9. luku, 2. kirja

Aurinko oli vaipunut mailleen jo aikaa sitten. Sen säteissä päivällä välkehtinyt jokivesi oli nyt pelkkää uhkaavaa mustuutta.

Vilpoinen yötuuli puhalteli Prinsessan kannella. Josel istui mielipaikassaan köysimytyn päällä ja toivoi, että olisi pukenut hytistä lähtiessään päälle jotain ohutta lyhythihaista paitaa paksumpaa. Pienestä viluntunteesta huolimatta hän ei kuitenkaan tahtonut vielä siirtyä sisätiloihin.

Tervatut kansilankut tuoksuivat vahvasti nenässä. Teki mieli nuuhkia hajua ja vetää sitä antaumuksella keuhkoihin. Ankkurissa olevan laivan vaimea keinunta, jossain kaukana rantametsikössä huhuileva pöllö ja yötaivaalla tuikkiva tähtivaippa toivat miellyttävän raukeuden tunteen. Oli kuin siinä iltayön hetkessä Prinsessan kannella olisi ollut erityistä taikaa, josta ei tohtinut päästää irti liian aikaisin. Jokainen yön ääni, tuoksu ja pimeyden verhoama näky houkutteli siirtämään nukkumaanmenoa ja viipymään vielä vähäsen pidempään viilenevässä illassa.

Ehkä myöhäinen ilta Prinsessan kannella tuntui niin vangitsevalta siksi, että sen sai jakaa toisen ihmisen kanssa. Yksinään Josel ei ehkä olisi malttanut nököttää ulkona yön viileydessä niin pitkään, mutta tällä kertaa hänellä oli seuraa. Zdain Monteilon istui hipihiljaa aivan vieressä saman köysikasan päällä.

Käskynhaltijan poika oli ollut jotenkin vaisu vartiovuorosta tultuaan, mutta Josel ei halunnut udella asioista, jotka eivät varmaankaan hänelle kuuluneet. Mietteliäs Zdain oli kuitenkin paljon parempi vaihtoehto kuin pahantuulisena mököttävä Zdain.

Josel mietti, oliko myös Zdain aistinut yön taian ja koki samalla tapaa vääräksi rikkoa lumousta ja palata hyttiin liian aikaisin. Ainakaan poika ei äännähtänytkään tai liikehtinyt häiritsevästi. Kenties Zdain todella käsitti hetken ainutlaatuisen kauneuden samaan tapaan kuin Josel itse. He eivät aina ymmärtäneet toisiaan, mutta mustana vellova joki ja välkkyvä tähtitaivas yhdistivät heidät kaksi siitä huolimatta. Joselista ajatus tuntui oudolla tavalla hyvältä.

Hän oli juuri pohtimassa, että pitäisikö sanoa jotain tilanteeseen sopivaa, kun vähän matkan päässä heidän vasemmalla puolellaan ovi aukeni paukahtaen ja askeleet kopisivat kannelle. Josel käänsi päätään ja tunnisti pimeydestä huolimatta kaksi hahmoa, jotka kävelivät muutaman jalanmitan heistä poispäin ja pysähtyivät sitten katselemaan yöhön. Ragart ja Zal.

Josel näytti nopeasti sormellaan Zdainille merkin olla hiljaa ja tämä nyökkäsi myöntyvästi. Kun miehet ryhtyivät keskustelemaan, tuuli kuljetti heidän äänensä vaivatta köysimytyn päällä istuvien poikien korviin. Kumpikaan miehistä ei vaikuttanut huomaavan pimeyteen kätkeytyneitä salakuuntelijoita, mistä Josel oli kiitollinen. Jos he paljastuisivat Zalille, seurauksena saattaisi hyvinkin olla selkäsauna, jolla vanhus oli aikaisemmin uhkaillut. Rangaistuksenkin uhalla oli houkuttelevaa jäädä kuuntelemaan, mitä sanottavaa miehillä oli toisilleen.

