13. luku

Franz
Paidos, Andiolin keisarikunta

Franz Landezilla ei ollut herätessään aavistustakaan, oliko päivä vai yö. Hän oli torkahtanut joksikin aikaa, mutta havahtunut viluntunteeseen. Selkää särki ja jalat olivat puutuneet huonosta asennosta. Nukkuminen onnistui vain pienissä erissä, ja herääminen oli aina yhtä kurjaa. Hänelle oli annettu pelkästään ohut huopa, vaikka kiviseinät hohkasivat kylmyyttä.

Franz hapuili pimeydessä oven luokse ja huomasi, että luukusta oli työnnetty uusi ruoka-annos. Ulkona taisi olla sittenkin päivä, kolmas päivä vankeudessa.

Lautasella oli pelkkää laihaa keittoa ja nokare kuivaa leipää, mutta parempaa tuskin saattoi odottaakaan. Pääasia, ettei ruoan tuomista ollut lopetettu, vaikkei hän ollutkaan vastannut kysymyksiin kuulustelijoiden haluamalla tavalla.

Hän ravisteli tovin kohmeisia jäseniään, kunnes kyykistyi huopa harteillaan keittolautasen ylle. Ruoka oli hetkessä hotkittu, eikä vatsa ollut sen jälkeen täysi. Hän huokaisi ja kellahti selälleen huovan päälle. Jälleen kerran hän lipui ajatuksissaan taaksepäin, hetkiin käskynhaltija Monteilonin kukistumisen jälkeen.

*

Franz oli tehnyt, kuten Andreuz Sandkan oli pyytänyt: pinkonut leipuri Mommesin talolle. Hän oli hakannut leipurin ovea kuin viimeistä päivää ja kun tämä oli tullut kärttyisenä ovelle, Franz oli kertonut henkeään haukkoen Joselin isän viestin: "Viesti Sandkanilta. Hätätilanne. Käskynhaltija siirretään turvapaikkaan."

Sen kuultuaan leipuri Mommes ei enää ollut vaikuttanut vihaiselta, vaan pelästyneeltä. "Varjon Ristikö?" hän oli kysynyt.

"Kyllä, ne hyökkäsivät palatsiin", Franz oli puuskuttanut takaisin.

Leipuri oli käskenyt Franzia kiiruhtamaan kotiinsa ja unohtamaan, että oli koskaan käynytkään hänen juttusillaan. He eivät Mommesin mukaan tuntisi toisiaan, jos sattuisivat törmäämään Paidoksen kaduilla.

Kotona Franz oli tavannut äitinsä keittiöstä istumasta. Ginnavere Landez oli odottanut unta saamatta poikaansa yöksi kotiin, kuten niin usein ennenkin. Nyt laukausten äänet olivat tehneet hänet kaksin verroin huolestuneemmaksi. Franz oli selvittänyt nopein sanankääntein äidilleen, mitä oli tapahtumassa, mutta varonut mainitsemasta Joselia tai tämän isää.

Seuraavana päivänä koko Paidos oli ollut sekasorron vallassa. Ihmiset liikkuivat kaduilla rauhattomina ja pelokkaina. Välttämättömimmät asiat hoidettiin kiireellä ja koetettiin samalla olla herättämättä kaikkialla parveilevien varjon vartijoiden huomiota.

Franzia sen sijaan mikään ei olisi saanut pysymään kotona. Äidin lähdettyä aamusta kaupalleen hän oli luikkinut kaupungille.

Heti ulos astuttuaan hän oli haistanut tuulessa savun. Se ja jonkinlainen aavistus oli kuljettanut hänet naapurikortteliin Sandkanien kotitalolle. Edelleen käryävän raunion näkemisessä oli ollut lopullisuuden tuntua. Josel oli poissa - toivottavasti tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa.

