12. luku

"Yksikertaisimmillaan voima on joillakin ihmisillä ilmenevä kyky muuttaa vakiintuneiksi luultuja fysiikan lakeja, tehdä jotain sellaista, jonka ei pitäisi mitenkään olla mahdollista. Voimalla on erilaisia ilmenemismuotoja ja eri henkilöt hallitsevat yleensä vain yhden tai kaksi tapaa kanavoida sitä. Jotkut osaavat esimerkiksi käyttää sitä vammojen ja sairauksien parantamiseen, toiset siirtelevät esineitä ja valitettavan moni hallitsee voiman tuhoavan käytön. Sitten on meitä etsijöitä, jotka pystymme paikallistamaan voiman muista ihmisistä.

Kyse on ehdottoman sisäsyntyisestä ominaisuudesta, jota esiintyy vaihtelevalla vahvuudella kenties joka 5000 ihmisellä. Sitä ei voi opetella tai saada syttymään itsestään. Osuvasti ksingi-kansa kutsuukin tätä harvinaista ominaispiirrettä 'lahjaksi'.

Useimmilla kyky jää piileväksi eikä ihminen tule koko elinaikanaan tietoiseksi mahdollisuuksistaan. Erityisesti näin on heillä, joille on suotu vain vähäinen ripaus voimaa. Maailmalle olisi tosin onneksi, että myöskään voimassaan vahvimmat eivät heräisi huomaamaan mahdollisuuksiaan. Liian moni kuitenkin huomaa. Heitä varten me etsijät olemme olemassa, niin hyvässä kuin pahassakin."

- Laftakom Harmaakäden muistiinpanot, päiväämätön

Josel
Päivä oli jo valjennut, kun Josel havahtui unestaan siihen, että joku tökki häntä hartiaan. Hän olisi halunnut jatkaa uniaan - väsytti vielä - mutta häntä herättelevä ihminen ei näyttänyt luovuttavan.

Josel aukaisi vastentahtoisesti silmänsä, vain kohdatakseen Zdain Monteilonin ärsyttävän hyväntuuliset kasvot. Se oli liikaa hänen aamuäreälle mielelleen.

"Mene muualle lääppimään!" hän tiuskaisi ja huitaisi toisen pojan käsivarren kauemmas.

Aurinkoinen ilme valahti hetkessä Zdainin kasvoilta. "Ragart käski herättää sinut", hän vastasi.

"Selvä. Voit häipyä", Josel tokaisi töykeämmin kuin tarkoitti.

Zdain katsoi häntä kasvoillaan ilme, joka oli sekoitus suuttumusta ja apeutta. "Osaatko mitään muuta kuin olla ilkeä?" hän kysyi hiljaisella äänellä, ennen kuin kohottautui ylös, kömpi mattoröykkiöiden yli vankkureiden etuosaan ja sieltä ulos.

Josel jäi tuijottamaan mattokasaa edessään ja sätti hiljaa itseään. Pitikö nyt mennä turhan päiten pilaamaan kaikki, juuri kun Monteilonin kanssa oli alkanut sujua vähän paremmin. Käskynhaltijan pojassa oli vain jotain, joka sai Joselin kattilan kiehahtamaan aina yli. Mitä se oli, sitä Kultatukka ei tiennyt eikä välittänyt pohtiakaan. Hän huokaisi ja ryhtyi raivaamaan tietään mattokasojen lomitse ulos vankkureista.

Aamuaurinko pilkahteli ohuen pilviharson takaa. Hieraistuaan rähmät silmistään Josel havaitsi, että molemmat vankkurit oli pysäköity niityntapaiselle kaistaleelle tien reunaan. Valjaat oli riisuttu hevosilta ja ne pureskelivat liekaan sidottuina ruohoa laitumella. Marl istui suuren puupölkyn päällä ja teroitti jo valmiiksi terävän näköistä veistä.

Josel etsi katseellaan muita matkatovereitaan. Pulskaa Ragartia ei näkynyt missään, kuten ei myöskään vanhaa Zalia. Melgyeraksi eilen esitelty nainen seisoi selin Joseliin ja penkoi kiireisen näköisenä jotain vankkurien läpän alta. Joselia hän ei ollut huomaavinaankaan. Monteilon - ei, Darren, piti muistaa - istui puisen laatikon päällä vähän kauempana ja piirteli kepillä kuvioita multaan.

Josel käveli epäröivin askelin pojan luokse. Tämä ei nostanut katsettaan tai muutoinkaan osoittanut huomanneensa tulijaa. Multaan piirtyi rukseja ja kiukkuinen sahalaita niiden seuraksi.

Pitäisi varmaan sanoa jotain, mutta mitä? "Saisikohan jostain aamupalaa?" Josel avasi keskustelun ja katui heti perään surkeaa aloitustaan.

"Näytänkö minä palvelijalta!" Zdain kivahti ja paiskasi kepin maahan.

"Älä huuda, muut kuulevat!"

"Kuka se aloittikaan huutamisen tänä aamuna", Zdain muistutti alentamatta yhtään äänenvoimakkuutta.

"En minä...", Josel aloitti, mutta tuli heti keskeytetyksi.

"Niin arvelinkin, et sinä", Zdain sanoi. "Miksi oikeastaan tulit puhumaan minulle? Eihän meillä ole mitään yhteistä."

Ruskeiden silmien kylmyys sai Joselin nielaisemaan yrityksensä sanoa jotain lepyttelevää. Hän käännähti kannoillaan, otti pari nopeaa askelta ja melkeinpä törmäsi Zaliin.

"Noh, mikäs hässäkkä täällä on?" vanha mies kyseli.

"Ei tässä mitään...", Josel yritti.

