Ensimmäinen luku

"Vaikka Paidos on provinssinsa käskynhaltijan virkapaikka ja asukasmäärältään vähintään Andiolin kaupunkien keskitasoa, on sitä joskus moitittu hivenen uneliaaksi. Se ei ole Ipaloksen veroinen kauppapaikka eikä se herätä Nissoksen tapaan kiinnostusta omaleimaisella ruokakulttuurillaan.

Alueen kaupungeista Paidos on rauhaa rakastavalle matkustelijalle silti kaikista mieluisin. Kukapa ei tahtoisi viettää päivää keskusaukion myyntikojuja kierrellen, ajaa sen jälkeen kiskovaunulla urheilukentälle seuraamaan nuorten kisailua ja istahtaa muistorikkaan päivän päätyttyä Saramandan kievarin maineikkaaseen illallispöytään.

Paidoksen tavallisuudessa on jotakin kerrassaan viekoittelevaa!"

- Joka kodin matkailulukemisto, painettu Dimaloksessa vuonna 1590

Josel
Paidos, Andiolin keisarikunta, vuonna 1592 uutta aikaa, keisari Saveir I Negosin hallitessa 22:ta vuottaan

Lämpöinen kevätaurinko kurkisteli pilvenriekaleiden välistä ja onnistui häikäisemään taivaalle tähyilevää väkijoukkoa. Paidoksen kaupungin pohjoispuolella sijaitsevat puuttomat kukkulat olivat näin kansoitettu paikka vain kerran vuodesta, silloin kun perinteinen leijataistelu päätti seitsenpäiväiset nuorten kevätkilpailut.

Kymmenen loppukilpailuun päässyttä kilpailijaa seisoi valmiina lennätyslavoilla. Monet heistä olivat harjoitelleet kärsivällisesti kevään ensi päivistä saakka. Eikä syyttä. Leijoilla taisteltaessa vaadittiin valtavasti taitoa ja nokkeluutta. Kun ne viilettivät taivaalla melkeinpä harppuunan nopeudella, yleisö sokaistui helposti muustakin kuin kirkkaasta auringonvalosta.

Katsojat kuhisivat taustalla. Kiisteltiin ilmanpaineen sopivuudesta ja siitä, oliko tuuli yltynyt liiankin navakaksi. Kilpailijat sulkivat sellaiselta korvansa; he odottivat ainoastaan tuomarin merkkiä, joka lähettäisi leijat taivaalle.

Leijataistelu erosi melkoisesti muista kevätkilpailujen lajeista, jotka perustuivat etupäässä ruumiilliseen kestävyyteen ja voimanponnistuksiin. Hyvälaatuiset kiitoleijat olivat kalliita hankkia ja siksi moni varattoman perheen nuori joutui auttamatta jättäytymään pois leikistä. Siinä missä osallistuminen vaikkapa juoksukilpailuun ei kysynyt perheen varallisuutta, leijataistelulla oli tietynlainen paremman väen lajin maine. Se ei kuitenkaan himmentänyt voiton merkitystä kilpailijoiden ja yleisön silmissä. 

Voitto, vain voitto kelpaa, ajatteli myös kuusitoistavuotias Josel Sandkan lennätyslavallaan. Hän halusi tehdä isänsä ylpeäksi, vastustajat kateellisiksi, nauttia ystäviensä arvostuksesta ja luokkansa tyttöjen ihailusta. Kilpailemisen nautinto tuli siinä ohessa.

Hän oli onnistunut hankkimaan itselleen Paidoksen kehutuimman lennokkimestarin käsityönä valmistaman kiitoleijan. Harjoittelu oli sen sijaan jäänyt aika vähälle, mutta Josel luotti hyvän leijan lisäksi lahjoihinsa. Olihan hän sijoittunut leijataistelussa vuosi sitten kolmanneksi. Nyt se piti kirkastaa voitoksi, etenkin kun uintikisa oli mennyt täysin mönkään ja juoksussakin hän oli tullut vasta kuudenneksi. Tänään hän näyttäisi muille.

Tuomari otti merkitsevän askeleen eteenpäin. Katsomo oli hiljentynyt odottamaan. Josel nosti vihreäpyrstöisen leijan suorille käsivarsille eteensä ja vilkaisi parasta ystäväänsä Franzia, jonka hän oli pestannut avukseen tekemään huomioita muiden kilpailijoiden liikkeistä.

