19. luku

Bartos
"Nouse ylös!" huuleton hirviö käski, mutta Bartosin hyytelöksi muuttuneet jalat eivät totelleet. "Nouse ylös, Bartos Rigailon", mies vaati hiljempaa, joskin yhtä ponnekkaasti.

Otsaa kivisti, aivan kuin jokin kylmä olisi läimäissyt kovaa päin näköä. Bartosin teki pahaa ja jalat hädin tuskin kantoivat, mutta hän sai punnerrettua itsensä ylös lattialta. Arpinaama oli tehnyt selväksi, ettei häntä voinut olla tottelematta.

"Hyvä", muukalainen totesi havaittuaan Bartosin mukautuvan hänen tahtoonsa. Hänen kellertävät silmänsä kääntyivät toisaalle, sinne missä Darren seisoi. "Kuka sinä olet?" hän kysyi ääni naristen.

Darren ei vastannut mitään, tuijotti vain uhmakkaasti rumilusta takaisin.

Miehen silmät välkähtivät pahaenteisesti. "Uppiniskainen vai? Kysyn uudestaan: kuka sinä olet?"

Bartos näki, miten Darren vavahti ja sanoi oudon kankeasti: "Olen Darren, Bartosin ystävä."

"Darren...", muukalainen toisti pohdiskellen. "Vai niin. Ei sillä ole väliä. 'inä otan sinutkin 'ukaani."

Mukaan? Ei Bartos halunnut miehen mukaan. Piti juosta, paeta minne tahansa. Hän tarttui Darrenia käsivarresta ja peruutti taaksepäin kirjastohuoneen suuntaan. Se oli virhe.

"Te ette 'ene 'innekään!" huuleton suu kirahti ja samassa kylmä kipu viilsi taas Bartosin otsaa.

He jähmettyivät Darrenin kanssa niille sijoilleen. Mies oli liian voimakas, mahdoton vastustaa. Oli toteltava.

Sitä seuranneet tapahtumat tuntuivat jälkeenpäin unelta. Rujo muukalainen paimensi heidät kuistinovelle. Bartos nosteli vapisevia jalkojaan ja käveli Darrenin perässä ulos kuin jokin tahdoton kone. He astuivat Rigailonien talon puutarhanpuoleiselle kuistille pelkissä alusvaatteissaan. Silti Bartos ei muistanut tunteneensa oloaan viluiseksi tai nolostuneeksi. Ei, hän oli ainoastaan totellut.

Mies oli vetänyt hupun takaisin päähänsä ja tarkkaili vankejaan sen kätköistä. "Katsokaa", hän kähisi ja osoitti hansikkaan verhoamalla sormellaan talon kulmalle.

Vasta silloin Bartos näki yönmustat vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä yhtä mustaa hevosta. Muukalainen viittoi poikia seuraamaan ja niin he kävelivät vaunuja kohti.

Jälkikäteen Bartos ei muistanut, olivatko kivensirut pistelleet ja ruohonkorret kutittaneet paljaita jalkapohjia. Muistikuvat loppuyöstä olivat utuiset, mutta yhtä asiaa hän ei ollut unohtanut.

Vaunujen luona hän oli katsahtanut niitä vetäviä hevosia. Ne eivät korskuneet eivätkä kuopineet kavioillaan maata, vaan odottivat lähtökäskyä äänettöminä paikoillaan. Ja kun Bartos katsoi tarkemmin, hän näki, ettei hevosilla ollut silmiä, vaan tyhjinä ammottavat aukot niiden paikalla.

Mies kuiskasi jotain huulettomasta suustaan, avasi vaunujen vasemmanpuoleisen oven ja viittasi poikia nousemaan sisään. Vaunujen ovi naksahti lukkoon heidän jäljessään. Sen jälkeen kaikki oli Bartosin päässä hyvin sekavaa.

Kun vaunut nytkähtivät liikkeelle, Bartos tiesi, että hänen olisi täytynyt olla kauhuissaan. Silti ainut tunne oli suunnaton väsymys: silmät lurpsahtelivat kiinni ja koko ruumis tuntui painavalta ja samalla niin rennolta. Vieressä Darren nuokkui yhtä poissaolevana.

Vaunut kiihdyttivät vauhtiaan, mutta Bartos vaipui yhä lähemmäksi valveen ja unen rajaa. Nipistys vatsanpohjassa sai hänet kuvittelemaan, että vaunut kohosivat ylöspäin. Bartos ei kuitenkaan jaksanut avata silmiään ja tarkastaa asiaa ikkunasta. Kykenemättä taistelemaan vastaan hän painui unen mustiin syövereihin - vääjäämättömästi ja raskaasti kuin järven syvänteeseen uppoava tukki.

