8. luku, 2. kirja

"Witth Bjan satamakaupungin jälkeen olemme katselleet tyhjää maantietä. Täällä Pimentolassa joutomaita pyyhkii pölyinen tuuli, peltotilkut puskevat ohdaketta ja päättyvät kivilouhikkoon, metsät ovat harvaa risukkoa, jossa haisee vaara.

Pysähdyspaikoilla pimentolaiset tuijottavat meitä vihamielisesti. Ikarr Kyömynenä nimittää heitä perskärpäsiksi enkä ole kovasti eri mieltä. Emme lähesty heitä, jatkamme vain matkaa. Kukaan meistä seitsemästä ei pidä tästä paikasta, mutta emmehän me millään huviretkellä olekaan.

Anden mainitsi leirinuotiolla riidastaan Zal Fizolin kanssa. Olivat olleet erimielisiä matkamme tavoitteista. Kehtasipa Anden myös väittää Zalin menettäneen todellisuudentajunsa ja pauhasi jälleen noista pettureista. Vanna, Eistaf, Lufudon, Cors, Bendac ja Chab - osaisin heidän nimensä jo unissanikin, niin moneen kertaan Anden on hokenut heille kostamisen tärkeyttä.

Jouduin muistuttamaan häntä siitä, että olemme tässä kirotussa maassa etsimässä todisteita vra-dagraajien heräämisestä, emme maksamassa menneisyyden kalavelkoja tuolle kuusikolle.

Anden ei pitänyt huomautuksestani. Luulen, että hän se tässä on vieraantunut todellisuudesta eikä Zal. Liittyykö se siihen, mitä hänen huhutaan tunteneen Eistaf Negosia kohtaan? En tiedä enkä välitäkään tietää.

Kaipaan totisesti rakasta heinäaroani."

- Trebomir Galnan matkapäiväkirja, 17. hankikuuta vuonna 1562

Zdain
Zdain Monteilon etsi tietään Prinsessan lastiruumaan. Alkamassa oli hänen ensimmäinen vuoronsa Plinkinenkakin vartijana. Vaikka Josel oli varoittanut naisen äkkipikaisesta luonteesta, Zdainia jännitti hiukan. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä uusien ihmisten kanssa ja siksi ajatus parista kellonkäännöksestä tuittupäisen etelänmaalaisen kanssa hermostutti.

Onneksi Josel olisi ruumassa odottamassa ja sattui tulemaan toimeen Plinkinenkakin kanssa. Jos edellinen vartiovuoro olisi ollut Joselin sijasta vaikkapa Ragartin, vanki saattaisi olla valmiiksi niin pahalla tuulella, että tekisi Zdainin vahtivuorosta yhtä piinaa.

Joselille vartiovuoro oli jo kolmas. Plinkinenkak ei ollut kertonut ensimmäisen kerran jälkeen Joselin sanojen mukaan mitään erityisen kiinnostavaa. Kunhan oli haukkunut Zalia ja tämän tovereita, mutta kieltäytynyt muuten vastaamasta Joselin uteluihin. Kahtena viimeisenä kertana Plinkinenkak oli enimmäkseen nukkunut. Zdain toivoi, että hänellä olisi parempi onni seuranaan, sillä he todellakin tarvitsivat lisätietoja Zal Fizolista ja tämän toiminnasta.

Kun Zdain selvitti kangaspakkojen välistä tiensä ruuman perälle, hän sai ilokseen huomata että Plinkinenkak oli ainakin hereillä. Josel oli valmistellut häntä siihen, miten ruhjotun näköinen nainen oli Ragartin pahoinpitelyn jäljiltä. Silti Zdainin teki pahaa katsoa mustelmaisia kasvoja ja valkoisen tukan tahrinutta verinoroa.

Siksi hän käänsi nopeasti huomionsa Joseliin. Poika istui rennosti jalat ristissä vankinsa edessä eikä näyttänyt vielä huomanneen toverinsa saapumista. Se tarjosi Zdainille tilaisuuden katsella Joselia tavallista pidempään. Lyhythihainen paita paljasti Joselin jäntevät käsivarret, joiden ruskettunut iho sävähti mukavasti vaaleaan hiuspehkoon. Ruuman hämäryydessä hänen tukastaan tosin puuttui se kultainen hohde, jota Zdain tapasi auringon valossa salaa ihailla.

Joselin ulkonäössä oli niin paljon muutakin mielenkiintoista. Zdain piti tämän korkeista poskipäistä ja keskikokoisesta, ehkä hieman pystystä nenästä sekä vaaleina kaartuvista kulmakarvoista. Hän oli oppinut lukemaan taivaansinistä silmistä Joselin kulloisenkin tunnetilan ja tiesi, miten vastustamattomaan hymyyn pojan huulet välillä taipuivat. Joselin solakka, notkean lihaksikas vartalo taas vangitsi liian usein Zdainin katseen.

