15. luku

Ipaloksessa

Nouseva aurinko oli vasta punertava kajo itäisellä taivaanrannalla. Samalla se oli lupaus kohta koittavasta päivästä, joka toivottavasti toisi jotain parempaa kuin menneet vuorokaudet.

Sitä toivoi myös hiekkaista polkua talsiva poika, jonka hiuspehko saisi tutun kullanvärisen loimunsa aamun valjetessa. Varmistaakseen, ettei kukaan ollut lähtenyt seuraamaan, hän kääntyi useampaan kertaan vilkaisemaan selkänsä taakse, sinne missä aurinko aloitteli nousuaan.

Toistuva vilkuilu sai vaaleatukkaisen pojan matkakumppanin suuntaamaan ihmettelevät lämpimänruskeat silmänsä toveriinsa ja rypistämään hieman otsaansa. Olihan heidän yhteinen päämääränsä edessä vielä yön tummaan vaippaan peittyvä kaupunki.

Ipalos kohosi tasangolla kuin muodoltaan epämääräinen sokeritoppa keskellä ruokapöytää. Ja jos kaupunki oli toppa, niin sitä ympäröivät pikkukylät näyttivät pöydälle sirotelluilta sokeripaloilta. Vaikka kaupunki melko suuri olikin, tasangon ensimmäinen katseenvangitsija oli leveänä nauhana seudun halki pohjoisesta etelään virtaava joki.

Mahtava Vaahtovirta poimi useimmat alueen kylät rannoilleen, kunnes se sukelsi loivan mutkan tehtyään kaupungin sisälle. Ipaloksen eteläpuolella joki leveni entisestään ja sitä täplittivät päiväsaikaan lukemattomat mereltä ylävirtaan purjehtivat alukset. Pursien joukossa oli niin lähiseudun kalastajien pieniä jollia, siipirattailla varustettuja jokilaivoja kuin valtamerikelpoisia höyrylaivoja.

Vaikka pimeys vasta antoi sijaa valkeudelle, varhaisimmat kulkijat jonottivat jo Ipaloksen porteilla. Öisin pääsy kaupunkiin oli rajoitettua ja onnistui ainoastaan porttimaksun suorittamalla. Kyläläiset, joilla ei ollut halua - eikä usein varaakaan - luopua rahoistaan portilla, saapuivat aamuvarhaisella kärryineen jonottamaan ja kärkkymään torien parhaita myyntipaikkoja. Myytäväksi tarkoitettujen tuotteiden kirjo oli laaja: pähkinöitä, vihanneksia, kananmunia, leivonnaisia, käsitöitä ja mitä erilaisimpia tarve-esineitä. Kala sen sijaan tavattiin Ipaloksessa ostaa jokisatamasta suoraan kalastajien veneistä.

Myös kaupungin muurien sisällä heräiltiin. Kun aina yhtä ahnaat lokit päästelivät päivän ensimmäisiä rääkäisyjään Ipaloksen taivaalla, leipomoitten ja manufaktuurien piipuista tuprusi savu, aamuvirkuimmat kauppiaat lakaisivat puotiensa edustoja ja huopiin kääriytyneet kerjäläiset raahustivat vakiopaikoilleen auringon ensisäteitten valaisemiin kadunkulmiin.

Yksi aamun merkki oli myös se, että jotkut ihmiset aurinko sai kaikkoamaan kaupungin kaduilta. Juopunut ja korttipelissä viimeisetkin roponsa hävinnyt merimies hoiperteli takaisin laivalleen, murtovaras luikki vähäinen saalis muassaan kätköpaikkaansa, ja häntä vielä äsken jahdannut kaupunginvartioston sotilas vetäytyi levolle öisen vartiovuoronsa päätyttyä. Ipalos oli niitä kaupunkeja, jotka elivät vuorokauden jokaisena hetkenä; ainoastaan kaduilla kulkevat ihmiset vaihtuivat.

