17. luku

Jurkus
Ipalos, Andiolin keisarikunta

Jurkus katseli likaisenväristä ovea edessään ja keräsi rohkeutta astuakseen sisään keittiöön. Hän saattoi jo kuvitella mielessään iänikuiset rasvatahrat kiikkerällä puupöydällä ja lattialle kertyneet roskat, joita kukaan ei vaivautunut siivoamaan. Kiekuvan Kukon keittiö oli aivan yhtä saastainen kuin itse kapakkakin.

Tosin Kiekuvan Kukon asiakastiloihin Jurkusilla ei ollut asiaa, etenkin kun hänellä ei ollut rahaa, jolla maksaa. Hänen paikkansa oli keittiön pöydän ääressä. Siellä hän tapasi käydä syömässä tähteitä, jotka paikan kokki Spodd hänelle luovutti, jos luovutti. Se riippui paljon siitä, oliko hänellä antaa mitään vastineeksi. Jos ei ollut, ei tullut myöskään ruokaa.

"No, paljonko tienasit tänään?" kokki kysyi Jurkusilta. Spodd aloitti aina samalla kysymyksellä Jurkusin resuisen hahmon työntyessä sisään keittiöön. Kohteliaisuuksia Spoddilta oli turha odottaa, eikä lihava mies niitä varmaan edes osannut; siihen tulokseen Jurkus oli tullut kuunnellessaan Spoddin tiuskimista tarjoilijatytöille. Yleensä kokki ei tarvinnut edes mitään syytä rähjäämiselleen. Kun miehellä oli huono päivä, kaikki tuli ulos. Ja hyvät päivät sitten - no, niitä ei ollut koskaan.

Ikävä kyllä Jurkus tiesi olevansa sidottu Spoddiin niin kauan kuin he molemmat elivät Ipaloksessa. Niin kauan kuin Jurkus kerjäsi Ipaloksen kaduilla, hänen oli kannettava saaliinsa Kiekuvan Kukon keittiöön. Sopimus oli sopimus ja Jurkus tiesi olevansa kuollut mies, mikäli yrittäisi petkuttaa Spoddia tai rikkoisi sitoumuksensa.

Jokaisen Ipaloksen kaduilla kerjäävän oli alistuttava tällaiseen sopimukseen; jokaisella kerjäläisellä oli oma Spoddinsa, jolle hän luovutti kerjäämällä ansaitsemansa rahat tai ainakin suurimman osan niistä. Koska Spodd oli Spodd, Jurkus joutui luovuttamaan aina kaikki tienestinsä tälle.

Vain kerran hän oli yrittänyt piilottaa saamiaan kolikoita kokilta. Jurkus ei tiennyt, miten Spodd oli saanut huijausyrityksestä vihiä, mutta uudestaan hän ei enää uskaltanut koetella onneaan. Toista kertaa hän ei selviäisi elossa Spoddin löylytyksestä, se oli varmaa. Siksi Jurkus lahjoitti ansaitsemansa kerjuutuoton täysimääräisenä lihavalle kokille.

Jurkus oli jo saanut lautasellisen keittoa ja leivänkannikan eteensä, kun Spodd esitti toisen vakiokysymyksensä: "Näitkö tai kuulitko mitään epätavallista?"

Vaikka se omituiselta tuntuikin, tämä kysymys oli kokille paljon tärkeämpi kuin Jurkusin tienaamat rahat. Aluksi Jurkus oli ihmetellyt sitä, mutta oltuaan pitempään moukkamaisen kokin palveluksessa, hän oli alkanut ounastella, että Spodd oli muutakin kuin pelkkä nuhjuisen ruokalan kokki. Ilmeistä oli, että kokki tiedotti kuulemistaan uutisista jollekulle itseään mahtavammalle. Raakalaismainen Spoddkaan ei ollut kuin yksi ratas koneistossa, hänelläkin oli oma herransa, joka vaati tuloksia aivan kuin Spodd vaati Jurkusilta.