Sanalla sanoen Zdain oli auttamattoman ihastunut Josel Sandkaniin ja pelkäsi hetkeä, jolloin ei enää pystyisi salaamaan asiaa. Taipaleella Paidoksesta Ipalokseen nuo tunteet olivat vielä kätkeytyneet kinastelun taakse. Epäusko oli kiepsahtanut ymmärrykseksi Zdainin omassakin päässä vasta Martan kellarissa. Sen jälkeen totuutta ei tuosta vain peiteltykään.

Onneksi Josel vaikutti olevan kertakaikkisen hidasjärkinen, mitä tuli itseensä kohdistuvien ihastumisten hoksaamiseen. Nytkin katsetta nostaessaan pojan kasvoille levisi tavallista ilkikurisempi hymy, jonka Zdain tiesi tämän temppuiluilmeeksi.

"Kääpiö on verenhimoisella tuulella.", Josel sanoi. "Varoitin kyllä, ettei sinua kannata popsia poskeen. Eihän sinussa ei ole paljonkaan syötävää, tuollainen luuviulu."

Joselin leikinlasku oli Zdainille tuttua, joten hän ei pahastunut vaan sivalsi takaisin: "Varo vaan omia linjojasi. Sinun ruokahalusi ja tämän laivan olemattomat urheilumahdollisuudet ovat huono yhdistelmä."

Kultatukka nauroi iloisesti Zdainin heitolle samalla kun nousi pystyyn lattialta. Et nauraisi enää, jos tietäisit totuuden, Zdain mietti ja kääntyi pylvääseen köytetyn vangin suuntaan.

Vasta nyt hän käsitti, miten pikkuruinen kääpiö todellisuudessa oli. Hädin tuskin miehen vyötärön mittainen, mistä saattoi hyvinkin olla hyötyä salamiehen ammatissa. Joku olisi voinut kuvitella pienikokoisen ja köytetyn Plinkinenkakin vaarattomaksi, mutta vain katse tämän oveliin tummanruskeisiin silmiin paljasti totuuden. Ne tuijottivat niin tietävinä ja läpitunkevina, että Zdain hätkähti tahtomattaan. Oli totisesti onni, että nainen oli tiukasti köysissä kiinni.

"Jätän vangin sinun huomaasi. Ole hänelle tiukka, mutta älä liian tiukka", Josel valisti ja pyöritteli - arvatenkin puutuneita - hartioitaan.

Zdain nyökkäsi, vaikkei ollut yhtään varma osaisiko olla tiukka kenellekään. Häntä ei ollut luotu vartioimaan vaarallisia vankeja, ei hän ollut mikään Marl, joka pystyi puunrungon paksuisilla käsivarsillaan rusentamaan kenet tahansa vihollisen.

Pian hän jäi kahdestaan Plinkinenkakin kanssa. Siipirattaat eivät lonksuttaneet, koska oltiin pysähdytty vähäksi aikaa joenvarteen juomavettä täydentämään. Laivan höyrykone kävi taustalla, mutta muuten oli häiritsevänkin hiljaista. Zdain etsi itselleen istumapaikan kangaspinkan päältä ja vilkaisi varovaisesti vankia.

Heidän katseensa lukkiutuivat. Plinkinenkak ei sanonut vieläkään mitään, mittaili vain Zdainia kiireestä kantapäähän. Pikkuhiljaa hänen hakkaamisesta turvonneet huulensa vääntyivät rujoon, omahyväiseen hymyyn. Zdain nielaisi, sillä naisen hymyssä oli jotain pahaenteistä ja juonikasta.

Äkkiä höyrykone jyskytti uhkaavammin, ja Zdain kaipasi tuttua ihmistä turvakseen. Voi, olisipa Josel jäänyt ruumaan. Nyt yhteisymmärryksen löydyttyä aika kiisi hänen seurassaan ja tylsätkin hetket leijailivat ohi hahtuvan keveinä.

Kimeällä ja kirkkaalla äänellä sanottu painokas "vai niin", sai Zdain melkein hypähtämään ylös kangaspinkalta. "Mi-mitä?" hän sai änkytettyä.

"Juuri tuota tarkoitan. Sinä olet liian arkaileva. Et saa häntä itsellesi, jollet ryhdistäydy."

"Ketä häntä?"

"Joselia tietysti. Näin miten katsoit häntä. Loppu olikin sitten helppo arvata", Plinkinenkak vastasi tyynesti ja onnistui kohauttamaan olkapäitään köysistä huolimatta.

