18. luku

"Riivattu Maa - miten voisin kuvailla sitä? Vielä näin monien vuosien jälkeen niskakarvat nousevat pystyyn, kun vain ajattelenkin sitä paikkaa. Kuvittele itsesi juoksemaan pimeään labyrinttiin, jossa ilma on niin paksua että tunnet koko ajan tukehtuvasi. Kuvittele väsymyksestä tahmeat jalat, oksennus kurkkuusi ja takaraivoa hakkaava tieto siitä, että ne ovat pian täällä. Että et ehdi pakoon. Vra-dagraajit ovat sinua nopeampia, vahvempia ja ovelampia. Kohta ne saavuttavat sinut, kiduttavat ja tappavat sitten. Eivät siksi, että ne tekisivät sinulla mitään. Vain siksi, että ne voivat - siksi, että se on niille luontaista.

Ja Andreuz...silti sielläkin elää ihmisiä. Voi heitä poloisia."

Curtus Jerovann (keskustelu Andreuz Sandkanin kanssa)

Zdain
Ipalos, Andiolin keisarikunta

Kylpyhuoneen ovi sulkeutui paukahtaen. Josel oli...täysin mahdoton. Välillä vaaleatukkainen oli kuin takiaisen niellyt - häijy ja pahantuulinen. Toisinaan - tosin melkoisen harvoin - Joselista pulpahti pintaan välittävä ja ystävällinen puoli. Ja sitten oli vielä tämä kolmas Josel Sandkan - sanallisia piikkejä, ihan kuin teräviä kivensiruja, alati viskelevä ja omasta mielestään erittäin hauska nuorukainen.

Ensimmäistä Joselia Zdain inhosi, toisesta hän myönsi pitävänsä ja kolmannesta ei tiennyt mitä ajatella. Siinäpä se. Zdain Monteilon ei pystynyt selvittämään itselleen, mitä mieltä oikeastaan oli koko Joselista.

Hiljaa huokaisten hän asettui vuoteelle selälleen ja sulki silmänsä. Ajatukset lipuivat menneeseen ja Zdain huomasi vain etäisesti, miten Josel palasi jonkin ajan kuluttua huoneeseen.

Hän muisti Joselin jo kaukaa lapsuudesta, ajalta jolloin he olivat vielä olleet samassa koulussa. Varmaankin Joselin kullankeltainen hiuspehko oli ensimmäisenä kiinnittänyt Zdainin huomion. Sellainen vaaleus kun oli Paidoksen seudulla likimain ainutlaatuista.

Oli Josel muutenkin jäänyt Zdainin mieleen. Vilkas vaalea poika, joka oli aina vauhdissa ja huomion keskipisteenä. Enimmäkseen Josel oli viihtynyt kolmen parhaan ystävänsä kiinteässä piirissä, mutta kerännyt toisinaan ympärilleen isomman lauman meluvia poikia. Tyttöjenkin mieleen Josel selvästi oli, varmaan sekä ulkonäkönsä että luonteensa vuoksi.

Zdain oli kulkenut koko lapsuutensa yksinäisempää polkua. Ujona hän ei osannut ottaa paikkaansa raisussa poikajoukossa eikä herravihaisessa Paidoksessa käskynhaltijasta isänä saanut etua kavereitten hankkimisessa.

Ei Zdainia kiusattu, mutta jollain tapaa toiset lapset karttoivat häntä. Liian usein hänen osakseen jäi kiertää yksin koulupihaa tietäen, että isän palkkaamat vartijat päivystivät kuulomatkan päässä. Niin oli myös sinä päivänä, kun hän sattui ensi kertaa vastatusten Josel Sandkanin kanssa.

*

Yhdeksänvuotias Zdain maleksi yksinään koulun pihamaalla, kuten hänellä usein oli tapana tehdä opetuksen tauotessa hetkeksi. Sataa tihutti, joten muut lapset olivat jääneet sisälle. Tai sitten he vain tapansa mukaan välttelivät käskynhaltijan poikaa.

Silti Zdain ei tuntenut itseään mitenkään erityisen onnettomaksi. Eläintiedettä käsitellyt oppitunti oli ollut hurjan mielenkiintoinen ja kuvat opettajan esittelemistä suurista kissapedoista pyörivät vinhasti Zdainin päässä. Maailmassa oli sitten erikoisia eläimiä! Kuka niitä kaikkia edes pystyisi muistamaan ulkoa?

Niissä ajatuksissaan hän tuli kulkeneeksi pihan perimmäiselle laidalle, jonne oppilaat eivät olisi saaneet mennä omine lupineen. Porttikaivon koulun piha oli melkoisen laaja, pitihän tilaa olla keisarillisten kouluasetusten mukaisesti sekä urheilukentälle että kasvitarhalle. Pihan perälle oli kerätty kaikenlaista vanhaa käytöstä poistettua roinaa ruostumaan ja lahoamaan, eivätkä opettajat halunneet oppilaiden satuttavan itseään romukasoja penkoessaan.

