Kymmenes luku

Isendar
Paidos, Andiolin keisarikunta

Isendar Vargan astui muutaman päämäärättömän askeleen suuren työhuoneensa lattialla, kunnes pysähtyi katsomaan ulos paksujen samettiverhojen kehystämästä ikkunasta. Samalla hän suki pitkiä mustia hiuksiaan. Ne tuntuivat rasvaisilta, mutta hän ei piitannut. Ikkunasta ulos tähyilevä mies janosi kärsimättömänä uutisia. Hiukset olivat yhdentekevät, uutiset eivät.

Kuusiruutuisesta ikkunasta puutarhaan avautuva maisema ei tosin voinut kertoa hänelle yhtäkään niistä kymmenistä tärkeistä uutisista, joita hän kuumeisesti odotti. Juuri tällaisina hetkinä Isendarilla oli silti tapana vilkuilla toistuvasti ikkunasta ulos, niin hyödytöntä kuin se olikin.

Paidoksessa kaikki oli sujunut nuottien mukaan. Jo kuukausien ajan Varjon Risti oli tarkoituksella kylvänyt epäsopua kaupunkilaisten keskuuteen. Dareis Monteilonista oli levitelty inhottavia juoruja ja koko käskynhaltijan toimivallan laillisuus oli kyseenalaistettu. Nuorten kapinamieltä oli pönkitetty järjestämällä alkoholin ryydittämiä juhlia, joissa heitä oli yllytetty toimimaan kaikin tavoin käskynhaltijaa vastaan.

Se olisi voinut riittää ja Monteilon olisi saattanut kukistua ilman Varjon Ristin suoraa toimintaa. Valitettavasti kaupunginedustajisto oli ollut turhan kovapäinen, eikä sen enemmistö ollut taipunut kannattamaan käskynhaltijan erottamista. Siksi Isendar Vargan oli lopulta kyllästynyt odottamaan ja käynnistänyt avoimen kapinan Dareis Monteilonia ja samalla keisarillista valtaistuinta vastaan. Siltä tieltä hänellä ei ollut aikomustakaan poiketa.

Hän otti jälleen pari rauhatonta askelta, kunnes pysähtyi miettimään. Oliko hän sittenkin unohtanut jotain? Jotain pientä ja päällepäin merkityksetöntä, joka kuitenkin voisi kaataa suunnitelman? Tai suunnitelmat, Isendarilla oli niitä useita kehitteillä samanaikaisesti. Nuo suunnitelmat limittyivät toisiinsa, korvasivat pieleen menneitä, toimivat hätäratkaisuina tai olivat pelkkiä toteuttamiskelvottomia visioita.

Isendar piti suunnitelmien kehittelystä. Sen sijaan niiden karkean toteuttamisen hän jätti usein muille, vähämerkityksellisemmille ihmisille. Miksi sotkea omia käsiään, kun likaisen työn saattoi tehdä joku vähemmän tärkeä - joku, joka ei osannut suunnitella.

Ei, Isendar Vargan ei todellakaan ollut unohtanut mitään. Suunnitelmien onnistuminen olisi kiinni hänestä riippumattomista tekijöistä, kuten toisten ihmisten osaamisesta. Oli harmillista iskeä parhaat korttinsa pöytään silloin kun ei voinut vastata itse kaikesta. Piti vain luottaa siihen, että muut hoitivat heille osoitetut tehtävät kunnolla. Ja mikäli eivät hoitaneet - no, ihmiset oli aina helppo korvata toisilla. Uskollisemmilla, älykkäämmillä, kylmähermoisemmilla...

Äkkiä hän kuuli nopeasti lähestyviä askeleita, ja huoneen ovi avautui. Isendar tiesi ovelle kääntymättäkin, kuka sieltä tuli. Lukuun ottamatta eräitä poikkeustilanteita - joita hän ei todellakaan halunnut muistella - ainoastaan yhdellä ihmisellä oli oikeus astua hänen huoneeseensa koputtamatta. Mutta juuri noiden poikkeustilanteitten takia Varjon Ristin Paidoksen aluepäällikkö käännähti salamannopeasti ovea kohti.