"En tiedä mistä puhut", Zdain sopersi, mutta hänen valahtanut olemuksensa taisi kertoa toista.

"Tiedät varsin hyvin. Olet toivottoman rakastunut vaaleaan ystävääsi ja pelkäät kuollaksesi, että hän hoksaa sen."

Zdain ei vastannut mitään, tuijotti vain mykistyneenä. Häntä hirvitti ja hävetti samalla kertaa. Miten täysin vieras ihminen oli osannut arvata yhden hänen synkimmistä salaisuuksistaan pelkällä vilkaisulla? Salamiesten täytyi totisesti olla ylivertaisia tavallisiin kulkijoihin verrattuna.

"Miten saatoit huomata sen?" Zdain kysyi hetken päästä normaalia puheääntään tavoitellen.

"Se oli yksikertaista. Olen hyvä ihmistuntija, tarkkanäköinen ja nokkela. Sinua taas on aika helppo lukea."

Zdainin korvia kuumotti, mutta hän ei vastannut mitään. Jos hän kerran oli noin arvattava, miksi Josel ei tajunnut mitään?

Kului tovi, kunnes Plinkinenkak jatkoi: "Kuitenkin minulla oli yksi lisäetu puolellani. Tiesin sinusta jotain muutakin, Zdain Monteilon."

"Tiesit?"

"Niin. Kun kuulin Kasvottoman kellarissa etunimesi ja sen, että osaat etelän kieltä, aloin miettiä. Oli pimeää enkä voinut nähdä kasvojasi, mutta eteläisessä Andiolissa ei voi olla monta etelän kieltä puhuvaa Zdain-nimistä poikaa. Kysyin sinulta, missä olit oppinut äidinkieltäni. 'Feeren ketenkuu', ystävä opetti, niinhän sinä sanoit. Ystävä lienee kylläkin liian mieto ilmaisu sille, mitä Ade oli sinulle. Rakastaja voisi olla todenmukaisempi."

Jos Plinkinenkakin edellinen paljastus oli saanut Zdainin hengen salpaantumaan, nyt hänen oli kahta kauheammin taisteltava saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. "Se ei ole noin", hän sai pihistyä.

Vastauksen seurauksena Plinkinenkak räjähti ilkkuvaan nauruun. "Pidätkö minua tyhmänä, Zdain Monteilon? Ade kertoi minulle kaiken sinusta. Nuori yläluokkainen poika rakastuu itseään muutamaa vuotta vanhempaan henkivartijaansa. Voi kuinka romanttista, melkein liikutuin. Ade kuvaili myös kuinka survoi isoa kaluaan sisääsi. Se ei ollut mielestäni yhtä romanttista, mutta ehdottoman kiihottavaa silti. Millainen hän oli sängyssä? Kerro toki!" Plinkinenkak päätti puheensa nauruntyrskähdykseen, jota seurasi sarja kikatuksia.

Zdain oli kuolla häpeään. Kaikki äsken sanottu oli totta, mutta miten kääpiö saattoi tietää siitä? Miksi Ade oli paljastanut Zdainin yksityisimmän salaisuuden Plinkinenkakille? Ja miten nuo kaksi edes tunsivat toisensa?

"Hihi, olet hädissäsi", Plinkinenkak jatkoi. "Kohta kerron vastaukset sinulle, mutta odota hetki vielä. Kurkkuani kuivaa, voitko tuoda minulle vettä? Josel jätti sitä tuohon vieressäsi olevaan kippoon."

"En...tuo...sinulle...mitään", Zdain mumisi hitaasti ja tuijotti Plinkinenkakia vastenmielisyyttä tuntien.

"No, ole nyt kiltti poika tai et saa kuulla loppua tarinasta."

Zdain räpytteli silmiään, nousi sitten äkäisesti, poimi juomakipon maasta ja tyrkkäsi sen Plinkinenkakin suun eteen.

Nainen joi ahnaasti ja röyhtäisi kuuluvasti, kun kuppi oli tyhjä. "Ragart ja Melgy eivät anna minulle ikinä juotavaa. He eivät tahdo pidellä pottaa allani. Eivät etenkään kun potkaisin sen sisällön Ragartin syliin."

Plinkinenkak virnuili jutulleen, mutta Zdainia ei huvittanut. Häntä inhotti pieni viheliäinen olento, joka tiesi asioita, joista kenenkään ulkopuolisen ei pitänyt olla selvillä.

"Nyt olet vihainen minulle", Plinkinenkak totesi. "Sinua on niin helppo lukea. Mutta olet nätti vihaisenakin. Tosin veljesi kiehtoi minua enemmän, sinä olit silloin vähän turhan nuori..."

