11. luku

"Mitä jäi jäljelle unohdusta edeltäneen ajan valtioista? Vain tuulen pyyhkimiä murusia, hiekasta kaivettuja reliikkejä - ajan hampaan jauhamia ja vuosisatojen hukuttamia.

Kirjallisia lähteitä ei juuri säästynyt tai sitten ne hävitettiin unohdusta seuranneina vuosikymmeninä. Niin harva selvisi, vielä harvempi halusi muistella tuhottua. Heidän lapsilleen jäi karrelle palanut maa, jossa vilja ei itänyt tai ruoho kasvanut. Eivätkä myrkkyjen pilaamat meret antaneet saalista kenellekään.

Jotain sentään tiedetään: nimiä, yksittäisiä lauseita noista onnen ajoista. Silloin ihmiskunta eli kukkeinta satuaan ja pellot kasvoivat kultaista mannaa.

Oli Vallahor, jonka pilvikaupungeissa tornitalot kurottelivat taivaita. Länttä hallitsi mahtava kauppiaitten Sederia. Niin ja tietysti loisteliaimpana muistetaan Shadaar, taiteen ja tieteen koti. Maineikkaita olivat myös idän Jikitaria sekä Poenadin ja Livakarin vauraat kaupunkivaltiot.

Muitakin sanotaan olleen, pieniä, ehkä suuriakin paikkoja, joista kertoneet tarinat unohdus riisti meiltä."

- Andiolin paras koulutieto, luku muinaisista valtioista, kolmas painos vuodelta 1580.

Josel
"Poika alkaa tulla tajuihinsa", Josel kuuli naisäänen toteavan jostain läheltä. Ääni oli käheä ja hiukan karhea, mutta eittämättä naiselle kuuluva.

Josel aukaisi silmänsä. Lyhdyn valon häikäistessä häneltä meni hetken aikaa tajuta makaavansa jonkinlaisen katoksen alla. Sisällä he eivät kuitenkaan olleet, vaan katoksen avoimet sivut paljastivat näkymän yön pimeyteen.

Äsken puhunut istui kyyryssä asennossa aivan vieressä. Keski-ikään ehtineen naisen tukka oli harmaa ja paksu, joskin miesmäisen lyhyeksi leikattu. Posket olivat hienoisesti lommolla siihen tapaan kuin ihmisillä, joiden kehossa oli hyvin vähän rasvaa. Hänen kuluneissa kasvoissaan oli vielä rippeitä menneestä kauneudesta. Josel arvelikin hänen olleen joskus erittäin kaunis nainen.

"Missä me olemme?" Josel kysyi lopetettuaan naisen kasvojen tarkastelun.

"Maantiellä, Hämymetsän keskellä."

Tarkoittiko se metsän läpi kulkevaa tietä? Kaikki oli sekavaa, vasta äsken Josel oli ollut hautausmaalla ja luullut viimeisen hetkensä koittaneen. Mutta missä Monteilon oli? Piti varmistaa, että Zdain oli kunnossa...

Hän etsi toista poikaa katseellaan: "Missä...?"

"Ystäväsi on ulkona. Hänkin heräsi juuri", harmaapäinen nainen keskeytti.

Josel kohottautui noustakseen.

"Odota, pyydän muut sisään", nainen pysäytti hänet. "Poika on herännyt", hän kuulutti kovemmalla äänellä.

Katoksen alle astui päitään kumartaen kolme ihmistä. Ensimmäinen oli Zdain, jonka kasvoilla käväisi helpottunut hymy. Käskynhaltijan poika näytti säikähtäneeltä, hänellä oli tukka sekaisin ja vaatteet ryvettyneet. Muuten hän vaikutti olevan kunnossa. Heidän katseensa lukkiutuivat hetkeksi, mutta sitten Joselin huomio kiinnittyi kahteen muuhun tulijaan.

Toinen heistä oli vanha mies, melkeinpä vanhus, joka asettui välittömästi istumaan katoksen alla lojuvan puulaatikon päälle. Hänellä oli pitkänmalliset kasvot, joihin elämä oli uurtanut surumielisiä juonteita. Nenä oli melko iso ja sitä korostivat kulmikkaat silmälasit. Niiden takaa katsovat silmät tarttuivat tutkivina Joseliin.