Kyseessä ei ollut poikkeustilanne, joten Isendar hengähti helpotuksesta ja antoi kätensä luisua pois kaulassaan riippuvalta punertavalla kivellä koristellulta amuletilta. Odottava hymy kasvoillaan hän katsahti tulijan kasvoihin.

"Jolanda, kultaseni", hän aloitti ja yritti etsiä kauniin tummatukkaisen tytön kasvoista merkkejä, jotka kertoisivat hyvistä uutisista. Turhaan. Jolanda näytti kertakaikkisen pahantuuliselta.

"Mikä on vialla, tyttöseni?" Isendar kysyi.

"Kadotin heidän jälkensä", Jolanda tunnusti.

"Oletko täysin varma, että näkemäsi pojat olivat juuri etsimämme?"

"Tietysti olen", kuului kipakka vastaus.

Isendar Vargan uskoi tytärtään. Jolanda oli tullut isäänsä, joka ei erehtynyt milloinkaan. "Hyvä. Se tarkoittaa, että Monteilon on hajottanut ryhmänsä kahtia. Suuntaamme etsintöjen painopisteen pohjoisen tielle. Sieltä päin on saatu varma havainto Monteilonista itsestään. Pojat eivät ole yhtä tärkeitä."

"Mutta pojat voivat tietää Monteilonin olinpaikan ja lisää hänen suunnitelmistaan. Anna minun etsiä heitä", Jolanda puhui epätavallisen kiihkeästi; yleensä tytär hillitsi tunteensa paremmin.

Isendar uskoi tietävänsä, mistä se johtui. "Olet menettämässä kykysi ajatella järkevästi. Oli virhe antaa sinun jututtaa nuorta Sandkania."

"Se ei vaaranna suunnitelmia", Jolanda puuskahti ärtyneenä.

Isendar ei ollut samaa mieltä. "Voin hankkia sinulle vaikka kymmenen kaunista vaaleatukkaista poikaa. Minulla on yhteydet Etelänmaan parhaisiin orjakauppiaisiin."

Jolanda huitaisi kädellään ilmaa osoittaakseen, kuinka vähän tarjous häntä kiinnosti.

"Tarvitset jonkun valvomaan suunnitelmiesi toteutumista Ipaloksessa. Tarvitset sinne jonkun, johon voit luottaa", Jolanda sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen, edelleen kiihkeä nuotti äänessään.

Isendar rypisti kulmiaan. Tyttö tarvitsisi enemmän koulutusta, tunteet oli osattava tukahduttaa, mikäli aikoi edetä pitkälle elämässä. Toisaalta Jolanda oli oikeassa, Ipaloksessa ei ollut montakaan, joihin voisi luottaa. Jolandaan hän sen sijaan luotti täysin, eikä Isendar Vargan yleensä kieltänyt mitään ainoalta tyttäreltään.

"Hyvä on, lähdet pikimmiten matkaan."

"Kiitos, isä", Jolanda kuiskasi ja suuteli isäänsä poskelle.

"Saat täydet valtuudet kaupungissa, annan sinulle mukaan todistuksen siitä."

Jolanda nyökkäsi innokkaasti ja näytti siltä kuin olisi jo halunnut pinkaista matkoihinsa.

Vielä ennen Jolandan poistumista Isendar puhui: "Alahan mennä tyttöseni, mutta ole varuillasi. Näinä päivinä metsästävät muutkin kuin Varjon Risti, tahot joilta edes minä en voi suojella sinua. Meillä on tällä hetkellä noppapeli kesken kapakan jokaisessa pöydässä, jos ymmärrät mitä tarkoitan."

Jolanda nyökkäsi vakavana.

Varjon Ristin Paidoksen aluepäällikkö katsoi vielä kerran tyttärensä kasvoja, ennen kuin viittasi tätä poistumaan. Ehkei sittenkään ollut täysin mieletöntä jatkaa niiden kahden pojan etsimistä. Isendar muisti kuulleensa, että Andreuz Sandkanille ei mikään asia maailmassa mennyt hänen poikansa edelle. Mikäli Jolanda saisi pojat kiinni, vaimonsa jo menettänyt Sandkan lurittelisi kaikki salaisuutensa poikansa henkeä vastaan.

