6. luku, 2. kirja

Zdain
Väsyneenä oli vaivalloista yrittää näyttää innostuneelta. Joutenolo hytissä kuitenkin tylsistytti ja vuoteen vieressä istuvan Joselin tarinointi oli tervetullutta ajanvietettä. Sitä paitsi häntä oli mukava katsella. Siksi Zdain kohottautui sängyllä parempaan asentoon ja loihti hetkiseksi pois valahtaneen kiinnostuksen ilmeen takaisin kasvoilleen.

"Voitko kuvitella, ne tornit olivat ainakin näääin korkeita!" Josel selitti ja levitti käsivarsiaan yrittäen ilmaista Maidorin rakennusten huikaisevaa korkeutta.

Zdain saattoi hyvin kuvitella, sillä hän arveli kohdanneensa Dimaloksessa käydessään vielä Maidorin ruusukvartsitornejakin korkeampia rakennuksia. Toisekseen hän oli nähnyt lukuisia maalauksia Maidorin kieltämättä vaikuttavista torneista. Hän ei kuitenkaan viitsinyt mainita asiasta, sillä Josel oli Josel, jonka mieliala saattoi vaihtua hyvin nopeasti päivänpaisteesta ukkosmyräkkään.

Oikeastaan oli yllättävää, miten hyvällä tuulella Josel oli ollut ne vajaat pari päivää, jotka Zdain oli ollut hereillä. Äksyily ja ilkeily olivat tiessään ja tilalla huomaavaista iloisuutta. Josel oli kiikuttanut Zdainille tarjottimella ruokaa ja viipynyt heidän nyt yhteisessä hytissään varmistamassa, että kaikki oli kunnossa.

Muutkin olivat saapuneet vieraisille. Siinä missä Ragart oli laskenut leikkiä Zdainin terveydentilasta, Melgy oli pakottanut potilaansa juomaan lääkkeeksi väittämäänsä ällöttävän makuista litkua. Marl taas ei ollut kuin murahtanut tervehdyksen kantaessaan Zdainin Joselin hyttiin.

Zdainin aiemmat uumoilut saivat vahvistuksen, kun Josel kertoi Marlin siirtyneen vuorostaan nukkumaan Melgyn hyttiin. Oli helppo päätellä, minkä tieltä hänet oli haluttu nopeasti pois.

Myös laivan kapteeni oli tullut käymään. Mies vaikutti erikoiselta, mutta Zdain oli heti pitänyt hänestä. Etenkin kapteenin kommentit Hurmuriksi nimeämästään Joselista olivat huvittavia. Zdain päätti, että härnäisi vielä Joselia tämän uudesta lempinimestä.

Kun Zdainin vointi oli kohentunut riittävästi, Zal oli tullut jututtamaan häntä ja kysellyt kaikenlaista Paidoksen tilanteesta, heidän kohtaamisestaan karmion kanssa sekä Zdainin vanhempien mahdollisesta olinpaikasta. Josel oli etukäteen neuvonut Zdainia olemaan salaamatta mitään vanhukselta, joten hän oli vastannut kysymyksiin rehellisesti, joskin varautuneesti.

Zdain ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt hämmästyä herätessään samalta laivalta Zalin seurueen kanssa. Joselin kertoman perusteella he olivat yhdessä päätelleet, että Zal oli merkittävä henkilö, jonka vaikutusvalta ulottui Andiolin laidalta toiselle. Huomattavat määrät tietoakin vanha mies piti halussaan: kasvottomista, langenneista, mustimmasta pimeydestä...Zdain oli kuullut isältään monenlaista, mutta Zal oli selvästi aihepiirissä paljon Dareis Monteilonia syvemmällä.