Ragart puhui ensimmäisenä: "Mitä ajattelet?"

"Kasvotonta", Zal vastasi ääni rahisten.

"Niinhän sinä aina."

"Aina...kunnes olen tappanut niistä viimeisen", vanha mies sanoi hyytävästi.

Josel puri huultaan ja yritti karkottaa mielestään muistikuvat Martan kellarista.

Miehet seisoivat pitkän aikaa hiljaa yöhön tuijottaen, kunnes Ragart avasi taas keskustelun. "Luuletko todella, että se mitä Izaskar sanoi, olisi jollain tapaa merkityksellistä?"

"En tiedä. Ehkä on, ehkä ei, mutta pelkkä Lufudonin mainitseminen riittää minulle syyksi tutkia asiaa perusteellisesti", Zal vastasi.

"Se ei lupaa hyvää, Zal. Nimi 'Lufudon' ei lupaa ikinä hyvää."

"Ei. En olisi halunnut kuulla sitä näinä aikoina. Varjon Risti, Argatin kasvoton, karmio ja nyt vielä Lufudon."

"Ne kaikki yhdessä ovat hieman liikaa jopa sinulle", Ragart huomautti.

"Liikaa meille, tarkoitat?"

"Niin, liikaa meille. En ole unohtanut lupaustani seurata sinua."

Ennen kuin Josel ehti pohtia puhuttua enempää, Zal jatkoi. "En ollut alun perinkään laskenut mitään Izaskarin avun varaan...mutta nyt ilman sitä...meidän on entistä tärkeämpää huolehtia siitä, että Sininen Kuu ymmärtää toimia oikein. Minulla on keinoni pakottaa ihmiset puolelleni. Ja jos Sininen Kuu ei siitä huolimatta käsitä omaa parastaan, löydän muita heidän tilalleen."

"Niin kuin ennenkin", Ragart sanoi.

Miehet olivat jonkin aikaa vaiti. Sitten Josel näki Ragartin ojentavan jonkin pitkulaisen esineen Zalille.

"Aivan, kaukoputki", vanha mies sanoi ja kohotti sen aikailematta kasvojensa eteen.

"Muistatko pyrstötähden sijainnin?" kauppias kysyi.

"Koiranpään ja hämähäkin tähdistöjen välissä. Niin Izaskarin papereissa luki."

"Minulle nuo nimet eivät merkitse mitään. Jouduin Leireillä tuijottelemaan tähtiä liiankin kanssa. Kun pääsin sieltä, päätin unohtaa joka ikisen tähtikuvion. Pohjoisen avolouhoksilla taivaankansi tunki aina liian likelle. Jos aamuyöllä heiluttaa hiilipöly kurkussa hakkua, tähdistä ei tule ystäviä", Ragart sanoi ja naurahti kolkosti.

Zal ei pukahtanut, vaan näytti tähyilevän keskittyneesti kaukoputken läpi taivaalle. Josel ja Zdainkin kurkottelivat kaulojaan, mutta eivät nähneet tähtitaivaalla mitään erikoista.

"Ei kerrassaan mitään. Sen täytyy olla vielä liian kaukana", Zal totesi lopulta.

"Tai Timosin kaukoputki on yksinkertaisesti kehno", Ragart korjasi.

"Mahdollisesti. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut näyttää Siniselle Kuulle jotain todisteeksi."

"Huono todiste, kun ei tiedä, onko sillä mitään merkitystä."

"Ehkä niin. Aion silti pitää pyrstötähden mielessäni. Lufudonin takia..."

Zalin puhe keskeytyi ilmasta kuuluviin siiveniskuihin. Suuri musta lintu lensi laivan ylitse ja laskeutui hänen olkapäälleen lyhyen rääkäisyn saattelemana.

"Kas, Krahh. Mikä sinut tänne tuo?" Zal huudahti ilahtuneelta kuulostaen.