Kokonaissuunnitelman onnistuminen ei tietenkään riippunut Sandkanin tai edes Dareis Monteilonin löytämisestä; Isendar Vargan ei nimittäin koskaan jättänyt mitään yhden karvan varaan. Sitä paitsi kyse oli paljon suuremmista asioista kuin Paidoksen viraltapannun käskynhaltijan nappaamisesta.

Isendar hieroi luisevia käsiään yhteen ja vilkaisi mustien samettiverhojen kehystämästä ikkunasta ulos. Näkymä ei taaskaan paljastanut mitään uutta, mutta auttoi ajatusten kokoamisessa. Oli ryhdyttävä tekemään valmisteluja, sillä pitkä matka länteen odotti häntä.

*

Josel
"Siinä kaikki", Josel sanoi kaivettuaan jäljellä olevat ruokatarpeet esille. Se tarkoitti muutamaa raakaa perunaa, pientä palaa kuivattua lihaa, yhtä porkkanaa ja könttiä koppuraksi kovettunutta tummaa leipää.

Harmitti oma osaamattomuus pakata riittävästi evästä. Kotiin oli jäänyt vaikka mitä syötävää, mutta kiireessä hän oli haalinut mukaan mitä käteen oli sattunut osumaan. Eikä kotiakaan ollut enää, vain loputtomalta tuntuva metsä ja hatara toivo pääsystä Ipalokseen.

Zdain näytti pettyneeltä ruokavarannot nähtyään. "Näillä ei juhlita."

"Ei juhlita, ei", Josel myönsi.

He päättivät jakaa keskenään porkkanan, lihan ja suurimman osan leivästä. Zdain laskeskeli matkaa Ipalokseen olevan jäljellä ratsastaenkin parin päivän verran. Sen tietäen ruokatilanne vaikutti todella kurjalta.

"Täällä on lintuja ja jäniksiä. Me voitaisiin virittää ansoja", Josel tuumi ääneen, vaikka tiesi hyvin, ettei heillä ollut välineitä niiden rakentamiseen. Sitä paitsi kaupunkilaispoikana hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten lintu kynittiin tai jänis nyljettiin. Tuskinpa Monteilonkaan tiesi.

Aurinko ei enää jaksanut nousta puiden ylle, kun he pääsivät jatkamaan matkaa. Pojat olivat yksimielisiä siitä, että pitäisi kulkea mahdollisimman pitkälle niin kauan kuin valoa vielä riitti.

"Metsän läpi kulkeva vanha tie ei voi olla kaukana", Zdain väitti.

Jos siis olemme oikeassa suunnassa, Josel ajatteli ääneti.

Zdain vaikutti voipuneelta; lammen tapahtumat olivat selvästi järkyttäneet häntä. Niinpä Josel kulki edellä kartan kanssa, ja Zdain tyytyi seuraamaan perässä. Ei Monteilon valittanut väsymystä, mutta vaikutti aina hiljaisen kiitolliselta heidän pysähtyessään.

Josel ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen olla tyytyväinen mahdollisuudesta ottaa tilanteen johto omiin käsiin. No, ainakin he olivat nyt Zdainin kanssa tasoissa, mitä tuli toisen hengen pelastamiseen. Josel Sandkanilla ei ollut pienintäkään hinkua jäädä mistään velkaa Paidoksen viralta pannun käskynhaltijan pojalle.

*

Hämärtyvä ilta sai metsän tuntumaan entistä ikävämmältä paikalta, mutta Josel ja Zdain taivalsivat yhä eteenpäin. He toivoivat löytävänsä metsän poikki kulkevan tien vielä samana iltana. Kumpikaan ei halunnut viettää enää yhtään yötä keskellä synkintä korpea. Etenkin kun hiljalleen laskeutuvassa pimeydessä oli jotain uhkaavampaa kuin edellisenä iltana.

Josel ei osannut määritellä tuota epämääräistä ja häiritsevää tunnetta eikä hän siksi puhunut Zdainille mitään asiasta. Monteilon olisi taatusti vain pitänyt matkakumppaniaan jänishousuna.