Zal oli tekemisissä myös Sinisen Kuun kanssa - vihamiehenä vai ystävänä, siitä Josel ei ollut päässyt selville. Andreuz Sandkanin ja Zdainin omien vanhempien vuoksi asia kiinnosti ja hirvitti samaan aikaan. Zal oli arvoitus, eikä Zdain ollut täysin varma, kannattiko häneen todella luottaa. Vanhuksen suosiollisuus oli kuitenkin heidän turvallisuutensa ainut tae, joten välit salaperäiseen seurueeseen oli järkevää pitää kunnossa.

Yhtä lailla mietitytti Izaskar Ksellendorin ja Zalin välinen yhteys. "Majdorin hulluksi valtiaaksi" Zdainin kotiopettaja oli ruusukvartsilinnoituksen herraa nimittänyt. Izaskar Ksellendorin kerrottiin hallinneen pikkuruista valtakuntaansa iät ja ajat, jopa ihmisiän verran. Miten vanha ukkeli oikein on, Zdain ennätti miettimään, kunnes Joselin puheenporina sai hänet palaamaan takaisin nykyhetkeen.

"Ja sitten pääsin ajamaan hissillä! Miten sellainenkin kone on osattu rakentaa? Se Izaskar on ehkä päästään vialla, mutta samalla kiistatta nero", Josel intoili posket hehkuen, eikä Zdainilla ollut sydäntä paljastaa, että hän oli itse pari vuotta aikaisemmin ajanut hissillä kyllästymiseen asti Dimaloksen Keisarillisessa matkailuhotellissa.

Vaikka Zdain piti kovasti Joselin aurinkoisesta olemuksesta, häntä ihmetytti, miten pojan suhtautuminen oli kääntynyt täysin päälaelleen. Miksi Joselista oli yhtäkkiä tullut niin luonteva ja avoin Zdainin seurassa? Hän jutteli Zdainille kuin jollekin hyvälle kaverilleen, aivan kuin heistä kahdesta olisi todellakin tulossa ystäviä.

Sitten Zdain muisti jotain. "Zal mainitsi jostain kohtaamisesta Varjon Ristin kanssa Martan talon ulkopuolella. Miksi et ole kertonut siitä minulle?"

Hyväntuulinen ilme valahti Joselin kasvoilta. "En välittäisi muistella sitä", hän sanoi hetken perästä pingottuneella äänellä.

"Miksi et?" Zdain kysyi ymmällään. Hän halusi tietää, mikä Joselia asiassa vaivasi.

Josel katsoi Zdainia tuskaisen näköisenä, mutta puuskahti lopulta: "Olkoon! Törmäsimme talon edessä Jolandaan...siis Jolanda Varganiin. Varmaan ymmärrät, miksi ei ole huvittanut puhua asiasta."

Ilma pakeni Zdainin keuhkoista, sen verran yllättynyt hän oli. Ja samalla hän oli pahoillaan, että oli ottanut asian puheeksi. Josel ei selvästikään ollut vielä toipunut romanssistaan Isendar Varganin tyttären kanssa, eikä Zdainista ollut hauska aiheuttaa toiselle tukalaa oloa. Siitäkin huolimatta hän jatkoi vielä parin tarkentavan jatkokysymyksen verran toverinsa piinaamista.

Sen jälkeen Joselin hyvä tuuli näytti olevan tiessään. Hän oli suunnannut katseensa lattialautoihin ja nypläsi tympääntyneen oloisena housujensa kangasta.

Zal päätti johdatella keskustelun nopeasti toisille urille. "Mitä ajattelit tehdä, kun saavutaan Viiskallioon?" hän kysyi, sillä se pulpahti ensimmäisenä mieleen.

"Taas kysymyksiä. Olet ihmeen utelias", Josel sanoi päätään kohottaen.

"Vastaa nyt vain. Mitä ajattelit tehdä, kun pääset sinne?"

"Tarkoitat kai, että mitä teen heti sen jälkeen, kun olen hankkiutunut sinusta eroon?" Josel tokaisi, mutta taikoi kasvoilleen virnistyksen, joka oli ystävällinen eikä ilkeä.

"Ei kun oikeasti, Sandkan", Zdain intti.