*

Josel
Ipalos, Andiolin keisarikunta

Aamu oli jo varsin pitkällä, kun Josel ja Zdain astuivat kaupunginportista sisään Ipalokseen. He olivat sopineet pujahtavansa kaupunkiin muitten matkalaisten seassa mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi varjon vartijoita ei näkynyt missään, ja portilla vahtia pitävät Ipaloksen kaupunginvartioston sotilaat katselivat editseen lipuvaa ihmisvirtaa laiskasti, kiinnittämättä lainkaan huomiota kahteen matkatavaroitta kulkevaan poikaan.

"No niin, Monteilon, miten me löydetään Kauppiaiden kortteli ja Martan talo?" Josel kysyi. Hän ja Zdain seisoivat pienehköllä mukulakivin päällystetyllä aukiolla, portilta syvemmälle kaupunkiin johtavan pääkadun tuntumassa.

Pojat olivat portin ohitettuaan kääntyneet ripeästi parista kadunkulmasta varmistaakseen, ettei heitä seurattu. Portin edustan ahdistava tungos oli poissa, mutta ihmisiä oli täälläkin tarpeeksi, jottei kukaan vilkaissut heitä kahdesti.

"En ole varma...siitä on jo aikaa, kun kävin isän kanssa Ipaloksessa. Kysytään tietä joltakulta täkäläiseltä?"

"Mutta keneltä?" Josel vastasi ja vilkaisi ympärilleen.

"Vaikka tuolta kerjäläiseltä, sama se kai on", Zdain sanoi ja nyökkäsi lähimmän kivitalon seinustalla istuvaa nukkavierua miekkosta kohti.

"Hyvä on, mutta sinä puhut."

He harppoivat tarvittavat askeleet kerjäläisen luokse.

"Huomenta", Zdain tervehti ja hipaisi parilla sormellaan ohimoaan, kuten oli tapana kohteliaasti tervehdittäessä.

"Huomenta nuoret herrat", kerjäläisen kähisi ja tiiraili tulijoita pörröisen hiuskuontalonsa alta.

Miehen naamaa peittävä lika ja takkuinen parta vaikeuttivat hänen ikänsä arvioimista. Vaatteiden resuisuus kertoi syvästä köyhyydestä, mutta juomareille ominainen kasvojen pöhötys ja ällöttävä löyhkä puuttuivat. Kenties vain onnettomat sattumat olivat ajaneet hänet mieron tielle.

Paidoksessakaan kerjäläiset eivät olleet tavaton näky. Curtus oli kuvaillut Joselille, miten teknologinen kehitys oli mullistanut ihmisen elämän. Teollisuuslaitosten työpaikat houkuttelivat hylkäämään maaseudun ja muuttamaan kaupunkeihin. Aina se ei päättynyt hyvin. Oli väkijuomia, velkaantumista ja monenlaista muuta murhetta.

"Tarvitsisimme neuvoa", Zdain sanoi. "Missä sijaitsee Kauppiaiden kortteli?"

"Vai että Kauppiaiden kortteli", kerjäläinen vastasi ja hymyili ovelaa keltahampaista hymyä. "Hienoa seutua, minulla ei ole sinne menemistä. Mitä asiaa teillä sinne mahtaa olla?"

"Osaatko kertoa meille tien sinne?" Zdain tiedusteli vastaamatta kysymykseen.

"Toki, mutta se maksaa pari kuparilanttia."

Zdain kääntyi Joselin puoleen. "Sandkan...onko sinulla...?"

Josel tiesi, että Zdainilla oli muutama iso seteli taskussaan, mutta niitä ei kannattanut haaskata kerjäläiseen. "Ota tästä", hän sanoi ja noukki sukkelasti kukkarostaan kolme kuparilanttia, jotka hän pudotti maassa olevaan kuppiin.

Kerjäläinen teki käsillään siunaavan eleen ja kiitteli vuolaasti Zdainia ja Joselia "armeliaiksi herroiksi".