Näkyi erikokoisia puutynnyreitä, osa kumollaan ja niin umpilahoja, että rautaiset vanteet olivat päässeet irtoamaan niiden ympäriltä. Edessä taas lojui isona sotkuisena kasana sekalainen kokoelma huonekaluja, lautatavaraa sekä ruosteisia työkaluja. Tavarat olivat varmaan olleet paikoillaan jo vuosia, sillä pitkävartiset horsmat puskivat niiden välistä aurinkoa kohti.

Zdainia ei kiinnostanut jäädä tutkimaan romuja sen enempää. Hän oli lähtemäisillään, kun korviin kantautui tavarakasojen keskeltä ääniä, ihan kuin hiljaista puhetta. Hetken Zdain harkitsi pakoon pötkimistä, mutta sitten hän muisti isän ohjeen: "Pelko on miehen pahin vihollinen eikä käskynhaltijan poika saa koskaan pelätä."

Oikeastaan hän tuli uteliaaksi. Ei kai pieni kurkistaminen haittaisi. Jos siellä olisi joku opettaja, seuraisi korkeintaan toruja kielletylle alueelle eksymisestä. Zdain päätti hiippailla varovaisesti ääntä kohti.

Hän joutui kiertämään suuren hevoskärryn, joka nökötti hylättynä ja taka-aisa poikki ison vaatekaapin vieressä. Äänet kuuluivat nyt selvemmin, vaikka sanoja ei pystynyt vieläkään erottamaan. Zdain kuvitteli olevansa tehtäväänsä suorittava ja varjoissa vaaniva salamies, jollaisista jännittäviä tarinoita kertova vanha tallimestari Ukko-Hrun oli hänelle joskus supattanut.

Äänet voimistuivat, hiipivä Zdain lähestyi ja oli aivan pääsemäisillään tavoitteeseen, kun yhtäkkiä hänen jalkansa tarttui johonkin. Kuului hirmuinen räminä, ja Zdain kaatui rähmälleen tomuiseen maahan. Aivan lähellä joku kiljaisi kirkkaalla äänellä "ansa!" ja joku toinen "kattilat!"

Kaatuneen kattilapinon osaset olivat hujan hajan maassa ja kattiloihin kiinni sidottuun naruun kompastunut Zdain ehti vain nousta polvilleen, kun joku oli jo taklannut hänet uudestaan maahan.

"Tunkeilija!" huusi voitonriemuinen lapsenääni. Zdain yritti nostaa päätään, mutta joku hänen selkänsä päällä istuva esti sen tehokkaasti.

"Päästäkää irti", Zdain sanoi pölyiselle maalle.

"Hellitä vähän vangista, Darren", äsken puhunut sanoi, ja Zdain pääsi kohottautumaan kyynärpäittensä varaan.

Hän kurkisti ylös ja näki suunnilleen itsensä kokoisen pojan, jolla oli vaalea, melkeinpä kullanvärinen tukka. Nuo ihmeelliset vaaleat hiukset, jotka Zdain oli nähnyt monet kerrat koulun käytävillä. Josel, hänen nimensä on Josel.

"Se on käskynhaltija Monteilonin poika", joku kolmas sanoi tietävänä vierestä.

"Älä paljasta sille tietoja! Vankia pitää kuulustella", neljäs ääni kivahti Joselin takaa, ja Zdain huomasi pitkän laihan pojan, jolla oli hullunkurisen iso nenä.

"Minä kuulustelen vankia", kultatukkainen Josel ilmoitti ja käveli askeleen lähemmäs. Hänellä oli häijy ilme kasvoillaan. "Ylös siitä, vanki!" hän komensi ja viittasi Zdainista kiinni pitelevää väistymään.

Zdain kompuroi jaloilleen ja näki takanaan kiharapäisen pojan, joka irvisteli hölmösti. Polveen sattui ja siitä vuoti verta, mutta Zdain puri hammasta yhteen. Hän ei itkisi noiden vieraitten lasten edessä, tapasihan isäkin sanoa, että käskynhaltijan pojat eivät itke. Mutta missä isän palkkaamat vartijat olivat, kun heitä tarvittiin?

Poikia oli neljä. Kaikki toisesta opetusryhmästä ja siksi vieraita. Joselin lisäksi Zdain tunnisti heistä tukevan pojan, jonka hän tiesi virkakansleri Rigailonin esikoiseksi.

