14. luku

"Paidoksen asukkaat! Riistäjä-Monteilonin kätyreitä kulkee yhä vapaana. Älä auta sortajaa, vaan paljasta piileskelevät kansanviholliset. Ilmoitukset sabotööreistä ja keisarimielisistä suoraan väliaikaishallinnolle. Parhaista vihjeistä palkitaan!"

- Varjon Ristin tiedote Paidoksen Kuriiri -lehdessä, kuudentena vihtakuuta 1592

Bartos
Paidos, Andiolin keisarikunta

"Aamupalaa! Kiitos!" Darren ilahtui, kun Bartos lykkäsi vähän hämillisenä paperipussin hänen kouraansa. Siellä oli pari palaa juustovoileipiä ja vähän kinkkua. Ei mitään ihmeellistä, mutta Darren ryhtyi halukkaasti syömään.

Bartos ei kysynyt, miksi Darren ei ollut syönyt kotonaan. Oli parempi vaieta ja esittää, että aamiaispussin tuominen kaverille oli täysin tavallista.

Vaikka kiskovaunun pysäkillä ei ollut muita, Bartos vaihtoi levottomana painoa jalalla. "Oletko kuullut mitään Franzista?" hän kysyi ensin ympärilleen vilkaistuaan. Näinä aikoina tuntui siltä, että katukivetkin salakuuntelivat varjossa kulkijoille.

Leipäänsä mutusteleva Darren väläytti taas hymykuoppiaan. "Joo, hän löysi vihdoin tyttöystävän itselleen. Siis räyhänhurtasta. Franz laukkasi sen selässä pakoon varjon vartijoita. Hän aikoo kuulemma perustaa kennelin morsiamensa kanssa." Koska Bartos ei nauranut, kiharapää ehdotti kiireesti: "Lähdetäänkö Landezien luo katsomaan?"

Matkalla Franzin kotitalolle Darren väänteli jostain löytämäänsä narunpätkää, potkiskeli jokaista kadulla vastaan tulevaa pikkukiveä ja virnisti hilpeästi kangaskauppiaan kauniille tyttärelle. Huolissaan ollessaankin Darren ilmaisi itseään niin eri tavoin kuin Bartos, joka huomasi muuttuneensa entistäkin hiljaisemmaksi ja pohdiskelevammaksi Franzin katoamisen jälkeen. Ensin Josel, sitten Franz - yhtäkkiä heidän kaveriporukkansa oli riepoteltuna ties minne.

Kaikki oli Varjon Ristin syytä! Se mitä varjossa kulkijat olivat tehneet Bartosin perheelle, oli anteeksiantamatonta. Hänen isästään, hyvämaineisesta keisarin ylemmästä virkamiehestä oli tehty kurja lainsuojaton, ja parhaillaan varjossa kulkijat tekivät kaikkensa ulosmitatakseen Rigailonin perheen omaisuuden Varjon Ristille.

Onneksi äiti ja pikkusiskot oli lähetetty isoisän luokseKaarnamäen kylään, kolmen päivämatkan päähän Paidoksesta pohjoiseen. Enää talossa ei ollut kuin Bartos ja perheen uskollinen palvelija Tobeias. Ne arvoesineet, joita äiti ei ollut onnistunut viemään mukanaan, oli jo kannettu Varjon Ristin kirstuihin. Viimeksi eilen varjon vartijat olivat rymistelleet päivällisaikaan sisään ja anastaneet isoäidin pöytähopeat ja isän suuren kultaisen pöytäkellon. Kun Tobeias oli yrittänyt estää, varjon vartijat olivat lyöneet häntä.

Bartos tiesi, ettei hänen oma turvallisuutensakaan ollut taattu Paidoksessa näinä päivinä. Silti hän oli kieltäytynyt jyrkästi lähtemästä äidin ja siskojen mukaan. Hänen velvollisuutensa oli katsoa talon perään, kunnes isä ei antanut muita ohjeilta. Bartos odotti isäänsä ja tiesi, että tämä saapuisi vielä. Berron Rigailon ei nimittäin koskaan jättänyt perhettään pulaan.