"Vastaus, kiitos", Zdain sanoi keskeyttäen miehen pokkuroinnin.

Kerjäläinen nyökkäsi. Hän ryhtyi selostamaan reittiä yllättävän pikkutarkasti ja erilaisia maamerkkejä luetellen. Josel ja Zdain kiittivät yhteen ääneen neuvoista ja kiiruhtivat aukiolta takaisin pääkadulle.

*

Ipalos oli erilainen kaupunki kuin Paidos. Siinä missä Joselin kotikaupunki oli tavallinen, melkeinpä tylsä, Ipaloksessa lähes jokaisen kadunkulman takaa paljastui jotain uutta ja ihmeellistä. Vierasmaalaisiakin liikkui kaduilla huomattavasti enemmän kuin Paidoksessa, joka sekin sentään sijaitsi kauppareittien varrella. Etenkin merimiehet toivat omanlaisensa tunnelman Ipaloksen vilkkaille kaduille. Josel silmäili pelonsekaisella kunnioituksella auringon paahtamia ja karskin näköisiä roikaleita, jotka olivat rantautuneet laivoiltaan kaupungille kiertelemään ja palkkarahojaan törsäämään.

Myös paljon merimiehiä oudompaa väkeä liikkui kadulla. Vastaan tuli tummaihoinen mies valtava käärme paljaan ylävartalonsa ympäri kiertyneenä. Mies kulki kadulla aivan levollisena kuin ei olisi koko käärmettä huomannutkaan.

"Etelänmaalainen", Zdain virkkoi ärsyttävän tietäväisesti Joselin ihmettelevän ilmeen huomattuaan.

Josel nielaisi kiukkuiset sanansa. Oli hän ennenkin etelänmaalaisia nähnyt, käärme vain oli uutta.

Käveltyään pääkatua pitemmälle pojat päätyivät keskelle markkinoita. Koska kummankin kurkkua kuivasi ja nälkäkin nipisteli vatsaa, he ostivat eräästä kojusta juotavaa ja höyryävät lihapiiraat. Ne syötyään he jatkoivat matkaa ja ohittivat nopeasti vihannesmyyjien ja leivonnaisia kauppaavien maalaisten kojut.

Zdain näytti haluavan marssia nopeasti markkina-alueelta pois. Erilaista tavaraa myyvien kauppiaitten pöydät vetivät kuitenkin Joselia puoleensa. Hän nykäisi toveriaan hihasta ja sanoi: "Odota, katsellaan hetki."

"Eikä katsella, meillä ei ole aikaa."

"Tiedät hyvin, että on aikaa", Josel sanoi ja väläytti hymyn. Se riitti tahdon läpi saamiseksi. Hetken näytti että Monteilonkin olisi yhtynyt iloon, mutta hän tyytyi lopulta vain rypistämään kulmiaan hieman huolestuneen näköisenä.

He kääntyivät myyntipöytien puoleen. Tavaraa oli ties minkälaisia. Monet myyjistä kauppasivat itse tekemiään käsi- ja puutöitä. Pöydillä näkyi myös tavallisia taloustarvikkeita aina veitsistä kattiloihin ja kuppeihin sekä taidokkaasti maalattuja tauluja, joiden hinta oli aivan liian korkea Joselin kukkarolle. Samaa saattoi sanoa auringossa säihkyvistä lasiesineistä ja koruista.

Josel kierteli pöydältä toiselle; hän oli aina pitänyt erikoisten tavaroitten katselusta. Eräällä kauppiaalla oli pöydällään inhottavan näköisiä kuivattuja eläintenosia: jäniksenkäpäliä, sammakonreisiä, sian saparoita, jopa kokonaisia pieniä eläimiä lasipurkkeihin säilöttyinä.

Kauppias, pikkuruinen ikivanha mummo, käkätti riemuissaan, kun Josel vetäisi kätensä kavahtaen pois täytettyä koiranpäätä kosketettuaan. "Onnenkaluja, onnenkaluja. Nuoret miehet, ostakaa toki", mummo hinkui.