Oli pakko väistää vikkelästi katsetta ja siirtää huomio toiseen muukalaiseen. Tämä oli synkännäköinen pitkä ja roteva mies, jonka alkujaan maantienväriset hiukset olivat jo kovasti harmaantuneet. Hän ainoastaan vilkaisi Joselia ja laskeutui toisen polvensa varaan katoksen reunalle. Miehen käsi lepäsi tupessa roikkuvan miekan kahvalla ja hän tarkkaili katoksen ulkopuolista pimeyttä herkeämättä, ilmiselvästi valmiina toimimaan.

Vanhus viittasi edelleen selkä kumarassa seisovaa Zdainia istumaan huopamytyn päälle Joselin viereen. Pojan asetuttua paikalleen vanhuksen silmät kiinnittyivät taas Joseliin.

"Olet herännyt ja vaikutat selväpäiseltä. Hyvä. Useimmat Shadaarin armeijan kalmistossa käyneet ovat menettäneet järkensä lopullisesti. Tosin hyvin harva on yleensäkään eksynyt sinne." Ikäisekseen miehen ääni oli vahva, mutta siinä oli murheellinen nuotti.

"Shadaarin armeija?" Josel uskaltautui kysymään.

Se sai rotevan miehen maiskauttamaan suutaan ärtyisästi.

Silmälasipäinen vanhus sen sijaan nyökytteli vakavana. "Niin, haudoissa lepää kerran niin suuren ja mahtavan Shadaar-nimisen valtion armeijan sotilaita. Armeijan, joka tuhottiin viimeistä miestä myöten tähän metsään yli 1500 vuotta sitten. Tai ei tässä vielä silloin ollut metsää. Maailma näytti hyvin toisenlaiselta ennen unohdusta... Joka tapauksessa Shadaarin kenraalit eivät olleet valmistautuneet yhteenottoon näillä main. Ratkaiseva taistelu oli tarkoitus käydä aivan toisaalla. Joku kuitenkin kavalsi armeijan piilotetun sijainnin viholliselle. Heidät yllätettiin. Seurasi taistelu, jota kammottavampaa ei kykene kuvittelemaan..."

"Kenties tuo kaikki näytettiin teille?" hän kysyi sitten, vaikka äänessä kuului toteamus.

Zdain nyökkäsi kasvot kalpeina. Joselin kurkkuun nousi pala hänen muistaessaan nokea satavat pilvet ja ilmoista syöksyvät pedot.

"Se oli yksi unohduksen sotien ensimmäisistä taisteluista", vanhus luennoi katse kaukaisuudessa. "Sodan myöhempien uhrien annettiin mädäntyä niille sijoilleen, mutta Shadaarin kaatuneet saivat vielä oikeat hautapaikat kalmistosta. Kaameasta hinnasta tosin. Legendan mukaan viholliselle ei riittänyt pelkkä vastustajan surmaaminen, vaan se langetti mustan kirouksen tapettujen sotilaitten ylle. Heidät tuomittiin ikuisiksi ajoiksi vainoamaan muinaisen taistelukentän ylittäviä matkalaisia. Eivätkä vaihtuvat vuosisadat ole tuoneet rauhaan Shadaarin vainajille. Yhä heidän riivatut sielunsa kuiskivat yössä ja houkuttelevat kulkijoita luokseen hautausmaalle. Teistä kahdesta oli vähällä tulla osa aavearmeijaa."

Puistatus kulki Joselin läpi vanhuksen viimeisten sanojen väreillessä ilmassa. Myös Zdain hänen vieressään nielaisi kuuluvasti.

"Uskotko sinä aaveisiin?" Joselin oli pakko kysyä vanhukselta.

"Minä uskon siihen, että maailma on paljon erikoisempi kuin ensinäkemältä voi luulla", kuului vastaus. "Aaveet, harhanäky, painajaisuni - lopulta ei ole väliä, miksi kokemusta nimittää. Olennaista on, että se tapahtui teille."

Siihen oli mahdotonta sanoa mitään älykästä. Kirouksia ja aaveitahan ei pitänyt olla kuin saduissa...eikä karmioita. Joselia kylmäsi. He eivät olleet nähneet unta, siitä hän oli varma. Ja jostain syystä vanhuskin tiesi sotilaista. Koko maailma oli tullut hulluksi!