Niin ei myöskään tehnyt Ginnavere Landez. Franzin äiti oli hurjistunut kuultuaan poikansa kadonneen matkalla tapaamaan Jolandaa. Pitkä, voimakasrakenteinen nainen oli marssinut Bartosin ja Darrenin estelyistä huolimatta suoraan Varjon Ristin päämajaan ja vaatinut päästä Isendar Varganin tai Nadaila Tomston puheille. Varjon vartijat olivat kuitenkin tyrkänneet rouva Landezin tylysti portaita alas, niin että tämän nilkka oli nyrjähtänyt. Mitään tietoja pojastaan hän ei ollut saanut.

Franzin katoamisen jälkeen Bartos ja Darren olivat tietysti tehneet kaikkensa selvittääkseen ystävänsä kohtalon. He olivat kolunneet puolet kaupungista, ennen kuin olivat viimein löytäneet Gieselan käsiinsä.

Darren oli käynyt kuumana ja uhkaillut tyttöä ties millä. Loputtoman tivaamisen jälkeen tämä oli viimein paljastanut, että Joselin Jolanda-ihastus oli todellisuudessa Isendar Varganin tytär ja että Franz oli todennäköisesti juuri sen takia nyt Varjon Ristin hallussa.

Itselleen vieraasti Bartos oli kironnut raskaasti ja tuntenut äkillistä ja epäviisasta halua käydä Gieselan kurkkuun kiinni. Nokkava tyttö oli petkuttanut heitä kaikkia, mutta hänellä oli myös valta saattaa Bartos ja Darren samaan paikkaan kuin Franz. Sitä paitsi Franzin saaminen pois Varjon Ristin käsistä oli tärkeintä. Siksi Bartos kiirehti askeleitaan ja toivoi, että Franzin äiti tietäisi jotain uutta pojastaan.

*

Bartosin ja Darrenin tarvitsi vain astua Landezin sekatavarakauppaan sisään, kun he tajusivat jonkin olevan vialla. Kauppa oli kuin ukkosmyrskyn ravistelema, tavaraa lojui epämääräisissä kasoissa lattialla ja aina niin siistissä järjestyksessä pidetyt hyllyt olivat nyt sekasotkun vallassa.

"Mitä täällä on tapahtunut?" Darren kysyi huolen ryppy otsallaan. Samalla hetkellä Ginnavere Landez pelmahti nilkuttaen takahuoneesta liikkeeseen Franzin pikkuinen Minai-sisko sylissään.

Huomattavan pituuden lisäksi Franzin äidissä oli muutakin yhdennäköisyyttä poikansa kanssa. Ginnavere Landezin kasvoja koristi suuri kotkamainen nenä, korkea otsa teki hänestä älykkään näköisen ja tukka oli tummuudessaan melkein hiilenmusta. Franzin äidin olemuksesta puuttui kuitenkin se tarmo ja päättäväisyys, jota Bartos oli tavallisesti tottunut hänessä näkemään. Päinvastoin rouva Landez näytti siltä kuin olisi juuri äsken itkenyt.

Ennen kuin Bartos sai muovattua huomionsa kysymykseksi, vikkelämpi Darren oli jo ennättänyt edelle. "Franz? Ei kai ole tapahtunut mitään?" Kaikki kepeys oli hetkessä kaikonnut Darrenista ja hänen äänestään kuulsi silkka huoli.

Myös Bartos nielaisi ja pelko jostain hirveästä kouraisi häntä.

Rouva Landezin voimakas ääni särkyi, kun hän vastasi. "Hän...hän on kadonnut. Varjon vartijat kävivät täällä uhkailemassa ja rikkomassa paikkoja. Väittivät minun piilottaneen pojan jonnekin, mutta en minä tiedä missä hän on." Franzin äiti puristi pientä tyttöä tiukemmin syliinsä ja katsoi hätäännys silmissään Bartosia ja Darrenia.