"Rigailonit ovat luotettavia", niin Zdain oli joskus kuullut isän mainitsevan äidille. Nyt paksu poika kuitenkin tarkasteli Zdainia yhtä kovan näköisenä kuin kaikki muutkin.

"Minä en tehnyt mitään. Minä lähden nyt", Zdain sanoi käskynhaltijamaista äänensävyä tavoitellen, mutta kiharatukkainen poika väänsi häntä heti kipeästi kädestä. Se sai Zdainin ulvahtamaan.

"Sinä et lähde minnekään. Sinä tunkeuduit JFDB:n päämajaan ja sinut on siksi pidätetty. Siihen asti, että saat kuulla tuomion", vieressä seisova Josel selitti.

"En minä tahallani. Ja sitä paitsi isä saa kuulla tästä", Zdain yritti.

"JFDB:ssä ei ole käskynhaltijoita, isistä ei ole apua", Josel sanoi ja tapitti Zdainia syvälle silmiin.

Joselin silmät olivat suuret ja siniset, Zdain huomasi. "Päästäkää nyt. Tunti alkaa kohta", hän pyysi vetoavasti ja katsoi vuorotellen kaikkia vangitsijoitaan.

Kiharapäätä nauratti, isonenäinen näytti innostuneelta, Rigailonin poika tuumivalta ja Joselin suu oli tuima viiva.

"Meillä on vapaatunti, opettaja on sairaana ja sinä olet täällä niin kauan kuin me halutaan", isonenäinen kommentoi.

"Aivan oikein. Sinut sidotaan ja jätetään tänne eikä kukaan löydä sinua paitsi rotat. JFDB:ssä rotat syövät sinut elävältä", Josel sanoi.

"Päästäkää pois", Zdain pyysi jo hätääntyneemmin, sillä hän ei ollenkaan pitänyt rotista. Eivät kai nuo neljä voisi jättää häntä oikeasti tänne? Hän niiskaisi ja yritti rimpuilla irti, mutta kiharapään ote piti.

"Kohta se itkee", isonenä kailotti.

Siinä samassa Joselin äkkinäinen ilmoitus hiljensi hänet: "Kuulustelu alkaa nyt."

"Nyt jo?" kiharatukkainen vastusteli ja päästi Zdainin käden vapaaksi. "Oikeissa vankiloissa roistot heitetään ennen kuulusteluja yöksi selliin miettimään niiden tekemiä rikoksia."

"Pöllöpää-Pörröpää, meillä on vain kellonkäännös aikaa, sitten pitää olla takaisin luokassa", isonenä huomautti.

"Itse olet munapää", kiharatukkainen mutisi.

"Minä kuulustelen vankia", Josel keskeytti alkavan kinan.

"Miksi sinä? Miksen minä? Minä sain vangin kiinni eikä Josi", kiharapää marisi.

"Mutta minä olen tämän paikan kuningas", Josel julisti.

"Sinä?!" isonenä ja kiharapää kiljaisivat yhteen ääneen.

"Minä keksin JFDB:n ja siksi minä olen kuningas. Vai mitä Bars?" Josel vetosi tukevaan poikaan, joka oli tähän saakka seurannut tilannetta hiljaa sivusta.

"Ihan sama", Bartos Rigailon vastasi olkiaan kohauttaen.

Zdain ehti tuskin pyyhkäistä nenän hihaan, kun Josel oli taas aivan hänen edessään.

"Vanki, ole paikoillasi!" hän komensi pontevasti, ja Zdain jähmettyi niille sijoilleen. Oli pakko totella. Hän oli yksin ja muita oli neljä. Ei kannattaisi yrittää edes juosta, polvikin oli kipeä ja ansoja saattoi olla lisää.

"Mikä sinun nimi on?" Josel kysyi ihan kuin ei olisi tiennyt vastausta ja lisäsi heti perään: "Muista, että puhut sitten totta tai me rangaistaan sinua ankarasti."

"Din...tarkoitan...Zdain Monteilon."

"Onpa hassu nimi", kiharapää tokaisi.

"Jospa se on tytön nimi?" isonenä hihitti.

"Eikä ole!" Zdain älähti ja mulkaisi isonenää mahdollisimman vihaisesti.

Sen seurauksena Josel tiuskaisi: "Hei, katso minuun päin!" ja tarttui Zdainia kipeästi leuasta.

"Älä!" hän kiljaisi ja huitaisi nyrkiniskulla Joselin käden pois.

Se oli virhe, sillä kiharapää oli salamana kimpussa ja tönäisi Zdainin maahan. Hän putosi suoraan kivien päälle ja jo valmiiksi verta vuotavaan polveen sattui kovaa. Zdain puristi silmänsä kiinni ja itki. Onneksi isä ei ollut näkemässä tai Venr, joka ei itkenyt koskaan.