"Mekkala on yhtä kova kuin maailmanlopun hyökyaallon tullessa."

"Hyökyaallon?"

Zal oli tuokion hiljaa. Juonteet hänen kasvoillaan syvenivät, kun hän ryhtyi polveillen puhumaan. "Kerroin teille Shadaarista ja sen armeijan kurjasta kohtalosta. Unohduksen pahimmat mullistukset sijoittuivat noille vuosille, vaikkei sitä varmaksi pystytä todistamaan. Unohdus hukutti tiedot menneistä ajoista niin kuin se kirjaimellisesti hukutti suuret osat Shadaaristakin. Hyökyaalto pyyhkäisi mannerten yli ja vei jopa sadattuhannet ihmiset mukanaan - ne onnekkaat tai onnettomat, jotka sota oli vielä säästänyt. Siksi mullan alta löytyy joskus muinaisia reliikkejä ja siksi varhaishistoria jää meille pääosin mysteeriksi."

"Mikä unohduksen sitten aiheutti?" Josel kysyi, sillä koulussa opettajat eivät olleet sitä koskaan selittäneet. Samaa tietoa taisi janota myös Zdain, joka tuijotti Zalia silmät ymmyrkäisinä.

"Kukapa sen tietäisi", Zal vastasi. "Unohdus oli täydellinen tuho. Se oli roihuava liekkimeri, maanjäristys ja ennen kaikkea se oli vedenpaisumus, jonka myötä suurin osa maapinta-alasta upposi mereen. Siitä mikä jäi jäljelle, muotoutui nykyiset valtiot."

"Mistä sinä tiedät tuon kaiken?"

"Luen paljon ja painan minua kiinnostavat asiat tarkasti mieleen. Korkea ikäkin suo tiettyjä etuja", Zal vastasi hymähtäen. "Jatkan juttua kanssanne toiste. Nyt nimittäin ruoka lienee valmista", hän lisäsi.

Siinä samassa Joselin selän takaa kuului Melgyn käheä-ääninen kehotus tulla syömään.

*

Niityn tasaisimpaan kohtaan, vankkureiden rajaamaan puoliympyrään, oli ryhmitelty ruokailutila. Josel istahti apilanurmelle Zdainin viereen - kärttyisestä mulkaisusta päätellen liian lähelle.

Melgy annosteli tiukkailmeisenä muhennosta peltilautasille. Puupölkyllä istuva Marl kiitti naista ja otti vastaan kukkurallisen annoksen. Ragart osoitti Zalille paikan vierestään kokoontaitettavalta tuolilta, jollaisia Josel oli joskus nähnyt Bartosin kotona. Pian miehet syventyivät keskusteluun.

Muhennos höyrysi kutsuvasti lautasella. Josel kaapi vasta ensimmäistä lusikallistaan, kun Melgyn kysymys vei hänen huomionsa. "Ragart, oletko varma, että tuo jututtamasi mies puhui totta?"

Ragart pyörähti Melgyn suuntaan niin äkkinäisesti, että hänen iso vatsansa pompahteli ja korvarenkaat välkähtivät auringossa. "Se mies oli kauppias", hän sanoi. "Ja jos kauppias kehtaa tunnustaa hylänneensä arvokkaan lastinsa, minä uskon häntä...Sitä paitsi me kauppiaat emme valehtele koskaan."

Melgyn vastaus siihen oli pelkkä tuhahdus.

"Mihin jäinkään...", Ragart jatkoi. "Niin, tällä miehellä oli tosiaan ollut jotain kahnausta Varjon Ristin kanssa. Siksi hän joutui vallan vaihduttua pakenemaan kiireen vilkkaa ja jättämään omaisuutensa taakseen. Kuulemma muu kauppiaiden kilta nöyristelee ja on polvillaan varjossa kulkijoiden edessä."

Josel kuunteli tarkkaavaisena ja kääntyi katsomaan Zalia, kummallisen joukkion otaksuttua johtajaa. Vanhan miehen ilme oli keskittynyt, mutta tulkitsematon.

"Kauppiaan mukaan tapahtumat olivat edenneet erittäin nopeasti. Kaupunginvartiosto oli lyöty muutamassa kellonkäännöksessä ja ensimmäiset käskynhaltijalle uskolliset virkamiehet teloitettu aamun sarastaessa. Pikaoikeudenkäynnin jälkeen, kuvitelkaa!" Ragart puuskahti ja huitaisi kädellään ilmaa.

Kimmastuneena vai innostuneena? Siitä Josel ei ollut varma, mutta hän ymmärsi oikein hyvin, mistä kaupungista puhuttiin.

"Entä käskynhaltija itse, teloitettiinko hänetkin?" Melgy kysyi.

Se sai Joselin sydämen jättämään lyönnin välistä. Hän vilkaisi Zdainia, joka istui paikallaan kireänä kuin kiitoleijan naru.

Hiljaisuus tuntui piinallisen pitkältä. Lopulta Ragart sanoi: "Siihen kauppias ei uskonut. Huhujen mukaan Varjon Risti etsii edelleen käskynhaltijaa."

Vastauksen myötä Zdainin olemus rentoutui hieman, ja Joselkin vapautti ilmaa keuhkoistaan hitusen helpottuneempana; toivoa oli vielä.

Kaljupäinen kauppias jatkoi puhettaan: "Paidos on nyt Varjon Ristin hallitsema kaupunki. Siellä määrää mies nimeltään Isendar Vargan, sanooko se teille mitään?"

Joselia kylmäsi, hänelle tuo nimi kyllä sanoi paljonkin.