Lintu pyrähti kuitenkin nopeasti takaisin siivilleen ja lensi suoraan Joselin ja Zdainin yläpuolelle. Se teki heidän yllään ympyränmuotoista kierrosta ja piti kaiken aikaa kovaa säksättävää ääntä.

"Mitä ihmettä?" Zal sanoi ja suuntasi kaukoputkensa suoraan Joselia ja Zdainia kohti.

"Ahaa, meillä on vieraita", hän lausui pahaenteisesti ja laski kaukoputken alas. Lintu näytti tajuavan, että Zal oli huomannut sen mitä pitikin ja lennähti raakkuen yötaivaalle.

"Kuka teille kahdelle on antanut luvan olla täällä tähän aikaan?" Ragart tiukkasi lampsittuaan poikien eteen.

"Kukaan ei ole kieltänytkään!" Josel napautti.

"Zal...?" isovatsainen kauppias kysyi.

Vanha mies mulkoili uhkaavasti poikia silmälasiensa takaa. Josel veti vaistomaisesti päätään taaksepäin tuijotuksen edessä.

"Takaisin hyttiin siitä! Teen tilit selviksi kanssanne joskus myöhemmin", Zal ilmoitti lopulta.

Josel ja Zdain ponkaisivat likimain kiitoleijan nopeudella ylös ja säntäsivät sisälle. Takanaan he kuulivat Ragart Zappin kumean naurun.

*

"Miksi vihaat Zalia ja Ragartia niin paljon?" Josel kysyi Plinkinenkakilta ollessaan seuraavana päivänä ruumassa vartiossa.

"Toisin päin!" Plinkinenkak kiljahti. "He vihaavat minua enemmän. Ja hyvästä syystä! Yritin tappaa heidät, kun viimeksi kohdattiin."

Josel uskoi sen ainakin puoliksi. Hän kaipasi lisää perusteluita.

Ilme kääpiönaisen kasvoilla valpastui ja synkkeni samalla kertaa. "Aloitetaanpa Ragartista. Et taida tietää mitään siitä miehestä?" 

"Mitä minun pitäisi tietää?"

Plinkinenkak tiiraili Joselia tummilla silmillään ja ryhtyi sitten kertomaan: "Ragart Zappenderf, iältään noin neljäkymmentäviisi, kotoisin Malkaniasta, Leigotzin kaupungista, kreivi Zappenderfin vanhin poika, tunnettu lastenmurhaaja!"

"Lastenmurhaaja!" Josel melkein kiljaisi.

"Niin, virkaneuvos Nemendovin tyttäret olivat vain kolmentoista ja neljäntoista vuoden ikäiset, mutta se ei estänyt kauppiasystävääsi raiskaamasta ja tappamasta heitä. Idai ja Nonai olivat vanhempiensa silmäterät, sieviä pikku kukkasia, juuri sopiva uhreja Ragart Zappenderfin kaltaiselle hirviölle. Vieläkö ihmettelet, miksi vihaan tuota ihramahaista kaupustelijaa?"

Joselia kuvotti. Hän halusi tietää lisää yksityiskohtia ja samaan aikaan ei halunnut. "Jos tuo on totta, miksi hän ei ole vankilassa?"

"Voi, asiat järjestyvät kyllä, jos ihmisellä on suhteita", Plinkinenkak selitti. "Ragartin isä sai asemallaan estettyä poikansa hirttämisen ja tämä tuomittiin ainoastaan elinkaudeksi pakkotyöhön pohjoiseen. Siellä Ragart olisi edelleen lapioimassa hiilimurskaa, jollei kuvaan olisi astunut muuan Zaltarim Fizol. Hän sääli julmaa murhamiestä ja vehkeili tämän vapaaksi vankileiriltä. Nyt Ragart seuraa vapauttajaansa kuin koira isäntäänsä."

"Mistä tiedän, että puhut totta?"

