20. luku

Zdain
Sänky narahti, kun Zdain avasi silmänsä ja kohottautui istuma-asentoon. Josel loikoili omalla sängyllään ja leikki jostain löytämällään mustekynällä.

Kultatukan huoleton ilme vaihtui virnistykseksi, kun hän havaitsi Zdainin nousevan ylös. "Mistä tällä kertaa unelmoit? Varmaan minun voitostani leijataistelussa?"

Zdain hätkähti. Oliko se Joselilta hyväntahtoista vitsailua vai halua ärsyttää? Ei maksanut vaivaa vastata moiseen lapsellisuuteen, joten Zdain tyytyi ainoastaan tuhahtamaan. Miksi hänet oli tuomittu pahuksen Sandkanin seuraan kärsimään? Josel kun oli jatkuva kiusa niin valveilla kuin unessakin.

Ennen ruokaa ottamiensa nokosten aikanakin Zdain oli nähnyt unta vaaleatukkaisesta matkakumppanistaan. Unessa hän oli kadottanut Joselin Ipaloksen katujen vilinään ja etsinyt tätä hädissään joka puolelta, kunnes oli tavannut pojan elottomana ojasta makaamasta. Siinä vaiheessa unta Martan Toma-palvelija oli tullut herättämään heidät.

Olikohan Sandkan vihoissaan jouduttuaan myöntymään lähtösuunnitelman taakse? Zdain ei tiennyt. Sama se, Josel naljailkoon itsensä vaikka hengiltä, kunhan teki mitä käskettiin.

Josel sai olla eri mieltä, mutta Ipaloksessa he eivät olleet turvassa. Isendar Vargan käskyläisineen hengitti niskassa, siitä Zdain oli enemmän kuin varma. Martasta taas ei ollut mitään apua. Tunkeilevilla kysymyksillään eukko oli osoittanut, ettei luottanut vieraisiinsa.

Zdain piti taloon jäämistä parhaassa tapauksessakin täysin hyödyttömänä. Järkevintä oli lähteä mahdollisimman nopeasti kohti Viiskalliota. Siellä ainakin tiedettäisiin, missä vanhemmat olivat. Vaikka he eivät saisikaan yhteyttä Siniseen Kuuhun, Viiskalliossa asui joitakin isän tuttavia, jotka varmasti majoittaisivat Zdainin. Ja jos Sandkanin poika olisi oikein kiltti ja sopuisa, Zdain ehkä puhuisi hänellekin yösijan.

*

He istuivat pitkään hiljaisuudessa. Ulkona ilta tummui yöksi, mutta kumpikaan ei jaksanut nähdä vaivaa sytyttääkseen öljylampun. Zdain pohti, miten pääsisi parhaiten livahtamaan talosta Martan ja palveluskunnan huomaamatta. Ikkuna ei valitettavasti tullut kysymykseen, sillä sitä ei saanut väännettyä auki - hän oli yrittänyt kyllä.

Ainoa keino taisi olla hiipiä portaat alas samaa reittiä, jota he olivat tulleet ja toivoa, että talonväki olisi jo unten mailla. Siihen oli vielä liian varhaista. Zdain kaatoi itselleen tilkan viiniä ja yritti rauhoittua. Tänä yönä olisi pitkä matka kuljettavana, sillä hän halusi olla kaukana Ipaloksen muureista aamun sarastaessa.

Vaikka heillä ei ollutkaan varusteita pitkää taivallusta varten, Zdain ei ollut huolissaan. Hänellä oli kaiken aikaa ollut muutama seteli turvassa housujen taskussa. Niillä saattoi hankkia yösijan matkan varrelta tai vaikkapa kyydin jonkun ystävällisen kauppiaan vankkureissa. Rahattomana taivallus Ipaloksesta Viiskallioon olisi ollut sulaa hulluutta, eikä Zdain ei missään nimessä ollut pöhkö, vaikka Josel sellaisena häntä arvatenkin piti.

Zdain asettui uudelleen vuoteelle makaamaan. Lepo olisi hyväksi, vaikkei hän nukahtaa halunnutkaan, jottei lähtöhetki luisuisi ohitse. Hän käänsi päätään nähdäkseen mitä Josel teki. Pihaustakaan nukkuvan rauhallisesta hengityksestä ei kuulunut. Oli liian hämärää nähdä, mutta Zdain kuvitteli vihaisten sinisten silmien tuijottavan häntä vastakkaiselta sängyltä.

