Loppunäytös

Vaalea nainen
Vendum, Malkanian suurherttuakunta, kevätpäivän juhlien aikoihin

Korkeaselkäisessä nojatuolissa istuva nainen hyväili raukein kädenliikkein silkkisen aamutakkinsa lievettä. Hän oli hyvin kaunis nainen. Pitkät kullanhohtoiset hiukset laskeutuivat hienoisesti kihartuen olkapäille. Kasvoissa oli erityislaatuista sulokkuutta, jota tosin hälvensi sinisten silmien kova ja läpitunkeva katse sekä ivallinen hymy, johon suupielet toisinaan taipuivat.

Hänen ikäänsä oli vaikea arvata. Se saattoi olla kolmekymmentäviisi tai jopa viisikymmentä, mutta kauneutta vuodet eivät olleet onnistuneet hävittämään naisen kasvoilta. Aamutakin peittämän vartalon muodot olivat nekin enemmän nuoren kuin vanhan naisen ja avonainen etumus paljasti kappaleen pikemminkin kimmoisaa kuin vanhuuden veltostamaa povea.

Takassa paloi tuli, vaikka huone saikin lämpönsä ikkunoiden alle sijoitetuista vesipattereista. Soittolaitteen kovaäänisistä kuului musiikkia; tosin sadan virstan säteellä ei kukaan muu kuin nojatuolin nainen saattanut tunnistaa melodiaa tai kyennyt saamaan selvää laulun sanoista, jotka olivat kuin jokin omituinen murre mantereella nykyään puhutusta yleiskielestä.

Siis toivottavasti kukaan sadan virstan säteellä ei tunnistanut melodiaa, nainen korjasi ajatustaan. Hetkellinen huoli haihtui kuitenkin nopeasti hänen mielestään. Muut tuskin olivat lähellä, eikä hän sitä paitsi pelännyt heidän joukostaan montaa. Varoi toki, muttei pelännyt.

Vuodenajasta huolimatta palvelijat olivat onnistuneet hankkimaan emännälleen tuoreita hedelmiä. Nainen poimi matalalle pöydälle asetetulta lasivadilta persikan, mutta totesi sen oitis pahasti nahistuneeksi. Kultaiset rannerenkaat helähtivät, kun hän nakkasi hedelmän pöydän viereen lattialle.

Hyvää palveluskuntaa oli nykyään niin hankala löytää, vaikka hän käytti vain seuraajia palvelijoinaan. No, tämän virheen jälkeen palvelijoita saattaisi olla yksi vähemmän. Vai antaisiko hän vanhan nahjuksen sittenkin pitää päänsä ja leikkauttaisi tältä ainoastaan pari sormea irti varoitukseksi muille? Ehkä päätöksen voisi sälyttää jonkun toisen harteille. Oli turhaa vaivata päätään palveluskunnan asioilla, alempiarvoiset hoitakoot rankaisutoimenpiteet keskenään.

Etenkään näinä aikoina ei kannattanut keskittyä mihinkään vähämerkityksiseen. Hän osasi kyllä lukea merkkejä ja tiesi, että aika oli koittamassa. Pyrstötähti kirkastaisi punaiset kasvonsa, kuten oli ennustettu. Ei menisi kauan, kun musta liekki värjyisi koko ihmiskunnan yllä.

Hän aikoi olla kärjessä, kun liekki roihahtaisi lopulliseen voittoonsa. Muut hoitakoot sytyttämisen ja tulen ruokkimisen. Hänellä itsellään ei ollut kiirettä. Oli parempi olla pystyssä silloin, kun vastustajien viimeinen iltarusko koittaisi eikä hukata voimiaan uuden järjestyksen aamuhämärässä.

Eistafilla ja Lufudonilla oli kaiketi erilainen taktiikka, sen hän oli kuullut. Jos he kuluttaisivat itsensä loppuun merkityksettömissä taisteluissa, silloin hän saattaisi astua heidän tilalleen parrasvaloihin. Helppoa se ei olisi, mutta vaalea nainen nautti haasteista.

Hän sipaisi lakatulla peukalonkynnellään alahuulta ja otti kulhosta uuden persikan. Niin kauniin keltainen, kuin loistava aurinko, nainen ajatteli ja vaipui menneeseen.