Pohdittuaan jonkin aikaa Josel vastasi vakavana: "Etsin isän käsiini ja kerron hänelle Curtusista. Sitten yritän ottaa jollain keinolla yhteyttä kavereihini."

"Sinulla taitaa olla heitä ikävä."

"Eikö sinulla sitten ole ketään ikävä?" Josel napautti takaisin.

"Tietysti on. Esimerkiksi veljeäni", Zdain vastasi, sillä niin asia tosiaan oli. Venriä hän kaipasi kaikkein eniten. Nykyään jopa enemmän kuin Adea.

Josel vaikutti kiinnostuneelta ja kysyi: "Ai niin, veljesi. Mitä hän tekee nykyään?"

"Venr liittyi upseerina keisarilliseen armeijaan ja palvelee Dimaloksessa", Zdain vastasi ylpeyttä äänessään.

"Aina niin rohkeat Monteilonit", Josel lausui ja pyöräytti silmiään.

"Yritätkö vinoilla?" Zdain kysyi närkästyen. Hän ei pitänyt siitä, että joku pilkkasi Venrin valintaa ryhtyä sotilasuralle. Tai isän valintahan se oli enemmän ollut. Dareis Monteilon oli päättänyt, että palvelu armeijassa olisi hyödyksi Venrin tulevalla virkauralla. Jos Venr olisi halunnutkin päättää toisin, hän ei olisi mahtanut isän tahdolle mitään. Monteilonien talossa käskynhaltijan sana oli ollut laki vielä tiukemmin kuin muualla Paidoksessa.

"Vinoilla? Yritin vain kehua hienoa perhettänne", Josel sanoi viatonta teeskennellen.

"Joskus vielä rökitän sinut", Zdain jupisi, vaikkei oikeasti jaksanut olla vihainen. Päätä oli alkanut särkeä uudestaan ja hän painoi sen pielukseen. Suusta pääsi väkisin haukotus.

Josel naurahti hieman ja virkkoi sitten: "Sinun pitää päästä nukkumaan. Tulen myöhemmin päivällä uudestaan käymään. Tarvitsetko mitään?"

Zdain vastasi yskien, ettei kaivannut mitään erityistä. Josel loi vielä yhden varmistavan katseen toveriinsa päin, ennen kuin poistui hytistä. Zdain haukotteli uudestaan ja ummisti silmänsä. Hän ehtisi miettiä Joselin muuttunutta luonnetta myöhemminkin. Nyt hän tahtoi vain nukkua.

*

Josel
Oli seuraava iltapäivä, kun Josel istui Prinsessan kannella paksun köysimytyn päällä ja katseli partaan ylitse maisemaa. Vaahtovirta oli tällä kohtaa melko kapea, eikä maisema muutenkaan muistuttanut sitä, mihin hän oli tottunut laivamatkan alkupuolella.

Oltiin Andiolin eteläisten keskiosien lähes asumattomilla ylänköseuduilla. Rehevät rantametsät, lintuja kuhisevat kaislikot sekä kumpuilevat pellot ja kukkivat niityt olivat nyt tiessään. Niiden tilalla oli jyrkkiä kallioita, joiden seinämien välissä joki kiemurteli. Niin alhaalla, ettei edes auringonvalo päässyt aina osumaan vedenrajaan asti. Siksi vesi oli tummaa ja uhkaavan näköistä.

"Nämä ovat vaarallisia vesiä, joen töyräillä on petollisia louhikoita, joihin kokematon kippari voi helposti aluksensa rusauttaa. Siksi vietämme yöt ankkurissa", Timos Soldeimon oli kertonut Joselille viiksiään sivellellen. Kapteeni oli myös lisännyt, että jos laiva haaksirikkoutuisi jonnekin jyrkänteiden väliin, apua oli turha odottaa. Seutu oli pääasiassa asumatonta ja ne harvat ihmiset, jotka alueella liikkuivat, eivät taatusti olisi auttamishaluisia. "Metsäläisiä, vankikarkureita ja paljon pahempia", kapteeni oli lausunut niin varmalla äänellä, että tuntui tietävän, mistä puhui.