"Darren, nyt siihen sattui!" Zdain kuuli isonenän huutavan.

"Se löi Josia, en minä muuten olisi...", Darreniksi kutsuttu puolustautui hätääntyneesti.

Enempää Zdain ei jaksanut kuunnella, vaan ainoastaan nyyhkytti hiljaa. Polveen sattui kovaa ja hän halusi kotiin, äidin luokse.

"Hei, nouse nyt ylös."

"Ei se nouse, kun siihen sattuu."

"Itse tuuppasit sitä."

"Se oli vahinko."

Zdain kuuli etäisesti, miten pojat kinasivat keskenään. Itkemisestä oli tullut hikka eikä sitä pystynyt pidättelemään. Kohta hänelle varmaan naurettaisiin siitäkin.

Äkkiä yksi pojista laskeutui ihan viereen ja taputti olkapäälle.

"Hei, me vain pelleiltiin. Sinä voit lähteä kyllä." Se oli Joselin ääni.

Zdain rohkaistui avaamaan silmänsä. Josel oli kyyristyneenä hänen eteensä ja hymyili rohkaisevasti ja vähän hämillisesti. Vähän kauempana seisova kiharatukkainen näytti nololta ja katseli vähän surkeana Zdainin polvea.

Siitä tuli aika paljon verta. Bartos oli nähtävästi hoksannut saman ja kiikutti taskusta kaivamansa ryppyisen nenäliinan Zdainille, joka painoi kiitollisena sillä vuotavaa polveaan. Haavan koskettaminen kirpaisi, mutta hän päätti olla itkemättä enempää. Olihan hän sentään Paidoksen käskynhaltijan poika.

Kun Zdain kompuroi pystyyn, Josel kysyi toisilta: "Annetaan sen mennä, eikös vaan?"

"Joo", Bartos ja kiharapää mutisivat yhtä kurkkua.

Isonenä kuitenkin lisäsi: "Jos se ei paljasta meidän päämajaa kellekään."

"Et kai sinä paljasta?" Josel kysyi ja mutristi huolestuneesti huuliaan.

"En pa-paljasta", Zdain nikotteli ja niiskaisi perään.

"Hyvä. Tämä on tärkeä päämaja", Josel lisäsi hyvin vakavasti.

"Joo", Zdain sanoi ja otti askeleen taaksepäin. "Hei, hei", hän kuiskasi ja kääntyi pois.

"Hei", sanoi myös pari pojista, ehkä Bartos ja Josel, mutta Zdain ei kehdannut kääntyä katsomaan. Hän nilkutti niin nopeasti kuin pääsi ison vaatekaapin ja risojen hevoskärryjen ohi.

Matka takaisin koululle tuntui pitkältä, etenkin kun välillä piti painaa nenäliinalla vuotavaa polvea. Zdain ei oikeastaan hämmästynyt tavatessaan yhden isän vartijoista luokkahuoneeseen vievän oven edessä.

"Ihmettelin jo, että minne sinä karkasit. Polvi mäsänä ja takuulla olit kolttosia tekemässä. Mene nyt äkkiä sisälle siitä, ettei tarvitse kertoa herra Monteilonille mitään", vartija sanoi.

Zdain nyökkäsi ja luikahti miehen vierestä luokkaan, jossa oppitunti oli jo alkanut. Siellä käskynhaltijan pojan paluusta ilmeisen huojentunut opettaja tekeytyi hyvin nopeasti äkäiseksi ja alkoi syytellä Zdainia myöhästymisestä ja passitti hänet sitten kouluhoitajalle sidotuttamaan polvensa.

*

Seuraavana aamuna Zdainia jännitti mennä kouluun. Näkisikö hän Joselin ja tämän kaverit uudestaan? Mitä pitempään Zdain oli illalla kotona miettinyt asiaa, sitä kiinnostavammalta poikanelikon seura oli alkanut tuntua. Hänen omat luokkatoverinsa olivat paljon tylsempiä, eihän heillä ollut päämajaa kielletyllä alueella.

Jos vaikka menisi uudestaan koulupihan perälle ja kysyisi päästä mukaan leikkiin. Sitä varten pitäisi kyllä uskaltaa aika paljon, mutta Zdain arveli pystyvänsä siihen. Mitä jos hänestä tulisi hyvä ystävä poikien kanssa? Ehkä Josel antaisi joskus myöhemmin hänenkin olla kuningas? Varmasti antaisi, jos heistä tulisi kavereita!

Pieni ääni takaraivon seutuvilla yritti varoitella, ettei ollut mitään takeita siitä, että Josel ja muut haluaisivat ystävystyä hänen kanssaan. Zdain ei silti halunnut miettiä muita vaihtoehtoja, niin kovasti hän halusi itselleen oikeita kavereita. Sellaisia, joita kaikilla muillakin hänen ikäisillään oli.