"Miksi en ole koskaan kuullut tästä hautausmaasta? Luulisi, että siitä riittäisi tarinoita", Josel huomautti silti. Hän koetti tarrautua toiseen, järkiperäiseen vaihtoehtoon. Ehkä heidät oli Zdain kanssa huumattu tai he olivat vahingossa syöneet kärpässieniä...

"Siksi, että tämä tienoo on asumatonta", vanhus selitti. "Aikaa myöten ihmiset oppivat välttämään paikkaa ja tasangon tilalle kasvoi se, jonka nykyään tunnemme Hämymetsänä. Harvoja kirotusta hautausmaasta höpiseviä on helppo pitää mielenvikaisina tai huijareina. Ehkä niin onkin parempi. Ihmiset eivät loppujen lopuksi halua tietää tällaisista asioista. On turvallisempaa uskoa kaiken olevan hullun houretta."

Harmaatukkainen nainen tapitti ilmeettömänä eteensä. Miekkansa kahvaa puristava mies yskäisi hiljaa ja jatkoi ulos pimeyteen tuijottamista. Josel halusi miettiä mitä tahansa muuta kuin kuolleita sotilaita.

Vanhus oli jälleen se, joka rikkoi hiljaisuuden. "Minä olen muuten Zal", hän esitteli itsensä ja viittasi vuorotellen tovereihinsa päin. "Niin, ja tässä ovat Marl ja Melgyera."

Yrmeä mies murahti jonkinlaisen tervehdyksen. Nainen jopa hymyili hieman ja sanoi: "Voitte kutsua minua Melgyksi."

Zal ei lopettanut vielä. "Lisäksi joukkoomme kuuluu vielä Ragart. Hän on ulkona vartiossa. Oikeastaan me olemme kaikki Ragartin asialla, matkalla Ipalokseen."

Vanhus katseli tutkivasti poikia. "Mutta nyt, nuoret ystäväni, teidän on aika kertoa itsestänne. Mitä ihmettä teette keskellä yötä Hämymetsässä?"

Äkkiä tuhat ratasta raksutti Joselin päässä. Nuo ihmiset olivat kiistatta pelastaneet heidän henkensä, mutta tarkoittiko se lopulta mitään? Isä oli kieltänyt luottamasta kehenkään, ja nämä matkalaiset vasta omituisia olivatkin. Ei ollut järkevää paljastaa mitään. Zdain oli juuri avaamassa suutaan, mutta Josel ehätti ensin.

"Minä olen Franz ja tässä on serkkuni Darren", Josel aloitti varoen kohtaamasta Zalin katsetta. "Me olemme kotoisin puunhakkaajien kylästä, ihan Hämymetsän laidalta. Olemme matkalla Ipalokseen tapaamaan tätiämme."

"Ipalokseen on pitkä matka. Miksi ihmeessä olitte jalkapatikassa metsän keskellä ettekä tiellä? Ja yöaikaan vielä", Melgyksi esittäytynyt nainen kysyi.
Josel nielaisi ja yritti epätoivoisesti keksiä vastausta.

Onneksi Zdain pelasti hänet pinteestä. "Katsokaas, me jouduimme maantierosvojen väijytykseen. He veivät hevoset. Pääsimme pakenemaan metsään, mutta eksyimme ja jouduimme harhailemaan pari päivää pöheikössä."

Josel kiitti mielessään Zdainia ja toivoi, että selitys menisi täydestä. Ties vaikka nämä ihmiset luovuttaisivat heidät uudestaan aaveille, mikäli hoksaisivat valehtelun.

Melgy ainakin vaikutti yhä epäluuloiselta. Marlia taas koko asia ei tuntunut kiinnostavan tippaakaan. Vanha Zal sen sijaan suuntasi tuiman tuijotuksensa poikiin, jotka yrittivät parhaansa mukaan näyttää metsään eksyneiltä maalaispojilta.

"Vai että rosvot veivät hevoset", Zal mutisi niin mietteliään oloisena, että Josel melkein tutisi jännityksestä. "No, sittenpä teidän on parasta matkustaa meidän seurassamme. Vankkureissa on kyllä tilaa, eikös vain Melgy?"

Harmaatukkainen nainen kohotti kulmiaan ja näytti varautuneelta, mutta mutisi sentään lyhyen myöntävän vastauksen.