Myös käskynhaltijan palatsi oli pahoin palanut. Ne paidoslaiset, jotka uskalsivat pysähtyä kadunkulmiin kuiskailemaan, juorusivat Varjon Ristin surmanneen käskynhaltijan. Toiset taas väittivät Dareis Monteilonin paenneen. Sandkanien kohtalosta ei tiennyt kukaan.

Hampaisiin asti aseistautuneet varjon vartijat nuohosivat jokaisen talon ja nurkan etsiessään keisarin virkamiehiä ja vielä pakoilevia kaupunginvartioston sotilaita. Vastarinnasta luopuville sotilaille luvattiin armahdus, mutta Varjon Ristiä vastustavien kohtalo olisi armoton.

Outo jännitys kupli Franzin sisuksissa. Kaikki oli kiehtovaa ja samalla niin kammottavaa. Ihan kuin suuri koura olisi tarrannut Paidokseen ja ravistellut sitä perin pohjin. Jotenkin hän ounasteli, etteivät mullistukset kaupungissa jäisi siihen.

Oliko tämä sellainen seikkailu, josta Franz oli niin pitkään uneksinut? Ei, siitä hän oli melko varma, mutta joka tapauksessa käskynhaltijan kukistuminen toi muutoksen harmaaseen arkeen. Ehkei vielä seikkailu, mutta ainakin jotain muistelemisen arvoista.

Franz oli kiittänyt onnetarta tavatessaan kummatkin jäljellä olevat ystävänsä ehjinä kodeistaan. Bartos tosin oli ollut kalpea ja peloissaan, sillä varjon vartijat olivat käyneet heti aamusta etsimässä hänen isäänsä. Onneksi herra ja rouva Rigailon olivat viettäneet yön turvassa maaseutuasunnollaan. Palvelija oli lähetetty perään varoittamaan heitä pysymään vastaisuudessakin poissa kaupungista, sillä Bartosin isän kaltaisia käskynhaltijalle uskollisia virkamiehiä odotti Isendar Varganin hallitsemassa Paidoksessa pahin mahdollinen.

Totta kai Darren ja Bartos olivat kysyneet Joselista. Franz muisti Andreuz Sandkanille antamansa lupauksen, mutta oli paljastanut siitä huolimatta tietonsa kavereilleen. He olivat yhdessä punninneet tilannetta joka kantilta ja päätyneet lopulta siihen, että Joselin isä oli muutakin kuin huonosti myyvä kirjailija. Kukaan pojista ei ollut tohtinut sanoa ääneen yhteistä pelkoaan siitä, etteivät he tapaisi kultatukkaista ystäväänsä enää koskaan.

Kun he olivat maleksineet rauhattomina keskikaupungilla, Franz oli muistanut jotain sellaista, joka näin jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut unohtaa. Omaan kiireiseen tapaansa ja asiasta toiseen poukkoilleen hän oli selittänyt kahdelle ystävälleen Joselin pyynnön toimittaa viesti Jolandalle.

Samalla Franz oli äkännyt, miten saisi yhteyden tähän Jolandaan, jota hädin tuskin muisti kasvoilta. Giesela! Tyttöhän oli kertonut tuntevansa jotain kautta Joselin rakkaan. Se nokkava likka saisi kerrankin olla hyödyksi. Franz ravistelisi tytöstä totuuden Jolandan asuinpaikasta, niin hän oli uhonnut.

Giesela oli löytynyt helposti kotoaan. Franzia inhotti tytön koppava puhetyyli, mutta hän oli esiintynyt niin kohteliaasti kuin suinkin oli osannut. Franzin luonteella se ei ollut kovin helppoa, sillä hän oli tottunut sanomaan ääneen sen, mitä ajatteli eikä mielistelemään ja pokkuroimaan.

Onneksi Giesela oli hyväntuulisena luvannut johdattaa Franzin oikopäätä Jolandan luokse. Hänen pitäisi vain ensin käydä selvittämässä, että Jolanda oli varmasti kotona.