Gravenhildin Päivänsäde - sillä nimellä ihailijat olivat tavanneet kutsua häntä. Nuo Malkanian ja Andiolin mahtavimmat miehet olivat palvoneet ja hemmotelleet häntä uupumukseen asti. He olivat järjestäneet suuria tanssiaisia hänen viihdytyksekseen ja luvanneet mitä tahansa yhdestä suudelmasta.

Miten nautinnollista olikaan ollut hallita noita lemmenkipeitä aatelismiehiä. Juoksuttaa kilpakosijoita toisiaan vastaan, käyttää heitä aikansa hyväkseen ja nakata sitten hyödyttöminä syrjään.

Hän, Mocvann Gravenhild, olisi voinut jatkaa sellaista elämää ikuisesti. Ikävä kyllä Anden ja Zal olivat alkaneet epäillä ja esittää kysymyksiä. Oli ollut pakko käynnistää suunnitelma aiottua varhaisemmin ja viedä veljeskunta tuhoonsa.

Mocvann puraisi persikkaa. Makea mehu kasteli huulet ja hedelmäliha jauhautui sopivan pehmoisena suussa. Ehkäpä palvelija jäisi kuitenkin henkiin.

Puhelinlaite pöydällä pärähti. Mocvann nosti kuulokkeen paikoiltaan. Oli paljon helpompi pitää yhteyttä alaisiin lankoja pitkin kuin joutua katselemaan näiden matelua hänen edessään. Unohdusta edeltäneen ajan teknologia oli kätevää, mutta valitettavan hankalaa hyödyntää nykyoloissa. Tieto siitä, että moni Malkanian ylimys saattoi vain haaveilla vastaavasta, lämmitti Mocvannin mieltä. Hänen asemansa toi tiettyjä etuoikeuksia ja niistä hän piti täysimittaisesti kiinni.

Langan toisessa päässä tuttu miesääni tervehti häntä kunnioittavasti, mutta niin hävyttömällä kiireellä, että Mocvann ehti jo pohtia rangaistusta tälle. Miehen hopulle oli kuitenkin syynsä, sillä hänen kertomansa uutinen muutti kaiken.

Se oli tieto, jota korkeaselkäisessä nojatuolissa istuva nainen oli turhaan toivonut jo viidentoista vuoden ajan. Odottanut hiljaisesti, vaikkei ollut enää aikoihin toiveisiinsa uskonutkaan. Ja nyt yhdessä hetkessä, näiden pitkien vuosien jälkeen, se oli sittenkin totta. Hän, joka kykeni aina hillitsemään itsensä moitteettomasti, nousi nyt seisomaan pelkästä innostuksesta.

Mocvann esitti miehelle lukemattomia kysymyksiä, monia useampaan kertaan, antoi määräyksiä ja kyseli sitten taas lisää. Tietolähteet olivat tarpeeksi luotettavia, jotta uutisen uskoi olevan totta. Sitä paitsi alaiset tiesivät, että pelkät huhupuheet seuranaan häntä ei kannattanut lähestyä. Silti jotkut koettivat silloin tällöin nyhtää häneltä palkkiota virheellisiksi osoittautuneilla juoruilla. Sellaiset harhauttajat eivät ikinä kokeneet helppoa kuolemaa.

Puhelu kesti pitkään, mutta sen lopussa Mocvann oli täysin vakuuttunut uutisen paikkansapitävyydestä. Hän tulisi palkitsemaan ruhtinaallisesti langan toisessa päässä olevan alaisensa sekä muut tietojen hankinnassa avustaneet. Yleensäkin hän tapasi palkita onnistumisista. Palkkio oli yhtä hyvä kannuste parempiin suorituksiin kuin rangaistuskin.

Mocvann tiesi olevansa kova ja julma, muttei koskaan mielivaltainen. Niin palkitsemisessa kuin rankaisemisessakin oli oltava johdonmukainen ja toisinaan jopa oikeudenmukainen, sitä muut eivät tuntuneet käsittävän. Siinäkin asiassa hän oli heitä edellä.