Harmikseen Zdain ei nähnyt poikia koko aamupäivänä. Eikä opetuksessakaan ollut sopivaa taukoa, jotta olisi voinut kipaista romukasojen luokse katsomaan, oliko nelikko siellä. Hänen ei auttanut muu kuin odottaa malttamattomana lounastaukoa edeltävän oppitunnin loppua.

Kun tunti päättyi, Zdain pinkaisi ensimmäisten joukossa ovesta käytävälle. Koska Joselin luokka tulisi syömään samoihin aikoihin, olisi hyvät mahdollisuudet löytää pojat ruokasalista. Sitä kohti kiirehtiessä vatsa ihan kipristeli jännityksestä.

Päästyään ruokasaliin hän haki katseellaan kymmenien lasten seasta vaaleaa päätä. Se oli kuitenkin Josel, joka huomasi hänet ensin.

"Hei, tuolla se on!" Zdain kuuli tutun äänen kiljaisevan takanaan. Hän kääntyi ilahtuneena, mutta tapasi yllätyksekseen edestään kaksi vihaisen näköistä pikkupoikaa.

"Lyödään sen nenä lyttyyn!" isonenä kiljui.

"Joo, sen se kusiainen ansaitsee", Josel sanoi ja rynnisti Zdainin kimppuun.

"Mitä?" Zdain ennätti parahtaa ja kompuroi taaksepäin.

"Tästä saat!" Josel kiljaisi ja tyrkkäsi Zdainia rintaan.

Zdain menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle takamukselleen. Ympärillä muut lapset hurrasivat kuin olisivat jotakin urheilukilpailua katselleet.

Isonenä ja Josel olisivat varmasti rusikoineet häntä pahemminkin, ellei pari opettajaa olisi sännännyt väliin. Isonenä rääkyi Zdainille uhkauksia ja Joselin siniset silmät leimusivat.

"Senkin valepukki! Paljastit meidän päämajan opettajille!" Josel meuhkasi ja yritti rynnätä uudestaan Zdainin kimppuun.

Opettajat kuitenkin tyrkkivät pojat kauemmas ja joku kolmas aikuinen auttoi Zdainin ylös. "Mitä tämä tarkoittaa, Josel ja Franz?" hän kuuli opettajan tivaavan.

"Tuo on se joka kanteli meidän majasta", Franz puhisi ja heristi sormiaan Zdainia kohti.

"Enpäs", Zdain piipitti pienellä äänellä, mutta kukaan ei välittänyt kuunnella.

Lopulta opettajat suitsivat riehuvat pojat ulos salista ja Zdain jäi seisomaan lattialle muiden koululaisten pällisteltäväksi. Itku teki tuloaan, mutta hän pakotti sen väkisin takaisin kurkkuun. Kun muut oppilaat huomasivat, ettei mitään kiinnostavaa enää tapahtunut, he palasivat takaisin paikoilleen ja lopulta Zdain oli yksin keskellä salia. Tietämättä mitä tehdä, hän laahusti syömättä ruokalasta pois. Vasta käymälään päästyään ja oven takanaan lukittuaan hän uskalsi antaa kyyneleitten tulla.

*

Siitä päivästä alkaen Joselin, Franzin ja osittain myös Darrenin suhtautuminen Zdainiin oli ollut leppymätöntä. Joku oli todellakin kielinyt heidän majastaan opettajille ja nelikko oli saanut rangaistukseksi tottelemattomuudestaan jälki-istuntoa. Lisäksi Joselille ja Franzille oli mätkähtänyt erinäisiä työtehtäviä Zdainin päälle käymisestä.

Zdain ei koskaan saanut tilaisuutta korjata väärinkäsitystä, minkä takia varmaan myös hänen omat luokkatoverinsa pitivät häntä surkeana kantelupukkina. Sellaiseksi ja lisäksi monella paljon pahemmalla haukkumanimellä Josel kavereineen nimitti häntä aina kun he kohtasivat koulun käytävillä. Vain tukeva Bartos jätti solvaukset huutamatta.

Aika kului ja vähitellen poikanelikko jätti Zdainin enimmäkseen rauhaan. Vuodet vierivät, mutta aina silloin tällöin tuli tilanteita, jolloin he sattuivat nokitusten. Sellaisia olivat etenkin urheilukilpailut, joissa sekä Zdain että Josel pärjäsivät hyvin. He kohtasivat juoksuradalla, pituushyppypaikalla ja uima-altaassa, vuorotellen toisensa päihittäen.