Ilta vanheni yöksi ilman, että kumpikaan raotti suutaan sanoakseen toiselle jotain. Zdain pyöritteli mielessään yhä uudelleen reittiä huoneesta ovelle ja sieltä kaupungin pohjoisportille. Monta asiaa saattoi mennä pieleen, mutta hän ei halunnut vaivata niillä päätään.

Aika oli koittanut. Hän nousi vuoteelta, veti kengät jalkaan ja kävi vielä kylpyhuoneessa. Oli melkein pimeää, mutta Zdain ei halunnut sytyttää valoa, joka saattaisi kiinnittää Martan ja muiden huomion.

"Minä lähden nyt, tuletko mukaan?" hän kuiskasi käheästi.

Josel oli noussut istumaan sängyllään ja tyytyi urahtamaan: "Joo."

"Hyvä. Seuraa minua, äläkä aiheuta pienintäkään ääntä, poistutaan pääovesta."

Pimeydestä huolimatta Joselin olemuksesta saattoi lukea halun väittää vastaan. Poika pysyi kuitenkin tällä kertaa vaiti ja seurasi kengännauhat sidottuaan Zdainia ovelle.

Zdain avasi oven niin hiljaa kuin osasi. Tähtien ja kuun valoa tihkui kattoikkunasta käytävään, joka oli autio ja melkeinpä aavemainen. Zdain hiipi eteenpäin Josel kannoillaan. Himmeä valo vääristi huonekalujen varjot kammotuksiksi, mutta pojat kulkivat niistä välittämättä kohti portaita. Lattialankkujen vaimeaa nitinää lukuun ottamatta he eivät päästäneet rasahdustakaan. Öinen talo vastasi kolkolla äänettömyydellään.

He suoriutuivat turvallisesti portaisiin ja tassuttelivat kiviset askelmat alas. Portaikkoa valaiseva öljylamppu rauhoitti Zdainia hiukan. Enää pitäisi päästä ovelle ja avata se. Hän oli pannut aiemmin ulko-oven ohi kulkiessaan merkille, että avain riippui aivan ovenkarmin vieressä, seinään nakutetussa suuressa naulassa.

Päästyään portaikon alapäähän Zdain huomasi, että avain oli tutulla paikallaan. Vaikka sadat vaarat odottivat heitä ulkona, poistuminen Martan talosta olisi suuri harppaus kohti Viiskalliota ja turvaa. Marta miettiköön aamiaista syödessään vieraittensa katoamista vaikka tukehtumiseen asti! Zdain Monteilon haistattaisi pitkät inhottavalle akalle.

Kas noin, hän tarttui avaimeen ja vei sen kohti lukkoa, mutta jähmettyi siinä samassa paikoilleen. Heidän oikealla puolellaan avautui toinen ovi.

"Vai aikovat vieraani poistua hyvästejä jättämättä. Onneksi käyttämästänne vierashuoneesta on hyvä kuuluvuus yksityistiloihini, joten arvasin tulla hyvästelemään teidät."

Zdain kääntyi ympäri ja näki Martan seisovan avoimessa oviaukossa Toma vierellään. Portaikon kelmeässä valossakin naisen kasvojen liioitellun mairea ilme erottui selvästi. Toma taas piteli nuijaa uhkaavasti käsissään.

"Noh, poikakullat. Menkäähän nukkumaan. Jutellaan lisää aamulla", Marta sirkutti.

Zdain yritti ajatella kuumeisesti, mitään ei ollut vielä menetetty. "Hyvää yötä, kiitos ja hyvästi. Me lähdetään nyt", hän ilmoitti ja väänsi avainta ovessa.

"Te ette lähde minnekään", Martan ääni oli kalsea ja kova.

"Sinä et meitä estä!" Zdain kivahti ja avasi oven.

Hän nauliutui niille sijoilleen, sillä ulkona, heti oven takana, odotti kaksi järkälemäistä miestä, tunteeton ilme raaoilla kasvoillaan.

"Ottakaa pojat kiinni! Leikki on lopussa", Marta huusi.

Miehenköriläät astuivat kynnyksen yli ja tarttuivat Joselia ja Zdainia tiukasti hartioista. Tomakin liikahti lähemmäksi asettaan kohottaen.

Zdain mietti vielä hetken rimpuilemista irti, mutta hylkäsi ajatuksen oitis. Häntä pitelevän korston väkevä ote ja Toman nuija vihjasivat, että vastaan pyristelystä kannatti suosiolla luopua.