"Ei kannata tehdä hukkareissua kaupungin toiselle laidalle", Giesela oli sirkuttanut pikkutyttömäisellä äänellään.

Tytön painuttua matkoihinsa Franz oli ostanut katukauppiaalta täytetyn rinkelin ja marssinut sitä järsien kärsimättömänä paikalle, jossa Giesela oli sanonut tapaavansa hänet. Bartosin ja Darrenin hän oli hätistänyt tiehensä jo aikaisemmin. Franz oli luvannut viedä Joselin viestin Jolandalle ja silloin hän, totta vieköön, tekisi sen yksin.

Oli mennyt melko pitkään kävellä Tapulimäen kaupunginosaan, jossa Giesela oli kertonut Jolandan asuvan. Franz tapasi liikkua niillä seuduilla harvemmin, vaikka olikin kolunnut jo pikkupoikana koko Paidoksen läpi.

Monet kerrat, kun Franzia oli kyllästyttänyt ainaisten kotitehtävien parissa pakertaminen, äidin komentelu ja pikkusisarusten meluaminen, hän oli paennut kaupungin vilinään. Vasta viilettäessään kiskovaunun takasillalla kohti kaupungin toista laitaa, saattoi tuntea olevansa oikeasti vapaa. Sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, minne oli matkalla, pääasia oli liike.

Näille retkilleen Franz oli pyytänyt joskus mukaan Joselin, harvemmin Darrenin tai Bartosin. Vaikka hän ystäviensä seuraa arvostikin, välillä oli pakko saada olla ihan yksin. Muut eivät täysin tajunneet sitä hurmiota, jota hän itse koki kaupungilla kuljeskellessaan. Paidoksen katujen kummalliset ihmiset, hylätylle elämälle tuoksuvat autiotalot ja hämärtyvän illan varjoissa kylpevät hautausmaat - niistä oli Franzin lapsuusvuosien onni tehty.

Aikaa myöten Paidos oli käynyt liiankin tutuksi, eikä Franz enää seitsemäntoista vuotta täytettyään löytynyt kotikaupungista kovastikaan uutta. Voi, miten hän kaihosikaan päästä kauemmas! Pois Paidoksen tuttujen ja turvallisten talorivistöjen katveesta, pois ärsyttävästi kitisevien pikkusisarusten luota ja ennen kaikkea pois Landezin sekatavarakaupasta, jonka yksitoikkoista myymälätyötä hän vihasi.

Toki Franz rakasti äitiään, siskojaan ja veljeään. Siinä olikin ainoa syy, miksi hän ei ollut jo lähtenyt. Silti jokainen kapakassa kohdattu sotilas tai vankkureita ajava kauppias sai hänet miettimään karkaamista yhä vakavammin. Täytyi olla muutakin elämää kuin ainainen tasainen arki. Niin monet kerran hän oli unelmoinut siitä, että olisi saanut syntyä jonnekin muualle, johonkin paljon jännittävämpään paikkaan kuin vakaaseen ja tylsään Paidokseen.

*

Franz naksautti ärsyyntyneenä kieltään, kun hän näki Gieselan saapuvan lanteet keikkuen kulman takaa. Hän oli odottanut tyttöä kyllästymiseen asti ja nyt tämä kehtasi ilmestyä tapaamispaikalle kuin mitään myöhästymistä ei olisi tapahtunutkaan.

Siksi Franz kysyi oikopäätä tylysti ja ykskantaan: "Missä Jolanda on?"

Giesela nyrpisti possunnenäänsä, mutta vastasi kuitenkin odotettua kohteliaammin ja aikuismaisemmin: "Ole kiltti ja seuraa, matka ei ole pitkä."