Laskiessaan viimein luurin, hän tajusi puristaneensa huomaamattaan persikanpuolikkaan nyrkissään murskaksi. Mocvann antoi hedelmäsotkun pudota lattialle ja pyyhki kätensä valkoiseen lautasliinaan, jonka hän nakkasi lattialle persikoitten viereen. Hän istuutui uudelleen korkeaselkäiseen nojatuoliinsa ja ryhtyi kuumeisesti ajattelemaan.

Kosto. Hän kostaisi kyllä, mutta se ei saanut olla päällimmäisenä mielessä. Dannkas tapaisi kohtalonsa eikä se olisi oleva helppo. Mocvann kiduttaisi tuon petturin kuoliaaksi, kiduttaisi hyvin hitaasti, ehkä vuosien ajan, jokaisesta hetkestä nauttien. Mutta Dannkasin tuleva kidutuskuolema oli vain sivujuonne uutisen aikaansaamassa kehityksessä. Päähuomio oli kokonaan toisessa ihmisessä, joka oli autuaan tietämätön siitä, mitä korkeaselkäisessä nojatuolissa istuva nainen suunnitteli hänen varalleen.

Mocvann lausui silmät suljettuina rukouksen Nalvajdalle: "Valheiden Valtiatar, sinä joka pimeydessä kuljet ja sieltä käsin juonillasi auringon sokaiset. Paljon olet minulle, palvelijoistasi nöyrimmälle, antanut, mutta paljon olen vielä sinulta pyytävä. Anna minulle voimaa saavuttaa tavoitteeni, sillä se on sinulle tyydytykseksi. Tiedät mitä halajan, joten siunaa tieni. Veriuhri alttarillasi olkoon kiitollisuuteni osoitus, oi Valheiden Valtiatar."

Hän hengitti hetken kiivaasti. Nalvajdalle puhuminen vei aina voimat, mutta väsymys oli mitätön hinta siitä, mitä pimeyden ylimyksen palvelemisella saattoi saavuttaa. Hänen olisi tulevaisuudessa osoitettava vuolaammin kiitollisuuttaan Valheiden Valtiattarelle. Ehkäpä veriuhri voisi tällä kertaa olla kanin tai kärpän sijasta jotain parempaa.

Kyllä! Hän lähettäisi vielä tänään matkaan kokeneen metsästäjän, jolle olisi helppo työ ryöstää sylilapsi joltain köyhältä äidiltä. Nalvajda-jumalan sanottiin pitävän erityisesti vastasyntyneen verestä. Asia olkoon päätetty, Mocvann uhraisi yöllä viattoman lapsen mustimmalle pimeydelle. Kenties Valheiden Valtiatar osoittaisi tyytyväisyytensä suomalla hänelle pimeyden onnea pian alkavaan saalistukseen.

Mocvann Gravenhild otti puhelimen kuulokkeen uudestaan käteensä. Oli aika valmistautua matkalle itään. Vielä hetki sitten hän oli uskonut jättäytyvänsä syrjään suuren pelin ensikierroksilta. Puhelu oli muuttanut kaiken ja hän tulisi sen myötä tekemään avaussiirtonsa paljon aikaisemmin kuin oli uskonutkaan. Onneksi Mocvann oli nopea mukautumaan uusiin oloihin. Kun peli viimein olisi päättyvä, hän istuisi valtaistuimella, jolta käsin hallittaisiin koko maailmaa.

Ensin tuo maailma oli kuitenkin hukutettava kurimukseen, joka pyyhkäisisi nykyisen järjestyksen kadotuksen syvimpiin tunneleihin. Voi miten hän nauttisikaan katsellessaan vastustajiensa tuhoutumista!

☼

Taru punaisesta tähdestä -sarjan ensimmäinen osa päättyy tähän. Otan tosi mielelläni vastaan palautetta tarinasta. Risut, ruusut ja muut kommentit voi lähettää minulle vaikka palautelomakkeen kautta nimettömänä. Myös tähän luvun alle voi kommentoida anonyymisti (katso ohjeet). Palautetta on aina mukava saada ja se kannustaa jatkamaan. Lukijoiden vuoksi tätä kuitenkin hyvin paljon tehdään :)

Tarina jatkuu sarjan toisessa osassa "Sininen kuu" (luvut kootaan Lue tarinaa -sivulle).

- Muuttohaukka