*

"Vaunut!" välähti ensimmäinen ajatus Bartosin päähän, kun hän alkoi herätä. Hän muisti nähneensä unta matkasta aavehevosten vetämissä, halki yötaivaan kiitävissä vaunuissa.
Bartos huomasi puristavansa molemmissa nyrkeissä jotain pehmeää, joka tuntui erehdyttävästi lakanalta. Nenä tavoitti vahakynttilöiden ja takassa palavan puun kotoisan tuoksun. Bartos räväytti silmät auki ja yritti hakea katseellaan tuttuja esineitä. Huone oli kuitenkin vieras: hän ei ollut kotona.

Hän sulki silmät uudestaan. Kasvoista silvottu muukalainen, kuolleet ja silti elävät hevoset vetämässä mustia vaunuja - sen täytyi olla unta, jotain sairasta painajaista. Mutta se ei ollut sitä, sillä Bartos tiesi olleensa hereillä. He kummatkin olivat olleet...Darren, missä Darren on?

Siinä samassa Bartos kuuli kovan naksahduksen ja sitä seuraavat askeleet. Hän avasi silmänsä vaistomaisen nopeasti ja ponkaisi istualleen. Valmiina kirkumaan, valmiina pakenemaan.

Kauhu suli hetkessä pois. Huoneeseen astui Darren ja hänen perässään tuli...
"Isä!" Bartos huudahti vankkarakenteiselle miehelle, joka muistutti kasvonpiirteiltään kovasti häntä itseään.

Berron Rigailon harppoi poikansa luo ja rutisti hänet karhumaiseen syleilyyn. Ei tarvittu ihmeempiä sanoja, päällimmäisenä oli vain silkkaa helpotusta.
Darren kurkisteli Bartosin isän leveän selän takaa. "Hei, minäkin olen täällä. Olenko näkymätön, Bars?" hän sanoi ja heilutti kättään kuin olisi ajuria pysäyttänyt.

Bartos irrottautui isästään ja tervehti kiireesti ystäväänsä. Koska Darren vaikutti tavallisen railakkaalta, täytyi kaiken olla kunnossa. Mutta missä huuleton mies vaunuineen oli? Se ei ollut taatusti ollut unta.

"Missä...?" Bartos ryhtyi purkamaan mieltään vaivaavien kysymysten vyyhtiä.

Hän sai kuulla olevansa majatalossa, joka sijaitsi Järvikaupungeista Viiskallioon vievän maantien varrella. Järvikaupungeista Viiskallioon! Sehän oli ihan mahdottoman kaukana Paidoksesta. Siihen, miten he olivat sinne päätyneet, isä ei vastannut tarkasti. Ei vaikka Bartos kysyi uudestaan. Ilmeestään päätellen Darren oli yhtä huonosti perillä asiasta.

Bartosin intettyä vielä kerran - jankuttaminen oli hänelle yhtä harvinaista kuin vastausten välttely virkakansleri Rigailonille - isä viimein suostui vastaamaan. Hän suki tummaa, aavistuksen harmaantunutta kuontaloaan ja katsoi sängyllä istuvaa poikaansa ja sitten tämän ystävää.

"Se mies toimi minun pyynnöstäni. Minä pyysin, että hän hakee sinut pois Paidoksesta, ennen kuin Varjon Risti nappaa sinut. Hän käytti parhaaksi katsomiaan keinoja teidän tänne tuomiseksi. Olen pahoillani, jos hän pelotti teitä. Hän on...ystävä", Berron Rigailon lopetti jotenkin hermostuneesti.

Ystävä? Bartosin oli vaikea kuvitella hänen kiltille isälleen sellaista ystävää. Hän raotti suutaan, mutta vaikeni sitten. Ei ollut hänen asiansa urkkia isän tekemisiä.

Niinpä Berron jatkoi: "Pääasia on, että olet täällä. Ymmärrät varmaan, ettemme pysty palaamaan Paidokseen pitkään aikaan."

"Me lähdetään siis äidin ja siskojen luo?" Bartos arvasi ja kuva isoisän maalaistalosta käväisi hänen mielessään.

Isän vastaus oli kuitenkin jotain muuta kuin mitä hän oli odottanut. "Emme mene heidän luokseen. Matkamme vie meidät Viiskallioon."