Välillä jyrkänteet madaltuivat niin, että niiden takaa pilkotti synkeää havumetsää ja kaukana häämöttäviä vuoria. Timosin kertoman mukaan noiden Puhurivuoriksi kutsuttujen huippujen uumenissa oli mittaamattomat mineraalivarannot. Kultaakin sieltä saattoi löytää, jos tiesi mistä etsiä ja omasi hyppysellisen tuuria.

Joselkin oli kuullut jo lapsena kertomuksia kullankaivajien elämästä suurten Puhurivuorten poimuihin louhituissa kaivoksissa. Niissä tarinoissa kullankaivajat olivat olleet pelottomia sankareita, jotka olivat peitonneet erämaiden vaarat ja saaneet lopulta palkkioksi rohkeudestaan kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa. Joskus pikkupentuina Josel ja Franz olivat aivan tosissaan miettineet kullankaivajaksi ryhtymistä.

Kun hän mainitsi asiasta Ragartille, tätä nauratti. "Kehnompaa valintaa ette olisi voineet tehdä", kaljupäinen kauppias selitti. "Kultaa ei Puhurivuorten kätköissä ole koskaan ollut muutamaa nokaretta enempää. Vaaroja ja kurjuutta senkin edestä. Jos siellä ei saa veitsestä tai joudu harmaakarhun hampaisiin, niin viimeistään paloviina korjaa kullankaivajaparan ikiunen syövereihin. Olen vieraillut vuorilla ja nähnyt tarpeeksi. Jopa torakat Dimaloksen viemäreissä elävät kullankaivajia makoisammin."

Mielikuva hampaitaan naksuttelevasta harmaakarhusta ja kullankaivajien auki viilletyistä kurkuista vaihtui Joselin päässä kuravettä pulppuaviin likaviemäreihin. Samaan aikaan hymy oli haihtunut Ragartin leveiltä kasvoilta.

"Puhurivuorilla kukaan ei rikastu muulla kuin keuhkotaudilla, usko pois", kauppias jatkoi. "Moni kulkee tiettömien taipaleitten halki noille vuorille suurin odotuksin. Ovat ehkä kuulleet samoja huru-ukkojen höpinöitä kuin sinäkin. Ei siellä mitään jalokiviä ole ja puheet suuresta löytäjäänsä odottavasta emosuonestakin ovat pelkkää kukkua. Ne harvat, jotka joskus ihmisten ilmoille palaavat, häpeävät liikaa avautuakseen kokemuksistaan. Luota vanhaan Kettuun, nuo kullankaivajat eivät ole paremmassa asemassa kuin Leirien hiilikaivoksissa raatavat orjat."

"Mitkä orjat ja millä leireillä?" Josel keskeytti.

Ragart nykäisi hermostuneesti toista korvarengastaan. "Puhuin ohi suuni, ethän sinä tietenkään tiedä Leireistä mitään. Eikä sinun toivottavasti koskaan tarvitsekaan tietää. Se on paikka, jonne haluat joutua vielä vähemmän kuin snagostin kitaan. Usko minua, olen käynyt sielläkin." Kauppias päätti keskustelun jotenkin katkeraan sävyyn.

Mitä Ragart tuolla tarkoitti? Josel halusi tietää lisää, mutta Ragart oli jo kääntynyt ja lähtenyt kävelemään laivan peräpäätä kohti.

Josel mietti, juoksiko miehen kiinni, mutta luopui ajatuksesta. Ragart, Zal ja muut kohtelivat häntä edelleen pikkulapsena, jolle ei tarvinnut kertoa mitään. Vierailu Izaskarin luona ei ollut tuonut siihen muutosta. No, vastavuoroisesti Josel ei itsekään kertoisi asioistaan heille yhtään enempää kuin oli pakko. Yhtä lailla hänenkin luottamuksensa oli ansaittava, eikä tällä laivalla ollut ketään, johon hän olisi luottanut. Paitsi...niin paitsi Zdain, niin hassulta kuin se Joselin päässä edelleen kuulostikin.