Tuomarin pilli vihelsi leijat matkaan. Voitto. Vain voitto, Josel toisti mielessään, kun vihreäpyrstö paiskautui tuulen vietäväksi. Pian kilpailun jännitys tempaisi myös hänet itsensä taivaisiin. Leijan siivekkeet paukkuivat tuulessa, sormet vuoroin pyörittivät kelaa ja vuoroin kiristivät narua. Josel oli yhtä leijansa kanssa.

Katsomossa kävi pauhu, kun lennättäjät ottivat mittaa toisistaan. Osoitettiin suosiota, kun oma suosikki kaarsi turvaan vastustajan iskuetäisyydeltä. Ja jos jonkun kisa päättyi leijanarun katkeamiseen, oli pettynyt kohahdus melkoinen.

Andiolin keisarikunnassa urheilukilpailuja pidettiin lapsia ja nuoria kasvatuksellisessa mielessä valmentavina koitoksina. Harjoittelu, voittaminen ja häviäminen opettivat mielenhallintaa ja kasvattivat ihmisenä, mutta aikuisille kilpaurheilua ei suurimmassa osassa maata nähty soveliaana ajanvietteenä. Siksi koululaisten kevätkilpailut olivat merkittävin urheilutapahtuma, joka Paidoksessa vuosittain järjestettiin.

"Josi, sinun leijasi on matalammalla kuin kenenkään muun!" Franz kailotti ja viuhtoi kädellään kohti vihreäpyrstöä, joka oli vajonnut vaarallisen lähelle maankamaraa.

Leijaa lennättävä nuorukainen yritti olla häiriintymättä ystävänsä kiljumisesta ja keskittyi lisäämään varovaisesti narua. Josel ei irrottanut katsetta leijastaan, mutta saattoi kuulla korviinsa kantautuvasta kiroustulvasta, että taas yksi kilpailija oli katkaissut leijansa narut ja pudonnut leikistä.

Kukkuloiden puuskittainen tuuli pörrötti Joselin vaaleaa tukkaa ja riepotteli armottomasti leijoja. Jälleen jollakulla napsahti leijannaru poikki, ja Josel oli askeleen lähempänä voittoa. Antaa kilpakumppaneiden tehdä selvää toisistaan, hän tuumi ja päätti itse ennemmin väistellä kuin hyökätä.

"Teitä on enää viisi mukana", Franz tiedotti iso nenä pystyssä.

Josel totesi saman vilkaisemalla kilpailunjohtajan avustajan pitelemää taulua. "Keitä muita?" hän kysyi hampaat yhteen puristuneina.

"Bartos, kaksi tyttöä Itäportin koulusta ja Zdain Monteilon."

"Zdain Monteilon!" Josel lausui nimen ääntään madaltaen ja kirosi heti perään leijansa menettäessä korkeutta. Se lipui vaarallisen lähelle muiden kilpailijoiden leijoja.

Pian Josel joutuikin väistämään lettipäisen tytön varsin taidokasta yritystä kiertää oma narunsa Joselin vasemmanpuoleisen leijannarun ympärille ja siten katkaista se. Leijataistelussa kiertäminen oli varmin tapa katkaista vastustajan naru, mutta samalla saattoi helposti pilata oman kilpailunsa.

Tytön yritys koituikin hänen turmiokseen. Sivusilmällä Josel saattoi seurata, miten Zdain Monteilonin leijonakuvioinen leija teki syöksyn alemmas ja katkaisi yhdellä tarkalla siiveniskulla tytön leijasta toisen narun. Se rampautti kilpailuvälineen käyttökelvottomaksi.

"Monteilon on aivan perässäsi. Nykäise alatuuleen! Äkkiä!" Franz neuvoi.

Säännöt eivät kieltäneet apurin käyttöä, mutta Josel arveli Franzin kiljumisesta olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Hän kuitenkin muutti ketterästi vihreäpyrstön kurssia ja vei sen kauemmas vaarallisia syöksyjä tekevästä leijonaleijasta. Bartos napsaisi jäljelle jääneeltä tytöltä molemmat narut poikki, minkä seurauksena tämän ruusukuvioinen kiitoleija paiskautui surullisesti vaappuen maahan. Mittelössä oli enää kolme mukana.

Josel yritti pysyä rauhallisena, vaikka se liki mahdotonta olikin. Hänen oli pakko olla ykkönen tänään. Hän tulisi juhlituksi sankariksi ja koppava Monteilon saisi kunnon näpäytyksen.