Riippuen siitä, kumpi kulloinkin oli parempi, Josel loi Zdainiin joko sapekkaan halveksuvia tai vahingoniloisia katseita. Harvemmin vaaleatukkainen kuitenkaan vaivautui sanomaan mitään ja jos sanoi, niin se oli jotain loukkaavaa. Joselin epäystävällisyyden edessä Zdain oli neuvoton. Aluksi se suretti, mutta lopulta hän lakkasi välittämästä ja yritti vastata takaisin yhtä happamin katsein.

Vaikka Zdain ei ollut Joselin kanssa juuri missään tekemisissä, hän huomasi pojan läsnäolon aina heidän ollessaan samassa tilassa. Zdain näki miten Josel nauroi ilosta voittaessaan urheilukilpailun, hauskutti luokkansa tyttöjä hulvattomilla jutuillaan, hyppäsi liikkuvan kiskovaunun kyytiin ja kiipesi vesiränniä pitkin koulun katolle. Hän myös tiesi Joselin inhoavan oliiveja mutta rakastavan vadelmakaramelleja, että hänellä oli syntymämerkki vasemmassa olkapäässä ja että hän ei omien sanojensa mukaan tehnyt koskaan kotitehtäviä, mutta pärjäsi silti kokeissa vähintään kelvollisesti. Kaiken tämän Zdain Monteilon tiesi Josel Sandkanista siitäkin huolimatta, ettei hän oikeastaan tuntenut koko poikaa.

*

Vaikkei Zdainilla ollutkaan Joselin tapaan ystäväjoukkoa ympärillään, hänellä oli jotain, mikä tältä puuttui: Venr. Isoveli oli lahjakas, kunnianhimoinen ja loistava urheilija. Hän menestyi kaikessa mihin ikinä ryhtyi, eikä pelännyt mitään tai ketään. Zdainista poiketen Venr oli myös onnistunut keräämään kosolti ystäviä itselleen. Venr kun sulatti aurinkoisella olemuksellaan nekin koulutoveriensa vanhemmat, jotka suhtautuivat nuivasti käskynhaltijaan.

Jos Venristä pidettiin koulussa, niin kotona häntä palvottiin. Elyssa Monteilon käytännössä jumaloi vanhempaa poikaansa ja unohti tykkänään Zdainin olemassaolon. Dareis Monteilon taas tapasi verrata veljeksiä toisiinsa - ja aina Venr keräsi kaikki kehut.

Vanhemmat olivat tuskin huomanneet, kun Zdain oli kiikuttanut kotiin koulutodistuksen, jossa koreili pelkkiä kiitettäviä arvosanoja. Olihan Venr saanut keisarillisen tunnustusmitalin koko kaupungin parhaista tiedoista niin laskennossa, historiassa kuin maantiedossakin. Siinä missä Zdain oli erinomainen, Venr oli taianomaisen hyvä.

Kun Zdain oli jonakin vuonna voittanut lajinsa kevätkilpailuissa, Dareis Monteilon ei ollut osoittanut olevansa ylpeä nuoremmasta pojastaan. Yhden lajin voittaminen ei nimittäin ollut kummoinenkaan suoritus sen rinnalla, että viisitoistavuotiaana Venr oli voittanut kevätkilpailujen yhdeksästä lajista peräti viisi.

Ainoa kommentti isältä Zdainille oli, että tämän pitäisi harjoitella uutterammin, jotta pärjäisi kilpailuissa myös tulevaisuudessa. Ihan kuin Zdain ei olisi harjoitellut jo nyt hullun lailla. Dareis Monteilon vaati jälkeläisiltään perinpohjaista omistautumista sekä urheilussa että koulutyössä. Käskynhaltijan poikina Venrin ja Zdainin oli oltava esikuvia muille Paidoksen lapsille, niin isä oli monet kerrat teroittanut. Siksi Zdain läkähdytti itsensä useana iltana viikossa urheilukentällä ja teki koulutehtäviä yömyöhään, kiitosta saamatta.

Isä oli jo ennättänyt perhepiirissä puhumaan, että Venristä voisi aikanaan tulla hänen seuraajansa käskynhaltijan virassa. Se vaatisi toki jonkin verran järjestelyjä, vaikkei virka-aseman periytyminen mitenkään epätavallista ollutkaan. Kukaan ei tietenkään ottanut edes harkintaan ajatusta, että Venrin sijasta Zdainista voisi tulla Paidoksen seuraava käskynhaltija.

Joskus Zdain ajatteli, että vanhemmat olisivat olleet paljon onnellisempia, jos heillä olisi ollut pelkkä Venr. Etenkin sen ikävän häväistyksen - kuten isä tapahtunutta nimitti - jälkeen hänestä oli tuntunut kaksin verroin siltä.