Nyt oli Zalin vuoro puuttua keskusteluun. "Vargan, kunnianhimoinen ja häikäilemätön mies, sanotaan...Paidoksen kukistuminen muuttaa kuviota. Muuttaako se meidän tilannettamme, siitä on puhuttava. Ragart, näytätkö minulle karttaa vankkureissasi? Marl? Melgy?"

Vanhus kohottautui tuoliltaan ja viittasi muita kohti vankkureita.

Lihava Ragart ponkaisi yllättävän ketterästi ylös ja seurasi Zalia vankkureille. Tähänastinen leppoisuus ja leikkisyys olivat kaikonneet kauppiaasta.

Myös Marl nousi päättäväisen näköisenä. Toisin kuin muut, hän kuitenkin otti muhennoslautasensa mukaan, kuin peläten sen katoavan hänen poissa ollessaan.

"Pojat, ottakaa lisää ruokaa, me palaamme pian", Melgy komensi ja lähti viimeisenä miesten perään.

Josel ja Zdain eivät selvästikään olleet tervetulleita neuvonpitoon. Saattoi vain arvailla, mitä siellä puhuttiin. Miksi tavallista mattokauppiasta seurueineen kiinnosti niin tavattomasti levottomuudet kaupungissa, joka ei edes ollut heidän määränpäänsä? Kenties heillä oli Paidoksessa jotain arvokasta kauppatavaraa varastossa.

Melgyn lähdettyä pojat vilkaisivat toisiaan. Josel yritti lukea Zdainin kasvoista tämän ajatuksia. Oliko Monteilon vielä vihainen? Kaiketi oli, sillä hän käänsi vaieten katseensa takaisin muhennoslautaseen. Siksi Josel rykäisi kuuluvasti ja sanoi: "Puhuikohan se Ragartin jututtama kauppias totta?"

Zdain oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi: "Luultavasti puhui. Näithän sinäkin ne kiväärein aseistautuneet varjon vartijat. Heille kaupunginvartiosto oli taatusti pelkkä suupala."

Josel päätti jatkaa keskustelua. "Miksi tämä kaikki kiinnostaa Zalia ja Ragartia niin paljon? Minusta on omituista, että Zal tuntee tai ainakin tietää Varganin. Ei kai hän kuitenkaan niin merkittävä henkilö ole."

"Eipä ole, ei. Vielä mielenkiintoisempaa olisi tietää, ovatko Zal ja Ragart Varjon Ristin puolella vai sitä vastaan", Zdain sanoi tuumivana ja hämmensi lusikallaan muhennosta.

Tovin pohdittuaan Josel puhui taas: "Jos he ovat Varganin puolella, niin me ollaan pahassa vaarassa. Jos taas häntä vastaan, ei silti liikuta turvallisessa seurassa."

"Oikeassa olet."

"Siksi meidän pitää vaihtaa seuraa heti tilaisuuden tullen."

"Sitä tilaisuutta odotellessa", Zdain vastasi.

Pojat söivät hiljaisuudessa annoksensa loppuun. Jonkin ajan kuluttua heidän matkakumppaninsa palasivat vankkureilta muhennospadan ääreen. Melgy ja Marl näyttivät yhtä vakavilta kuin yleensäkin ja Zal viipyi omissa ajatuksissaan.

Ainoastaan Ragart esitti huoletonta ja kertoili hulvatonta tarinaa siitä, kuinka hevonen ja lehmä saivat yhdessä poikasen. Josel ja Zdain pinnistelivät vaikuttaakseen huvittuneilta. Oli väärä aika paljastaa toisille, että Paidoksen tilanne huolestutti heitäkin.

*

Matka jatkui. Maisemat tien vieressä olivat edelleen metsäiset, mutta puusto ei enää näyttänyt yhtä uhkaavalta ja tiheältä. Muita matkalaisia ei juuri näkynyt.

Reitti Hämymetsän halki ei ollut suosittu. Syynä eivät olleet Shadaarin aaveet, vaan maantierosvojen pelko. Keisarillisen armeijan sotilaita ei riittänyt partioimaan takamaiden sivuteille. Niinpä matkamiehen oli luotettava vain tuuriinsa tai sitten aseistauduttava hampaisiin asti, kuten Zal kumppaneineen näytti tehneen.

Ragartin mukaan he saapuisivat muutaman kellonkäännöksen perästä Eteläiselle kauppareitille. Teiden risteyksestä olisi enää vajaan päivämatkan verran Ipalokseen. Joselia huoletti hieman päätiellepalaaminen. Siellä olisi kosolti muitakin tielläliikkujia. Hän ei ollut todellakaan unohtanut Jolandaa ja tämän pikku partiota.

Vaikutti myös siltä, että vankkurit kulkivat nyt kovempaa kuin yöllä. Ragart piti lepotaukonsa hyvin lyhyinä ja kannusti hevosia ponnistelemaan lujemmin. Minne oudolla seurueella olikin kiire, sitä ei pojille paljastettu. Ehkäpä mattojen ostaja odotti toimitusta kärsimättömänä Ipaloksessa.

Josel ja Zdain vierailivat vuorotellen mattokauppiaan vieressä kuskinpukilla. Toisilleen heillä ei ollut juuri sanottavaa, aamuinen riita painoi vielä sen verran tuoreena mielessä. Onneksi Ragartin ehtymätön tarinavarasto oli täynnä vinhasti polveilevia ja toinen toistaan epäuskottavampia juttuja.

"Oletteko koskaan nähneet räyhänhurttaa?" Ragart kysäisi ja onnistui vangitsemaan poikien huomion.

Josel pyöräytti silmiään miehen selälle ja edessä kuskinpukilla istuva Zdain mutisi jotain kieltävää. Tällaisiin pötypuheisiin he eivät lankeaisi.