He kiersivät korkean kivitalon ja sen naapurissa sijaitsevan yhtä suuren rakennuksen. Tuon toisen talon takaa pääsi porttikäytävään, jonka Giesela supatti johtavan heidän määränpäähänsä. Franzista porttiholvi näytti etäisesti tutulta. Olikohan hän joskus käynyt kurkkaamassa, minne se johti? Jälkeenpäin sellissä istuessaan hän toivoi, että olisi ollut parempimuistinen. Silloin hän olisi ennättänyt kääntyä ja paeta paikalta.

Nimittäin Jolandaa Franz ei koskaan tavannut. Giesela pysähtyi ja kehotti häntä kulkemaan yksin porttiholvista sisään pihalle. Ensimmäinen ovi vasemmalla johdattaisi hänet Jolandan luo. Joltakulta muulta kuin omalta luokkatoverilta tuollaiset sanat olisivat saaneet Franzin epäröimään onnekkaan tuokion. Nyt hän ainoastaan murahti kiitoksen ja harppoi porttikäytävän läpi sisäpihalle.

Franz ehti tuskin astua pihalle, kun joku taklasi hänet maahan. Hän älähti kivusta ja käänsi päätään ainoastaan nähdäkseen kolme rumasti irvistelevää Varjon Ristin väreihin puettua miestä. Pikainen vilkaisu harmaalle sisäpihalle sai Franzin muistamaan pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen vierailun samalle pihalle. Silloin hän ja Josel olivat luikkineet karkuun äkäisiä varjon vartijoita, jotka olivat hetkeä aikaisemmin raahanneet rimpuilevan ja kahlehditun miehen jykevän rautaoven taakse pimeyteen.

Franz riuhtoi hänkin minkä pystynyt, tivasi miehiltä vastauksia niitä kuitenkaan saamatta ja vaati päästä Jolanda-nimisen tytön puheille. Mikään ei auttanut, vaan varjon vartijat retuuttivat hänet porrashuoneeseen ja sieltä rappuset alas hämärään käytävään.

Miehet kuljettivat häntä kovakouraisesti ohi kymmenten rautaovisten tyrmien. Sitten vastaan tuli uusi portaikko, joka vei heidät vielä alemmalle sellitasolle.

Käytävä oli lähes yhdenmukainen ylemmän kanssa, mutta lamppuja paloi entistä harvemmassa ja kosteus tuoksahti voimakkaammin. Joko kolmas tai neljäs selli vasemmalta, sinne Franz paiskattiin.

"Älä yritä mitään typerää", yksi varjon vartijoista sanoi. Sen jälkeen miehet lähtivät ja jättivät hänet yksin pimeyteen. Franz oli lukittuna yhteen Varjon Ristin pimeimmistä ja kurjimmista vankikopeista, ensi alkuun täysin tietämättömänä miksi.

*

Franz raaputti kutisevaa selkäänsä, sellissä täytyi olla luteita tai joitain muita inhoja verenimijöitä. Oli varmasti jo neljäs tai viides päivä vankeudessa. Toisen kuulustelun jälkeen ei ollut järjestetty kolmatta. Eikä ruokakuppikaan ollut täyttynyt enää.

Kuulustelija oli udellut kaikenlaista Joselin isästä ja Curtusista, sellaisia asioita, joista Franzilla ei ollut aavistustakaan. Oli kysytty Sandkanien tuttavapiiristä, heidän yhteyksistään käskynhaltija Monteiloniin sekä muista henkilöistä, joita Andreuz Sandkan oli tavannut kuluneina viikkoina. Mistä Franz sellaisista olisi tiennyt ja vaikka olisi tiennytkin, niin hän ei ikinä olisi laulanut Joselin isän salaisuuksia jollekin viheliäiselle varjon koiralle.

Seurauksena siitä hänet oli kuulustelun jälkeen sananmukaisesti heitetty takaisin tyrmään parempia vastauksia miettimään. Tai vaihtoehtoisesti nääntymään nälkään luteita kuhisevassa vankikopissa.