Seuraavat myyjät kauppasivat vielä oudompia vekottimia.

"Reliikkejä, ajalta ennen unohdusta!" kehui - koukkunenästään päätellen afamatilainen - vanha mies myyntipöydälle levittelemiään esineitä.

Josel ei ihan uskonut kauppiasta, sillä olihan unohdukseksi kutsutusta aikakaudesta roimasti yli tuhat vuotta aikaa. Miten mikään tavara voisi säilyä niin pitkään?

Parisen vuotta sitten Joselin koululuokka oli tehnyt retken Paidoksen keisarilliseen museoon. Hänen siellä näkemänsä reliikit olivat olleet tunnistamatonta ruosteista metalliromua sekä joidenkin pikkuesineiden palasia. Myös vanhan afamatilaisen myyntipöydällä osa tavaroista oli pelkkää hyödytöntä roskaa, kuten jollain pehmeällä aineella päällystetyt kuparilangan pätkät.

Toisaalta jotkin myytävistä reliikeistä olivat kieltämättä mielenkiintoisia, kuten vaikkapa peltiseen laatikkoon kiinnitetty suuri kolhuinen torvi. Kauppiaan mulkoilusta välittämättä Josel väänsi laatikosta törröttävää kampea, mutta mitään ei tapahtunut.

"Rikkinäinen romu", hän tuumasi ja nappasi pöydältä uuden esineen käteensä.

"Mikä tämä on?" Josel kysäisi pöydältä poimimastaan kummallisesta kapistuksesta. Se oli suippomaisen pyöreä ja ohuesta umpinaisesta lasista tehty. Toisessa päässä oli metalliset kierteet ja sen sisällä hassunnäköinen lankaviritelmä. Esineen käyttötarkoitusta oli täysin mahdotonta arvioida silmämääräisesti.

"Se on reliikki, ei sillä tarvitse olla mitään käyttötarkoitusta!" vanha kauppias ärähti.

"Eli oikeammin sanottuna: se on täysin hyödytön", Josel letkautti ja laski lasisen palluran takaisin pöydälle.

Koska Zdain hoputti eteenpäin, Josel siirtyi seuraavia myyntipöytiä kohti.

Alueen suurinta kojua piti pitkä kumaraselkäinen mies ja hänen pyytämänsä hinnat olivat huikean korkeat. Ihmeellisiä olivat myyntiartikkelitkin. Kauppias esitteli pöydän eteen kerääntyneelle yleisölle kapulaa, joka ampui metallisia niittejä, jotka sitoivat paperipinkan yhteen.

"Mekaniikkaa, hyvin kallista, mutta minulta alennushintaan!" hän julisti pöydän edessä hämmästystään ääneen jupisevalle miehelle.

Joselkin katsoi laitetta kiinnostuneena, mutta Zdain pilasi hänen ilonsa kertomalla, että käskynhaltija Monteilonin talosta löytyi tuollainen vehje.

Seuraavaksi kumaraselkäinen kauppias otti käsiinsä kojeen, joka muistutti lähinnä laatikkoa. "Tämä on kuvanvangitsin! Aivan uusi keksintö", hän ilmoitti juhlallisesti.

"Mitä se tekee?" joku nainen kysyi yleisön joukosta.

"Se vangitsee kuvia, ihan mistä tahansa. Taloista tai vaikka ihmisistä", kauppias kertoi ja mainitsi vielä laitteen poskettomalta kuulostavan hinnan.

"Kuinka niin vangitsee?" sama nainen uteli.

"Se ottaa kohteesta kuvan ja syöksee sen sitten ulos paperille siirtyneenä."

"Minä en kyllä usko."

"Kannattaa uskoa, tässä pari esimerkkiä kuvaamistani kaupunkilaisista", kauppias sanoi ja hänen apupoikansa riensi yleisön joukkoon esittelemään mustavalkoisia kuvia, joissa esiintyi uskomattoman tarkasti maalattuja miehiä ja naisia.