Tieto siitä, että jopa Kiekuvan Kukon lihava kokki saattoi saada epäonnistuttuaan höykytyksen herraltaan, tyydytti kerjäläistä kovasti. Jurkusilla oli jopa jonkinlainen aavistus, keille Spodd tietojaan toimitti. Kerjäläinen kuitenkin tiesi, että mitä vähemmän hän tiesi Spoddin isännistä, sen parempi. Liiasta uteliaisuudesta seurasi usein kuolema Ipaloksen kurjaliston raa'assa maailmassa.

"No, näitkö tai kuulitko jotain?" Spodd toisti kysymyksensä, jo ääni uhkaavasti kohoten.

Jurkus palasi äkkiä mietteistään Kiekuvan Kukon keittiöön. Hän yritti kaivella muististaan päivän tapahtumia. Jurkus oli kerjäläisenä viettämiensä kuukausien aikana oppinut ymmärtämään, millaisista tiedoista kokki oli kiinnostunut. Kerran hän oli jopa saanut ylimääräisen keittolautasellisen kuultuaan sattumalta, kuka oli murtautunut lääkäri Gremeilonin taloon.

Tänään päivä oli kuitenkin ollut valitettavan tavallinen. "Kauppias Dat'Rebal sai vieraita. Kaksi merikapteenin näköistä miestä", Jurkus aloitti.

"Tyhjänpäiväistä", Spodd murahti ja kehotti päänliikkeellä kerjäläistä jatkamaan.

"Aamupäivästä kaksi poikaa, selvästi muukalaisia, tuli Kestikievarin torilla kysymään tietä Kauppiaitten kortteliin."

"Kaksi poikaa?" Spodd urahti.

"Niin, jäivät mieleen, koska toisella oli vaalea, melkeinpä kullankeltainen tukka. Harvinaista täällä."

"Kuulitko heidän nimiään?" kokki kysyi äänellä, joka oli kiihkeämpi kuin koskaan.

"En...tai hetkinen. Minua puhutellut poika kutsui vaaleatukkaista nimellä Santan...tai jotain semmoista."

"Sandkan?"

"Saattoi olla."

"Kerro kaikki niistä pojista!" Spodd älähti ja rojahti penkille Jurkusin viereen. Ja Jurkus kertoi kaiken niin hyvin kuin saattoi muistaa.

Spoddin paksu naama vääntyi hymyä etäisesti muistuttavaan ahneeseen irvistykseen Jurkusin lopetettua lyhyen kertomuksensa. "Tiesinhän minä, että sinusta olisi vielä hyötyä. Pidä huominen vapaata kerjäämisestä, syömään saat toki tulla."

Vapaapäivä! Sellaisesta Jurkus ei ollut ikinä odottanut kuulevansa Spoddin suusta.

Vielä ällistyneemmäksi hän tuli Spoddin älähdettyä keittiöapulaiselle: "Lana, anna Jurkusin syödä niin paljon kuin hän haluaa." Sen sanottuaan lihava kokki repäisi esiliinan yltään ja tömisteli keittiönovesta ulos.

Järkytyksestä toivuttuaan Jurkus ryhtyi lappamaan keittoa suuhunsa ja päätti miettiä vasta myöhemmin, mikä niissä kahdessa pojassa oli saanut alati pahantuulisen Spoddin käyttäytymään noin luonteensa vastaisesti.

*

Melgyera
Ipalos, Andiolin keisarikunta

Melgyera järjesteli vankkureista tuotuja tavaroita Hohtava Lyhty -nimisen majatalon huoneessa. He olivat vasta saapuneet Ipalokseen ja majapaikaksi oli helposti valikoitunut keskikaupungilla sijaitseva Hohtava Lyhty, jossa seurue oli ennenkin yöpynyt.