"Viiskallioon? Miksi ihmeessä?" Bartos äimisteli. Miksi he eivät menneet äidin ja pikkusiskojen luo? Bartosilla oli heitä jo kova ikävä.

"Minulla on asioita hoidettavana...kiireisiä sellaisia Viiskalliossa. Usko minua, näin on parempi, paljon parempi", Berron Rigailon sanoi ja tuijotti huoneen seinää.

Bartos ei ymmärtänyt, muttei tahtonut vaivata isäänsä lisäkysymyksin.

"Kello on keskipäivän käännöksen vaiheilla ja meillä on edessä parin vuorokauden ratsastus Viiskallioon. Kannattaa syödä, sillä jatkamme matkaa iltapäivästä. Lounas on käsittääkseni katettu alakerran ruokasaliin", virkakansleri Rigailon sanoi ja taputti vatsaansa.
Ruokaa? Nälkä ja syöminen ei ollut yön jälkeen ensimmäisenä mielessä. Miten muka he olivat saapuneet yhden yön ja aamun aikananiin pitkän matkan päähän Paidoksesta? Se ei voinut olla mahdollista, ellei vaunu todellakin ollut lentänyt taivaalla.

Bartos ei päässyt tuumailussaan sen pidemmälle, sillä hänen isänsä oli kääntänyt huomionsa vieressään seisovaan Darreniin ja sanoi: "Darren, kiitos että olit Bartosin tukena viime yönä. Pahoittelut, että...apurini, niin pahoittelut, että hän toimitti sinutkin tänne. Nyt meidän on mietittävä, miten saisimme palautettua sinut takaisin kotiin vanhempiesi luo."

Puhuteltu poika nosti päätään. "Minä en mene takaisin", Darren ilmoitti. Hän tavallisesti iloiset silmät tuijottivat tummina ja kovina Berron Rigailonia.

"Sinun vanhempasi...", Berron aloitti, muttei saanut Darrenilta suunvuoroa.

"Eivät he edes huomaa minun häipyneen. Tällä hetkellä äiti on varmaankin korkannut uuden pullon Paidoksen hurmiota ja isä röhnöttää tuhannen päissään keittiön lattialla. Lähetän heille vaikkapa kirjeen. Kirjoitan että lähden seikkailemaan länteen ja palaan ehkä vuoden tai kahden päästä, vaikka silloin he ovat kaiketi jo ryypiskelleet itsensä hautaan."

Darren soi Bartosille tutun hymykuoppaisen virnistyksensä, vaikkei todellisuudessa voinut olla yhtään huvittunut. Bartos toivoi isänsä vaihtavan nopeasti puheenaihetta, kuten Darrenin kavereilla oli tapana keskustelun lipsahdettua hänen juomarivanhempiinsa.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Bartosin isä tarkasteli edessään seisovaa nuorukaista ja antoi tuiman ilmeensä heltyä. "He huolestuvat sinun poissaolostasi. Olet alaikäinen, en voi pitää sinua täällä vastoin vanhempiesi tahtoa", hän sanoi.

Lauhkea äänensävy jäi huomaamatta Darrenilta. Hymy oli lakastunut hänen kasvoiltaan ja tavallinen rentous kaikonnut olemuksesta. Tilalla oli silkkaa kireyttä ja uhmaa. Bartos ei muistanut, milloin viimeksi oli nähnyt ystävänsä tuollaisena.

"Eivät he huolestu. He eivät välitä paskan vertaa", Darren pärskähti ja jatkoi sitten kiihkeään sävyyn: "Luuletko, etten käsittänyt keneltä ne vaate- ja ruokalahjoitukset olivat peräisin? Minua inhotti ottaa sinun almujasi vastaan, mutta en halunnut isän jatkavan hakkaamista. En ole tyhmä, piekseminen loppui samaan aikaan kuin tavaroiden tulo alkoi. En tiedä, millä uhkasit häntä, pääasia että se loppui. Mutta siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta lähettää minua sinne takaisin...ei mitään oikeutta."

Bartos käänsi katseensa pois, sillä oli nähnyt kyyneleet Darrenin poskilla. Kyyneleet, jotka eivät kuuluneet noille yleensä nauravaisille kasvoille. Darrenhan ei koskaan itkenyt, vaan oli aina iloinen ja huoleton. Sellainen hän halusi muiden silmissä olla ja siksi Bartosin oli niin vaikea katsoa itkusta vapisevaa ystäväänsä.