"Franz kadonnut?" Bartos sanoi hölmistyneenä.

Darren kuitenkin jatkoi sukkelaan: "Ei kadonnut, vaan karannut. Minä tunnen Franzin, hän on taatusti turvassa."

Hyvää tarkoittavat sanat eivät juuri tuntuneet lohduttavan Franzin äitiä. "Nyt hänellä on kintereillään koko Varjon Risti. Ne täällä käyneet miehet sanoivat, että karkurit tapetaan armotta."

Pikku Minai alkoi parkua. Varmaankin äitinsä äänensävyn pelästyttämänä, sillä tyttönen tuskin vielä ymmärsi sanojen merkitystä.

Darren ei jäänyt sanattomaksi rouva Landezin voivottelujen edessä, vaan päästi puhemyllynsä pyörimään. "Ei Franzia saada kiinni. Se kaveri on liukas kuin onkiliero­ - siis hyvässä mielessä", Darren hymähti. "Häntä eivät mitkään kurjat varjon koirat nappaa, siitä pistän vaikka koko omaisuuteni pantiksi."

Minkä ihmeen omaisuuden? Darren oli köyhä kuin keppikerjäläinen, Bartos tiesi, mutta antoi ystävänsä jatkaa.

"Varjon vartijoilla ei ole aavistusten häivääkään siitä missä Franz on. Eivät he muuten olisi tulleet tänne", Darren selitti. "Eikä Franz ole niin tyhmä, että palaisi kotiin. Koska hänestä ei ole kuulunut mitään, hän on turvassa. Isendar Vargan jää pureskelemaan pitkiä kynsiään, ja Franz nauraa makeasti jossain kaukana täältä. Usko pois!"

Ginnavere Landez näytti epävarmalta. "Sinä Darren puhut paljon. Mutta eivät he tosiaan ole häntä löytäneet. Mutta minne minun poikani oikein olisi osannut mennä?"

"Franz tietää kyllä piilopaikat. Jos joku on nokkela, niin hän", Darren sanoi ja nyökkäili rauhoittavasti.

Aikansa puheltuaan ja vakuuteltuaan Darren sai Franzin äidin viimein uskomaan, että tämän poika oli varmasti hankkiutunut turvaan ja olisi paljon parempi, ettei hän palaisikaan kotiin ennen kuin Paidos olisi taas turvallinen. Loppujen lopuksi rouva Landez oli niin tyytyväinen poikien vierailuun, että hän tuputti heille kahmalokaupalla makeisia ja rutisti vielä kumpaakin kynnyksellä.

Bartos arveli, ettei hänen oma panoksensa ollut kummoinenkaan Franzin äidin rauhoittamisessa. Darrenhan se oli kaiken tehnyt. Ei Bartos itse olisi kyennyt samanlaiseen esitykseen. Hän oli liian hidassoutuinen ja käytökseltään kömpelö osatakseen käsitellä muita ihmisiä.

Sitä isäkin oli joskus sanonut: "Ei sinusta poika tule suurta kansanjohtajaa, mutta kukaties johtajan viisas neuvonantaja kylläkin."

Bartos ei ollut varma olisiko hänestä siihenkään. Ehkä isä oli vain yrittänyt lohduttaa. Olihan Berron Rigailon kiltti mies. Hyväsydäminen ja viisas, yksi Paidoksen pidetyimmistä miehistä, niin Bartos oli kuullut kerrottavan. Jonakin päivänä Bartoskin haluaisi olla samanlainen - merkittävä mies, jota kaikki kunnioittaisivat hänen viisautensa takia.

Ei hän tosin oikeasti uskonut kohoavansa koskaan sellaiseen asemaan. Hän oli perinyt isänsä tummat piirteet ja vankan varren, muttei tämän luonnetta ja taitoja. Toisin kuin isänsä, Bartos ei mielestään osannut mitään tähdellistä.