Zdainin herääminen ja koko ajan parantunut vointi merkitsivät paljon. Josel oli yrittänyt olla huomaavainen ja piristää toipilasta jutuillaan, ikään kuin jonkinlaisena korvauksena aiemmasta epäkohteliaisuudestaan.

Lisäksi hän oli havainnut viihtyvänsä Zdainin seurassa. Hän piti pojan tavasta osallistua keskusteluun sukkelin huomautuksin ja siitä kun tämä hymyili huvittuneesti Joselin hauskuutusyrityksille. Heillä oli edelleen totutteleminen toisiinsa, mutta he edistyivät, tai ainakin Joselista tuntui siltä.

Nyt kun Zdain oli jo saanut piipahtaa muutaman kerran kannella - tosin Melgyn motkotuksen saattelemana - Joselkin oli alkanut viihtyä laivalla paremmin. Ragartilla ja Timosilla oli melko harvoin aikaa seurustella hänen kanssaan pitempään, joten Zdainista sai tervetullutta vaihtelua ohi kiitävien maisemien katseluun. Ehkäpä heistä kahdesta tulisi vielä kavereita. Joselia hymyilytti; vielä viikko sitten hän olisi nauranut tai suuttunut, jos joku olisi edes esittänyt ajatuksen hänestä Zdain Monteilonin ystävänä.

*

Ollessaan palaamassa hyttiin Zdainia katsomaan Josel kuuli laivan keulasta tavallisuudesta poikkeavaa meteliä. Zdain jaksaa odottaa, hän päätti ja lähti uteliaana hiippailemaan keulaa kohti.

Sinne oli kokoontunut iso joukko väkeä: miehistöä, kapteeni, Thombs sekä koko Zalin seurue. "...niin kapteeni, tämä pikku roisto löydettiin piilottelemasta lastiruuman perältä. Oli tehnyt sinne oikein mukavan pesän itselleen kuin jokin laivarotta konsanaan. Kokkikin oli jo pitkään ihmetellyt, että minne ruokaa oikein häviää varastoistamme", Josel kuuli Thombsin puhuvan ja hivuttautui lähemmäs.

Hän oli nielaista kielensä nähdessään, kuka seisoi kannella kahden vantteran merimiehen tiukassa otteessa. Jokainen silmäpari oli kiinnittyneenä pieneen valkotukkaiseen ja tummaihoiseen naiseen, jonka Josel kuvitteli olleen sillä hetkellä jossain aivan muualla kuin Prinsessan kannella.

"Plinkinenkak!" hän huudahti ällistyneenä ja tunsi samassa katseet ihollaan.

Kapteeni Soldeimon puhui ensimmäisenä. "Tunnetko sinä tämän salamatkustajan?" hän kysyi Joselilta.

"Totta kai...hän, hän oli meidän kanssamme samaan aikaan lukittuna Martan kellariin."

Kääpiönainen näytti jotenkin vimmastuneelta, muttei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että oli tunnistanut Joselin.

Siihen asti kohtausta sivusta tarkkaillut Zal astui pari askelta eteenpäin ja puhui: "Plinkinenkak Tikienkuu, ehkäpä sinun kannattaisi kertoa totuus itsestäsi."

Plinkinenkak tummat kasvot vääntyivät halveksuviksi. "Täällähän tapaa tuttuja. Lintuparvesi oli komeaa katseltavaa, vanha houkka", hän sanoi ja sylkäisi kannelle.

"Yllätyitkö nähdessäsi minut Ipaloksessa ja päätit seurata meitä?" Zal kysyi.