Hän näki silmäkulmastaan, miten Bartosin leijasta katkesi naru ja poika viskasi turhautuneena kelan maahan. Bartos-parka oli varreltaan tukeva ja aika kömpelö eikä pärjännyt kevätkilpailujen muissa lajeissa. Siksi hän oli harjoitellut koko alkukevään uutterasti menestyäkseen leijataistelussa.

Kolmas sija ei ole mitenkään huono suoritus, Josel ajatteli. Niin paljon kuin Josel Bartosista pitikin, hän oli salaa tyytyväinen, että tämä oli menettänyt pelin. Sillä nyt heitä oli enää kaksi: Josel Sandkan ja Zdain Monteilon.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun he ottivat toisistaan mittaa kevätkilpailuissa. Oliko siitä jo kaksi vuotta, kun Josel oli ollut kakkonen ja Zdain voittaja. Silloin paikkana tosin oli ollut juoksurata eikä leijakenttä. Tänä vuonna heistä kumpaakaan ei ollut onnistanut muissa lajeissa, joten vain leijataistelun voitto voisi pelastaa jommankumman kunnian.

Myös Zdain näytti huomanneen, että muut kilpakumppanit olivat pudonneet leikistä. Hänen leijonakuvioinen leijansa pyrähti äkkiarvaamatta uhkaavaan syöksyyn kohti Joselin viherpyrstöä. Yritys ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ovela, sillä Josel pystyi väistämään vaivattomasti nykäisemällä kelaa vasemmassa kädessään.

Franz sanoi jotain kannustavaa, mutta Josel ei kuullut tarkasti mitä. Kilpailun alussa Franzin tarkat silmät ja nokkelat neuvot olivat olleet hyvä apu, mutta nyt oli keskitettävä kaikki aistit taivaalle ja leijaan, jos mieli selvitä kaksinkamppailusta voittajana.

Josel päästi kummastakin kelasta hieman lisää narua ja toivoi parasta. Tuulenpuuska tarttui leijaan ja hän joutui taistelemaan tosissaan, ettei naru olisi katkennut pelkän puhurin voimasta. Niin ei saisi käydä, sitä häpeää hän ei kestäisi. Kakkostilalla ei olisi mitään arvoa, sillä se merkitsisi katkeraa häviämistä Zdain Monteilonille. Oli aika panna kaikki peliin ja käydä hyökkäykseen.

Hän käänsi kiitoleijansa syöksyyn ja huomasi vastustajansa aikovan samaa. Zdain oli liian taitava päästääkseen Joselia noin vain katkaisemaan leijansa narut. Riepotteleva tuuli ei sekään yhtään helpottanut hyökkäysten suorittamista. Kiertyminen näytti olevan ainoa vaihtoehto.

Olkoon niin, kaikki yhden kortin varaan, Josel päätti ja antoi leijansa vuoroin nousta vuoroin laskea ilmavirtauksen mukana. Siivet väpättäen leija kaarsi ylös, alas ja jokaiseen ilmansuuntaan. Katselijasta liikesarja saattoi näyttää päämäärättömältä poukkoilulta, mutta tosiasiassa jokaisella syöksyllä oli tarkoituksensa. Josel väisti samaan aikaan Zdainin hyökkäystä ja etsi mahdollisuutta kiertyä leijonaleijan ympärille.

He olivat yhtä nopeita ja leijat tavoittivat toisensa kummankaan saamatta ratkaisevaa etua. Liehuvapyrstöiset kiitoleijat karkeloivat toistensa ympärillä kuin riikinkukot soitimella. Sitten niiden narut kiertyivät kuolemansyleilyyn, jonka häviäisi ensimmäisenä narunsa katkaissut lennättäjä. Yleisö ja jopa Franz olivat hiljentyneet. Kaikki odottivat.

Leijannarut nirhasivat toisiaan. Ne olivat lukemattomilla mutkilla keskenään. Vaikka kumpikin leijataistelija olisi halunnut, vyyhtiä ei enää voinut selvittää. Josel kiskoi niin paljon kuin uskalsi, syöksyi uudelleen korkeuksista alas ja toivoi parasta. Kysymys oli nyt yhtä paljon tuurista kuin taidostakin.