Tyttöjen suhteenkaan ei koskaan lykästänyt. Kun Bartos yritti lähestyä kauniimpaa sukupuolta, hän meni aivan lukkoon ja osasi ainoastaan änkyttää typerästi. Elendan kanssakaan asiat eivät olleet edenneet minnekään, vaikka hän oli jo monta kuukautta katsellut tyttöä kaipauksella.

Darren oli toista maata, myös siinä mitä tuli tyttöjen valloittamiseen. Bartos ei tuntenut ketään muuta ikäistään, jolla olisi ollut vastaava menestys naismaailmassa. Darrenilla oli aina tyttöystävä, välillä jopa kaksi samaan aikaan ja uusia tarjokkaita lähes jonoksi asti.

Joskus hän oli kertonut tyttöjen kanssa tekemistään asioista. Ei rehennellyt, mutta kertonut ja varmasti tietäen, että Bartosilla oli edelleen poikuus tallella. Silloin Bartos oli hetkisen aikaa salaa vihannut ystäväänsä. Miksi tuollaisista kyvyistä naurattaa naisia ei liiennyt edes murto-osaa muille?

Olihan Darren hauskannäköinen, paljon komeampi kuin Bartos itse, mutta ei se selittänyt kaikkea. Hyväntuulisessa huolettomuudessaan Darren yksinkertaisesti oli niin hurmaava, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Hän hymyili oikeassa kohtaa ja ennen kaikkea osasi puhumisen taidon. Sellaisista pojista tytöt pitivät eivätkä tuppisuisista tylsimyksistä, jollainen Bartos tiesi olevansa.

Hän vilkaisi syrjäkarein vieressään tallustelevaa nuorukaista. Darren vihelteli ja heitteli lakinrähjäänsä ilmaan. Silti Bartos tiesi kaiken tuon rentouden takana piilevän jotain muuta: Oikea Darren Temjanion oli paljon herkempi ja haavoittuvampi kuin se letkeä hurmuri, jona hän halusi näyttäytyä toisille ihmisille, jopa ystävilleen.

Bartos muisti pienen kiharapäisen pojan, joka oli paennut itkien kadulle humalassa raivoavia vanhempiaan. Hän muisti myös mustelmat pikku-Darrenin laihassa vartalossa ja pojan tolkuttoman kovan ruokahalun aina koulun lounaalle päästessään.

Jo tuolloin Darren oli ollut mestari teeskentelemään. Hän oli vitsaillut ja hauskuttanut kavereitaan posket hymykuopilla silloinkin, kun oli saanut juoppoisältään köniin edellisenä iltana. Jos joku oli yrittänyt udella asioiden oikeaa laitaa, Darren oli suuttunut tai mennyt puhumattomaksi.

Bartos oli tutustunut Joseliin ja Franziin jo ennen kouluun menoa. Kuin sanattomasta sopimuksesta he olivat ottaneet ensimmäisenä kouluvuotena Darrenin kaveriporukkansa neljänneksi jäseneksi. Toki siksi, että heistä kaikista Darren oli mukava tyyppi, mutta osittain myös säälistä, jota poika ei halunnut osakseen.

Oli tuntunut tärkeältä tehdä enemmän, vaikkei Darren halunnutkaan vastaanottaa apua. He olivat olleet varmaankin kymmenvuotiaita, kun Bartos oli ottanut ystävänsä tilanteen puheeksi vaikutusvaltaisen isänsä kanssa. Virkakansleri Berron Rigailon oli kuunnellut hiljaa ja luvannut lopuksi huolehtia asiasta.

Bartos ei tiennyt, mitä isä oli tehnyt, mutta jotain apua siitä oli ollut. Sen jälkeen Darrenin kyljet eivät enää olleet mustelmilla ja hänen vaatteensakin olivat puhtaampia ja vähemmän reikäisiä kuin ennen. Darrenin äiti ja isä joivat entiseen malliin, mutta pojalla ja hänen muutamaa vuotta vanhemmalla siskollaan asiat olivat hitusen paremmin.