"Minä en ainakaan enää ylläty yhtään mistään", Josel kuuli Timos Soldeimonin mutisevan. Samaa hän ajatteli itsekin. Zalin matkassa odottamattomat tilanteet seurasivat toisiaan. Miten oli mahdollista, että nuo kaksi ihmistä tunsivat toisensa?

Vanha mies mittaili Plinkinenkakia hetken päästä varpaisiin. "Et siis puhu. Anna minun auttaa: Plinkinenkak Tikienkuu, Varjon Ristin salamies, vai pitäisikö sanoa salanainen."

"Pikemminkin puolikas nainen", Ragart törähti.

Plinkinenkak nuolaisi huuliaan ja leikkasi etusormella ilmaa kurkkunsa edessä.

Josel ei tiennyt, mitä ajatella. Taas oli tultu Varjon Ristiin. Eikö hän ikinä saisi karistettua varjossa kulkijoita kintereiltään?

Silloin Zal jatkoi: "Esiinnyt useilla eri nimillä ja henkilöllisyyksillä. Muistaakseni olit viimeksi tavatessamme keisarin etelänmaalainen äpärä. Asioista perillä olevissa piireissä sinut tunnetaan kuitenkin parhaiten nimellä Pikkutyttö. Nimi jota vihaat, eikö niin?"

Plinkinenkakin ilme kiristyi hetkiseksi, mutta muuten hän seisoi Thombsin ja kahden muun merimiehen välissä yhtä uhmakkaan näköisenä kuin tähänkin saakka.

"Rehentelet mieluusti olevasi koko Andiolin paras salamies ja ettet ole ikinä jäänyt kiinni", Zal kertoi. "Mutta nyt jäit muutaman päivän sisällä kahdesti nalkkiin. Ensin Argatin kasvoton pani sinut häkkiin - kaiketi tajuamatta, kuka olet - ja nyt saan kunnian päättää urasi Varjon Ristin kätyrinä. Jahka olemme nitistäneet sinut, lupaan lähettää pääsi Morth Lefretzille."

"Enää lienee kysymys siitä, että teloitetaanko tämä varjo koira laivalla vai vasta maissa", Ragart sanoi vuorostaan.

Nitistää? Teloittaa? Joselia puistatti. Yrittivätkö Zal ja Ragart puheillaan vain pelotella Plinkinenkakia? Eivät kai he oikeasti voineet tarkoittaa, että...

Säikyttelyä tai ei, Plinkinenkakia se ei horjuttanut. "Paukapäinen läskimaha, minä en ole mikään varjossa kulkija!" hän kiljahti Ragartille. "Teen töitä sille, joka maksaa. On oma vikasi, ettet sinä maksa yhtä hyvin kuin Lefretz. Menevätkö kaikki rahasi ruokaan, ihrakasa?"

Ragart otti kiivaan askeleen eteenpäin, mutta Zalin kädenkohotus pysäytti hänet. Kauppias jäi puhisemaan paikoilleen naama punehtuneena. Plinkinenkak sen sijaan näytti hyvin tyytyväiseltä nokkeluudestaan.

"Yksikin loukkaus vielä, niin annan Thombsin kurittaa sinua - ja kovaa", Zal sanoi rauhallisesti ja jättikokoinen Thombs nyökkäsi hyväksyvästi.

Plinkinenkak ei totellut, vaan sanoi: "Alentuuko aina niin kunniallinen Naakkavaari lyömään pienempäänsä? Säälittävää. Ime munaa, ikäloppu kääkkä!"

Sen seurauksena Zal nyökäytti päätään ja Thombs mojautti oitis isolla nuijallaan Plinkinenkakia vatsaan. Tuskainen parahdus pääsi naisen huulilta ja hän lyyhistyi kannelle.

Plinkinenkak piteli vatsaansa ja haukkoi henkeä kontillaan. Joselin teki pahaa katsella, mutta Zalin ja Ragartin kasvot olivat kuin panssaria.

"Varoitin sinua", Zal virkkoi, kun kääpiö vääntäytyi kirosanoja pärskien takaisin pystyyn.