Darrenin tunteenpurkauksen laannuttua Berron Rigailon katsoi kiharapäistä poikaa myötätuntoisesti. "Hyvä on. Voit tulla meidän mukaamme, ihan niin pitkäksi aikaa kuin haluat", hän sanoi.

Kyynelsilmäinen Darren tuijotti Bartosin isää epäuskoisena ja mutisi tukahtuneen kiitoksen. Sen enempää kukaan ei enää sanonut. Darren niiskutti, räpytteli märkiä ripsiään ja näytti siinä lattialla seistessään hyvin yksinäiseltä ja orvolta.

Bartosin teki pahaa ja hän olisi halunnut jotenkin lohduttaa ystäväänsä, muttei tiennyt miten. Hän sadatteli mielessään omaa kömpelyyttään ja osaamattomuuttaan, kuitenkaan keksimättä mitään tilanteeseen sopivaa sanottavaa.

Kun Berron Rigailon sitten otti nopean askeleen eteenpäin ja rutisti Darrenin lohduttavaan halaukseen leveää rintaansa vasten, Bartos lausui mielessään kiitoksen siitä, miten hyvä isä hänellä oli. Sellainen isä, jollaisen Darrenkin olisi ansainnut itselleen. Darren, joka näytti isokokoisen miehen syleilyssä hyvin kapealta. Halauksesta irrottuaan hän näytti myös hämilliseltä ja entistä itkeneemmältä. Bartosin mielessä kävi ajatus, että oliko kukaan aikuinen vuosikausiin halannut Darrenia.

Kun Berron Rigailon vielä Darrenin tukkaa pörrötettyään poistui huoneesta ja jätti pojat kahden, Bartos tunsi olonsa erittäin vaivaantuneeksi. Hän puristi lakanaa nyrkkiinsä ja katseli lattialla olevaa räsymattoa. Darren käveli kankeasti huoneen toiselle sängylle.

Bartos vilkaisi kulmiensa alta ystäväänsä ja tavoitti tämän katseen.

Darren pyyhki hihalla poskiaan ja sanoi paksulla mutta vaativalla äänellä: "Ei sanaakaan tästä. Ei kenellekään, onko selvä?"

"Ei sanaakaan", Bartos vahvisti. Hän ei puhuisi tapahtuneesta koskaan, ei Joselille, ei Franzille, ei kenellekään. Tuli tarve sanoa vielä jotain. Se vain ei ollut niin helppoa. "Darren, minä...minä...", hän aloitti, mutta loppu ei tullut suusta ulos.

Silloin Darren katsahti ystäväänsä ja sanoi lempeästi: "Bars, minä tiedän." Sen jälkeen Bartosista tuntui jo paljon paremmalta.

*

Majatalon nimi oli Hirnuva Hepo ja se oli yksi monista Keskisen kauppareitin varrella sijaitsevista taukopaikoista, joissa matkustavaiset saattoivat yöpyä tai ainoastaan pistäytyä haukkaamassa suupalaa ennen kuin jatkoivat taivaltaan.

Bartosin vatsa murahti vaativasti, kun hän laskeutui yläkerrasta ruokasaliin johtavia portaita. Hän oli saanut ylleen samanlaisen pitkistä housuista ja pitkähihaisesta paidasta koostuvan vaatekerran kuin Darrenkin, tosin suurempaa kokoa vain. Jalassa olevat varsikengät hiersivät ikävästi, mutta Bartos arveli niiden notkistuvan kävelystä sopivammiksi. Pääasia, ettei tarvinnut enää kekkaloida pelkissä alusvaatteissa.

Vilkaistessaan ystäväänsä hän huomasi, että tämä työskenteli kovasti palauttaakseen tavallisen Darren-ilmeen kasvoilleen. Darren koputteli rystysillä portaikon seinälistoja ja hyräili jotain kapakkarenkutusta. Kyynelten juovat oli pyyhitty kasvoilta, mutta silti pojan olemuksessa oli hänelle epätyypillistä ponnettomuutta. Jos aina ei ollutkaan helppoa olla Bartos, niin ei Darreninkaan osa mikään kadehdittava ollut.

Ruokasali ei ollut täpösen täysi, muttei tyhjäkään. He etsivät katseellaan Berron Rigailonin leveän selän salin keskellä olevasta pöydästä ja istuutuivat siihen. Vasta nyt Bartos katsoi isäänsä tarkemmin. Tummat varjot silmien alla ja ylimääräinen ryppy otsalla paljastivat Bartosille enemmän kuin isä tahtoi itse kertoa. Pako Paidoksesta ja huoli omasta perheestä olivat selvästi uuvuttaneet virkakansleri Rigailonin.