"Meidän on syytä jatkaa matkaa, kirotun hautausmaan lisäksi näillä main väijyy moni muukin vaara", Zal sanoi. Hän nousi ylös istuimeltaan ja katosi ulkoilmaan.

Marl ja Melgy noudattivat kehotusta ja ryhtyivät yhdessä purkamaan leiriä.

Pojat ymmärsivät Melgyn tuikeasta ilmeestä olevansa tiellä ja poistuivat kokoon taittuvan katoksen alta ulos.

Josel silmäili ympärilleen lyhdyn ja yötaivaan valossa. Kahdet vankkurit olivat pysähtyneinä maantielle. Äskeinen katos oli vedetty niiden väliin. Yhteensä kahdeksan hevosta kuopi maata rauhattomina vankkureitten edessä. Tien molemmin puolin levittäytyi synkkä metsä.

Yön pimeydessä raakkui varislintu. Oliko se sama korppi, jonka he olivat kohdanneet metsässä ennen hautausmaata? Osittain jo kaikonnut pelko tuntui taas möykkynä Joselin kurkussa. Mikään voima maailmassa ei saisi pakotettua häntä uudestaan öiseen Hämymetsään. Vankkurikyydistä ei tehnyt siksi mieli kieltäytyä, vaikka sitä olikin tarjonnut uppo-outo seurue.

Josel säpsähti kosketusta kädellään. Zdain nykäisi häntä hihasta kauemmaksi katoksesta, jonka sisällä Marl ja Melgy yhä ahersivat.

Käskynhaltijan poika pysähtyi tienpientareelle. "Seuraavan kerran, kun valehtelet, mieti tarinasi loppuun asti. Melkein paljastit meidät!" hän tiuski vaimealla äänellä.

"Itse olisit taatusti laulanut vanhalle miehelle meidän oikeat nimet!" Josel kuiskasi niin hiljaa kuin suuttumukselta pystyi.

Monteilon oli sanomaisillaan jotain, mutta vastaväite tyrehtyi huokaukseksi. Hän katseli hetken Joselia ja mutisi sitten: "Ei riidellä, pääasia, että ollaan elossa."

"Niin, elossa", Josel toisti hitaasti.

Silloin vankkureiden suunnasta lähestyi lyhtyä kantava mies. Ruskeisiin nahkaliiveihin ja valkoiseen kauluspaitaan pukeutunut tulija oli keskimittainen ja hyvin vatsakas. Hänen päälakensa oli täysin kalju ja kumpaakin korvaa koristi kultarengas. Miehen leveillä kasvoilla viipyi yhtä leveä hymy.

"Tervehdys nuoret miehet!" miekkonen huikkasi jo kaukaa.

"Terve", Josel ja Zdain mutisivat yhdestä suusta.

"Saanen esittäytyä, Ragart Zapp, palveluksessanne hyvät herrat", mies sanoi ja kumarsi suurieleisesti. "Tai jotkut kutsuvat minua nimellä 'Kettu' - väittävät muka kieroksi ja ovelaksi. Enkös olekin ihan vikkelän repolaisen näköinen?"

Ragart virnisti ja nosti molemmin käsin vyötään ylemmäksi ison vatsansa päälle. "Ja tottahan ihmiset puhuvat; menestyvä kauppias ei voi koskaan olla tarpeeksi juonikas", hän lisäsi ja naurahti remakasti päälle. Hänen nauraessaan vyö luisui takaisin vatsan alle.

Pojat katsoivat toisiaan. Tämä mies oli eri puusta veistetty kuin hänen jurot matkatoverinsa.

"Keitäs te muuten olette?" Ragart kysäisi.

Josel esitteli itsensä Franziksi ja Zdainkin luikautti - tosin hivenen kankeasti - Darren-nimen suustaan.

Kaljupäätä ei onneksi kiinnostanut udella enempää poikien taustoista. "Hyvä!" hän huudahti. "Zal kertoi teidän matkustavan kanssamme. Pääsette kummatkin minun kyytiini. Zal menköön Melgyn ja Marlin vankkureihin. Tai minunpa nekin kärryt ovat. Lasti on myös omaisuuttani. Teille tuleekin pehmeät oltavat vankkureissa. Kuljetan nimittäin mattoja - parasta laatua!"