Hetken sivussa pysytellyt kapteeni Soldeimon astui edemmäksi. "Zal hyvä, en pidä varjossa kulkijoista ja vielä vähemmän pidän salamatkustajista. En asetu vastustamaan toimenpiteitäsi, mitä ikinä päätätkin", hän sanoi.

"Hyvä, siispä teloitetaan", Ragart sanoi. "Hoidetaan asia mieluiten miekalla. Se on suttuisempaa, mutta eipä mene luotia hukkaan. Salamiehet kannattaa listiä nopeasti tai muuten ne luikkivat uudestaan karkuun. Puollatko näkemystäni, Zal?" kauppias jatkoi ja kääntyi vanhan miehen puoleen.

Joselia inhotti. Miksi leppoisana miehenä mielellään esiintyvä Ragart puhui noin raakalaismaisesti toisesta ihmisestä? Varjon Risti oli ehdottomasti vaarallinen, mutta pelkkä sen palveleminen ei voinut olla julman teloituksen arvoinen rikos.

Ennen kuin Zal ehti vastata Ragartin kysymykseen, Josel päätti puhua. "Ette te voi tappaa häntä noin vain! Ei kukaan ansaitse sellaista. Sitä paitsi hän yritti auttaa minua ja Zdainia Martan talossa."

Silmäparit siirtyivät Joseliin. Ensimmäisenä puhui Ragart. "Josel, älä puutu asioihin, jotka eivät kuulu sinulle", hän tokaisi töykeästi.

Josel oli aikeissa tiuskaista vastaan, kun kapteeni Soldeimon avasi suunsa. "Hurmuri, olet vielä poikanen ja siksi hellämielinen. Ymmärrä kuitenkin, että Varjon Ristin käskyläisiä kohtaan ei pidä tuntea armoa, sillä heille itselleenkään armo ei merkitse mitään."

Haistakaa molemmat paska, Josel halusi huutaa. Hän vilkaisi Plinkinenkakia, jonka silmissä tuikahti heidän katseittensa kohdatessa. Sitten hän käänsi huomionsa Zaliin, joka tuntui viime kädessä tekevän kaikki päätökset laivalla, vaikka Timos Soldeimon kuinka kapteeni olikin.

Zal kurtisti otsaansa ja näytti ajattelevan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän kohensi silmälasiensa asentoa ja puhui: "On totta, että asia ei kuulu Joselille pätkääkään. On myös totta, että kääpiö ansaitsisi kuoleman tekojensa vuoksi. Yhtä totta lienee silti se, että tuo niljakas olento on syystä tai toisesta koettanut auttaa Joselia ja Zdainia heidän vankeutensa aikana. Sen ja vain sen takia olen valmis odottamaan, kunnes pääsemme määränpäähämme. Olkoon varjossa kulkija jonkinlainen tuliaislahja heille, jotka tapaamme Viiskalliossa. He päättäkööt, mikä on kääpiön kohtalo."

Ragart kirskutteli hampaitaan, muttei kyseenalaistanut Zalin päätöstä. Plinkinenkak taas ei näyttänyt mitenkään erityisen helpottuneelta, vaan pikemminkin pohdiskelevalta.

Pian Zal jatkoi: "Timos, vie vanki kannen alle ja järjestä vartiointi. Kääpiö on kiero pikku pirulainen, katso ettei hän jää hetkeksikään yksin."

"Hyvä on, Zal. Haluan kuitenkin, että sinun toverisi osallistuvat vartiointiin. Omat mieheni marisevat jo nyt liian pitkistä vuoroista, enkä halua herättää laivaväessä enempää tyytymättömyyttä."

"Olkoon niin. Thombs tehköön listan vahtivuoroista, me kaikki osallistumme niihin, Zdainkin sitten kun kykenee...sinä myös Ragart", Zal lisäsi nähtyään kauppiaan happaman ilmeen.

*