Paikka miellytti heitä monestakin syystä: Melgyera arvosti sen rauhallisuutta, Marl täyttävää ruokaa ja olutvalikoimaa - mikäli juro mies nyt yleensäkään mistään piittasi - Zal taasen piti majatalon hyvästä sijainnista ja Ragart siitä, että Hohtava Lyhty oli kauppiaiden suosiossa. Ragartille kaupanteko - ja juttujen kertominen siinä sivussa - oli elämän tärkein sisältö, mitä Melgyera hieman paheksui. Tosin Kettu oli niin paatunut tapaus, että ei Melgyera enää oikeastaan jaksanut välittää, mitä nyt välillä motkotti isovatsaiselle kauppiaalle ihan tavan vuoksi.

Hän jakoi huoneensa Marlin kanssa, kuten heillä oli aina tapana yhteisillä matkoillaan. Melgyeraa ei haitannut, vaikka joku saattoikin pitää heitä avioparina. Sitä he eivät olleet, mutta makasivat toisinaan toistensa kanssa. Hän oli varma, että Zal ja Ragart tiesivät siitäkin. Vanhalta mieheltä mikään ei jäänyt huomaamatta, ja Ragart oli niin utelias, että ties vaikka olisi istunut joskus korva seinässä kiinni heitä kuunnellen.

Melgyera vilkaisi Marlia. Vankka mies istui sängyllään umpimielinen ilme kasvoillaan ja kiillotti miekkaansa. Marl oli ollut koko matkan totutun synkkä. Ei sillä, että Melgyera olisi enää vuosiin muuta odottanutkaan. Joskus aikoja sitten hän oli yrittänyt saada miehen puhumaan, mutta luovuttanut lopulta. Vanhaa Marlia ei saisi palaamaan, ei hymyä, jylisevää naurua, innostusta uuden seikkailun kynnyksellä eikä rupattelua leirinuotion äärellä. Siitä Marlista, jonka Melgyera oli joskus tuntenut, oli jäljellä enää synkeä tappokone, yhtä taitava ja peloton kuin ennenkin, mutta voittoisan taistelunkaan jälkeen synkkyys ei hälvennyt edes hetkeksi miehen kasvoilta.

Joskus kun he rakastelivat, Melgyera kuvitteli näkevänsä miehen silmissä häivähdyksen tunnetta, ikään kuin Marl oli ohikiitävän hetken verran jossain muualla, paikassa jossa jatkuva tuska ei raastanut sydäntä. Se oli yksi syy, miksi Melgyera yhä makasi Marlin kanssa. Toinen oli se, että mies oli erittäin hyvä sängyssä.

Oli kolmaskin syy sille, että hän tyytyi Marliin. Vuodet olivat vierineet eikä Melgyeran viehätysvoima ollut enää entinen. Takana olivat ajat, jolloin hän oli pyydystänyt kaikkein komeimmatkin miehet seuraansa pelkällä hymyllä. Kaunis hymy se olikin ollut. Nao-Kartheonin kaunein tyttö, niin häntä oli joskus kutsuttu.

Nykyään hänen oli vaikea katsoa itseään peilistä tuntematta menetyksen tuskaa. Kaunottaresta oli tullut keski-ikäinen hapan eukko, jolla ei ollut perhettä, ei lapsia - vain vankkurit, maantie ja hänen Zalille antamansa lupaus. Sekä tietysti Marl silloin tällöin petiä lämmittämässä.

Melgyera ravisti päätään ja muisti luvanneensa kertoa jotain Marlille. "Ragart jututti pääkaupungista saapunutta lentokuriiria. Kuulemma keisari ei ollut tänäkään vuonna ottamassa vastaan kevätpäivän sotilasparaatia. Mitä ihmettä Dimaloksessa tapahtuu? Valtakunta hajoaa kappaleiksi, mutta Saveir Negos vain piileksii. Kuka maata oikein johtaa? Tai tätä menoa se on kohta Varjon Risti."

Epämääräinen murahdus oli ainut vastaus, jonka Marl vaivautui antamaan. Miekan kiillotus jatkui keskeytymättä. Oli selvää, että tänään hänestä ei saisi mitään irti.

Melgyera huokaisi ja käänsi alakuloisena katseensa. Marlin oli itse kohdattava omat riivaajansa. Jos kerran Zal ei pystynyt auttamaan häntä, ei se ollut Melgyerankaan vallassa. Parempi oli pohdiskella yksinään keisarikunnan tilannetta ja arvuutella sen vaikutuksia omaan elämään.