Josel ja Zdain osasivat vain nyökkäillä, joten kauppias jatkoi: "Nähkääs, onnistuin ostamaan pilkkahinnalla ensiluokkaisia mattoja eräältä Afamatista asti saapuneelta kauppiaalta. Se pentele luuli myyvänsä minulle surkeita kopioita, mutta Kettupa haistaa aidon afamatilaisen maton jo kaukaa."

"Älkää uskoko hänen juttujaan", kuului Melgyn hapan ääni silloin Joselin selän takaa. "Vankkurit ovat lähtövalmiit", hän lisäsi ja käveli pois.

Ragart virnisti pojille naisen mentyä ja kuiskasi kuin salaliittolainen: "Tiukka muori, älkää ikinä nipistäkö häntä takamuksesta. Minä tein joskus sen virheen ja sain huomata, että Melgy potkaisee kovaa."

Se kirvoitti Joselista ja Zdainista kohteliaat naurut.

Ragart kapusi kuskinpukille ja kehotti poikia nousemaan vankkureihin ja etsimään niiden sisältä mahdollisimman lokoisat makuusijat. Hän sanoi itse välttelevänsä nukkumista öisin, koska yöt olivat liian mielenkiintoista aikaa tuhlattavaksi unten mailla.

Haukottelevaa Joselia ajatus valvomisesta ei innostanut. Hän kiipesi Zdainin perässä vankkureihin, joiden sisäpuolta valaisi himmeä lyhty. Se ja lukemattomat mattorullat tekivät tilasta melkeinpä tunnelmallisen.

Osoittautui melko vaikeaksi löytää sopivaa nukkumapaikkaa täyteen ahdetuista vankkureista. Lopulta pojat asettuvat vierekkäin mattorullien väliin.

Ragart oli tyrkännyt Zdainin käteen ruokapussin, josta löytyi leipää, juustoa ja muutama taateli. Hetken hapuiltuaan Josel äkkäsi mattojen seasta puisen korin täynnä vesipulloja.

Vankkureiden nytkähdettyä liikkeelle pojat hyökkäsivät eväiden kimppuun. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, vaan ahtoi murkinaa suuhunsa. Josel ei muistanut, milloin viimeksi mikään ruoka oli maistunut niin hyvältä.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, Josel nojasi päänsä mattopinoon. Hevosten kaviot kopsuivat ja vankkurit keinahtelivat tasaiseen tahtiin. Raukaisi mukavasti ja unettikin oikeastaan.

Zdainin kuiskaus pakotti kuitenkin valpastumaan. "Luotatko sinä näihin ihmisiin?"

Josel kohautti olkiaan. "Vaikea sanoa. Outoa väkeä."

"Toisaalta he pelastivat meidät aivan pyytämättä", Zdain huomautti.

Siitä Josel ei ollut eri mieltä. "Muistatko miten se kävi? Miten me päästiin turvaan?" hän hoksasi vasta nyt kysyä.

"Muistan vain katkelmia. Sinä huusit. Yritin rynnätä luoksesi, mutta kaaduin. Sitten maa petti jalkojen alla ja putosin yhteen haudoista. Siinä rytäkässä pistooli laukesi ja taisin lyödä pääni. Näin hirveää unta taistelusta..."

"Minä näin sen saman", Josel keskeytti. "Ehkä kaikki hautausmaalle eksyvät näkevät sen. Arvasihan se vanha ukkokin, mitä me oltiin nähty."

Zdain otti mietteliään siemauksen pullosta. "Ehkäpä. No, joka tapauksessa havahduin siihen, että joku - se taisi olla Marl - raahasi minut tielle. Sinut oli nähtävästi jo kannettu vankkureitten luo. Pökerryin kohta uudestaan ja heräsin vasta teltalla. Onneksi kukaan ei ehtinyt kysyä nimeäni ennen kuin sinä menit keksimään minulle sellaisen."

Josel jätti moitteen huomiotta. "Miten ihmeessä he löysivät meidät?"

Siihenkin Zdainilla oli vastaus. "Marl ja Zal eivät heti tajunneet, että olin herännyt. He juttelivat vapaasti ja Marl mainitsi linnun raakkuneen hautausmaan yllä. Siitä he tajusivat tulla apuun."