Heillä oli käynyt erikoisen hyvä tuuri. Ensin pako Jolandan ja tämän apureiden luota ja sitten täpärä pelastus hornansiiven kynsistä. Villipetoja kuhisevassa metsässä ei voinut kuitenkaan ikuisesti pärjätä onnen varassa. Siksi Josel pani jalkaa ripeämmin toisen eteen ja toivoi Zdainin pysyvän perässä.

Usvan lailla levittäytyvä hämärä alkoi tiivistyä yhä sakeammaksi pimeydeksi, mutta he jatkoivat sinnikkäästi eteenpäin. Ajatus pysähtymisestä hirvitti Joselia. Epämiellyttävä tunne, että jotain oli pielessä, ei ollut hävinnyt minnekään.

Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei kuulunut. Hämymetsä oli hiljentynyt odottamaan yötä. Pikkulinnut olivat lopettaneet sirkuttamisen ja tuuli oli tyyntynyt. Jokainen rasahdus säpsäytti.

Mielikuvitus tekee temppujaan, Josel yritti vakuuttaa itselleen. Nälkä ja väsymys saivat aikaan outoja harhoja. Hän antoi katseensa kiertää sivuille, muttei voinut havaita kuin pimeyteen häviäviä puunrunkoja.

Linnun etäinen raakunta halkoi öistä taivasta. Ääni vaipui pian ja jälleen vallitsi sama painostava hiljaisuus. Josel ja Zdain eivät voineet muuta kuin jatkaa eteenpäin. Ajankulkua oli vaikea tulkita. Oli vain kaksi poikaa ja alati synkkenevä metsä.

Äkkiä Josel höristi korviaan. Hän hidasti askeliaan ja tapaili puukkonsa kahvaa.

Äskeinen lintu? Ei, jotain muuta! Se oli ollut jotain hiljaista, kuin kuiskaus yössä. Väristys kulki Joselin lävitse. Pelko oli kietaissut hänet otteeseensa eikä sitä pystynyt enää ravistamaan pois. Hän vetäisi puukon tupesta ja vilkaisi nopeasti Zdainia.

"Mitä nyt?" Zdain kysyi.

"Etkö tunne sitä?" Josel kysyi ja haravoi katseellaan pimeyttä.

"Tunnen, enkä pidä siitä tunteesta", Monteilon vastasi kireästi.

Hiljaisuus ja pelontunne olivat edeltäneet karmion ilmestymistä. Heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä sellaisen hirviön kohtaamisesta uudelleen.

He pysähtyivät pälyilemään ympärilleen. Monteilon murahti ja heitti repun selästään.

"Nyt on Curtusin ase tarpeen", hän sanoi käheästi ja kopeloi repusta esiin pistoolin. Zdainilla - toisin kuin Joselilla - oli kokemusta ampuma-aseista, joten hän oli saanut alusta asti kantaa pistoolia. Nyt hän latasi ja varmisti sen tottuneesti.

"Jatketaan!" Josel kuiskasi.

He etenivät hitaasti, jatkuvasti sivulle pälyillen. Sitten ääni kuului taas. Sitä ei voinut paikallistaa mihinkään suuntaan. Se oli vain hädin tuskin kuuluva huokaus tuulessa. Paitsi että metsässä oli täysin tyyntä.

Jos kuu loistikin taivaalla, ei sen kajosta ollut valaisemaan matkalaisten reittiä. Pimeys oli nyt musta verho heidän ympärillään. Näkyvyyttä riitti vain lähimmille puille asti.

Josel puristi puukon kahvaa hikisessä kädessään ja koetti jouduttaa askeliaan. Zdain seurasi tiheästi hengittäen. Heidän askeltensa töminä kaikui rummun paukkeen lailla öisessä metsässä - niin Joselista ainakin tuntui. Hän kuvitteli, miten helppoa pimeydessä väijyvälle vainoojalle olisi paikallistaa uhrinsa.