Samassa hän muisti jotain muuta ja käännähti takaisin vahvatekoiseen mieheen puoleen. "Minne jätit niiden poikien matkatavarat? Ajattelin katsoa, onko niiden joukossa mitään hyödyllistä."

Tällä kertaa Marl kohotti katseensa. Hän nyökkäsi sänkynsä päätyä kohti ja sanoi: "Tuonne noin."

Olihan siinä jopa kaksi sanaa, Melgyera ajatteli ja otti muutaman askeleen osoitettuun suuntaan. Sängyn vieressä tosiaan lojui kaksi reppua ja huopamytty.

Huovat Melgyera jätti sikseen, mutta nosti reput keskelle lattiaa. "Saapa nähdä, mitä täältä paljastuu. Ehkäpä narua, hyvä puukko tai jotain muuta tarpeellista", hän puheli samalla kun avasi soljen ja kumosi repun sisällön lattialle.

Tinasta tehty juomaleili kieri sängynjalan viereen ja repaleinen kartta läpsähti maahan. Niiden lisäksi repusta putosi vielä haiseva mytty märkiä ja likaisia vaatteita, jotka Melgyera potkaisi inhoten huoneen nurkkaan. Eivät osanneet edes pyykkejään kuivata ennen niiden sullomista reppuun! Tyypillistä keskenkasvuisille pojanhulttioille. Oikeastaan oli onni, että niistä kahdesta oli päästy niin helposti eroon.

Hän ryhtyi tyhjentämään toistakin reppua lattialle. Tällä kertaa tuloksena oli juomaleili, läpimätä peruna, vettynyt köntti leipää sekä uusi kokoelma märkiä vaatteita. Todellakin niin tyypillistä!

Melgyera potkiskeli vaatteita kohti edellistä likavaatemyttyä, mutta jalka osuikin johonkin kovaan. Rääsyjen sisällä oli jotain. Hän kyykistyi ja siirteli hetken kostealta metsältä lemahtavia vaatteita syrjään, kunnes nosti niiden keskeltä ylös jotain kylmää ja metallista.

"Pistooli!" hän henkäisi yllättyneenä.

Marl, joka ei ollut kiinnittänyt Melgyeran puuhailuun lainkaan huomiota, nosti katseen miekastaan ja murahti: "Näytä."

Aseet olivat yksi niistä harvoista asioista, jotka saivat Marlissa aikaiseksi jonkinlaista innostuksenpoikasta. Melgyera oli joskus arvellut syyksi sen, että aseet olivat välineitä, joilla Marl saattoi kostaa menetyksensä. Vihollisten tappaminen ei tuonut hänelle onnea takaisin eikä poistanut syyllisyyden taakkaa harteilta, mutta ehkäpä se tarjosi edes pienen väylän löytää tarkoitus murheen täyttämälle elämälle. Niin Melgyera ainakin halusi kuvitella.

Marl otti pistoolin hänen kädestään. Oli hyvin omituista, että kahdeksi maalaispojaksi itseään väittävillä nuorukaisilla oli hallussaan tuollainen kallis kapine. Vaikka pojat olivatkin jo heti alussa paljastuneet valehtelijoiksi, aseen löytäminen hämmästytti silti Melgyeraa. Näköjään myös Marlia, joka käänteli hetken pistoolia kädessään.

Äkkiä miehen kasvot vääntyivät ilmeeseen, jossa oli enemmän tunnetta kuin mitä Melgyera oli Marlin naamasta aikoihin voinut lukea. Ilme kuvasti ennen kaikkea mitä suurinta tyrmistystä.

"Minä tunnen tämän aseen omistajan", Marl puuskahti.

*

"Väität siis, että tämä pistooli on Curtusin?" Zal kysyi ja tutki pitelemäänsä asetta.

"Kyllä", Marl vakuutti. "Siihen on kaiverrettu nimikirjaimet C. J. ja malli on täysin poikkeava nykyisistä aseista. Tunnen tämän kyllä, Curtusilla oli se mukanaan Riivatussa Maassa."