"Linnun? Miksi kukaan välittäisi jostain linnusta?" Josel kummasteli - tarpeeksi matalalla äänellä, ettei Ragart voinut saada selvää.

"En tiedä. Heissä on paljon omituista..."

Tuli hiljaista. Josel haukotteli ja käpertyi mukavampaan asentoon.

"Nukkuminen voisi olla hyvä ajatus", Zdain ehdotti.

"Olet oikeassa, Darren", Josel vastasi ilkikurisesti hymyillen.

Zdain huokaisi liioitellusti ja supatti: "Varsinaisen älynväläys nimetä minut sen ärsyttävän käkkäräpään mukaan. Missä on mielikuvituksesi, Sand...Franz?"

"No, jos sinä olisit saanut päättää, olisit takuulla esitellyt itsesi Andiolin keisariksi ja minut hänen palvelijakseen."

"Siinäpä vasta palvelija. Kaksi kertaa iskenyt keisarilta nenän verille."

Josel naurahti väkisin; sanailu Monteilonin kanssa oli joskus melkeinpä viihdyttävää. Hän ummisti silmänsä ja mietti isäänsä. Kenties Andreuz Sandkan valvoi tällä hetkellä Ipaloksessa ja ihmetteli, miksi hänen poikansa ei ollut jo saapunut kaupunkiin. Isän näkeminen toisi lohtua kaaokseen: hän ottaisi vastuun ja kertoisi mitä pitäisi tehdä.

Ehkäpä he pääsisivät palaamaan Paidokseen. Voisi jatkaa elämää osapuilleen siitä, mihin se oli jäänyt. Moni asia olisi kuitenkin toisin: Curtusia ei saisi millään takaisin ja koti oli palanut hiilikasaksi.

Josel ei jaksanut kamppailla pitempään väsymystä vastaan, vaan vaipui hiljalleen uneen. Rauhallinen hengitys hänen vierellään kertoi Zdainin jo nukahtaneen.

*

Melgyera
Hämymetsä, Andiolin keisarikunta

Melgyera Dimossai istui kuskinpukilla ja selvitteli kammalla itsepintaista takkua tukastaan. Siinä sivussa ehti hyvin vilkuilla vieressä ohjaksia pitelevää vanhaa miestä.

Zal näytti ajatuksiinsa uppoutuneelta, mikä oli tietysti vain pintaa. Todellisuudessa hän oli valpas kuin metsästäjän haistanut susi. Sellaiseksi Melgyera miehen joskus kuvittelikin, viisaaksi vanhaksi susihukaksi, joka samaan aikaan pakeni metsästäjää ja jäljitti saalista.

Silläkin tavoin Zal oli lähestulkoon eri lajia, ettei hänen mielenliikkeistään osannut ottaa selvää. Nytkin oli väkisin pitänyt sälyttää taakaksi kaksi keskenkasvuista hunsvottia. Siitäkin huolimatta, että Zalilla ja Melgyeralla oli riittämiin ongelmia jo ennestään.

He olivat lähteneet Kaitajärveltä aikaisin eilisaamulla. Niin monen epäonnistumisen jälkeen uudet vihjeet lupasivat paljon ja pakottivat jouduttamaan matkaa. Ipalokseen heitä ajoi kiire, joka ei liittynyt millään tavalla Ragartin mattoihin. Määränpäässä saattaisi tapahtua mitä tahansa.

Jännitys kutitti ilkeästi päänahkaa. Melgyera kiskaisi kampaa tarkoituksella niin kovaa, että pari hiusta lähti juurineen irti. Sinä yönä pieni kipu teki hyvää. Se piti hereillä vihollisten varalta - uusien ja vanhojen.

"Miksi otit nuo lurjukset mukaasi, vaikka jokainen huomaa heidän valehtelevan?" hän tiedusteli Zalilta.

"Valehtelevatko he sitten?" Zal kysyi suu ja silmät yllätyksestä pyöreinä. Ilmeestä päätellen olisi voinut luulla Melgyeran kosineen häntä äsken.