"Näithän miten Ragart räjähti minulle, paljasti todellisen luontonsa. Olet myös nähnyt Zalin apurien sokean uskollisuuden häntä kohtaan. On helppo totella vanhusta, jolle tietää olevansa henkensä velkaa..."

"Mitä muut ovat sitten tehneet? Melgy, Marl, Timos?" Josel pullautti suustaan. Asian ajatteleminen etoi, oliko hän joutunut tahtomattaan keskelle paatuneita roistoja?

"En tiedä, mutta millainen ihminen auttaa rikollisia? Onko hänellä itselläänkin kukaties jotain omallatunnollaan?" Plinkinenkak johdatteli.

Josel selvitteli ajatuksiaan eikä vastannut pitkään aikaan mitään. Zalin sanat yöllä kannella Ragartin rikoksesta olivat tulleet yhtäkkiä ymmärrettävämmiksi. Hän pahoin pelkäsi, että kääpiö puhui totta. Silti hän vastasi epäluuloiseen sävyyn: "Voit olla oikeassa, tai väärässä. Minulla ei ole keinoa selvittää totuutta..."

"Voithan aina kysyä Ragartilta", Plinkinenkak sujautti väliin vinosti hymyillen.

Josel jatkoi naisen välihuomautuksesta piittaamatta: "En lopettanut vielä. Sanoin, ettei minulla ole keinoa selvittää totuutta, mutta olen varma, että isäni kykenee siihen. Kun tapaamme hänet Viiskalliossa, saat kertoa tietosi hänelle. Andreuz Sandkan on oikeudenmukainen mies ja kuuntelee sinua varmasti."

Plinkinenkak rypisti kulmiaan aivan kuin olisi ollut tyytymätön Joselin sanoihin. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi ja mutisi myöntävän vastauksen Joselille.

Koko vartiovuoronsa lopun Josel mietti Plinkinenkakin sanomaa. Että Ragart oli paatunut lastenraiskaaja ja -murhaaja? Se tuntui kertakaikkisen inhottavalta. Mitä enemmän kääpiö Zalista ja tämän kumppaneista kertoi, sitä suuremmalla vastenmielisyydellä Josel näihin suhtautui.

*

Zdain
Kun Zdain seuraavana päivänä jälleen laskeutui alas lastiruumaan, hän toivoi olevansa missä tahansa muualla kuin menossa viettämään kahta kellotaulun käännöstä Plinkinenkak Tikienkuun seurassa.

Ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja kuin suorittaa vartiovuoro kunnialla. Zalille olisi ollut turha keksiä tekosyitä vartiopalveluksesta laistamiseksi, vanhus olisi tyrmännyt jokaisen Zdainin yrityksen ja passittanut hänet vaikka kädestä repien ruumaan hoitamaan tehtävänsä. Ja mikä vielä pahempaa, Zdainin vastahakoisuus viettää aikaa Plinkinenkakin seurassa olisi voinut saada Joselin epäilemään jotain. Se olisi ollut kaikkein hirveintä. Josel ei saanut koskaan tietää, ei koskaan!

Vahdissa ollut merimies murahti Zdainille onnentoivotukset ja jätti hänet vangin kanssa kahden.

"Kas, Zdain", Plinkinenkak sanoi nostettuaan katseensa. "Uusi hupaisa hetki seurassani. Tarjoaisin sinulle kernaasti teetä, mutta ymmärräthän, että käteni ovat kirjaimellisesti sidotut, hiihhihii."

"Tuki suusi, kääpiö", Zdain murahti ja yritti pakottaa itsensä rauhalliseksi.

"En tarvitse kaltaistasi peppupoikaa muistuttamaan minua pienestä koostani", lyhytkasvuinen nainen vastasi ja onnistui saamaan Zdainin posket punehtumaan puoliksi vihasta, puoliksi häpeästä.

Plinkinenkak nauraa räkätti sillekin. "Oletko miettinyt tarjoustani? Tai eihän se mikään tarjous ollut, vaan uhkavaatimus pikemminkin. Suostutko auttamaan minua, vai kuuleeko Josel kaikki rietastelusi?"