Eturivissä seisova mies kummasteli asiaa ääneen: "Miten ne noin tarkkoja ovat, parempia kuin yhdenkään maalarin tekemät?"

"Kone ei maalaa, se vangitsee tarkasti", kauppias valisti. "Kuva on tismalleen samannäköinen kuin siinä oleva ihminen."

"Sellaisen kuvan minäkin haluan", mies sanoi.

"Siinä tapauksessa hyvä herra, tulkaa tänne, niin apulaiseni ottavat herrasta oikein hienon kuvan, tietysti erikoishintaan", kumaraselkäinen kauppias puheli ja viittoi miestä peremmälle kojuun.

Kojulta poistuessaan Josel pani tyytyväisenä merkille, että Zdainkin näytti pohtivalta. Eipä tainnut edes sikarikas Dareis Monteilon omistaa tuollaista kuvanvangitsinta.

Markkina-alue oli valtava, paljon suurempi kuin Paidoksen tuttu markkinatori. Pojat raivasivat tietään eteenpäin väentungoksessa. Josel vilkaisi Zdainia vierellään. Monteilon näytti mietteliäältä muttei onneksi tylsistyneeltä. Markkina-alueella kiertelyä saattoi siis vielä jatkaa.

He ajautuivat alueelle, jossa myytiin eläviä eläimiä. Josel ohitti hevoskauppiaat nopeasti tietäen hyvin, että Zdainia saattaisi kiinnostaa jäädä arvioimaan ratsuja. Hän itse halusi nähdä jotain erikoisempaa. Kiertävä tivoli oli vieraillut Paidoksessa edellissyksynä, ja sirkusväellä oli ollut mukanaan vaikka millaisia kaukomailta tuotuja eläimiä, aina suurista apinoista norsuihin. Ehkä Ipaloksen torilla olisi jotain samanlaista.

Hevosten jälkeen he tulivat koirien myyntialueelle. Josel oli melkoisen eläinrakas ja koirista hän piti aivan erityisesti. Valitettavasti Andreuz Sandkan ei halunnut eläimiä sotkemaan kotiaan, joten Josel oli joutunut luopumaan haaveistaan saada itselleen lemmikkikoira.

Markkina-alueella oli koiria jos jonkinlaiseen tarkoitukseen. Useimmat niistä oli teljetty häkkeihin. Jotkut elikoista uikuttivat säikyn näköisinä häkeissään, toiset taas haukkuivat ja hyppivät kaltereita vasten aivan vauhkoina.

Joselin kävi eläimiä sääliksi. Markkinoiden meteli ja pällistelevät ihmiset pelottivat niitä varmasti. Kaikkein eniten häntä suututti nähdä, kuinka ilkeännäköiset miehenköriläät kauppasivat taistelukoiria.

Monet koirista olivat jo valmiiksi kammottavien arpien peitossa, korvat riekaleina ja hännät irti purtuina. Ne murisivat vihaisina ketjuissaan - kaiketi taistelukoiria pidettiin nälässä, jotta ne näyttäisivät ostajien silmissä hurjemmilta. Mutta koiraparkojen hätä ei Keisarikunnan lainsäätäjiä kiinnostanut, tuskin koskaan kiinnostaisikaan.

Josel huokasi apeana ja väisti Zdainin kysyvää katsetta. Eipä kai voinut odottaa, että Monteilonin typerys ymmärtäisi mistään mitään, hän ajatteli ja käänsi silmänsä koirista muualle.

Pojat kävelivät eteenpäin ja tulivat alueelle, jossa oli näytillä koiria ja hevosia harvinaisempia eläimiä. He näkivät kirjavan linnun, joka raaputti pitkällä nokallaan aivan liian ahtaan häkkinsä lattiaa. Yhtä onnettoman näköinen oli suuri pöllö, joka istui orrellaan toinen jalka ketjuun sidottuna. Outo, näädän tapainen, mutta isompi petoeläin, juoksi kehää häkissään. Eläimen omistaja heitteli sitä pikkukivillä, luultavasti vain ajan tappamisen tai yleisön viihdyttämisen takia.