Ihmetys oli pelkkää teeskentelyä, mutta Melgyera koki tarpeelliseksi kertoa tekemänsä havainnot. "Huomasit kai heidän likaiset mutta muodinmukaiset vaatteensa. He tulevat jostain eteläisen Andiolin kaupungista, ehkä Nissoksesta, Paidoksesta tai Ipaloksesta, mutta eivät varmasti mistään maalaiskylästä. Ja toisen pojan hiukset, vaaleat kuin auringonkehrä. Kenties kaukaa lännestä kotoisin olevan kauppiaan poika, mutta ei taatusti täkäläinen maalaistollo."

"Olet aina yhtä terävä, Melgy", Zal vastasi hymyillen ja jatkoi puhettaan vankkureiden aisalla istua nököttävälle isolle varislinnulle: "Kiitos Krahh, kun johdatit minut heidän luokseen."

Krahh raakahti pienesti, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä sanat.

Varmaan se ymmärsikin, Melgyera tuumi. Olihan mustasulkainen Krahh suurnaakka ja viisain eläin, joka Melgyera oli eläissään kohdannut.

"Miksi päätit pelastaa nuo pojat ja ottaa heidät vielä vaivoiksemme?" hän kysyi uudemman kerran, samalla kun Krahh levitti siipensä ja pyrähti rauhaisampaan nukkumapaikkaan vankkureiden katolle.

"Ihan silkasta uteliaisuudesta halusin selvittää, kuka on niin hullu, että uhmaa Shadaarin armeijaa tällaisena yönä", Zal sanoi.

"Ja sitten?"

"Uteliaisuuteni kasvoi entisestään, kun he ryhtyivät sepittämään surkeaa tarinaansa."

Melgyera tuhahti, tarina oli todellakin ollut kertakaikkisen avuton.

Zal ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut. "Noissa nuorukaisissa oli silti jotain muutakin..."

Sanat saivat ajatuksen raksahtamaan Melgyeran päässä. "Mitä, onko heissä voimaa?"

"Ei kummassakaan, ei rahtuakaan."

"Mitä oikein tarkoitat?" Melgyera kysyi ymmällään ja hivenen pettyneenä. Oli aina niin hämmästyttävää, kun Zal aisti voiman jossakussa ihmisessä. Sitä ei tapahtunut usein ja vain perin harvoin voimaa oli kenessäkään tarpeeksi, jotta kyseinen henkilö olisi ollut hyödyllinen - tai vaarallinen, jos niikseen tuli. Paljon useammin vaarallinen kuin hyödyllinen.

"Se ei ollut voimaa. Siitä olen varma", Zal sanoi.

"Mitä sitten?"

"Tunsin jotain muuta, kummassakin heistä. Perin outoa. Minun pitäisi puhua jonkun kanssa...", Zal keskeytti lausahduksensa huokaisuun.

Heistä kumpikin tiesi, ettei ollut ketään, jonka kanssa Zaltarim Fizol olisi voinut keskustella asiasta. Ei ollut ollut enää pitkään aikaan.

Kotvan perästä vanha mies puhui taas: "Ragart ottakoon heistä selvän. Ja kuka tietää, ehkäpä noista poikasista on meille vielä hyötyä."

Zalin surumielinen hymy ei riittänyt vakuuttamaan Melgyeraa. Niistä nulikoista ei tulisi koskaan koitumaan heille mitään hyötyä. Pikemminkin kosolti haittaa ja huolta, Melgyera aavisteli.

Ääneen hän kuitenkin sanoi ainoastaan: "Joskus ihmettelen, miten jaksat vielä innostua tuollaisista pikkuseikoista. Olisi ollut paljon vaivattomampaa jättää heidät aavesoturien ruoaksi."

"Voi Melgy, jollen innostuisi kaikesta vähäpätöisestä, en olisi elänyt näin vanhaksi."

Harmaatukkainen nainen naurahti vaisusti, muttei päästänyt Zalia vielä vaipumaan takaisin mietteisiinsä. "Ei poikien pelastaminen minua haittaa. Toivon vain, ettei heidän mukaan tuleminen häiritse metsästystämme Ipaloksessa."

Tällä kertaa Zalin katse silmälasien takana oli peittelemättömän valpas. Kun hän vastasi, äänestä kuulsi pingottuneisuus. "Jälki on haalea ja perustuu pelkkiin kuulopuheisiin. Olisin silti typerä, jos en tarkistaisi sitä. Eikö totta?"

Melgyera oli samaa mieltä. Tässä etsinnässä ei ollut varaa virheisiin.

*