Sitten, aivan äkisti jostain yläpuolelta kuului oksan naksahdus ja räpistelevä ääni. Henkäisy hiipui Joselin huulille. Zdain kohotti aseensa tähtäysasentoon, muttei ampunut. He näkivät, miten tumma hahmo pyrähti siivilleen ja katosi varismaisen raakkuvan äänen saattelemana puiden latvuksiin.

Korppi, vain pelkkä korppi, Josel huokaisi ja koetti löytää tasapainon tutisevilla jaloillaan. Silti hän ei päässyt eroon tukalasta aavistuksestaan. Metsässä saalisti jotain paljon pahempaa kuin yksinäinen musta lintu.

"Eteenpäin!" Josel äännähti.

Pojat lähtivät taas tunkeutumaan läpi pimeän metsän. Oli mahdotonta kulkea nopeasti. Reittiä ei enää erottanut ja he kompastelivat jatkuvasti kiviin ja kantoihin. Oksat läiskivät vasten kasvoja eikä oikeasta suunnasta ollut kuin aavistus.

Josel meinasi lentää säikähdyksestä nurin, kun Zdain kosketti hänen hartiaansa.

"Minusta tuntuu, että meitä ajatetaan koko ajan yhteen suuntaan. En osaa selittää", käskynhaltijan poika sanoi hiljaa.

Ajatetaan? Kuka ajaa? Josel kysyi mielessään. Hän kuuli, kuinka metsä kuiskaili ja vinkui ympärillä. Ääniltä oli mahdotonta tukkia korvia ja ne saivat vilunväreet kulkemaan selkärankaa pitkin. Oli pakko jatkaa eteenpäin.

Silloin ääreisnäön alueella välkähti jotain vaaleaa.

"Tule!" Zdain sanoi ja kiskaisi hihasta Joselin toiseen suuntaan. He ryntäsivät puiden keskelle. Hiki valui niskaa pitkin ja pakokauhu valtasi mielessä tilaa.

He huitoivat oksia tieltään ja kompuroivat päämäärättömästi eteenpäin. Ympärillä metsä vinkui niin kuin tuuli olisi ujeltanut nurkissa. Josel koetti pysytellä ihan Zdainin kintereillä. Yksin hän ei taatusti selviäisi elävänä metsästä.

Uusi välähdys pakotti vaihtamaan suuntaan. Josel ei tiennyt, kulkivatko he eteenpäin vai kiersivätkö kehää. Yössä kuului käkätys, erilainen ääni kuin aiemmin. Se oli kuin hullun naurua ja päättyi kirkaisuun. Ääntä oli kaikkialla, edessä ja takana, kaukana ja lähellä. Välillä ulina ja kuiskaukset siirtyivät heidän päänsä yli. Mitä nuo äänet olivatkin, ne jahtasivat heitä.

Siinä samassa tiheä oksisto väistyi ja metsä harveni edestä pois. Josel ja Zdain henkäisivät yhteen ääneen, kun kuutamo valaisi metsäaukean, jolle he olivat osuneet. Siellä sijaitsi vanha hautausmaa.

Kivisiä hautamuistomerkkejä peitti sammal ja köynnösmäinen kasvusto. Osa kivistä oli kaatunut ja loput törröttivät maasta epälukuisen vinoina riveinä. Keskellä metsäaukeaa oli suurehkon hautakammion rauniot. Kuunvalossa sen puoliksi romahtanut katto ja pilarit saivat kelmeän värityksen.

Josel vilkaisi Zdainia, joka oli pysähtynyt kuuntelemaan. Pian hän ymmärsi, miksi. Kuiskuttelu oli lakannut ja hautausmaalla vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Aivan kuin Hämymetsä olisi saanut haluamansa, tai ainakin kuljettanut pojat haluamaansa paikkaan. Ajatuksen myötä pelko kouraisi Joselia väkisin rinnasta.

He ottivat muutaman epävarman askeleen kalmiston keskustaa kohti. Ei tehnyt mieli puhua mitään. Puuton metsäaukio haisi ansalta, surmanloukulta vailla suojaa. Josel huomasi, ettei Zdain päästänyt pistoolikättään laskeutumaan.