Ikävän häväistyksen myötä äiti oli uppoutunut yhä enemmän Venrin erinomaisuuteen ja isän suhtautuminen Zdainiin oli muuttunut avoimen vihamieliseksi. Eikä kumpikaan käyttänyt hänestä enää koskaan Din-lempinimeä.

Pian tapahtuneen jälkeen Zdainista oli tullut kotona vieläkin yksinäisempi. Siitä oli yli puoli vuotta, kun Venr oli matkustanut Dimalokseen ja liittynyt keisarilliseen armeijaan. Hänellä oli luonnollisesti ollut loistavat suositukset taskussaan ja asia oli sovittu käskynhaltija Monteilonin tuntemien korkeiden upseerien kanssa jo etukäteen. Niinpä Venr Monteilon, yhdeksäntoista vuotta, palveli tällä hetkellä keisarillisen armeijan aliluutnanttina kaukana lännessä.

Hänen lähtönsä jälkeen käskynhaltija Monteilonin palatsista oli tullut ilottomampi paikka. Ei ollut enää avointa ja nauravaista vanhempaa veljeä. Oli vain nuorempi veli, jonka aiheuttamasta häväistyksestä muistuttivat äidin surulliset, isän tuomitsevat ja palveluskunnan tietävät katseet.

Marta Donthavin vierashuoneen sängyllä makaavan Zdainin ajatukset siirtyivät Venristä jälleen Kultatukkaan - tai tarkemmin ottaen Joselin äitiin, joka oli kuollut puolitoista vuotta sitten tapaturmaisesti. Andreuz ja Idalae Sandkan olivat Paidoksessa jokseenkin tunnettuja henkilöitä, joten lehdissäkin oli tiedotettu onnettomuudesta.

Joitakin päiviä kuolinuutisen jälkeen käskynhaltijan palatsiin oli saapunut vieras. Zdain ei ollut koskaan ennen tavannut Andreuz Sandkania eikä ollut voinut kuvitellakaan, että hänen virallinen isänsä olisi ollut tekemisissä moisen satukirjailijan kanssa. Nyt herra Sandkan kumminkin saapui aivan yllättäen tapaamaan Dareis Monteilonia.

Zdain olisi kernaasti pysytellyt näkymättömissä, mutta käytöstavat vaativat häntä ilmaisemaan osanottonsa vainajan omaiselle. Etenkin, kun Zdainin äiti oli tapansa mukaan kyläilemässä jonkun ystävättärensä luona ja Venr ainaisissa lähitaisteluharjoituksissaan.

Dareis Monteilon ja Andreuz Sandkan keskustelivat varmaankin yli kahden kellonkäännöksen ajan käskynhaltijan yksityishuoneissa kenenkään häiritsemättä. Zdain saattoi vain aavistella, että kyse oli muustakin kuin rouva Sandkanin kuoleman pahoittelusta. Silloin hän ei ollut vielä kuullut isältään kuin varovaisia viittauksia Siniseen Kuuhun. Hän oli kyllä perillä siitä, että isä huolehti muustakin kuin käskynhaltijan virastaan, mutta sen enempää tuolloin neljäntoista ikäinen Zdain ei tiennyt.

Kun palvelija tuli lopulta kertomaan Zdainille, että hänen isänsä odotti jo, poika oli kävellyt käskynhaltijan huoneisiin tympääntyneenä. Hän ei suuremmin pitänyt vieraiden ihmisten tapaamisesta ja arasteli, kun piti seurustella käskynhaltijan juhlissa kutsuvieraiden kanssa. Venriltä sellainen kävi luontevasti, isoveljessä ei ollut tippaakaan ujoutta ja hän osasi käyttäytyä sulavasti tilanteessa kuin tilanteessa.

Astuttuaan kynnyksen yli Zdain näki isänsä ja herra Sandkanin keskustelemassa juomalasit käsissään. Käskynhaltija nojasi flyygeliin ja näytti mietteliäältä, kun taas kirjailija seisoi selin oviaukkoon ja selitti jotain vapaana olevalla kädellään viittoen.

Zdain koputti rystysillään oven karmiin, jolloin miehet lopettivat keskustelun ja kääntyivät hänen puoleensa.

"Kas, Zdain. Tulit sitten vihdoin", Dareis Monteilon sanoi töykeästi ja katsahti taskukelloaan niin moittivan näköisenä, että Zdain tiesi tehneensä taas kerran isänsä tyytymättömäksi.

Andreuz Sandkan sen sijaan loi uteliaan katseen tulijaan. "Hänessä on paljon äitiään", kirjailija lausahti arvioivasti. Vain siniharmaiden silmien surullisuus kertoi, että mies oli juuri menettänyt vaimonsa.