Jos Darren jotain aavisteli Bartosin isän osallisuudesta, sitä hän ei ollut koskaan ääneen sanonut. Bartos itse taas ei olisi voinut enempää isäänsä kunnioittaa. Oli hirmuinen vääryys, että tuo hyvä mies oli ajettu pois virastaan ja rakastamastaan kotikaupungista. Yhtä paljon kuin Bartos isäänsä arvosti, hän vihasi Varjon Ristiä.

*

Pari päivää Franzin äidin luokse tehdyn vierailun jälkeen Bartos kutsui Darrenin luokseen nukkumaan. Siinä ei ollut mitään epätavallista, sillä Darren yöpyi toisinaan Rigailonien suuressa talossa, kun hänen vanhempiensa ryyppyputki äityi tavallista rajummaksi.

Nyt Bartosilla oli kuitenkin aivan muu syy pyytää ystävänsä seurakseen. Hän ei nimittäin tuntenut oloaan turvalliseksi kotonaan.

Ilmapiiri oli muuttunut Paidoksessa pelokkaaksi. Kaupunkilaiset olivat varuillaan ja epäilivät toisiaan Varjon Ristin kätyreiksi. Kukaan ei enää tohtinut lausua poikkipuoleista sanaa Varjon Rististä, vaikka järjestön kannattajien väärinkäytökset näyttäytyivät entistä räikeämpinä.

Ihmisiä pahoinpideltiin summittaisesti, koteja tyhjennettiin omaisuudesta ja varjon vartijat olivat pidättäneet kymmenittäin käskynhaltijan kannattajiksi epäilemiään paidoslaisia ja teljenneet heidät vankilaan. Lukuisia keisarimielisiä virkamiehiä ja kaupunginvartioston upseereja kerrottiin teloitetun pikaoikeudenkäyntien jälkeen. Bartos tiesi, että hänen isänsä olisi ollut samassa joukossa, jollei olisi paennut kaupungista.

Myös käskynhaltija Monteilonin huhuttiin päässeen livistämään Varjon Ristiltä. Se teki Bartosin tyytyväiseksi. Niin kauan kuin Dareis Monteilonissa pihisi henki, Paidoksen asukkailla olisi joku johon tukeutua vastarinnassaan. Yhteisvoimin he voisivat kukistaa varjossa kulkijat ja vallata kotikaupunkinsa takaisin. Mutta missä Monteilon viipyi vapautusjoukkoineen?

Berron Rigailonin poikana Bartos tiesi joutuvansa ennemmin tai myöhemmin Varjon Ristin hampaisiin. Lähellä asunut Mommes-niminen leipuri oli surmattu paria yötä aikaisemmin, vaikkei hänellä tiedetty olleen mitään hankausta Varjon Ristin kanssa. Kuka tahansa saattoi siis joutua uhriksi.

Bartosilla oli paha aavistus, että jotain ikävää tapahtuisi pian. Siksi hän oli määrännyt palvelijat matkustamaan pois kaupungista. Uskollinen Tobeias olisi halunnut jäädä suojelemaan taloa, mutta Bartos ei voinut sallia hänen vaarantavan henkeään Rigailonin perheen omaisuutta puolustaessaan. Se oli yksin Bartosin tehtävä nyt kun isä oli poissa.

Ikävä kyllä hän oli nopeasti huomannut, ettei ollut sittenkään tarpeeksi rohkea asumaan talossa ypöyksin. Itsekkäästi hän oli asettanut Darrenin vaaralle alttiiksi pyytämällä tämän turvakseen. Bartos ei tuntenut olevansa mitään muuta kuin suuri taulapää ja vielä suurempi jänishousu.