"Minäpä olen", kauppias sanoi silloin. Hän katsahti olkansa yli Joselia ja sitten Zdainia vierellään, muttei pukahtanut muuta. Hymyili vain koko leveän naamansa täydeltä.

Josel kuuli hevosten kavioiden rytmikkään kopseen ja lähipuissa visertävät rastaat. Oman hengityksensäkin hän kuuli. Ragart sen sijaan kääriytyi uteliaisuutta kutkuttavaan hiljaisuuteen - varmasti ihan kiusallaan.

Lopulta kauppias taisi saada haluamansa, sillä Josel ei kestänyt pidempään. "Ei räyhänhurttia ole olemassa. Yrität vaan vedättää meitä", hän pisti vastaan, epävarmemmin kuin olisi halunnut. Saramandan kievarin käsipuoli veteraani ja hänen puheensa eivät olleet unohtuneet.

Ragart hymähti. "Et sanoisi noin, jos olisit ollut silloin meikäläisen seurassa. Se tapahtui kolme kesää takaperin Idänturvan kaupungissa..."

"Idänturvassa?" Josel varmisti, että oli kuullut oikein.

"Niin. Andiolin itäisellä portilla, seikkailijoiden maassa, jota vankikarkurit, palkkasotilaat ja kaikenkarvaiset konnat kansoittavat. Idänturvassa oluttuoppi maksaa killingin, nainen toisen mokoman ja kolmas kauppa onkin kuolemaksi. Siellä tyhmällä on kurja loppu, mutta ovela voi tienata sormia napsauttamalla omaisuuden", Ragart maalaili tarinankertojan äänellä.

Josel höristi korviaan tavoittaakseen jokaisen sanan yli kavionkopseen. Myös Zdain oli keskittynyt kuuntelemaan. Koulussa opettajat olivat kuvanneet itäisen Andiolin aivan toisenlaisena, etäisenä ja harvaan asuttuna joutomaana, johon ei kannattanut oppitunteja haaskata. Keisarikunnassa vain länsi merkitsi. Siellä asui vauraus, idässä taas ei ollut mitään muuta merkittävää kuin murtamaton rintama ksingejä vastaan. Paidos jäi jotakuinkin siihen väliin.

"Juuri Idänturvassa Kettu kohtasi räyhänhurtan. Ja juuri Idänturvassa Kettu teki virheen, josta sai melkein maksaa hengellään", Ragart puheli käytellessään piiskaansa hevosten kankkuihin.

Kun vankkurit kohta nytkähtivät kovempaan vauhtiin, Josel ja Zdain huudahtivat yhteen ääneen: "Kerro lisää!"

Ragart naurahti, hieraisi kaljua päätään ja päästi pojat piinallisesta odotuksesta. "Se alkoi eräästä kehnomaineisesta oluttuvasta. Lattiaa peittivät mädät oljet, nenään lemahti hiki - varmaan myös omani - ja kapakan tiskiin nojaili parhaat päivänsä nähnyt portto. Istuin yksikseni kiikkerässä pöydässä, viides tai kuudes kolpakko seuranani. Yhtäkkiä lattialankku narahti vieressäni ja käännyin katsomaan..."

*

"... seuraavana päivänä ohi kulkenut kauppiaskaravaani löysi minut vankkureista ja kolmen afamatilaisen rosvon raadellut ruumiit maantieltä. Jouduin maksamaan itseni kipeäksi, jotta noiden pahuksen ahneiden kauppamiesten suut pysyivät supussa. Se minua jäi harmittamaan varmasti eniten - niiden olemattomien helmien lisäksi tietenkin", Ragart päätti tarinansa.

"Mitä räyhänhurtalle tapahtui?" Zdain kysyi käheällä äänellä.

Josel pidätti hengitystään, sen hänkin halusi tietää. Ei Ragart ollut voinut omasta päästään sepittää tuollaista. Räyhänhurttia täytyi olla olemassa.

Kauppias tuijotti tietä edessään. Sitten hän madalsi ääntään ja vastasi: "En tiedä. Kai se saalistaa edelleen jossain tuolla yössä. Kuvitelkaa pienen hevosen kokoinen koirapeto. Ja kuvitelkaa sen peitsenterävät hampaat, tyydyttämätön nälkä ja verenhimo. Kukaties se tarkkailee nytkin punaisilla silmillään meitä metsän siimeksestä."

Josel hisahti tahtomattaan.

Se sai Ragartin kääntämään päätään. "Mitäs tykkäsit tarinasta?" hän kysyi. "Mikä sinun nimesi olikaan?"

Vasta kotvan aikaa takelleltuaan Josel sai sanotuksi: "Franz".

"Niin vaikuttunut tarinastani, ettei muista nimeään. Mielenkiintoisen huono muisti", Ragart lausahti tuumivasti.

*

"Etkö tajua, miten vaarallinen tilanteemme on? Ja sinä et muista itsellesi keksimääsi nimeä! Ragart epäilee jo meitä!" Zdain kuiskasi käheästi, kun he olivat seuraavan tauon aikana kavunneet alas vankkureista.

"Tiedän kyllä!" Josel sähähti takaisin. Tosin Monteilon oli oikeassa, tilanne oli erittäin vaarallinen. Ragartin ei tarvitsisi kuin pohtia ääneen Zalille epäilyjään, minkä jälkeen vanha mies luovuttaisi heidät oikopäätä Varjon Ristille.
"Meidän on häivyttävä. Heti ensimmäisen tilaisuuden tullen", Josel totesi.

Zdain ei ollut samaa mieltä. "Minne me muka voitaisiin paeta täällä, keskellä vilkasta maantietä? Odotetaan ennemmin Ipalokseen saakka. Luikahdetaan kaupungissa jollekin hämärälle kujalle eikä meidän tarvitse nähdä Zalia ja kumppaneita enää ikinä."