Muuten Andreuz Sandkan näytti jonkinlaiselta sekoitukselta älykkyyttä, kovuutta ja hyväntahtoisuutta. Zdain oli tunnistavinaan samanlaiset korkeat poskipäät ja yhtäläisen leuan ja silmien muodon kuin Joselillakin. Myös Andreuz Sandkanin harventunut tukka oli vaalea, ei tosin silmiin pistävän loimuavankeltainen kuten hänen pojallaan.

"Herra Sandkan, olen pahoillani vaimostanne", Zdain sai puserrettua suustaan.

"Kiitos", Andreuz Sandkan sanoi pudistaen apeasti päätään ja vilkaisi sitten käskynhaltijaa. "Poikasi on hyväkäytöksinen, voisipa meidän Joselista sanoa samaa."

Dareis Monteilon ei yhtynyt poikaansa koskeviin kehuihin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen kirjailija kääntyi takaisin Zdainin puoleen. "Kuulin, että voitit juoksun viime kevätkilpailuissa. Josel sadatteli kakkostilaansa ja sinulle häviämistä kotona ties kuinka monta päivää. Te kaksi ette taida olla kavereita keskenänne?"

"Tuota...me emme ole tutustuneet", Zdain sopersi.

"Miksemme esittelisi poikia toisilleen? Zdainille tekisi hyvää tavata joskus ikäisiään eikä roikkua alituiseen veljensä ja palatsin vartijoitten kintereillä", käskynhaltija Monteilon puuttui puheeseen ja sai Zdainin punastumaan nolona. Miten isä saattoi häpäistä hänet herra Sandkanin edessä!

Andreuz Sandkan ei ollut kuitenkaan samaa mieltä Zdainin isän kanssa. "Dareis hyvä, se ei ehkä ole paras ajatus. Emmehän halua, että sana meidän kahden siteestä leviää. Ja toisekseen Josel ei ole kaikkein helpoin tapaus."

Zdain tuijotti kirjailijaa ällistyneenä. Vain hyvin harva puhutteli Paidoksen käskynhaltijaa etunimeltä. Ja mikä ihmeen side heidän välillään? Vasta tänään hän oli saanut tietää, että nuo kaksi miestä yleensä tunsivat toisensa.

"Olet varmaankin oikeassa, kuten tavallista. On parempi, ettei tieto tästäkään tapaamisesta kiiri vääriin korviin", Dareis Monteilon sanoi ja katsoi merkitsevästi poikaansa.

Sen jälkeen Andreuz Sandkan kyseli vielä Zdainilta koulusta, urheilusta ja sen sellaisesta. Zdain vastaili kohteliaasti, mutta hieman arkaillen vieraan miehen uteluihin.

Silloin tällöin isä teki jonkin tarkentavan huomautuksen väliin tai patisti vaiteliasta poikaansa kertomaan lisää. "Zdain, kerropa siitä kun...", "Zdain, etkö tosiaankaan muista?"

Zdainia ärsytti isän puuttuminen, mutta Dareis Monteilonille ei väitetty vastaan, varsinkaan tämän vieraitten läsnä ollessa.

Onneksi herra Sandkan vilkaisi lopulta seinäkelloa ja arveli, että oli aika lähteä kotiin. Hän taputti lähtiessään Zdainia olalle ja esitti oudon pyynnön: "Mikäli poikani alkaa haastaa kanssasi riitaa, yritä olla pitkämielinen. Hän on vasta menettänyt äitinsä. Emme halua Dareisin kanssa teistä kahdesta verivihollisia, sillä voi vielä koittaa päivä, jolloin sinä ja Josel tarvitsette toistenne apua."

Andreuz Sandkanin sanat olivat jääneet vaivaamaan neljätoistavuotiasta Zdainia. Isältä hän ei viitsinyt kysyä mitään, sillä vastaukset olisivat olleet tutun epämääräisiä. "Sinulle kerrotaan kyllä, kun olet tarpeeksi vanha", isä tapasi aina jankuttaa.

Jotain tärkeää sen kuitenkin oli oltava, ja siksi Zdain totteli kirjailijan pyyntöä eikä ollut kuulevinaankaan Joselin huutamia pilkkasanoja, kun hän kohtasi kultatukkaisen pojan ja tämän kaverit joitakin viikkoja myöhemmin.

Zdain alkoi käsittää Andreuz Sandkanin lausumien sanojen merkityksen vasta sinä yönä, jolloin Varjon Risti hyökkäsi Paidoksen käskynhaltijan palatsiin. Seistessään Sandkanien eteisessä Joselin järkyttyneen katseen alla Zdain aavisti ensimmäisen kerran, että hän ja Josel Sandkan todellakin tulisivat tarvitsemaan toistensa apua.

*