Ja sitten, aivan varoittamatta, leijonakoristeinen leija riistäytyi kumpainenkin naru katkenneena irti ja mätkähti hetken tuulessa räpiköityään maahan. Kilpailun tuomari vihelsi pilliinsä. Josel nosti kätensä ilmaan ja antoi oman leijansa mennä menojaan. Hän oli voittaja!

Franz kaappasi ystävänsä kovakouraiseen halaukseen, johon pian yhtyivät paikalle rynnänneet Joselin muut kaverit, myös omaa häviötään harmitteleva Bartos. Onnittelijoiden rykelmä ei estänyt Joselia tavoittamasta kauempana seisovan Zdainin katsetta. Se tihkui raivokasta pettymystä.

Josel virnisti tahallaan ruskeatukkaiselle pojalle, joka kääntyi rivakasti ja asteli palvelijan saattelemana alas kukkulalta. Näky teki Joselin kaksin verroin tyytyväiseksi. Zdain ei ollut voittanut yhtään kevätkilpailujen lajia, vaikka häntä oli pidetty ennakkosuosikkina miekkailussa ja pituushypyssä. Josel itse taas oli ollut paras leijataistelija ikäsarjassaan. Saattoiko kuusitoistavuotias enää parempaa toivoa?

Josel oli juhlinut voittoa kavereittensa seurassa koulun oppilashuoneessa myöhäiseen iltaan. Bartos, Franz ja kaikki muutkin olivat kohdelleet häntä kuin sankaria. Franz oli selostanut kyllästymiseen asti Joselin suoritusta ja naureskellut Zdainin tappiolle. Jopa Porttikaivon koulun arvokas johtaja, mestari Hamus oli käynyt henkilökohtaisesti onnittelemassa Joselia.

Juhlinta jatkui pitkään ja nuoret poistuivat paikalta yksi toisensa jälkeen. Kun Josel viimein lähti päättymäisillään olevista kemuista kotiin, kiskovaunut olivat jo lopettaneet liikennöintinsä. Siinä tilanteessa hän ei valinnut isänsä suositusten mukaisesti ajuria, vaan päätti kävellä kotiin voittoaan maistellen. Matkahan oli lyhyt ja ilma keväisen leppeä.

Oli tähtikirkas yö ja taivaankannen tuhannet tuikkivat pisteet valaisivat nukkuvaa kaupunkia. Suurimpana valontuoja yötaivaalla majaili lähes täyteen mittaansa pyöristynyt kuu. Sinertävää loistettaan maankamaralle luoden se vartioi Paidoksen parhaan leijataistelijan kotimatkaa.

Kävellessään Josel kertasi kilpailun voitonhetkeä. Vihreäpyrstöinen kiitoleija suihki taivalla, yleisö hurrasi ja Josel Sandkan oli voittaja. Mikään ei pysäyttäisi häntä tämän jälkeen. Hän päihittäisi muut myös seuraavissa urheilukisoissa kesällä ja syksyllä. Ja tietysti vuoden päästä uusissa kevätkilpailuissa - Joselin viimeisissä. Koulu päättyisi ja olisi keksittävä jotain muuta.

Tarkemmin Josel ei ollut välittänyt suunnitella tulevaa. Ainakaan töihin meno ja pitkät päivät kauppa-apulaisena tai manufaktuurissa eivät yhtään houkuttaneet.

Isä oli esittänyt puoliverhoillun toiveen yliopistosta. Se tarkoittaisi muuttamista kauas Dimalokseen tai Nao-Kartheoniin, eikä Joselia muutenkaan kiinnostanut. Enemmin hän menisi vaikka Paidoksen mekaanikko-opistoon. Sanottiin, että tekniikan taitajille riittäisi aina töitä.

Suhahdus korvissa havahdutti Joselin mietteistään. Hän sävähti ja haki katseellaan äänen aiheuttajaa, muttei havainnut mitään erityistä. Kadulla oli tyhjää ja hämärää - tai oikeammin lähes pimeää.

Jostain syystä lähimmät kaksi katulyhtyä olivat sammuneet. Luultavasti niistä oli loppunut kaasu. Josel ei muistanut kiinnittäneensä asiaan äsken huomiota, mutta nyt pimeys kietoutui joka puolelta ympärille eikä suostunut hälvenemään. Yhdenkään talon ikkunassa ei palanut valo, ja pilvet olivat äkisti peittäneet tähtitaivaan.