Kellonkäännöksien vaihtuessa ruoka-annos ei ollut saapunut. Franz oli yrittänyt kiinnittää vanginvartijan huomion hakkaamalla puista lautastaan sellin rautaoveen. Käytävältä ei kuitenkaan ollut kantautunut pihaustakaan ja lopulta hän oli luovuttanut. Kiukuspäissään Franz oli lautasensa vankikopin nurkkaan ja rojahtanut huopamytyn päälle kivilattialle.

Enää ei ollut käskynhaltijaa valvomassa kaupunkilaisia suojelevien keisarillisten lakien noudattamista. Oli vain Varjon Risti ja heidän lakinsa. Niin paljon kuin Franz oli Dareis Monteilonia pilkannutkin, hän toivoi nyt mitä hartaimmin, että käskynhaltija olisi edelleen ollut virassaan.

Mitähän kotiin kuului? Äitimuori varmaan touhusi kaupassaan lapsikatraan ympäröimänä. Tinka oli hyvää vauhtia kasvamassa naiseksi ja oli siksi hankala äidille, Janos taas aloittaisi koulun syksyllä ja kaipaisi isonveljen neuvoja, eikä äiti jaksaisi työn ohella joka yö herätä huolehtimaan itkevästä Minai-pikkuisesta.

Vaikka kahdella nuorimmalla olikin eri isät kuin Franzilla, he olivat hänelle aivan yhtä rakkaita. Kaupungilla akat tosin juorusivat pahasti rouva Landezin kevytkenkäisyydestä. Juoruämmien mukaan äiti ei käyttäytynyt kuin surevan lesken kuului. Kahdesti tullut paksuksi miehensä kuoleman jälkeen eikä lasten isistä ollut mitään tietoa.

Franz kirosi hiljaa. Turpaan pitäisi antaa sellaisille ämmille!

Mielialaa ei yhtään parantanut tyrmän katosta tippuva vesi, jonka plopsahtelu oli tehdä hulluksi. Vain korvien peittäminen käsillä toi hetkellisen helpotuksen.

Oli olemassa toisenlaisia ääniä, sellaisia joita hän ei ehkä pääsisi koskaan kuulemaan: vankkurien pyörien rahina maantiellä, aaltojen tyrskintä valtamerilaivan kylkiä vasten, susien ulvonta pakkasyössä tiettömien taipaleitten takana, miekkojen kalske ja kuolevien karjaisut keskellä uljasta taistelua...

Niistä Franz unelmoi. Jos vain saisi tuntea jännityksen ja seikkailun ihollaan, kokea uudelleen saman pakahduttavan huuman kuin pikkupoikana yksinäisillä retkillään.

Oli paljon kunniakkaampia tapoja päättää päivänsä kuin riutuminen ummehtuneeseen vankikoppiin. Ihmiset eivät koskaan tulisi henkäisemään syvään tarinankertojan mainitessa Franz Landezin nimen. Ei tulisi lauluja ja kirjoja Franz-sankarin urotöistä, vaan hänen ruumiinsa nakattaisiin kuin perunasäkki äidin jalkojen juureen hautausta varten. Sisarukset eivät pääsisi ihailemaan isoveljensä mainetekoja ja kertomaan niistä aikanaan lapsilleen. He itkisivät häntä aikansa ja unohtaisivat lopulta vuosikausia sitten kuolleen veljensä. Kuka sellaista kohtaloa halusi?

Tilanteen kurjuudesta huolimatta Franz ei aikonut lannistua. Oli pakko sinnitellä ja etsiä mitä tahansa mahdollisuutta päästä pois vankilasta. Syy siihen oli Jolanda.

Kun Franz oli ensimmäisessä kuulustelussa kakistanut tulleensa tapaamaan Jolandaa, kuulustelija oli kohottanut kulmakarvojaan ja muikistanut suutaan. "Ei Jolanda Varganin kaltaisia tulla noin vain tapaamaan."