Josel puristi kätensä kiukusta nyrkkiin. Jos hänellä olisi ollut paljon rahaa, hän olisi ostanut kaikki torin eläimet ja päästänyt ne vapaaksi. Pikkukiviä viskovaa eläintenrääkkääjää hän olisi sen sijaan heittänyt isolla kivellä - ja kipeästi.

Ihmisvirta kuljetti heitä mukanaan kohti esiintymislavaa. Sen eteen oli pakkautunut kosolti väkeä. Uteliaisuuttaan myös Josel ja Zdain tunkivat lähemmäs.

Näyttämölle oli tuotu suuri ruskealla kankaalla peitetty laatikko. Sen ympärillä käyskenteli isokokoinen kaljuuntunut mies, joka huhuili pellistä tehtyyn äänenvoimistajaan ja kosiskeli yleisöä lähemmäs. Hänellä oli yllään kalliinnäköiset mutta sottaisiksi tahriintuneet vaatteet. Turvonneen lysähtänyt olemus kieli halusta mässäillä.

Yleisö mölysi odottavan innokkaana, kun mies lupaili mairealla äänellä paljastavansa kohta kankaan alta jotain ennennäkemätöntä. Itsensä turpea mies esitteli kauppias Isaak Burhiksi.

Se sai Joselin vieressä seisovan keski-ikäisen miehen puhahtamaan seurassaan olevalle naiselle halveksuvasti: "Vai pelkkä 'kauppias', 'orjakauppias ja rosvo' olisi oikeampi ammattinimike."

"Orjakauppias?" Josel toisti epävarmana siitä, oliko kuullut oikein.

Äsken puhunut mies käänsi katseensa häntä kohti. "Niin, Isaak Burh on yksi tuon iljettävän ammatin harjoittajista. Me emme todellakaan halua tietää, minkä uuden 'keräilyharvinaisuuden' hän torilla kansalle esittelee", mies sanoi ja ryhtyi päättäväisesti saattamaan seuralaistaan pois näyttämön edustalta.

Josel tyrmistyi kuulemastaan. "Eikö laki kiellä orjakauppaa?" hän kysyi Zdainilta.

Ruskeatukkainen poika kohautti olkiaan. "Käytäntö ja laki ovat usein kaksi eri asiaa. Eivät lainvalvojat ja oikeusistuimet ennätä puuttua kaikkeen."

Se oli kuin suoraan käskynhaltija Monteilonin suusta. Josel pärskähti vihaisena. "Hyväksytkö sinä orjakaupan?"

"En minä niin sanonut", Zdain vastasi. "Sanoin, että keisarin virkamiehillä on paljon muitakin huolia."

Josel aikoi vielä väittää vastaan, mutta esiintymiskorokkeella melskaava Isaak Burh oli vihdoin päättänyt paljastaa kankaan peittämän salaisuuden.

Lavalle nousi Burhin apuri - kookas paljasrintainen mies. Hän valmistautui eleistä päätellen vetämään kankaan pois laatikon päältä heti, kun Burh antaisi merkin.

Orjakauppiaaksi väitetyn miehen rehentely yltyi. "Nyt näette jotain ainutlaatuista, jotain sellaista josta teille on kerrottu vain tarinoissa. Olen kuluttanut ylettömästi rahaa suodakseni teille tämän elämyksen. Hyvä yleisö, pyydän hetken hiljaisuutta."

Burh kohotti mahtipontisesti kättään ja paidaton korsto tarttui laatikkoa peittävään kankaaseen. Ihmiset tungeksivat kärsimättöminä yhä lähemmäksi lavaa. Kun Burhin käsi lävähti reittä vasten, hänen apurinsa kiskaisi kankaasta. Sen alta ei paljastunutkaan laatikko, vaan metallinen kalterihäkki. Häkissä oli jotain tai pikemminkin joku.