Se ei ollut tunnelmallista pimeyttä, ei sellaista kuin vaikkapa myrsky-yönä omassa sängyssä. Joselille tuli kiire kotiin. Hän nopeutti askeleitaan ja pohti juoksemista. Juuri silloin kolmaskin katulyhty sammui.

Kylmä väristys kulki niskasta päälaelle, mutta Josel ravisti sen tiehensä. Eihän hänellä ollut hätää omassa kotikaupungissaan. Silti hän vilkaisi varmuuden vuoksi ympärilleen ja koetti kuulostella. Ei näkynyt mitään tai ketään. Ihmiset nukkuivat taloissaan ja kulkukissatkin olivat hipsineet muualle hiirijahtiin. Oli pelkkä Josel Sandkan ja sammuneitten lyhtyjen katu.

Hän ehti ottaa muutaman epävarman askeleen, kun jotain piirtyi näkökenttään. Josel säpsähti. Kauempana edessä, valaistun katulyhdyn alla seisoi joku.

Josel nieleksi karheuden takaisin kurkkuun. Ei ollut mitään syytä säikkyä. Yövartijahan se vain oli saapunut sytyttämään katulamppuja.

Väkisin Josel pakotti askelluksensa hidastumaan, kun hän kulki kohti kadun ainoata palavaa lamppua ja sen luona seisovaa hahmoa. Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä kovemmin alkoi tuntua siltä, ettei kyseessä sittenkään ollut yövartija.

Katulyhdyn alle pysähtynyt hahmo oli kääriytynyt tummaan kaapuun, jonka huppu peitti kasvot. Joselin mieleen pullahtivat sanomalehtien uutiset syrjäseuduilla liikkuvista ryöstäjistä ja murhamiehistä. Sellaisia ei pitänyt olla turvallisessa Paidoksessa.

Kun hän tuli katulyhdyn kohdalle, tummiin pukeutunut hahmo liikahti yhtäkkiä eteenpäin. Josel yritti huutaa, mutta ääntä ei millään kirvonnut kurkusta. Jalatkin olivat lyijynraskaat, enää niihin ei saanut potkittua vauhtia. Siinä samassa käsi tarrasi häntä kyynärvarresta eikä päästänyt pakoon.

Josel parkaisi ja yritti riuhtoa itseään irti, mutta hyökkääjän ote piti.

"Älä liiku!" miesääni kähisi hupun kätköistä.

Hätääntyneenä Josel vilkaisi ympärilleen: katu oli edelleen autio eikä kukaan tulisi auttamaan.

Silloin hyökkääjän huppu valahti alemmas. Katulyhdyn valo lankesi juuri sopivasti paljastaakseen hirveimmät kasvot, jotka Josel oli elämänsä aikana nähnyt.

Miehen huulet oli pahannäköisesti runneltu, aivan kuin revitty jollain työkalulla irti. Huuleton suu oli juuttunut hampaat ja ikenet paljastavaan irvistykseen, joka sai Joselin voimaan pahoin. Niin tekivät myös kohollaan olevat arvet, joita risteili miehen kasvoilla. Jopa muukalaisen katsetta oli inhottava kohdata, sillä hänen silmänvalkuaisensa kellersivät sairaalloisesti ja silmät välkkyivät levottoman tietäväisinä.

"Onnea voitosta, Josel Sandkan", tuntematon rumilus kärisi vanhan ukon äänellä, vaikkakin silvotuista kasvoista oli vaikea lukea hänen ikäänsä.

"Mistä sinä tiedät nimeni?" Josel kysyi onnistumatta peittämään pelkoa äänestään.

"Olen tarkkaillut sinua. Kerro vain isällesi terveisiä 'inulta, Kal'dithalta. Älä unohda, Kal'ditha", tuntematon raakkui ja katsoi Joselia pirullisilla, polttavilla silmillään.

Sitten käsivartta puristava koura hellitti otteensa, ja Josel huomasi olevansa vapaa. Yhtään aikailematta hän syöksähti kauemmas, mutta kompastui jalkoihinsa ja muksahti kipeästi polvilleen maahan. Selän takaa kului arpinaaman haukahteleva nauru.

Josel irvisti ja ponnisti takaisin pystyyn. Kun hän kääntyi katsomaan, kaikki katulyhdyn paloivat taas, mutta arpinaamaista muukalaista ei näkynyt missään. Aivan kuin hän olisi tyystin haihtunut yön pimeyteen.