"Uskotko, että me selvitään Ipalokseen asti paljastumatta?"

"Ragarthan sanoi, että ollaan aamulla perillä, kyllä me sinne saakka sinnitellään. Keksitään vaikka jokin hätävalhe. Eikä meillä ole hevosiakaan."

"Niin kai sitten", Josel myöntyi.

Virkkamatta muuta, Josel jätti Zdainin seuran. Piti saada olla hetki yksin ja ajatella kaikessa rauhassa. Hän päätti tehdä kierroksen vankkureitten ympärillä, ennen kuin matka taasen jatkuisi. Samalla voisi pitää tietä silmällä Isendar Varganin partioiden varalta.

Häntä inhotti myöntää, että Monteilon oli oikeassa. Ilman ratsuja matkanteosta ei tulisi mitään. Eivätkä he mitenkään onnistuisi kähveltämään Ragartilta paria hevosta. Marl ratsastaisi heidät kiinni ja varmasti nylkisi hevosvarkaat elävältä. Joten vankkureiden kyytiin jääminen Ipalokseen asti taisi olla huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Niin Ipalos. Josel ei ollut koskaan käynyt siellä. Oikeastaan hän ei ollut koskaan käynyt yhdessäkään toisessa Paidoksen kokoisessa kaupungissa. Kaikki, mitä hän tiesi Ipaloksessa, oli koulukirjoista luettua tai kuultu Bartosilta, joka oli käynyt siellä muutaman kerran ollessaan mukana isänsä virkamatkoilla.

Paidoksesta lounaaseen sijaitseva ja sitä jonkin verran isompi Ipaloksen kaupunki oli tärkeä kauppapaikka. Kaupungin merkitys juontui ennen kaikkea sitä halkovasta Vaahtovirrasta. Se oli Andiolin suurimpia jokia sekä virtaukseltaan että pituudeltaan ja laski Suuren valtamereen jokusen peninkulman päässä Ipaloksesta.

Ipaloksen sijainti Eteläisen kauppareitin varrella houkutteli kauppalaivoja sen suojaisaan jokisatamaan. Edelleen vastavirtaan nousten laivat saattoivat helposti jatkaa leveää virtaa pitkin pohjoiseen ja purjehtia lopulta aina läntiseen Andioliin saakka. Vilkas kaupankäynti oli tehnyt Ipaloksesta vauraan, mutta toisaalta satamakaupunkina se oli rauhallista Paidosta levottomampi paikka.

Kaupungin rauhaton maine ei Joselia lainkaan ilahduttanut. Hän ei kaivannut yhtään enempää jännitystä. Onneksi Zdain oli kertonut käyneensä Ipaloksessa pariin kertaan, joten Martan talon löytämisen ei pitäisi olla ylivoimainen tehtävä. He etsisivät Marta-rouvan käsiinsä, tapaisivat Joselin isän ja typerä seikkailu voisi päättyä.

Kuin huomaamatta Joselin jalat johdattivat hänet toisten vankkureitten vierelle ja siitä suoraan suden suuhun. Hän nimittäin melkeinpä kompastui vankkureitten takana tuolillaan kirjaa lukevaan Zaliin.

"Kas vain, Franz", Zal sanoi ja laski kirjan polvelleen. "Älä liian pitkälle kävele, matka jatkuu heti, jahka hevoset on ruokittu", hän lisäsi ja oikaisi silmälasiensa asentoa.

Joselin katse hakeutui vanhan miehen polvella lepäävän kirjan kanteen. Kirja oli hänelle enemmän kuin tuttu. Zal luki Andreuz Sandkanin uusinta, vasta samaisena keväänä ilmestynyttä romaania, Kun Naamiovaras huiputti Trubaduuri-Kharlia.

Lukiko Zal tuollaisia seikkailuromaaneja? Liian myöhään Josel onnistui taikomaan ällistyksen pois naamaltaan.

"Onko tämä kirja sinulle tuttu?" Zal kysyi tavallisella äänellään. Hänen silmänsä välähtivät kuitenkin sen verran tarkasti, että Josel katsoi parhaaksi kertoa puolitotuuden. "Onhan se tuttu. Trubaduuri-Kharl -kirjat ovat minun suosikkejani."

Vanhus näytti punnitsevan Joselin sanoja. "Niin, lukeminen on aina hyödyksi. Mukavaa, että raskasta työtä tekevällä puunhakkaajan pojalla on aikaa lukuhuvituksiin. Joudut kai olemaan aika paljon apuna puunkaadossa, eikö niin? Olethan jo sen ikäinen, että pystyt tekemään miesten työtä."

"Jonkin verran", Josel vastasi pohtien, mitä Zal ajoi takaa.

"Onko isäsi opettanut sinulle ammattinsa salat? Hän oletettavasti haluaa sinusta jatkajan työlleen?"

"Kyllä...hän on opettanut minua."

Zalin ilme kirkastui. "No, hyvä. Kerropa sitten Franz vanhalle sivistymättömälle ukolle, että kummalla kirvestyypillä on parempi kaataa oikein isoja runkoja, petruskalla vai piilukirveellä?"

Josel nielaisi. Jotain tällaista hän oli pelännytkin. "Öööh, en ole...oikein varma."

Zal ei kuitenkaan päästänyt häntä niin vähällä: "No, mutta eivätkös nämä ole ihan perusasioita. Vastaa toki. Kummalla kirvestyypillä?"

Kysymystä oli mahdotonta väistää. Josel koetti keksiä jotain nokkelaa, mutta pää kumisi tyhjyyttä. Oli pakko veikata. "Piilukirves on eittämättä parempi, isä ainakin korostaa aina niin."