*

He olivat asettuneet yöpuulle heti pimeän laskeuduttua. Darren oli yrittänyt viritellä keskustelua, mutta Bartosin vastaukset olivat olleet vain pelkkiä lyhyitä murahduksia. Lopulta kiharapää oli kyllästynyt ystävänsä vaiteliaisuuteen ja käännähtänyt sohvalle sijatulla pedillään selin Bartosiin. Eipä aikaakaan kun Darrenin suunnalta oli alkanut kuulua tasaista nukkuvan ihmisen hengitystä.

Bartos toivoi, että olisi osannut nukahtaa yhtä sutjakkaan. Hän oli maannut pitkään valveilla pohtien vähän kaikenlaista. Ajatukset olivat kieppuneet päässä, eikä uni ollut tullut silmään ennen kuin vasta keskiyöllä.

Oli säkkipimeää, kun Bartos havahtui hereille. Tuntui kummalliselta. Ihan kuin hän olisi kuullut jotain. Hän kuulosteli, Darren se ei voinut olla. Pojan rauhallinen hengitys kantautui sohvalta. Muuten oli aivan hiljaista. Ehkä hän oli sittenkin erehtynyt. Bartos puristi silmänsä kiinni ja tavoitteli unta, josta hänet oli temmattu pois.

Siinä samassa ääni kuului taas, vaimeana mutta silti selvästi korviin erottuvana. Se oli kuin tasaista jyskytystä ja tuli jostain alakerrasta. Kylmä väristys kulki Bartosin selkärankaa pitkin ja kämmenet olivat hetkessä märät hiestä. Oliko joku sisällä talossa? Varjon vartijatko? Enää Bartosia ei nukuttanut. Häntä pelotti aivan vietävästi.

Kun jyske kuului uudestaan, Bartos teki päätöksensä ja nousi ääntäkään päästämättä vuoteestaan. Hän otti muutaman askeleen Darrenin sohvan viereen ja ravisti pojan hereille.

"Mi-mitä?" Darren mutisi unenpöpperössä, mutta Bartos kuiskasi häntä olemaan hiljaa ja höristämään korviaan. Vaikka Bartos ei nähnyt pimeässä ystävänsä kasvoja, pieni äännähdys kertoi tämän kuulleen saman.

"Mennään katsomaan mitä se on. Sillähän se selviää", Darren ehdotti jyskytyksen tauottua hetkeksi.

Bartos nielaisi. Eikö Darren ymmärtänyt vaaraa? Jos Varjon Risti oli tunkeutunut taloon, heidät saatettaisiin teurastaa samalla tavoin kuin se leipuri.

"Oletko varma?" hän kysyi ja häpesi samalla pelokasta sävyä äänessään.

"Ennemmin menen itse tutkimaan mitä se on kuin odotan sen tuloa tänne", Darren järkeili ja ponnisti vuoteesta ylös. "Se on takuulla vain ikkunaruutuun hakkaava oksa", hän lisäsi vielä ja asteli huoneen raollaan olevalle ovelle.

Bartos seurasi ystäväänsä ja tuskitteli ääneti omaa pelkuruuttaan.

Alas johtavat portaat tuntuivat paljaiden jalkojen alla kylmiltä, mutta Bartos oli ensi kertaa kiitollinen siitä, että ne olivat kiveä eivätkä puuta. Yhtään narahdusta ei päässyt, kun kaksi pelkkiin alusvaatteisiin pukeutunutta ystävystä laskeutui portaita Rigailonien talon alakertaan.

Sillä välin pauke oli tauonnut ja sisällä vallitsi kolkko hiljaisuus. Bartos koetti olla välittämättä hullun lailla takovasta sydämestään. Kevyestä pukeutumisesta huolimatta hiki kasteli kainalot ja selän.

He saapuivat pienehköön porrasaulaan, josta oli kulku kolmeen suuntaan. Jokainen eri puolille taloa johtava sisäänkäynti näytti Bartosista yhtä uhkaavalta. Hän nyökkäsi Darrenille ja luikahti nopeasti kahden muun avoimen oviaukon ohitse eteiskäytävään. Ääni oli kuulostanut siltä kuin joku olisi kolkuttanut ovelle.

