kuin Trubaduuri-Kharl!" Franz huudahti vähän ärsyyntyneenä. Ei tässä ollut mitään järkeä. Pelleilivätkö nuo kaksi hänen kustannuksellaan?

Ukko pärskähti vihaisesti ja Kharlin kasvot punehtuivat kuin loukattuna. "Kyllä minä koen olevani aito ja elävä Trubaduuri-Kharl ja ihan yhtä elävä on myös viholliseni Naamiovaras", mies sanoi hyvin pahastuneella äänellä.

"Pirulauta penikka, nyt loukkasit häntä!" ukko ärjyi.

Osaamatta sanoa yhtikäs mitään Franz tuijotti eteensä. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, viiksekäs mies oli päästään vialla ja tosiaankin kuvitteli olevansa Trubaduuri-Kharl. Viimeistä piirtoa myöten koko kuvio selkeni. Myös kirjojen Kharlilla oli Piparkakku-niminen hevonen ja myös kirjojen Kharl oli seikkaillut Dafrenheldin linnassa, kuten outo miekkonen oli Franzille heti vankilasta paon jälkeen höpissyt. Ja kaikki ne muut runomuotoon lausutut horinat ja soittotaitokin - suoraan kuin Joselin isän kynästä.

Franz soimasi itseään. Vihjeet olivat olleet koko ajan tarjolla, mutta hän ei ollut tajunnut yhdistää niitä toisiinsa. Olisi pitänyt äkätä miehen olevan seinähullu ja ottaa hatkat tilaisuuden tullen. Enää pakeneminen ei ollut mahdollista.

Hän veti syvään henkeä. Oli ajateltava kirkkaasti. Franz muisti kuulleensa, että yleensä tällaiset mielitautiset olivat paitsi tasapainottomia myös väkivaltaisia. Niinpä hän aloitti tyynnyttelevästi: "Anteeksi, jos loukkasin. Se kuitenkin on tosiasia, että minun ystäväni isä Andreuz Sandkan on kirjoittanut useita seikkailuromaaneja, joiden päähenkilö on Trubaduuri-Kharl ja hänen vihollisensa Naamiovaras."

Sen sanottuaan hän vilkaisi ensin ukkoa, joka tuhisi ja hieroi nenänsä kyhmyä. Siltä suunnalta ei tulisi mitään apua. Luultavasti papparainen oli yhtä mielenvikainen kuin Kharlkin.

Kharl oli sillä välin koonnut itsensä eikä vaikuttanut enää tuohtuneelta. "Anteeksipyyntösi on hyväksytty, nuori Franz", hän sanoi ja nyökkäsi teatraalisesti. "Minun olisi pitänyt ymmärtää jo aikaisemmin keskustella kanssasi asiasta. Mutta ounastelin, että uskosi olisi voinut olla koetuksella. Nyt näen osuneeni oikeaan. On totta, että mainio Andreuz-veikko on kirjoittanut kirjan jos toisenkin. Mutta arvaapa vaan, keneltä hän on niihin ideansa saanut! Minultapa hyvinkin, aidolta ja oikealta Trubaduuri-Kharlilta."

Hullu, Franz ajatteli, muttei vastannut mitään.

Kharl sen sijaan jatkoi: "Kunnon seikkailijan tulee toki epäillä kaikkea, mutta eihän hänen sentään omia kumppaneitaan sovi epäillä. Unohtakaamme silti tämä ikävä välikohtaus ja alkakaamme yhdessä pohtia, miten tavoitamme inhan Naamiovarkaan ja nappaamme hänet kiinni."

Franz pudisti turhautuneena päätään. Ei kai auttanut muu kuin mukautua kahjon houreisiin, sillä ainakin jonkin aikaa oli pakko pysytellä miesten seurassa. Minnepä Franz olisi mökistä yksin lähtenyt. Niinpä hän kysäisi, puoliksi ihan uteliaisuuttaan: "Miksi haluat ottaa Naamiovarkaan kiinni?"

Trubaduuri-Kharliksi itseään kutsuva miekkonen hymähti. "Ah, oiva kysymys poikaseni! Sanotaanko näin, että meidän pitää vakuuttaa hänet eräästä asiasta."

"Vakuuttaa?"

"Niin, ja siihen minä tarvitsen sinun apuasi, Franz Landez."

"Minun apuani?"

"Juuri sinun eikä kenenkään muun!" Kharl myhäili hetken itsekseen, iski hassusti silmää ja lisäsi sitten: "Suuri seikkailija ei paljasta salaisuuksiaan liian varhain."

Franz jäi hölmistyneenä laverille istumaan. Oliko Naamiovaras edes oikea henkilö, vai ratsastaisivatko he ympäri Andiolia mielikuvitushahmon perässä? Ja Kharl oli näemmä järkkyneessä mielessään päättänyt, että Franzin oli oltava mukana tällä kaistapäisellä retkellä. Se taas tarkoitti sitä, että hän ei noin vain pääsisi karkaamaan miesten käsistä.

Tilanne olikin äkkiä hankalampi kuin Franz oli kuvitellut. Kaiken kukkuraksi alkoi tuntua, että seikkailut eivät sittenkään olleet häntä varten. Olisipa hän ollut edelleen Paidoksessa ja asiat niin kuin ennenkin.

Jostain syystä kuvajainen äskeisestä painajaisesta palasi mieleen. Mistä sekin uni oli oikein tullut? Musta torni kivisellä saarella - Franz ei muistanut nähneensä koskaan sellaista maalausta. Unet totisesti olivat omituisia ja joskus aika epämiellyttäviäkin.

Hän tiesi näyttävänsä alakuloiselta ja toivoi, että miehet eivät sitä huomaisi. Siinäkään asiassa ei onnistanut, sillä jonkin ajan päästä ukko könysi jakkaraltaan ylös ja istahti viereen laverille. Tuttu pistävä lemu löyhähti Franzin nenään.

Ukko ryki kurkkuaan ja tyrkkäsi Franzin kouraan mukillisen olutta. "Ota siitä, tulet paremmalle mielelle ja uni maittaa."

Franz katsahti hieman kummastuneena vanhaa juoppoa. Ihan tällaista ystävällisyyttä hän ei ollut osannut tältä odottaa. Hän maistoi varovasti olutta. Se oli ihmeen hyvää.

"Itse panemaani", ukko örähti ja tarjosi känsäistä kättään Franzille. "Minä olen muuten Ikarr Kyömynenä, mutta saat nimittää minua miksi huvittaa, koska minäkin aion kutsua sinua penikaksi."

"Selvä on, Kyömy", Franz tokaisi.

Vastauksen myötä ukon kurttuinen naama levisi hymyyn ja hän hönki ja köhisi pahanhajuista nauruaan pojan naamalle. Löyhkän peittääkseen Franz otti ison kulauksen olutta ja huomasi toden totta olevansa ainakin himpun verran paremmalla tuulella.

*