Oli liian pimeää, jotta hautakivistä olisi voinut erottaa kirjoitusta tai vuosilukuja. Josel laski mielessään vuosisatoja, joiden aikana kalmiston vainajat olivat levänneet metsän keskellä. Keitä he olivat olleet eläessään?

"Pitää lähteä", Josel mumisi, mutta Zdainin askeleet veivät raunioituneen hautakammion suuntaan.

Josel puristi puukkonsa kahvaa ja seurasi polvet tutisten. Vain hetkeä myöhemmin hän huusi, kun maa sortui jalkojen alta.

Multaa sinkoili kokkareina, kun hän putosi selkä edellä maan sisään. Jossain lähellä Zdain huusi myös. Ihan viimeisenä Josel näki yläpuolellaan vaalean välähdyksen, kuin syttyvän lampun kajon. Sen jälkeen pää kolahti johonkin ja maailma hukkui pimeään.

*

Josel ei tiennyt, oliko hän tajuissaan vai ei, mutta hän näki. Hän tiesi näkevänsä Hämymetsän, tämän saman seudun, hyvin kauan aikaa sitten. Silloin paikalla ei vielä kasvanut metsää.

Suuri armeija marssi tasankoa halkovaa tietä. Tie oli sileä kuin peililasi, entisajan pikitie, jollaisista Josel oli kuullut kerrottavan. Sotilaiden kypärät kiiltelivät auringossa ja jossain rumpu löi tahtia marssiville miehille. Miehet rupattelivat keskenään hyväntuulisina. Heidän kiväärinsä riippuivat hihnoistaan rennosti olalla tai rinnalla. Saattoi arvata, että sotajoukko oli saapumassa voittoisasta taistelusta tai jopa kotimatkalla.

Suinkaan kaikki sotilaat eivät kulkeneet jalkaisin, vaan heidän joukossaan liikkui ajoneuvoja. Ne olivat kuin vaunuja ilman vetohevosia. Suuret pyörät allaan rullaten ne vyöryivät eteenpäin. Joukon taka-alalla rämisteli myös kummallisen muotoisia, kovaa meteliä pitäviä vaunuja. Ne olivat kuin piipuilla koristeltuja epäsuhtaisia laatikoita. Josel ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä osannut arvailla näiden vaunujen käyttötarkoitusta.

Erityisesti yksi etujoukon pienistä vaunuista kiinnitti Joselin huomion, sillä siinä ei ollut kattoa, kuten melkein kaikissa muissa. Ilmeettömän kuljettajan takana istuva mies ei ollut enää nuori. Hänen suikkamaisen päähineensä alta pilkistävät hiukset olivat jo harmaat. Olkapäitä koristivat korkean upseerin arvomerkit. Mies näytti lujalta ja itsevarmalta. Hän istui selkä suorassa eikä ollut huomaavinaankaan kahta, niin ikään autossa istuvaa ja lähes yhtä kokeneen näköistä sotilasta. Kaikesta saattoi päätellä, että harmaatukkainen upseeri oli tuon marssivan armeijan komentaja.

Taivas pimeni. Alkoi sataa, mutta pisarat eivät olleet vettä, vaan jotain mustaa ja likaista, kuin nokea. Sotilaat vilkuilivat tyrmistyneinä toisiaan ja taivasta. Likainen sade piiskasi armeijaa. Alijohtajat käskyttivät miehiä eteenpäin. Rummut olivat vaimenneet ja mieliala vaihtunut hetkessä pelokkaaksi ja epävarmaksi. Ajoneuvot ryhmittyivät letkassa uudelleen, sivustoja varmistamaan.

Äkisti kaamea kirkuna vihloi korvia. Sotilaat käänsivät katseensa mustien pilvien peittämälle taivaalle. Heidän liikkeensä hidastuivat, Joselin saattoi tuntea miehistä huokuvan kauhun. Se lamaannutti ja puristi sydämen kokoon, ihan kuin...

Silloin Joselin näki sen. Valtavan kokoiset lentävät pedot syöksyivät pilvien lomasta alaspäin. Kirkuessaan ne aukoivat raatelunokkiaan ja iskivät ilmaa nahkaisilla siivillään. Hornansiivet olivat saapuneet.