Darrenin varmistaessa selustaa Bartos hiipi ulko-ovelle. Sen takaa ei kuulunut kerrassaan mitään. Hän nosti kädet vapisten kurkistusluukun peittävää nahkaista läppää ja tähysti ulos. Lasin takaa paljastunut ulkolyhdyn valaisema portaikko oli autio.

"Raota ovea", Darren supatti, eikä Bartos voinut muuta kuin vääntää lukkopesässä törröttävää avainta.

Piti enää kääntää kahvasta ja avata ovi. Bartos pyyhki hikisiä kämmeniä paitaan ja veti ylimääräisen henkosen ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän avasi oven.

Vilpoisaa yöilmaa tulvahti eteiseen. Ulkolyhdyn kelmeä valo häikäisi. Hetken aikaa Bartos oli aivan varma, että portaiden takaa pimeydestä syöksähtäisi varjon vartija tai joku pahempi viiltämään heidän kurkkunsa auki. Hyytävä pelon puistatus kulki koko kehon läpi ja ohikiitävän tuokion hän uskoi kuolevansa.

Darrenin lakoninen toteamus: "Ei ketään" sai Bartosin kuitenkin palaamaan kauhun rajamailta takaisin nykyhetkeen.

"Ei tosiaan", hän vastasi kuuluvasti nielaisten ja antoi katseensa kiertää valaistua portaikkoa syleilevässä pimeydessä. Ei kuulunut rasahdustakaan. Talon edusta oli autio. Tai jos ei ollut, se joka odotti yössä, ei halunnut tulla nähdyksi.

Bartosia kylmäsi ja hän mutisi kiireesti: "Mennään sisään."

Hän oli jo ennättänyt haaveilla sänkyyn palaamisesta, kun Darren puhui: "Jos ääni ei ollut kolkutus ovelle, niin mikä se sitten oli?"

Levottomuus kahmaisi Bartosin takaisin otteeseensa ja hän tunsi kämmentensä hikoavan uudestaan. "Me-meidän on kai tutkittava alakerta", hän takelsi vastaukseksi.

Nyt oli Darrenin vuoro näyttää tietä. Porrasaulasta oikealla sijaitseva pieni seurusteluhuone oli aivan autio sekin. Bartos löysi sieltä sentään kynttilän, jonka hän sytytti tulitikkua raapaisemalla. Surkeana lepattava liekki ei juuri valaissut, mutta ainakin se teki olon vähän turvallisemmaksi.

Darrenia sen sijaan pimeys ei näyttänyt häiritsevän. Notkealiikkeinen poika hiipi Rigailonien talon halki uhkuen hiljaista pelottomuutta, mikä sai perässä löntystelevän Bartosin tuntemaan itsensä entistä kömpelömmäksi.

Myös seurusteluhuoneen jälkeinen kirjasto oli tyhjä tunkeilijoista. Jyhkeät kirjahyllyt opuksineen näyttivät hämärässä uhkaavilta, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa eivät nekään kätkeneet.

Bartosista alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että kierros alakerrassa oli hukkareissu. Ehkä se oli tosiaan ollut ikkunaan takonut oksa tai ovella kolkuttamassa käynyt kapakasta kotiin horjuva juoppo. Tosin Bartos ei muistanut yhdenkään puun kasvavan aivan talon vierustalla eikä lähiseudulla myöskään sijainnut yhtään kapakkaa. Ajatus aiheutti jälleen epämukavan kylmän väristyksen, ja Bartos kiskoi alushousujensa lahkeita palelevien reisiensä peitoksi. Hän tosiaankin halusi takaisin lämpimään vuoteeseensa.