Muukalaisen kaamea nauru kajahteli edelleen Joselin pääkopassa, kun hän seisoi yksin kadulla ja koetti tasata hengitystään. Kättä kihelmöi kohdasta, josta mies oli pitänyt kiinni, eikä rinnassa tykyttävä sydän suostunut rauhoittumaan.

Voisiko huuleton hirvitys palata? Tai kutsuta paikalle jotain vieläkin kamalampaa? Puistatus kulki läpi vartalon, ja ääni päässä kehotti kiiruhtamaan juoksujalkaa kotiin.

*

Vasta kotinsa eteisessä Josel pääsi kunnolla hengähtämään. Kadulla tapahtunut tuntui nyt kaukaiselta, vähän kuin ohi menneeltä painajaiselta, joka unohtuisi aamun valjetessa.

Hän silmäili ympärilleen ja huomasi, että oleskeluhuoneesta kajasti valo. Siltä suunnalta kuuluikin ripeitä askelia ja Joselin isä tuli eteiseen.

"Hienoa, Josel! Sain jo iltapäivästä tiedon voitostasi. Nyt harmittaa, etten päässyt kukkuloille seuraamaan", Andreuz Sandkan sanoi hymy kasvoillaan ja taputti vähän kömpelösti Joselia olalle. "Sinua kai väsyttää, mutta ehkä jaksaisit kertoa minulle kilpailusta", hän lisäsi.

Ehdotus läikäytti jotain lämmintä Joselin rinnassa. Ei isällä ollut liian usein aikaa jutella. Alinomaa väliin tunkivat työkiireet tai jokin muu oman pojan kuulumisia tärkeämpi. Siksi Josel seurasi isäänsä oleskeluhuoneeseen ja päätti olla pilaamatta harvinaislaatuista hetkeä pelottavasta muukalaisesta kertomalla. Ehkä tapahtunut oli vain sattumaa, eihän huulettoman miehen tarvinnut oikeasti merkitä mitään.

Myöhäisestä vuorokaudenajasta huolimatta Josel kertasi oleskeluhuoneen pöydän ääressä isälleen kilpailun kulun alusta aina viimeiseen pillinvihellykseen saakka. Hän ei varmaan milloinkaan väsyisi selostamaan voittoaan.

Andreuz nyökkäili hyväksyvästi väliin ja teki muutamia tarkentavia kysymyksiä. Kun Josel mainitsi mestari Hamusilta saaduista onnitteluista, isän tyytyväisestä hymystä ei ollut tulla loppua. Yleensä Andreuz Sandkanin korviin kantautui opettajilta ainoastaan moitteita siitä, miten hänen poikansa saisi keskittyä enemmän koulunkäyntiin.

Siinä keskustellessa taisi vierähtää puolikas kellonkäännös. Kun isä rupesi tekemään lähtöä nukkumaan, Joselista alkoi tuntua siltä, ettei hän voinut sittenkään vaieta oudosta kohtaamisesta. "Isä, tapasin kadulla jonkun, joka lähetti sinulle terveisiä. Siinä oli jotain omituista...Se mies sanoi 'terveisiä Kal'dithalta'."

"Mitä sinä sanoit? Toista!" Andreuz Sandkanin silmissä vilahti äkillistä epävarmuutta ja säikähdystäkin. "Minkä näköinen viestin tuoja oli?" hän tivasi niin kiihkeällä äänellä, että Joselia alkoi vähän huolestuttaa.

Josel kuvaili rujon miehen mahdollisimman tarkasti.

Hänen isänsä nousi ylös tuolilta ja jupisi itsekseen: "Kummallista, hyvin kummallista." Sitten Andreuz teki päätöksensä ja sanoi lujasti: "Minun täytyy lähteä ulos. Sinä pysyt visusti sisällä."

"Miksi? Kuka se Kal'ditha oikein on?"

"Älä kysele, on turvallisempaa, ettet tiedä mitään."

"Mutta minä haluan tietää!"

"Josel, riittää. Kuuntele. Jos en ole palannut, kun kello kääntyy aamu kahdeksaan, mene suorinta tietä Paidoksen käskynhaltijan puheille ja sano, että minulle on käynyt jotain. Vain käskynhaltija voi silloin auttaa."