"Miksi teet tämän minulle? Miksi vihaat minua noin paljon?" Zdain sanoi ja tunsi karhean palan nousevan kurkkuunsa.

"Johan selitin sinulle", Plinkinenkak sanoi. "Minulla on keinot kiristää sinua, jotta pääsen tavoitteeseeni. Se riittää minulle. Mutta toisekseen, ehkä minä hieman vihaankin sinua. Olet varmasti oikein herttainen hinttipoika, mutta olet myös Monteilon. Enkä minä tunne mitään armoa perhettäsi kohtaan. En sen jälkeen, miten te lähetitte Aden mieron tielle ilman kolikkoakaan kukkarossaan. Sitä ennen ylhäinen isäsi oli käskyläisineen piessyt hänet pahanpäiväisesti. Niin että minulla on erittäin hyvä syy vihata teitä Monteiloneja."

"En minä sellaista tahtonut! Minähän rakastin häntä", Zdain sanoi ja tunsi silmäkulmiensa kostuvan.

Suuttumus paistoi Plinkinenkakin tummilta kasvoilta. "Hah, mitä on Monteilonin rakkaus? Petit Aden ja väitit kiinni jäätyäsi, että hän oli pakottanut sinut kaikkeen - raiskannut sinut. Sellaista minä halveksin!"

Zdain töllötti edessään köytettynä istuvaa kääpiötä. Mistä Plinkinenkak tuollaista oli keksinyt? Ei Zdain ollut koskaan väittänyt olleensa Aden kanssa muuten kuin vapaaehtoisesti.

Kun hän kielsi Plinkinenkakin väitteen, tämä naurahti vain pilkallisesti. "En usko sinua ja vaikka puhuisitkin totta, et tehnyt mitään auttaaksesi häntä."

"Kuinka olisin voinut? Olin silloin vasta viisitoistavuotias."

"Pyh, ei minua kiinnosta selityksesi. Vaikka olitkin vain viidentoista, ei nuoruus oikeuta hylkäämään ystävää ja valehtelemaan oman nahkansa säästääkseen."

"Johan sanoin, etten ole pettänyt Adea! Luuleeko hän todella niin?" Zdain tiesi, ettei pystynyt peittämään hätäännystä äänestään.

"Ei sillä ole sinulle enää väliä, että mitä Ade luulee. Eeneetak eoo, linkai tookee."

"En unohda, enkä ole typerä!"

Plinkinenkak päästi ivanaurun suustaan ja sanoi: "Palataanpa itse asiaan. Oletko valmis auttamaan minua?"

"Mikset pyydä apua Joselilta?"

"Siksi etten voi kiristää häntä. Sillä pojalla ei ole samanlaisia luurankoja kaapissa kuin sinulla. Paitsi ehkä Jolanda Vargan, mutta sen Zal on varmaankin jo selvittänyt?"

Zdainin ilmeen nähtyään Plinkinenkak jatkoi: "Arvasin. Josel ei sitä paitsi suostuisi vapauttamaan minua, sillä aikoo luovuttaa minut isänsä haltuun. Kultakutrimme ei pettäisi isäänsä, mutta sinulla ei ole mitään syytä olla pettämättä omaasi. Kuulin Adelta kaiken - sen miten Dareis Monteilon kohtelee sinua. Hän ei rakasta sinua."

"Rakastaapas!"

"Linkai tookee, voi sinua raukkaa, näet vielä jonakin päivänä totuuden."

Zdain oli hiljaa ja katsoi poispäin. Kääpiö oli osunut kipeään kohtaan ja se sattui. Isä ja äiti - erityisesti isä - olivat Zdainin arkoja pisteitä. Niin oli ollut etenkin ikävän häväistyksen jälkeen, siitä asti, kun käskynhaltija Monteilon oli päässyt selville poikansa suhteesta tämän omaan henkivartijaan, nuoreen ja komeaan Adenoleihin.