Keskustelu pöydässä käsitteli lähinnä arkipäiväisiä asioita. Isä kertoi myös toimittaneensa äidille ja siskoille kuriirin mukana viestin Bartosin ja Darrenin saapumisesta.

Siitä minkä takia he matkustivat Viiskallioon, Berron Rigailon ei lausunut halaistua sanaa. Mikä saattoi olla niin tärkeää, ettei siitä voinut puhua? Bartos yritti miettiä vaihtoehtoja. Ensimmäisenä mieleen pulpahti Varjon Risti. Oliko isä mukana suuressa salahankkeessa Paidoksen vapauttamiseksi? Eikä hänellä ollut aikomustakaan uskoutua asiasta pojalleen.

Varmaankaan isä ei katsonut minua tarpeeksi pystyväksi kumppaniksi, Bartos ajatteli haikeana ja keskittyi lappamaan kanakastiketta ja perunoita suuhunsa.

Koska muutakaan tekemistä ei ollut, Bartos ryhtyi syömisen lomassa silmäilemään salissa istuvia ihmisiä. Hänestä oli hauskaa tarkkailla ihmisiä ja arvailla heidän matkansa tarkoitusta.

Vasemmalla istuva pyylevä nahkatakkimies saattoi olla vaikkapa varakas karjanomistaja matkalla neuvottelemaan kaupoista teurastamon kanssa. Sitä seuraavassa pöydässä oluttuoppeja kohotteleva mieskaksikko vaikutti Bartosin silmissä niin iloiselta, että he olivat kenties voittaneet edellisenä iltana jättipotin Hirnuvan Hevon pelipöydässä. Tarinoita oli yhtä monta kuin matkustavaisiakin, Bartos tiesi ja hätkähti Darrenin potkaistessa hänen jalkaansa pöydän alla.

"Katsopa tuota", Darren kuiskasi innostuneesti virnistäen ja vinkkasi Bartosille viereiseen pöytää vastikään istahtanutta kaksikkoa. Mies oli keski-ikäinen ja ulkoisista vaurauden merkeistä huolimatta jotenkin mitäänsanomaton. Darren oli tuskin kuitenkaan tarkoittanut häntä, vaan miehen naispuolista seuralaista.

Tyttö oli jotakuinkin heidän ikäisensä ja hyvin sievä. Hän oli pukeutunut melko poikamaisesti tunikaan ja tiukkoihin housuihin, mutta ne korostivat mukavasti hänen sorjaa vartaloaan. Olkapääpituiset hiukset oli sidottu poninhännälle ja ne olivat väriltään vaaleat, kuin pellavaista lankaa. Sen väristä tukkaa näki harvoin Paidoksessa ja Bartos olisi pitänyt tyttöä kauniina jo pelkästään hänen vaaleutensa takia.

Sillä hetkellä heidän huomionsa kohde hoksasi tuijotuksen ja naulitsi ensiksi katseensa lähimpänä istuvaan Bartosiin. Tytön silmät olivat väriltään vihertävät ja tekivät vilkkaasti päätelmiä ympäristöstä.

Bartos tunsi kuumotuksen leviävän kasvoilleen. Hän oli odottanut hämillistä, säikähtänyttä tai halveksuvaa reaktiota, mutta tyttö vaikuttikin lähinnä huvittuneelta Bartosin tuijotuksesta ja sitä seuranneesta punastuksesta.

Sillä välin Darren oli vilkuillut viereistä pöytää samaan tapaan kuin Bartoskin, mutta paljon julkeammin. Syvänruskeat silmät tuikkivat ja hän oli loihtinut kasvoilleen hurmaavimman hymykuoppaisen hymynsä.

Bartos oli todistanut samaa näytelmää monesti ennenkin Darrenin seurassa ja suhtautunut siihen aina yhtä huolestuneen paheksuvasti. Tällä kertaa hän kuitenkin oli tavallaan tyytyväinen, sillä tyttöjen iskeminen oli paras keino saada Darrenin ajatukset pois vanhemmistaan.

Darren sai tytöltä täysin erilaisen kohtelun kuin Bartos - ei tosin odotusten mukaista. Nähtyään pojan lirkuttelevan ilmeen tyttö siristi viekkaasti vihreitä silmiään, kuin ottaakseen haasteen vastaan. Darren näytti hetken yllätetyltä, mutta virnisti sitten häpeilemättömästi tytölle ja jäi odottamaan tämän vastausta.

Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä Berron Rigailon yskähti merkitsevästi ja murahti: "Keskittykää ruokiinne".

Bartosia hävetti ja onneksi Darrenkin osasi näyttää edes hieman nololta. Myös tyttöä vastapäätä istuva mies vaikutti huomanneen silmäpelin viereisen pöydän poikien kanssa, sillä hän loi seuralaiseensa pitkän moittivan katseen. Jos mies oli nuoren naisen isä, niin hänen tyttärensä ei totisesti arastellut hakkailla poikia tämän läheisyydessä. Miehen nuhteluyritykseenkin tyttö vastasi ainoastaan lyhyellä naurahduksella ja ryhtyi kohta puhelemaan tälle juotavan tilaamisesta.

Bartos jäi puolella korvalla kuuntelemaan naapuripöydän keskustelua. Vaikka vaalea tyttö ei varsinaisesti tainnutkaan olla hänen tyyppiään - hän piti enemmän ujommista tytöistä - oli tässä jotain hyvin vangitsevaa. Berron Rigailonin läksytyksestä huolimatta myös Darren loi edelleen vaivihkaisia silmäyksiä naapuripöytään.

"Emme todellakaan tilaa pullollista viiniä. Minä juon korkeintaan lasillisen ja sinä et taatusti yhtään enempää. Mitä tätisikin sanoisi, jos olisi paikalla?" viereisen pöydän mies sanoi. Puheen laahaava nuotti oli vierasmaalainen ja vihjasi Malkanian suuntaan.

"Anibella-täti on satojen virstojen päässä meistä, etkä sinä ikinä kielisi minusta hänelle. Offus-kulta, miten olisi kaksi lasillista meille kummallekin? Olen sitten kiltti tyttö koko loppumatkan - etenkin jos olen vähän huppelissa", tyttö sanoi ja naurahti taas.

Bartos alkoi olla yhä vakuuttuneempi, että mies ei ollut tytön isä, mutta silti melkoisen aseeton tämän viehätysvoiman edessä. Nytkin hän yritti huonolla menestyksellä säilyttää toruvan ilmeen kasvoillaan.

"Hyvä on, kaksi lasillista meille kummallekin eikä sanaakaan tädillesi."

"Kiitos, Höpsö", tyttö sanoi hellästi ja lahjoitti miehelle herttaisen hymyn.

"Danae, mitä olen sanonut tuosta lempinimestä. Se ei sovi arvolleni."

"Minähän käytän sitä vain ollessamme kahden kesken. Tilaisitko nyt sitä viiniä?"

Bartos hymyili Danae-nimisen tytön puheille; tuollaisen villikon kanssa jopa Darren olisi helisemässä.

Silloin viereisen pöydän mies sanoi: "Sinun on vähennettävä juomistasi ennen kuin saavut Paidokseen. En usko, että Berron ja Naeda Rigailonin perheessä suhtaudutaan hyväksyvästi ryypiskelevään holhokkityttöön."

Tytön mahdollinen vastaus ei enää tavoittanut Bartosin korvia. Suuhun matkalla olleen lusikan sisältö putosi syliin. Hän töllötti mykistyneenä ensin naapuripöydän kaksikkoa ja sitten isäänsä ja Darrenia, joka vaikutti yskinnästään päätellen nielaisseen vettä väärään kurkkuun.

Jos Berron Rigailon olisikin halunnut esittää, ettei ollut kuullut itseään mainittavan, se ei ollut enää Bartosin ja Darrenin reaktioiden jälkeen mahdollista. Olivathan mies ja tyttö huomanneet naapuripöydän ällistyneet ilmeet. He olivat keskeyttäneet puheensa ja mies oli kysyvän katseensa perusteella valmistautumassa sanomaan jotain.

Bartosin isä oli heitä nopeampi. "Minä olen Berron Rigailon", hän esittäytyi painokkaalla ja syvällä Keisarikunnan ylemmän virkamiehen äänellään.

Tytön silmät pyöristyivät ja miehen leuka loksahti auki.

Bartos jäi odottamaan mitä tuleman piti. Hän tiesi isänsä hoitavan tilanteen yhtä varmasti kuin muutkin eteen tulevat asiat. Bartos toivoi voivansa jonakin päivänä olla yhtä karismaattinen mies, tai edes jotain muuta kuin oma tylsä itsensä.