"Curtus!" isä huusi ja veti vintille johtavasta vaijerista, joka sai kellon kilkattamaan yläkerrassa. Curtus Jerovann oli vanha mies, joka asui Sandkanien talon vintillä ja toimitti Joselin isän henkilökohtaisen apulaisen virkaa sekä huolehti heidän kodistaan. Niin oli ollut siitä saakka, kun Josel oli ollut vielä aivan pikkuinen. Hänen äitinsä kuoleman jälkeen Sandkanin perheen kotityöt olivat jääneet enimmäkseen Curtusin kontolle.

Eipä aikaakaan, kun Curtus tömisteli portaita alas puukko vyössä riippuen. Hän taisi havaita Andreuzin kireästä ja Joselin uhmakkaasta ilmeestä, että jokin oli hätänä. Curtus haroi harmaita hiuksiaan ja odotti selitystä.

Curtus ei tavannut puhua liikoja, mikä sai vieraat usein kuvittelemaan, että hän oli pelkkä palvelija. Tosiasiassa Joselin isän ja Curtusin suhde oli tasa-arvoista ystävyyttä, eikä vanha mies ollut mikään Andreuz Sandkanin käskyjen tahdoton toteuttaja.

"Joselia on lähestynyt kadulla joku, joka sanoi nimekseen Kal'ditha. Ymmärrätkö?" Andreuz selitti ja kuvaili miehen ulkonäköä pikaisesti.

Sanat saivat Curtusin vavahtamaan ja haromaan hiuksiaan kahta kauheammin. "Kirottua! Tässä on jotain pahaenteistä...", hän tokaisi, muttei jatkanut pidemmälle.

"Olen samaa mieltä. Meidän on otettava selvää, miksi tämä Kal'ditha lähestyy meitä", Andreuz sanoi ja jatkoi ulko-oveen päin nyökäten: "Tule, mennään."

"Entä poju?" Curtus kysyi vilkaisten Joselia huolen häivähdys kasvoillaan.

"Hän on paremmassa turvassa täällä."

Josel oli seurannut keskustelua ääneti, mutta isän huoli oli alkanut tarttua häneenkin. Jostain todella vakavasta oli selvästi kyse, koska isä virkkoi vielä: "Parempi, että panet oven säppiin, etkä avaa sitä kenellekään muulle kuin meille kahdelle."

"Mitä, jos joku muu tulee oven taakse?" Josel kysyi.

"Oman turvallisuutesi takia esität, ettet ole kotona."
Miehet alkoivat tehdä lähtöä. Eteisessä isä toisti äsken sanomansa: "Josel, muista käskynhaltija, jos emme ole palanneet aamukahdeksan käännökseen."

Josel nyökkäsi, vaikkei ymmärtänytkään. Mitä muka käskynhaltija Dareis Monteilonin kaltainen tärkeä henkilö välittäisi jonkun perheenisän yhden yön kestäneestä poissaolosta?

Hän ei ehtinyt ihmetellä asiaa ääneen, sillä isä ja Curtus olivat jo matkalla porraskäytävään. Josel seisoi hetken keskellä lattiaa, mutta säntäsi sitten panemaan ulko-oven rautaisen salvan kiinni.

Riittäisikö köykäinen salpa pysäyttämään huulettoman hiiviskelijän? Ajatus miehestä kolisuttamassa ovea sai Joselin ihokarvat nousemaan pystyyn. Hän ryntäsi keittiöön ja penkoi vetolaatikkoja, kunnes löysi etsimänsä. Puukko näytti terävältä, mutta miten sen kanssa tapeltiin?

Puukko kädessään Josel rojahti oleskeluhuoneen pehmeään nojatuoliin. Ajatukset risteilivät levottomina päässä. Tilanteessa oli aivan liikaa sellaista, mitä ei voinut käsittää.

Isäkin oli ollut omituinen jo pitkään, kaiken aikaa varuillaan ja vahti Joselin menemisiä lähes vainoharhaisen tarkasti. Isää painoi selvästi huoli tai taakka, josta hän ei voinut puhua. Niin oli ollut äidin kuolemasta saakka.

Surun aalto iski vasten Joselia aina, kun äiti tuli hänen mieleensä. Tapahtuneesta oli nyt melkein kaksi vuotta. Äiti oli ollut matkalla torilta kotiin, kun vihanneksilla lastatut kärryt olivat päässeet irti ja vyöryneet alamäkeen täyttä vauhtia. Idalae Sandkan oli rusentunut niiden alle ja kuollut silmänräpäyksessä.