"Mitä sinä tiedät Venristä?" Zdain älähti.

"Sekö hänen nimensä on? En minä hänestä muuta tiedä kuin, että hän on hyvin hurmaavan näköinen. Olisin mielelläni hässinyt hänen kanssaan, hehee. Vakoilin teitä kumpaakin, kun kävin tervehtimässä Adea. Onkohan siitä vuosi vai puolitoista aikaa?"

"Tervehtimässä Adea?"

"Niin, saanhan minä veljeäni tavata, vaikka jouduinkin piilottelemaan silloin katseilta, ettekä te muut nähneet minua...Kyllä, Adenolei on veljeni, emmekö olekin samannäköisiä? Hihhih, tai olen ehkä hitusen lyhyempi."

Ade ja Plinkinenkak ovat sisaruksia? Tieto puistatti, mutta Zdain ei epäillyt kuulemiaan sanoja. Sen sijaan hänestä tuntui hyvin pahalta. Ade oli mennyt laulamaan nuo salatut onnen hetket siskolleen. Teki ainoastaan mieli lopettaa keskustelu, juosta portaat ylös kannelle ja jättää inhottavasti hihittävä kääpiö yksin ruumaan.

Plinkinenkak oli kuitenkin eri mieltä. "Kun Josel-ystäväsi kertoi minulle sukunimesi, olin heti varma, että olit veljeni pikku rakastaja. Asuttu maailma sitten osaakin olla pieni. En törmännyt pelkästään Zalin pahaiseen rosvojoukkoon, vaan myös sinuun, pikku nöpöläinen."

"Lopeta jo, en halua kuulla enempää tuota soopaa!" Zdain kivahti ja käänsi katseensa pois vangistaan.

"Hih, niinhän sinä toivot. Ehkä minun pitäisi jutella näistä asioista Joselin kanssa."

Zdain veti kiivaasti henkeä eikä tiennyt mitä tehdä.

Plinkinenkak ei ollut lopettanut. "Ai, ei vai? Josel ei varmaankaan ilahtuisi. Hän raivostuisi. Hän ei suostuisi puhumaan enää koskaan kanssasi. Sitäkö haluat? Ettei Josel enää koskaan katso suurilla sinisillä silmillään sinuun päin muuten kuin halveksuen. Eikä hymyile sinulle hauskaa hymyään. Ei, et halua sitä, pojuseni, ja siksi kuuntelet minua tarkkaan."

Zdain tiesi olevansa liemessä. Plinkinenkakilla oli kaikki valtit kädessään, vain muutama sana Joselille Zdainin tunteista tätä kohtaan tai kertomus Aden ja Zdainin välisistä petipuuhista, niin kaikki olisi menetetty. Sitä Zdain ei halunnut, mutta hän ei myöskään halunnut olla mukana siinä, mitä aavisteli Plinkinenkakin pian häneltä kiristävän.

"Haluat, että autan sinut pakoon", Zdain totesi kireästi.

"Nokkela poika! Juuri sitä haluan."

"En pysty tekemään sitä. Zal ja muut huomaavat sinun pakosi heti ja sitten he tappavat minut", Zdain sanoi pystymättä peittelemään hätäännystään.

"Pöljä poika", Plinkinenkak tuhahti. "Minne minä täältä pakenisin? Enkä edes haluaisi paeta, vielä. Minulla on tehtävä kesken ja aion roikkua Zalin seurueen matkassa vielä jonkin aikaa. Miten pitkään, sitä en toistaiseksi tiedä. Mutta kun haluan pois, sinä olet valmiina auttamaan minua."

Zdain nyökkäsi alistuneesti. Mitä muutakaan hän voisi tehdä kuin totella? Tilanne sapetti ja se näkyi hänen kasvoistaan, sillä Plinkinenkak nauroi. "Hahah, olet raivoissasi ja syystä. Olet hyppysissäni Zdain Monteilon, etkä pääse pyristelemään irti."

Plinkinenkakin irvailu päättyi rääkäisyyn, kun Zdain paiskasi juomakipon voimalla häntä päin. Se kolahti kipeästi kääpiön kyynärpään tietämille ja irvistys hänen kasvoillaan paljasti, että osuma oli tehnyt kipeää.

Kotvan perästä tyytyväinen hymy palasi Plinkinenkakin mustelmaisille kasvoille. Zdain ei kestänyt katsella naista, jota hän vihasi hetki hetkeltä yhä enemmän.

He istuivat lopun vartiovuoron hiljaisuudessa. Kun Marl myöhemmin tuli ottamaan paikkansa vahdissa, Plinkinenkak kuiskasi niin hiljaa, että vain Zdain kuuli: "Auta minua, jos salaisuutesi on sinulle kallis."

*