Ihmiset pulisivat keskenään ja kurottelivat kaulojaan nähdäkseen paremmin. Pian yleisön seasta alkoi kuulua epäuskoisia ja järkyttyneitäkin kohahduksia.

Josel näki saman kuin muutkin: pienikokoisella vangilla oli tumma iho ja repaleinen mekko yllään. Lapsi? Etelänmaalainen lapsi? hän kysyi itseltään, mutta ei ollut hetken päästä enää varma. Vaikka vanki oli ehkä seitsenvuotiaan lapsen mittainen, hänessä oli jotain hyvin villiä ja kummallista. Etelänmaalaisten pikimustasta tukasta poiketen vangin pörröinen hiuspehko oli väriltään vitivalkoinen ja käsivarsien lihakset kiiltelivät tummina. Pikkulapsi ei voinut olla noin voimakkaan näköinen.

Vangin suu oli sidottu liinalla kiinni ja hän kyhjötti häkin keskellä tekemättä mitään. Juuri kun Josel oli kysäisemäisillään Zdainin mielipidettä vangista, Burh kohotti kättään hiljentääkseen väkijoukon.

Äänenvoimistaja nousi jälleen orjakauppiaan huulille ja hän huusi siihen: "Olen tuonut teille jotain, mitä ei ole nähty Andiolin keisarikunnassa ikiaikoihin. Minulla on häkissä maahinen!"

Väkijoukko kohahti ja vaikutti epäuskoiselta. "Todista väitteesi!" joku huusi eturivistä.

"Ei tässä todisteita kaivata, ilmiselvä maahinen on kyseessä. Parhaat metsästäjäni ovat pyydystäneet sen Ksingien maasta", Burh vakuutteli ja levitteli omahyväisesti käsiään.

Joku yksinäinen taputti eturivissä, mutta muutama muu vaati edelleen äänekkäästi lisätodisteita. Väite satujen kummajaisesta Ipaloksen torilla oli Joselistakin aika paksu.

"Hyvä on. Saatte nähdä muutaman tempun maahiselta. Ne ovat älykkäitä elukoita, niin kuin kohta näette", Burh sanoi. "Tuliruoskani!" hän huusi paidattomalle apulaiselleen, joka kiikutti näyttämön taka-alalta Burhille suuren ja julmannäköisen ruoskan.

Turpea orjakauppias hypisteli ruoskaa kädessään ja käveli maahista kohti. Pieni olento mumisi tukahtuneesti suu sidottuna ja yritti vetäytyä häkin toiselle puolelle.

"Hypi!" Burh mylväisi maahiselle.

Olento ei tehnyt elettäkään totellakseen.

Burh huusi käskynsä uudestaan, ja pauhaava yleisökin kannusti maahista hyppimään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.

"Nyt elukka ainakin hypit!" Burh ärjyi ja iski piiskallaan häkkiä.

Kuului outo rätisevä pamahdus, ja sinertävä valo välähti. Orjakauppias oli onnistunut osumaan kalterien välistä maahiseen, sillä tämä kirkaisi sydäntä särkevästi. Pieni olento ponnahti jaloilleen, paiskautui häkin kattoon ja singahteli kuin pallo kalteriseinästä toiseen.

Yleisö hurrasi piittaamatta siitä, että maahinen ulvoi tuskasta. Burh heilautti uudestaan ruoskaa, josta purkautui sama inhottava ääni ja valonvälähdys. Pikku maahinen iskeytyi häkkinsä seiniin, kaiken aikaa rääkyen. Yleisö nauroi ja vaati lisää.

Näytöstä oli kammottavaa seurata ja suuttumus oikein poltti Joselin rintaa. "Miksi kukaan ei puutu tähän?" hän kysyi.