Zalin katse puhkoi melkein reikiä Joseliin, niin terävä se oli. "Siinä tapauksessa isäsi on asutun maailman huonoin puunhakkaaja. Vähänkin puunhakkaajan työtä tehnyt tietää, että kumpikaan kirvesmalli ei sovellu puiden kaatamiseen."

Josel tunsi hikoilevansa päästä varpaisiin. Vanhus ei sanonut enää enempää, ainoastaan katseli poikaa tarkkaavaisena.

"Ku-kuulin varmaan jotain väärin", Josel sai lopulta sönkötettyä ja mutisi sitten jatkavansa kävelyretkeä. Siihen Zal vastasi pelkällä tietäväisellä nyökkäyksellä.

Sillä hetkellä varislintu rupesi ääntelehtimään lähimmässä puussa. Paikalta poistuvan Joselin korviin sen raakunta kuulosti hyvin syyttävältä. Peli oli menetetty, vanha mies oli nähnyt valheiden läpi. Oli vain ajan kysymys, milloin Josel ja Zdain laitettaisiin epärehellisyydestä tilille.

Turhautti ja teki mieli raivota. Kun Zal oli kadonnut näköpiiristä, Josel potkaisi tiellä makaavaa kivenmurikkaa niin kovaa, että jalkaan sattui.

*

Vankkureitten kaarrettua Eteläiselle kauppareitille maisemat muuttuivat tyystin. Metsänreuna loittoni tiestä ja tilalle tuli värikkäinä kukkivia niittyjä, heinikoita ja pensaikkoja.

Välillä vankkurit ohittivat muutaman talon rykelmiä. Niitä ympäröivät viljavan näköiset vainiot sekä laidunmaat, joilla vuohet ja lampaat pureskelivat ruohoa täysin piittaamattomina ohi ajavista matkustajista. Silloin tällöin saattoi nähdä myös hevosen tai pari lehmääkin.

Kaikesta pystyi päättelemään, että tienvierustan talot olivat kutakuinkin hyvin toimeentulevia, joskaan eivät rikkaita. Vilkkaan kauppareitin varrella oli kuitenkin turvallista asua, pitiväthän Andiolin keisarillisen armeijan sotilaat järjestystä yllä ja maantierosvot kurissa.

Tosin nyt keisarillisen armeijan partioita ei ollut näkynyt. Ainoastaan kaksi sotilasta ratsasti vinhaa vauhtia Joselin ja muiden ohitse Ipaloksen suuntaan. Sotilaiden kiire oli ilmeinen ja sai Ragartin tuhahtamaan: "Tuolla vauhdilla he tappavat hevosensa paljon ennen Ipalosta."

Muita matkaajia he kohtasivat satunnaisesti. Jokainen vastaan tai ohitse karauttava ratsastaja sai kuskinpukilla istuvan Joselin laskemaan nopeasti katseensa. Ihmisiä liikkui tiellä tuhannesta syystä, mutta heidän joukossaan saattoi hyvin olla kahta Paidoksesta paennutta poikaa etsiviä Varjon Ristin käskyläisiä.

Yleensä muut tienkäyttäjät olivat maaseudun asukkaita, jotka kuljettivat tuotteitaan myytäväksi joko naapurikylään tai jopa Ipalokseen asti. Josel mietti, kuinka moni heidän kohtaamistaan maanviljelijöistä mahtoikaan luovuttaa osan tuotostaan Varjon Ristille.

Kerrottiin, että järjestön valta maaseudulla oli vielä vankempi kuin kaupungeissa ja että kokonaiset kylät olivat jokaista taloa myöten Varjon Ristin jäseniä. Vastikkeeksi maksamastaan verosta maanviljelijät saivat Varjon Ristiltä suojelua maantierosvoja ja karjavarkaita vastaan sekä vakuutuksen sadolleen katovuosien tai luonnonmullistusten varalta. Tavalliselle kyläläiselle tuollainen turva merkitsi paljon, joten ei sopinut ihmetellä, miksi niin moni liittyi halukkaasti varjossa kulkijoiden joukkoon.

Paidoksesta ei kantautunut erityisiä uutisia. Kun pysähdyttiin juottamaan hevosia, Ragart yritti udella Paidoksen suunnasta tulevalta kauppiaspariskunnalta tietoja. Kauppiaat olivat kuitenkin lähteneet kaupungista jo ennen Varjon Ristin kaappausta, joten Ragart jätti kyselemisen alkuunsa ja ryhtyi keskustelemaan viljan hinnan korotusten vaikutuksesta Andiolin taloustilanteeseen.

Mitä lähemmäksi Ipalosta Josel matkakumppaneineen saapui, sitä suuremmiksi talokeskittymät muuttuivat. Iltapäivästä ne olivat jo hyvänkokoisia kyliä, joiden majatalojen kyltit viekoittelivat pysähtymään.

Ragart ei vilkaissutkaan majataloihin päin. Hänen mukaansa he ajaisivat jälleen koko yön, sillä hän halusi olla aamuvarhain Ipaloksessa ja päästä mattopinoista eroon niin pian ja niin hyvään hintaan kuin mahdollista.

Josel ei ollut varma, oliko se perimmäinen syy heidän kiireelleen. Lisäkysymyksiä ei kannattanut esittää, sillä hän ei vastavuoroisesti halunnut vastata Ragartin mahdollisiin uteluihin. Parempi oli olla hiljaa, kuunnella kaljupäisen kauppiaan höpinöitä ja toivoa pikaista saapumista Ipalokseen.