Tuntui kuin joku olisi jysäyttänyt Franzia isolla kivellä päähän. Jolanda Vargan! Niin tietysti, sen nimen hän oli kuullut ennenkin. Koko kaupunki tiesi, että Isendar Varganilla oli erittäin kaunis tytär, joka oli kivunnut korkeisiin asemiin Varjon Ristissä. Syystä tai toisesta tuo parivaljakko oli Joselin perheen kimpussa.

Heitä oli jymäytetty pahemman kerran, Franzia itseään, mutta etenkin Joselia. Myös pirullinen Giesela oli eittämättä kaiken aikaa tiennyt, millaiseen sudenpesään oli Franzin johdattanut. Se typykkä saisi maksaa aikanaan rikoksensa rankimman kautta.

Joselia täytyi varoittaa siitä, kuka Jolanda todellisuudessa oli. Missä päin Andiolin suurta keisarikuntaa Kultatukka liikkuikaan, hän ei saisi haikailla Jolanda Varganin kaltaisen noidan perään. Tosi ystävä veisi Joselille sanan Jolandan petturuudesta vaikka maailman ääreen saakka.

Alkuinnon laannuttua Franz muisti onnettoman lähtötilanteensa. Mitä mahdollisuuksia hänellä muka olisi taistella varjossa kulkijoiden jättimäistä koneistoa vastaan? Ei ollut suhteita eikä rahaa. Varjon Ristillä sen sijaan riitti kumpaakin. Hän pysyisi lukittuna kalseaan selliin tasan niin kauan kuin Varjon Risti halusi.

Ruokaa ja juomaakaan tuskin tuotaisiin, ellei hän osoittautuisi hyödylliseksi. Eikä Franzilla ollut keinoja todistella tarpeellisuuttaan pettämättä ketään. Hän voisi kertoa kuulustelijalle leipuri Mommesin nimen, mutta mitä siitä seuraisi. Leipurin itsensä kohtalo oli jo asia sinänsä, mutta paljastamalla tämän myös Sandkanit joutuisivat vaaraan. Siihen Franz ei ryhtyisi ikimaailmassa...Vaan entä jos jano ja nälkä yltyisivät sellaisiksi, että hän olisi valmis vaihtamaan Joselin elämän kupilliseen vettä?

*

Ajan kulkua oli mahdotonta arvioida. Ruoanjakelu oli rytmittänyt jotenkin vuorokautta, mutta pelkkä painostava odottaminen hämärsi ajantajun täydellisesti. Näläntunteen saattoi vielä pakottaa pois mielestä, mutta jano korvensi kurkkua hetki hetkeltä pahemmin.

Erityisen sietämätöntä oli kuunnella veden jatkuvaa tipahtelua. Yhtään pisaraa ei vain lattialle pudonnut. Franz oli alkanut uskoa, että näkymättömissä tippuva vesi oli Varjon Ristin kehittämä kidutuskeino sellien nääntyville vangeille. Tai sitten hän oli vain tullut hulluksi pimeydestä ja yksinäisyydestä ja kuuli omiaan.

Siksi töminä käytävästä sai epäilemään omia korvia. Sitkeästi ääni kuitenkin pysyi yllä ja jopa läheni. Ihan kuin joku olisi kävellyt rautaoven takana. Toisiko vartija kaikesta huolimatta juotavaa? Vai pelkästään kutsun uuteen kuulusteluun?

Sekin olisi parempi kuin raastava odottaminen. Franz päätti yrittää huijata kuulustelijalta vettä ja ruokaa itselleen. Mutta miten petkuttaa ovelaa ja kokenutta varjossa kulkijaa? Jotain oli silti kehitettävä tai leipuri Mommesin nimi suhahtaisi kuivilta huulilta.

Askeleet lähenivät, ja Franz toivoi vesikupin työntyvän sisään oven luukusta. Niin ei käynyt, vaan avain kääntyi lukkopesässä. Siis sittenkin kuulusteluun, Franz totesi ja valmisteli vanginvartijaa varten uhmakkaan ilmeen väsyneille kasvoilleen.