"Näitä ei osata enää tehdä. Ase on luultavasti valmistettu käsityönä unohduksen ajalta säilyneen mallin perusteella. Melkein reliikki siis", Zal sanoi ja korjasi silmälasiensa asentoa.

"Harvinainen ja arvokas", Ragart hymähti ja nuolaisi huuliaan.

Melgyera pudisti päätään kauppiaan ahneudelle. "Mitä me aiomme tehdä? Muuttuvatko suunnitelmat?" hän penäsi Zalilta, joka hieroi pohdiskelevana leukaansa.

"Haluan tietää, miksi Curtusin ase oli pojilla. Hän ei vapaaehtoisesti luopuisi siitä", Marl puuttui puheeseen.

Milloinkohan Marl on viimeksi lausunut yhtä monta sanaa näin lyhyessä ajassa, Melgyera tuumi. Tosin ei ollut ihme, että Curtus Jerovannin kohtalo kiinnosti jopa synkkää ja yleensä välinpitämätöntä Marlia.

Tarinaa ei tunnettu yleisesti, sillä se oli haluttu salata. Siitäkin huolimatta, että kertomus seitsemästä kumppanuksesta olisi peitonnut jännittävyydessään moneen kertaan vaikkapa ne hassut seikkailuromaanit, joita Zalin näki toisinaan selailevan.

Siitä oli nyt miltei kolmekymmentä vuotta. Melgyera muisteli nimiä menneisyydestä: Anden Telon, Curtus Jerovann, Ikarr Kyömynenä, Trebomir Galna, Natalya Afins, Gothey Soldqek ja Marl Gaidok. Seitsemän kumppanusta, he jotka olivat purjehtineet eteläisten merten yli Pimentolan mantereelle, punatukkaisen noitakansan maille.

Pimentolan synkeän taivaan alla he olivat seuranneet ammoisten legendojen vihjeitä. Tie oli vienyt seitsemän kumppanusta Harhavuorten taakse, paikkaan, jota ei pitänyt olla olemassa. Se oli Ar'dagh-mor, vra-dagraajien eli karmioiden Riivattu Maa.

Rikinkatkuisen autiomaan ylitettyään he olivat tunkeutuneet aina Riivatun Maan sydämeen, Cmorh-Biyriin, saakka. Samoja polkuja myös pettureiden uskottiin aikoinaan kulkeneen, kun he olivat menneet solmimaan epäpyhän liiton paholaismaisten karmioiden kanssa. Cmorh-Biyurissa Eistaf Negos, Mocvann Gravenhild ja kumppanit olivat sinetöineet lankeamisensa mustimmalle pimeydelle.

Viimein onni oli pettänyt seitsemän kumppanusta. Kymmenet karmiot olivat käyneet päälle surmaten Afinsin ja Soldqekin - ryhmän voiman käyttäjät. Anden Telon taas oli kadonnut Cmorh-Biyrin maanalaisiin sokkeloihin. Töin tuskin Curtus oli onnistunut johdattamaan selviytyjät ulos kaupungista, josta kenenkään ei tiedetty päässeen elävänä pakenemaan. Menetyksistä huolimatta he olivat ehtineet nähdä sen, mitä olivat pelänneetkin.

Ensi kertaa vuosisatoihin mustaakin mustempi elämä oli viriämässä Riivatun Maan synkkyydessä: Orjat työskentelivät jälleen maanalaisissa tunneleissa, Cmorh-Biyrin vääntyneet tornit kohosivat kohti entisiä mittojaan, hornansiivet liitelivät Grozavokin railon yllä, uusia karmioita syntyi Cmorh-Biyrin kennostoissa ja merkit kolmenkymmenen vra-dagraaj-ylipapin heräämisestä ja voimistumisesta olivat nähtävissä.