Äidin poismenon jälkeen ilo oli hävinnyt Sandkanien talosta. Isä oli hautautunut työhönsä, vaikkei se työtä sanan varsinaisessa merkityksessä ollutkaan. Siinä missä Joselin koulutoverien isät ja äidit työskentelivät käsityöläisinä, kauppiaina tai Keisarikunnan virkamiehinä, hänen omien vanhempiensa ammattivalinnat olivat varsin epätavallisia.

Idalae Sandkan oli periaatteessa ollut kotiäiti, mutta saavuttanut Paidoksen kulttuuripiireissä kohtalaista menestystä maisemamaalauksillaan. Andreuz Sandkan taas oli ammatiltaan kirjailija, jonka seikkailuromaanit myivät kehnonlaisesti.

Kirjojen vaatimattomista myyntituloista huolimatta Sandkanien kotona ei nähty puutetta. Ruokapöydässä oli usein kokolihaa tarjolla, huonekalut olivat mittatilauksella veistettyjä ja Joselin vaatekaappi pullisteli tyylikästä päälle puettavaa.

Muutoin elämä oli korutonta ja huomiota karttelevaa. Andreuz ja Idalae eivät näyttäytyneet Paidoksen seurapiireissä eikä vanhemmilla ollut läheisiä ystäviä, joita kutsua kotiinsa kyläilemään. Poikansa uteluihin pidättyväisyyden syistä he eivät olleet vastanneet.

Eriskummallista oli myös Joselin perheen epätavallinen vaaleus. Toisin kuin Andiolia ja Paidosta asuttavan tummapiirteisen dimali-kansan jäsenillä yleensä, Joselilla oli siniset silmät ja kullanvärinen laineikas tukka. Hänen äitinsä oli ollut hyvin vaaleahiuksinen ja -ihoinen, ja isänkin vähät hiukset olivat hiekanväriset.

Jo alta kymmenvuotiaana Josel oli osannut yhdistää oman vaaleutensa pitkän matkan päästä lännestä Paidokseen saapuneisiin kauppiaisiin. Vanhemmat olivat kuitenkin väistelleet hänen kysymystulvaansa ja ainoastaan myöntäneet suvun olevan kotoisin epämääräisesti "kaukaa". Totta kai muut lapset olivat huomanneet Joselin poikkeavan ulkonäön ja hän oli saanut jo varhain kutsumanimen Kultatukka.

*

Andreuz ja Curtus eivät palanneet kellonkäännöksen tai toisenkaan kuluessa. Koko sen ajan Josel oli vatvonut outoa kohtaamista ja yrittänyt punnita sitä joka kantilta. Mitään tolkkua hän ei ollut tilanteeseen saanut. Lopulta hän oli nukahtanut oleskeluhuoneen nojatuoliin puukko turvanaan.

Oli aamuyö, kun hän havahtui porraskäytävästä kaikuviin ääniin. Uskaltamatta sytyttää lamppua Josel hiipi eteiseen. Puukon kahva puristui hikistä kämmentä vasten.

Siinä samassa salpa helähti ovenkarmiin. Joku yritti sisään! Joselin sydän ponkaisi kurkkuun asti. Äkkiä hän ei tiennyt mitä tehdä.

Hän peruutti pari askelta ja ehti ajatella piiloutumista. Silloin oven takaa kuului isän tuttu luja ääni, joka pyysi nostamaan salvan. Se sai Joselin rauhoittumaan ja hän avasi kiireesti oven porraskäytävään. Sateen kastelemat Andreuz ja Curtus astuivat eteiseen.

"Turhaan puukolla sohit, poju", Curtus sanoi lempeästi nähtyään, mitä Josel piteli kädessään.

Josel nolostui ja laski aseensa piirongin päälle. Hän jäi selitystä odottaen seisomaan ja katselemaan miesten kuoriutumista märistä ulkovaatteista.

Andreuz Sandkan laski käden poikansa olkapäälle. "Josel, kuten sanoin, on parempi, ettet tiedä tässä vaiheessa enempää. Nyt on tärkeintä, että vältät kaikin tavoin tuota tapaamaasi muukalaista. Jos näet hänet, juokse pakoon ja tule kertomaan minulle."

Josel huokaisi turhautuneena ja lampsi vastauksia vailla huoneeseensa. Sängylle heittäydyttyään hän nukahti melkein saman tien rauhattomaan uneen, jossa vilisi taivaalla kaartelevia leijoja sekä huppupäisiä muukalaisia.

*