Jokainen hornansiipi kantoi selässään tummapukeista ratsastajaa. Kaukaakin Josel oli erottavinaan ohjaksia pitelevät pedonkädet ja torahampaiden kirjomat luukasvot, samanlaiset kuin Curtusin surmaajalla. Sitten hänen oli pakko vaipua polvilleen ja huutaa tuskasta sotilaiden mukana.

Samassa repaleinen musta harso ympäröi armeijan. Sotajoukon reunoilla taisteltiin ja kiväärien huumaava pauke täytti kentän. Vaunuista purkautui kentälle uusia kiväärit ojossa juoksevia miehiä. Moni heistä sai heti ulos päästyään tuliryöpyn niskaansa tai räjähti kappaleiksi vaununsa mukana. Jossain kyhättiin kiireesti kasaan telineelle rakentuvaa pientä tykkiä. Kuului räjähdyksiä, kun laatikkomaiset vaunut syöksivät piipuistaan ammuksia petojen niskaan. Turhaan, sillä yksi toisensa jälkeen vaunut leimahtivat tulimereksi näkymättömän osuman saaneina.

Kuolleet ja kuolevat tallautuivat multaan, kun miehet säntäilivät paniikin vallassa taistelukentällä. Osa sotilaista ei edes pystynyt juoksemaan. He ainoastaan kyyhöttivät kauhun halvaamina maassa ja odottivat kuolemaa.

Vanha komentaja oli yhä vaununsa kyydissä ja jakoi johonkin laitteeseen epätoivoisia käskyjä, jotka hukkuivat taistelun meluun. Varmuus oli kaikonnut hänen kasvoiltaan.

Harsomainen pilvi tiivistyi entisestään niin, että se kätki karmiot ja niiden lentävät ratsut sisälleen. Hornansiivet rääkyivät ja liikkuivat nopeasti kuin nuolet. Äkkiä ne olivat sotilaitten keskellä. Mustan harson suojista karmiot iskivät sotajoukkoon ja teurastivat uhrinsa niille sijoilleen. Miehet huusivat tuskasta ja silkasta kauhistuksesta, kuolevat vaikersivat sydäntä riipaisevasti ja vanha komentaja suistui vaunusta maahan.

*

Josel oli yhä taistelukentällä, mutta enää ei sodittu. Paikalla oli vain hiiltynyt tanner, jossa siellä täällä lojui vaunujen savuavia raatoja ja muuta rojua. Näkyi myös ruumiita, tuhansia pahannäköisesti ruhjoutuneita tai kärventyneitä ruumiita.

Josel katsoi kyynelsilmin kalmoa vieressään. Surmansa saanut sotilas oli vasta poikanen, arviolta samanikäinen kuin hänkin. Kallo murskana ja hätääntynyt ilme kasvoillaan nuorukainen tuijotti tyhjyyteen. Kääntyessään toiseen suuntaan Josel kohtasi vielä hirveämmin ruhjoutuneen nuoren sotilaan. Ruumiita oli kaikkialla, ei yhtään elävää missään.

Sitten hän tunsi vajoavansa. Josel ei vastustellut, vaan antautui sortuman vietäväksi. Mullan alla oli onkalo, jossa lepäsi kymmeniä, jopa satoja, asepukuisia miehiä, kiväärit vierellään. Ruumiit näyttivät samaan aikaan kuolleilta ja silti niin eläviltä. Sotilaat kutsuivat Joselia luokseen. Hän halusi mennä, löytää oman lopullisen leposijansa miesten välistä, olla yksi metsän tuhansista vainajista.

*

Jokin voima repi Joselia ylös. Hän ei halunnut nousta, vaan halusi jäädä ja liittyä hirvittävässä taistelussa kaatuneitten sotilaitten joukkoon. Mutta voima kiskoi häntä pois. Se ei antanut hänen vaipua maan alle. Hän kuuli varislinnun raakkuvan päänsä yläpuolella ja näki valkoisen tulen, joka valaisi koko metsän.

Mitä nyt tapahtuu? Missä Zdain mahtoi olla? Monteilon pitää löytää...

*