Monet heistä, joiden olisi pitänyt uskoa ja ymmärtää, olivat vähätelleet tai täysin tyrmänneet kumppanusten kuvaukset karmioiden maasta. Melgyera muisti yhä pilkkaavat repliikit: "Eihän Harhavuorten takana ole kuin loputonta aavikkoa"; "Karmioita? Älä viitsi naurattaa saduillasi"; "Mutta ne paholaisethan kukistettiin lopullisesti"; "Meillä on muutakin surtavaa. Parempi ettei tästä enää puhuta". He eivät olleet piitanneet! Siitä oli kulunut nyt kolmekymmentä vuotta, mutta vieläkään he eivät pitäneet uhkaa todellisena.

Edes Zalia he eivät olleet kuunnelleet, vaikka tiesivät hyvin hänen historiansa Laftakom Harmaakäden veljeskunnassa. Lopulta vanha mies oli suivaantuneena ja pettyneenä luovuttanut ja siirtynyt syrjään.

Moni oli ollut tyytyväinen Zaltarim Fizolin väistymisestä. "Vanhan hapannaaman oli jo aikakin ymmärtää häipyä", jotkut olivat sanoneet. Melgyeraa se oli suututtanut, mutta hänellä ei ollut valtaa muuttaa asioita. Hän saattoi vain seurata Zalia ja toivoa, että jonakin päivänä ihmiset heräisivät totuuteen.

Melgyera, Ragart ja Marl käänsivät odottavina katseensa Zaliin, joka pyöritteli yhä pistoolia käsissään. Lopullinen päätös oli hänen niin kuin aina.

"Joudumme muuttamaan suunnitelmiamme", Zal aloitti painokkaasti. "Meidän on tutkittava tämä vihje. Kuten tekin, haluan todella tietää, miksi Curtus Jerovannin ase oli niillä nuorukaisilla. Ehdotan, että Ragart lähtee viipymättä kaupungille tekemään tiedusteluja."

"Otaksun, että matot jäävät myymättä. Pitänee jättää ne jonkun ipaloslaisen klienttini hoteisiin", isomahainen kauppias mutisi alistuneesti ja kääntyi lähteäkseen.

"Ne pojat eivät näyttäneet tappajilta", Melgyera sanoi Ragartin poistuttua.

"Miksi heillä on sitten Curtusin ase? Hän ei luopuisi siitä taistelutta", Marl huomautti.

"Eivät he tappajilta näyttäneet, mutta tiedätte kyllä, että vihollisemme eivät kaihda keinoja. Haluan selvittää, ettei tämä liity mihinkään suurempaan", Zal sanoi.

"Ymmärrän kyllä, mutta oletko varma, että Ipaloksen käskynhaltija kestää? Entä muut tarkistuksemme? Sininen Kuu? Entä sinun etsintäsi?" Melgyera muistutti. Hän ei halunnut vaarantaa kaikkea vain yhden pistoolin antaman vihjeen takia.

Zal oli kuitenkin eri mieltä. "Aistin niissä pojissa jotain ja haluan selvittää, mitä se on. Etenkin kun Curtus näyttää jollain tapaa liittyvän heihin. Käskynhaltijan on kestettävä, mutta jos hän tällä välin sortuu, mukaudumme tilanteeseen. Sininen Kuu taas on viimeinen murheemme. Minä en ole sille konkkaronkalle mitään velkaa. Ja mitä etsintään tulee, en luovu siitä. Jälki on liian tuore. Hoidan asian yksin. Te kaksi voitte auttaa Ragartia...tai ei sittenkään, hän saa vainun yksinkin. Ryhtykää sen sijaan kiirehtimään kuljetustamme, äkkilähtö on mahdollinen."

Melgyera ja Marl vastasivat hyväksyvästi ja lähtivät huoneesta. Zal oli johtaja ja sitä paitsi yleensä oikeassa, joten Melgyera ei purnannut. Astuessaan Marl seuranaan majatalosta pimenevälle kadulle, hän pelkäsi silti pahoin, että kahden valehtelevan pojanlurjuksen etsintä voisi aiheuttaa heidän muiden tehtäviensä epäonnistumisen Ipaloksessa - tai vähintään pilata yöunet.

*