Oven avautuessa vain pilkahdus käytävän valoa tunkeutui tyrmään. Miksi vanginvartijalla ei ollut mukana lyhtyään, joka sokaisi pimeään tottuneet silmät?

Ennen kuin Franz ennätti pyytää vettä, tulija puhui. "Oletko Franz Landez?" huomattavan sointuva, melkeinpä musikaalinen ääni kysyi.

Mitä tämä nyt oikein on? "Tietysti olen", Franz ilmoitti sanoistaan huolimatta melko epävarmasti. Eikö mies ollutkaan vanginvartija vaan uusi kuulustelija?

"Sen halusinkin kuulla. Me lähdemme nyt."

"Lähdemme? Minne?"

"Luonnollisesti pois tästä tunkkaisesta vankilasta. Ole hyvä ja seuraa", tuntematon mies sanoi ja avasi sellin ovea lisää.

Franz harkitsi pienen hetken ja astui sitten varovaisesti sellistä ulos.

Vasta päästyään käytävään hän näki paremmin miehen. Ylöspäin kääntyvät, pitkät ja taidokkaasti muotoillut viikset olivat ensimmäinen asia, johon Franz kiinnitti huomiota siristellessään pimeään tottuneita silmiään. Mies oli ehkä neljänkymmenenviiden, mutta yhä poikamaisen hoikka vartaloltaan. Päässään hänellä myssy sekä toisessa kädessä jokin pitkänmallinen esine.

Tarkempi huomiointi jäi, sillä mies puhui taas. "Meillä on hoppu, nukutin vartijan vain hetkeksi."

"Hoppu minne? Kuka sinä olet?" Franz uteli.

"Pois täältä vankilasta. Muihin kysymyksiin vastaan myöhemmin", myssypää sanoi ja viittoi Franzia seuraamaan käytävää eteenpäin.

Franz kohautti olkiaan, mikä tahansa mahdollisuus päästä pois tyrmästä oli yrittämisen arvoinen. Kun mies oli katoamaisillaan kadota käytävän hämäriin, Franz päätti seurata.

Soihtujen valaisema käytävä johti ulko-ovesta poispäin, mutta Franz ei jaksanut piitata. Miehellä täytyi olla jokin syy vapauttaa hänet vankilasta ja siitä oli otettava selvää. Vankeuden kangistamia jalkojaan hoputtaen hän kiirehti miehen perään.

Kun hän viimein saavutti pelastajansa, tämä oli pysähtynyt paikoilleen ja katseli arvioivasti eteensä. Silloin Franzkin äkkäsi alas pimeyteen jyrkästi laskeutuvat kiviportaat.

"Täsmälleen kuin seikkaillessani Dafrenheldin linnassa. Mentävä alas päästäkseen ylös", mies sanoi jotenkin voitonriemuisena ja kupristi ylähuultaan niin, että hänen viiksensä värähtelivät hupaisasti soihdun valossa.

Franz mietti, miksi nimi 'Dafrenheldin linna' kuulosti niin tutulta. Jotain sanoakseen hän tokaisi: "Oletko varma?"

"En tietenkään ole. Minua sattuu kiehtomaan ajatus siitä, minne nuo portaat johtavat. Eikö sinua sitten? En kai ole erehtynyt sinusta, Franz Landez?"

Mitä mies sillä tarkoitti? Franz ei oikein käsittänyt. Silti jonkinmoinen uteliaisuudenpoikanen kutitti hänenkin vatsaansa. Portaat johtivat selvästi jonnekin, niin kuin sellaisilla yleensä oli tapana. Ja se jokin oli varmasti sata kertaa kolkkoa tyrmää parempi paikka.

"Mennään", hän nyökäytti päätään viiksekkäälle miehelle, joka lurautti vastaukseksi tyytyväisen vihellyksen.

*