Miksi kaikista ihmisistä se oli ollut juuri isä, joka oli yllättänyt Zdainin itse teosta Aden kanssa? Heidän olisi pitänyt olla varovaisempia, silloin kaikki voisi olla vielä toisin ja Ade olisi edelleen Zdainin rinnalla. Mutta ei, ihastuksen huuma ja silkka hekuma olivat saaneet Zdainin vähät välittämään kiinnijäämisen riskeistä, ja he olivat muhinoineet melkein missä vain.

Sen yhden kerran he olivat päätyneet naimaan kuin kanit Zdainin vanhempien kylpyhuoneeseen, ja Dareis Monteilon oli kävellyt sisään juuri parahiksi todistaakseen, miten hänen nuorempi poikansa kiljui nautinnosta miehisessä käsittelyssä.

Siitä seuranneita tapahtumia Zdain ei välittänyt muistella. Hänet oli saman tien otettu Porttikaivon koulusta pois yksityisopetukseen, henkivartijoiksi oli vaihdettu kaupunginvartioston rumimmat miehet, ja Dareis Monteilon oli antanut purkaa ja rakentaa "saastuneen" kylpyhuoneensa uudelleen. Käskynhaltija Monteilon ei ollut lyönyt poikaansa, mutta oli saattanut kaikin muin tavoin Zdainin tietoon, että tämä nautti isänsä silmässä yhtä suurta arvostusta kuin viemärirotta.

Siitä alkaen Monteilonien perheessä oli ollut yksi kunnollinen ja yksi viallinen poika. Jälkimmäinen ei ansainnut vanhemmiltaan mitään, ei halausta, lahjoja, ei edes ystävällisiä sanoja - tai niin kuin Zdain pahoin pelkäsi, ei rakkautta.

Plinkinenkak mittaili Zdainia tutkivilla, kaiken näkevillä silmillään. Zdain valmistautui ottamaan vastaan uusien pilkkasanojen ryöpyn ja tiesi, ettei olisi kyennyt siinä mielentilassa puolustamaan itseään.

"Suostutko?" Plinkinenkak kuitenkin kysyi lyhyesti, vaikeasti tulkittava ilme mustelmaisilla kasvoillaan.

"Suostun", Zdain kuiskasi hampaittensa välistä, vaikka olisi halunnut kirota kääpiönaisen ikiunen syvimpiin syövereihin.

"Hyvä", Plinkinenkak sanoi. "En ole täysin kiittämätön. Tiedän missä Ade on ja kerron sinulle hänen olinpaikkansa sitten kun olet vapauttanut minut. Jos petät minut, tiedät mitä odottaa."

Zdain nyökkäsi alistuneesti ja istuutui jakkarana käyttämänsä kangaspakan päälle. Vaikka hän oli muuta toivonutkin, Plinkinenkak ei ollut vielä päättänyt vaieta. "En myöskään ole sydämetön, vaikka siltä kuulostankin. Voin antaa sinulle neuvoja Joselin rakkauden voittamiseksi."

"En halua kiristäjän neuvoja!" Zdain tiuskaisi ja päätti olla hiiskahtamatta enää sanaakaan kääpiölle vartiovuoronsa aikana.

"Omapa on tappiosi", Plinkinenkak irvisti ja puhkesi raikuvaan nauruun, joka kumahteli pitkään häiritsevänä Zdainin päässä.

Kun hän puoltatoista kellonkäännöstä myöhemmin palasi hyttiinsä, Joselin viaton kysymys siitä, mistä Zdain oli vangin kanssa puhunut, sai kiukun ja nolostuksen poltteen kihoamaan hänen kasvoilleen. Sitä, mistä Zdain oli keskustellut Plinkinenkakin kanssa vartiovuoronsa aikana, Josel ei saisi koskaan tietää. Tai jos saisi, Zdainin elämä olisi vielä nykyistäkin onnettomampaa.

*