Kirjastosta heidän kulkunsa kävi alakerran suureen saliin. Ei tarvinnut kuin astua huoneeseen tajutakseen jonkin olevan pahasti vialla. Takapihan kuistille johtava ovi oli selkoselällään ja vaaleat ikkunaverhot hulmahtelivat aavemaisesti. Bartos ei saanut pihaustakaan suustaan ilmoille, mutta hän näki saman kuin Darren, joka sanoi: "Ikkunalasi...se on rikki."

Avoimena retkottavan oven lasi-ikkuna oli särjetty ja taivaalta siivilöityvä kuunvalo leikki lattialla viruvissa sirpaleissa.

Ei rikki vaan rikottu, Bartos ajatteli ja tunsi vastustamatonta halua kääntyä ja juosta yläkertaan peiton alle piiloon.

Silloin jokin kahahti huoneen nurkassa, ja Bartos oli pudottaa kynttilänsä.

"Mitä!" Darren älähti ääni särkyen.

Bartosin kurkusta ei edelleenkään lähtenyt korahdusta kummempaa. Vartalo kuin horkassa tutisten hän seurasi, miten tumma hahmo liikahti esiin salin perimmäisestä nurkasta. Darren niiskaisi surkeasti, mutta nosti urhoollisesti nyrkit eteensä puolustusasentoon.

Hahmo oli nyt niin lähellä, että Bartos saattoi nähdä sen paremmin. Paljon kernaammin hän olisi sulkenut silmänsä. Tuntematon oli keskimittainen ja pukeutunut mustiin. Hänen päätään peitti kasvot piilottava huppu. Bartos vaistosi, ettei tunkeilija ollut varjon vartija, vaan jotain muuta, pahempaa. Varjon vartijoita oli aina monta ja he tulivat etuovesta kovalla rytinällä, eivät takakautta hiiviskellen.

Kun vieras sitten tarttui nahkahansikkaan verhoamalla kädellä huppuunsa ja vetäisi sen kiduttavan hitaalla liikkeellä päästään, Bartos melkein aneli, että muukalaisen sijasta sisään olisi hyökännyt komppaniallinen Varjon Ristin käskyläisiä.

Huppu putosi niskaan ja Bartos sai vihdoin äänensä takaisin. Pikkuvauvan parahdusta muistuttava vingahdus pääsi hänen kurkustaan eikä Darrenin voihkaisu kuulostanut juuri miehekkäämmältä. Vielä äsken uhmakkaasti nyrkit tanassa seissyt Darren tuijotti nyt hänkin edessä seisovaa muukalaista kauhu kasvoillaan. Bartosin jalkoja heikotti ja kädessä tärisevästä kynttilästä valuva steariini poltti hänen kämmenselkäänsä.

"Tulin sisään, koska kukaan ei avannut 'inulle ovea", vieras kärisi vanhan ukon äänellä.

Bartos ei pystynyt muuta kuin tuijottamaan miehen kasvoja, jotka kuun kajo valaisi liian hyvin. Se oli karmein naamataulu, jonka hän muisti koko elämänsä aikana nähneensä. Miehellä ei ollut huulia. Hänen suunsa oli pelkkä arpien reunustama aukko, joka jätti ikenet ja hampaat paljaiksi ikuiseen irvistykseen.

Kasvojen muutakin osaa peitti arpikudoksen julmannäköinen ristikko, mutta suun lisäksi pahinta olivat silmät. Niiden kellertävät valkuaiset ja hellittämätön tuijotus naulitsivat Bartosin paikoilleen. Ei voinut paeta, vapisevat jalat eivät totelleet. Oli pakko tuijottaa noita kaameita kasvoja.

Sitten runneltu suu muodosti jälleen sanoja. Vaikka Bartos tunsi tajuntansa hämärtyneen silkasta kauhusta, hän kuuli miehen puhuvan.

"Bartos Rigailon", mies narisi. "Tulin nouta'aan sinua."

Silloin Bartosin jalat viimein pettivät ja hän putosi polvilleen salin puiselle lattialle. Kädestä kirvonnut kynttilä kieri miehen jalkoihin asti ja sammui hetkessä.