Illalla vankkurit pysäytettiin vielä yhden pidemmän lepotauon ajaksi. Hevoset saivat kunnon kaura-annokset ja hyvän harjauksen palkinnoksi ponnisteluistaan. Zal huomautti heidän olevan aikataulussa, joten vauhtia saattoi hiukan hidastaakin, mikäli se auttaisi hevosia jaksamaan. Ipaloksessa oltaisiin perillä aamukuuden käännöksen aikaan.

Josel ja Zdain lusikoivat Melgyn lämmittämää muhennosta. Puhuttavaa ei juuri ollut, ja aiempi vihanpito hiersi yhä välejä. Tuntui silti hyvältä, että Zdain oli siinä lähellä. Oli edes yksi ihminen, joka jakoi saman päämäärän. Oudossa seurueessa Zdain oli lopulta ainoa, johon Josel saattoi luottaa.

Ilta vaihtui hiljaa hiipien yöksi ja vankkurit nytkähtivät taas liikkeelle. Muut matkalaiset olivat lähestulkoon kaikonneet tieltä. Vain pari selvästi aikataulustaan myöhässä olevaa maanviljelijää kiirehti kohti kotia. Vaikka Eteläinen kauppareitti oli turvallisessa maineessa, eivät lähikylien asukkaat viettäneet mielellään öitään ulkosalla.

Sakeneva pimeys sai Joselin haukottelemaan ja kaipaamaan unta, mutta Ragartia se ei näyttänyt häiritsevän. Kaljupäinen kauppias piteli tiukasti vankkurihevosten ohjaksia ja tuijotti yöhön. Väsymyksen merkkejä hän ei osoittanut, jollei sellaiseksi puhetulvan hiljenemistä lukenut.

Ainoa myönnytys, jonka Ragart vuorokaudenajalle antoi, oli huolellisesti ympärille kääritty matkaviitta. Sen kätköistä hän tarkkaili lempinimensä mukaisesti ympäristöä kuin viekkaana väijyvä saalistaja. Josel aavisteli, että hassuja tarinoita suoltava laiskanpulskea vankkurikuski taisi olla väärä arvio Ragart Kettu Zappin luonteesta.

Lopulta Josel antoi periksi väsymykselle. Ragartille hyvät yöt toivotettuaan hän kömpi mattopinojen ohi viimeöiselle makuupaikalleen, jonne Zdain oli siirtynyt tuokio sitten. Lyhty valaisi vain heikosti, mutta Josel arveli Monteilonin olevan yhä hereillä.

"Hyvää yötä", hän mutisi paneuduttuaan makuulle. Zdainin vastaus oli vain hiljainen murahdus, mutta vastaus se oli siitä huolimatta.

*

Hiekkatietä peittävät kivet riipivät Josel jalat verille. Siitä huolimatta hän juoksi kuin riivattu. Oli päästävä pakoon takaa-ajajia.
"Minne juokset kaupunkilaispoika? Miksi valehtelit meille? Etkö olekaan kiitollinen, että pelastimme sinut?" Zal huusi hänen peräänsä.

"Ei, anna minun selittää!" Josel aneli, kun Zalin ryhmyiset kourat saivat otteen paidanhelmasta.

Kun Josel kääntyi, Zal oli vaihtunut toiseksi ihmiseksi. Mustiin pukeutuneella miehellä oli pitkät mustat hiukset ja paksut kulmakarvat. Josel tunnisti hänet Isendar Varganiksi.

"Typerä kusitukka, luulitko voivasi paeta minulta?" Vargan sähisi ja puhkesi sitten kummitusmaiseen nauruun, joka vääristi hänen kolkot piirteensä.

Josel pyristeli vastaan, mutta ei päässyt irti miehen otteesta. Vargan ravisteli ja painoi hänet maahan.

Maaperä oli kostea ja kylmä. Yhtä kostea ja kylmä kuin aamuyö Ragartin vankkureissa.

*

"Herää! Jotain tapahtuu. Sotilaita...tarkastuspiste", joku kähisi ja tyrkki Joselia kiihkeästi hereille.

"Mitä?" Josel ynähti painajaisen jäljiltä pöllämystyneenä. Hän räpytteli silmään ja näki yläpuolellaan Zdainin huolestuneet kasvot.

"Sanoin, että sotilaita ja tarkastuspiste", Monteilon toisti ja hellitti otteensa Joselin käsivarresta.

"Mistä niin päättelet?" Josel mumisi ja nousi kyynärpäittensä varaan. Ulkona oli vielä pimeää.

"Koska olin valveilla ja näin omin silmin! Sotilaat tarkastavat vankkurit."

Samassa Ragart hiljensi vankkureita vetävien hevosten vauhtia ja sai ne korskahtelemaan äänekkäästi.

"Varjon vartijoita?" Josel puolittain kysyi, puolittain totesi. "Ne nappaavat meidät, jos jäädään tänne!"

"Tiedän, mutta miten täältä pääsee..."

"Vankkureitten takaa", Josel selvensi ja potki samalla kengät jalkaan. "Tule!" hän sanoi vielä, kierähti polvilleen ja konttasi mattopinojen väliin vankkureitten takapäähän.

Zdain kirosi matalasti ja seurasi.

Vankkurit olivat jo pysähtyneet. Kuului pillin vihellys ja sitten Ragartin ääni.

Josel ei jäänyt kuuntelemaan, mitä asiaa sotilailla oli kauppiaalle, vaan hyppäsi Zdain perässään vankkureitten takalistalta maantielle.

Ainoastaan vankkureitten etupuolella näkyi liikettä. Josel mietti hetken, ennen kuin viittoi Zdainia syöksymään kanssaan tienvierustassa kulkevan ojan yli pusikkoihin. Sivusilmästä hän saattoi nähdä, miten Zalin ohjastamat vankkurit ajoivat Ragartin vankkureitten vierelle. Hän näki myös lyhtyä pitelevän miehen, jonka asetakin rintamusta koristi Varjon Ristin tunnus.