Zdain näytti pahoinvoivalta, muttei vastannut mitään.

Burh löi jälleen ruoskallaan, maahinen rääkyi ja yleisö riemuitsi.

"Meidän on tehtävä jotain!" Josel huudahti ja yritti tunkea ihmisten välistä lavalle. Enää hän ei välittänyt, oliko häkin olento oikeasti maahinen. Sitä piti auttaa.

"Mitä teet!" Zdain parahti ja yritti tarttua Joselia käsivarresta.

"Älä töni!" huusi joku yleisöstä ja huitaisi Joselia kipeästi hartiaan. Pari muuta karjui solvauksia. Josel ei piitannut heistä, vaan runnoi kohti vangittua maahista.

Zdain syöksyi tuuppivien ja kiroilevien ihmisten välistä ja tarrasi molemmin käsin Joseliin. "Älä ole hullu!" hän kivahti eikä päästänyt irti.

Josel pyristeli päästäkseen Zdainin otteesta. "Maahinen täytyy pelastaa!" hän vaati.

"Ei me voida tehdä mitään, tajuatko!" Zdain huusi takaisin.

He kääntyivät molemmat katsomaan lavalle. Siellä Burh kuunteli itsetyytyväisenä yleisön suosionosoituksia. Maahinen sen sijaan makasi elottomana myttynä häkissään.

Näyn lopullisuus sai järjen palaamaan Joselin pääkoppaan. Hän päästi otteensa herpaantumaan ja vilkaisi onnettomana Zdainia. Tämä nyökkäsi poispäin näyttämöstä ja kehotti seuraamaan.

Josel kompuroi Zdainin perään ja he raivasivat tiensä ihmismeren läpi pois Isaak Burhin, kidutetun maahisparan ja verenhimoisen yleisön luota. Poistuessaan he kuulivat, miten orjakauppias ryhtyi ottamaan vastaan huutoja tarjoajilta, jotka halusivat ostaa maahisen itselleen.

*

Heidän ehdittyään markkina-alueen laidalle Zdain puhui: "Mitä oikein kuvittelit? Et voi pelastaa jokaista maailman hätääkärsivää."

Pojan ääni kuulosti Joselin korvissa soimaavalta. "Sinulla ei siis ole mitään tunteita", hän sylkäisi myrtyneenä suustaan.

"Minä en saata meitä vaaraan hyödyttömillä yrityksillä."

"No, sinä oletkin pelkuri", Josel nälvi. "Metsässäkin tärisit kuin kiskovaunu sen pahuksen hornansiiven takia."

Zdain ruskeat silmät kipunoivat vaarallisesti. "Enpä ainakaan pillittänyt kuin pikkupenska Varganin typykän perään."

"Ole hiljaa paskiainen!" Josel räjähti ja tarttui Zdainia paidankauluksesta.

Zdain tarrasi Joselia vastavuoroisesti rinnuksista, mutta muutti äkkiä mieltään ja sysäsi hänet kauemmas.

"Sanoinhan, että olet pelkuri", Josel puuskahti paitaansa oikoen.

"Ääliö! Luuletko tosiaan, että tappeleminen auttaisi jotain."

"Pelkuri", Josel toisti, kun ei mitään nasevampaa keksinyt. Harmillisesti Zdain ei vieläkään menettänyt kunnolla malttiaan. Siksi Josel jatkoi ärsyttämistä: "Mitä nyt? Usuttaako entinen käskynhaltija Monteilon kaupunginvartioston perääni?"

Zdain ei vastannut herjaan samalla mitalla. Hän ainoastaan vilkaisi Joselia ja sanoi jäätävästi: "Olet lapsellisin tapaamani kuusitoistavuotias." Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois.

Josel loi viimeisen synkän silmäyksen markkina-alueeseen ja kiirehti sen jälkeen Zdainin perään. Yhdessä mutta entistäkin jyrkemmin erikseen he jatkoivat matkaa Marta Donthavin talolle.

*