Joselin ja Zdainin onneksi varjon vartija oli kiinnittänyt huomionsa vankkureihin eikä huomannut poikien katoavan pensaiden keskelle. Pian he jo juoksivat pensaikossa kiemurtelevaa polkua. Josel arveli sen kuljettavan heitä oikeaan suutaan, kohti Ipalosta. Pensaat ja siellä täällä harvakseltaan kasvavat puut eivät antaneet kummoistakaan suojaa katseilta, mutta takaa-ajon ääniä ei kuulunut.

Lopulta Josel antoi vauhtinsa hidastua hölkäksi ja sitten kävelyksi.

Zdain tuli hänen vierelleen. "Kaikki tavarat jäivät vankkureihin", ruskeatukkainen poika totesi kiihkottomasti.

Sillä hetkellä Josel ei välittänyt tavaroista. Hän osoitti toverilleen kaukana edessä kajastavaa valomerta, joka ei voinut olla mikään muu kuin öinen Ipalos.

*

Eteläisellä kauppareitillä

"Pysäytänkö heidät?" Marl kysyi käsi pistoolinsa kotelolla. Hänen vierellään kuskinpukilla istuva Zal irrotti katseensa kahdesta pojasta, jotka luikkivat vankkureitten ohi tienpientareen takaiseen metsikköön.

"Älä, antaa heidän mennä", Zal vastasi.

"Miksi?" hänen vankkarakenteinen toverinsa kysyi yllättyneenä.

"Herättäisimme turhaan varjon vartijoiden huomion ja vaarantaisimme samalla itsemmekin."

Marl murahti hyväksyvästi - vanha mies oli oikeassa, kuten aina - ja ohjasti vankkurit Ragartin jo pysähtyneitten kiesien taakse.

"Mitä sinulla on lastina", happaman oloinen varjon vartija tiukkasi Ragartilta.

"Mattoja vain, kaksi vankkurilastillista pelkkiä mattoja, joista haluan pikimmiten eroon. Ei herra sotilasta sattuisi haluttamaan ostaa paria...", Ragart lörpötteli.

"Ei haluta", hänet pysäyttänyt mies keskeytti. "Onko kyydissä ihmisiä?"

Ihmisiäkö te etsittekin, ettekä salakuljetettua tavaraa?" kauppias kysyi ottaen ääneensä uteliaan sävyn.

"Vastaa kysymykseeni", varjon vartija sanoi nyt kireämmin.

"Onhan siellä pari poikaa. Sukulaispoikia nähkääs. Ovat kelpo..."

"Näytä pojat", varjon vartija töksäytti ja viittasi kauempana seisovia tovereitaan lähemmäksi.

"En raaskisi herättää, jos vaikka nukkuvat", Ragart yritti.

"Näytä minulle heidät!"

"Hyvä on, hyvä on. He ovat vankkureitten sisällä", Ragart sanoi ja siirtyi kuskinpukilta vankkureitten sisäpuolelle. Pyydettyään tovereitaan pitämään vahtia varjon vartija kiipesi perässä.

Ragart valaisi lampulla vankkureita.

"Eihän täällä ketään ole", varjon vartija tiuskaisi.

"Kyllä he tuolla mattopinon takana..."

"Valehtelitko sinä minulle?"

"En varmasti, hyvä herra", Ragart puolustautui.

"Puhuit pojista, mutta täällä ei ole mitään poikia. Näytä minulle pojat tai pidätän sinut!"

"Olemme tässä", Zal sanoi vankkureitten ulkopuolelta varjon vartijan selälle.

Varjon vartija pyörähti vikkelästi ympäri. "Tekö olette ne pojat?" hän sanoi toljottaen epäuskoisena vanhusta ja hänen vieressään seisovaa Marlia.

"Minne te oikein katositte? Enkö ole sataan kertaan sanonut, että...", Ragart torui päästen hetkessä juoneen mukaan. Hän kapusi kuskinpukin kautta maahan, niin nopeasti että suuri vatsa hölskyi.

"Herra Zapp, me kävimme vain tienreunassa helpottamassa oloamme, kun vaunut vihdoinkin pysähtyivät", Zal sanoi puolustelevasti.

Varjon vartija katseli vankkureitten viereen ilmestynyttä kaksikkoa yhä avoimen epäluuloisena. "Mitä ihmeen poikia te muka olette, jo aikamiehiä", hän tuhahti.

"Zapp ja Pojat on liikkeemme nimi", Ragart hymyili rakastettavasti ja levitti käsiään.

"Pojat!" varjon vartija toisti ärsyyntyneenä.

"Aivan, ja kelpo poikia ovatkin, kuten olin sanomassa."

"Kuka toisia vankkureita sitten ajaa?" varjon vartija kysyi kaljupäisen miehen löpinästä piittaamatta.

Siitä Ragart innostui: "No, se on meidän tyttömme!" Hän vilkutti iloisesti Melgylle, joka oli juuri parahiksi ilmestynyt toisten vankkureitten kuskinpenkille.

"Menkää, älkääkä tulko takaisin!" varjon vartija puuskahti, käänsi selkänsä ja lähti vaimeasti jupisten kävelemään kahta toveriaan kohti.

Ragart lysähti helpottuneena takaisin kuskinpukille ja mutisi: "Melkein sai Ketun satimeen, vaan Kettupa livahti karkuun, tosin sydänkohtauksen saaneena...Seuraavan kerran, kun pelastatte minut pulasta, tehkää se hieman nopeammin."

Sanat saivat Zalin hymyilemään hieman. Marl sen sijaan ei hymyillyt, niin kuin ei moneen vuoteen ollut tehnyt.

*