Martan katseesta huokui silkka pahansuopuus. Aiemman lempeän hymyn tilalla oli julma irve ja äänessä tirisi viha, kun hän puhui: "Typerät nulikat, luulitte olevanne kovinkin ovelia. Kun kerran Marta-rouvan vierashuone ei miellyttänyt, pääsette kokeilemaan hieman erilaista majoitusta."

Nainen viittasi käskyläisilleen ja nämä lähtivät retuuttamaan poikia kohti ovea, josta Marta ja Toma olivat tulleet.

Heidät raahattiin läpi ruokailutilan ja tönittiin seuraavan oven takana olevaan keittiöön. Siellä lemusi jokin pilaantunut ja hämärässäkin saattoi erottaa kärpästen kuhisevan pöydälle jätetyissä ruokatarpeissa.

Zdainia puistatti, mutta töytäisy selkään pakotti hänet eteenpäin. Oli viisainta alistua kuljetukseen. Heitä reuhtovat lihaskimput eivät epäröisi murskata luuta tai paria rangaistukseksi niskoittelusta. Hiljaisesti Zdain toivoi myös Josel tajuavan olla pullikoimatta vastaan. Vaalea poika kun tapasi olla niin ailahtelevainen, että saattaisi helposti yrittää jotain hölmöä.

Keittiön seinustalla oli matala ovi, jota kohti miehet poikia kuljettivat. Kun se avattiin, Zdain arvasi reitin vievän kellariin. Sitten Toma saapuikin keittiöön lyhty kädessään ja komensi miehet oviaukosta pimeyteen.

Zdain puolittain käveli, puolittain hänet raahattiin kymmenkunta porrasaskelmaa alas kellariin. Nenään tulvi niin etova mädän löyhkä, että oli pakko yökätä.

Tila oli yllättävän suuri eikä lyhdyn heikko lepatus riittänyt valaisemaan sitä kokonaan. Parille hyllylle oli aseteltu purnukoita ja pulloja. Lattialla lojui säkkejä, joissa saattoi olla hiiliä tai perunoita. Lemu puski sieraimiin tukahduttavasti, mutta sen lähdettä ei pystynyt päättelemään.

Perimmäisellä seinustalla oli rautaisin kalterein rajattu alue. Sitä kohti miehet kiskoivat poikia ja paiskasivat heidät lopulta kovalla voimalla kalterihäkin sisälle. Zdain tömähti päin seinää ja Josel päin Zdainia.

Siinä samassa heidän takanaan kuului kalahdus, kun toinen miehistä jysäytti kalterioven kiinni. Toma kilisteli hetken avainnippuaan. Pian hän löysi oikean avaimen ja pyöräytti sitä lukossa.

"Miten kauan me joudutaan olemaan täällä?" Josel huusi.

Toma valaisi lyhdyllään selliä ja tuhahti pilkallisesti. "Kunnes teistä on meille jotain hyötyä. Sen jälkeen...toivoisin teinä nopeaa kuolemaa. Hän nauttii uhriensa kanssa leikkimisestä ennen kuin - tai sittenpä näette."

Miehet tömistelivät portaat ylös. Kun Toma kääntyi viimeisenä lähteäkseen, lyhdyn valo heilahti sellistä vasemmalla olevaan nurkkaan. Zdain oli näkevinään jotain seinään ripustettuna, muttei ehtinyt saada tarkemmin selvää, kun valo etääntyi jo kohti portaita. Hetken aikaa palvelijan askeleet laahasivat portaita, mutta sitten ovi ylhäällä pamahti kiinni ja he olivat kahden pimeässä.

Heti Toman mentyä Josel ryntäsi kalteriovea päin ja kolisutti sitä kaikin voimin - tuloksetta, ovi pysyi tiukasti lukittuna. Poika päästi pari turhautunutta kirousta, kääntyi äkkinäisesti ja törmäsi heti Zdainin.

"Älä töni", Zdain sanoi.

"Eihän täällä mahdu edes liikkumaan", Josel sanoi ärtyneesti.

Se oli totta. Tilaa oli tuskin nimeksikään, vain sen verran että he juuri ja juuri mahtuisivat makuulle vieretysten. Tosin Zdainin ei yhtään tehnyt mieli asettua makaamaan kylmyyttä hohkavalle kivilattialle.

Ahtautta ja kylmyyttä pahempaa oli löyhkä. Kauluksen tai hihan nostaminen nenän eteen auttoi vain hetkeksi, sillä pian yököttävä lemu tunkeutui kankaankin läpi.

Zdain ei osannut vastata Joselin kysymykseen sen lähteestä. Jotain saastaista kellarissa täytyi olla, koska viileydestä huolimatta kärpäset tuntuivat viihtyvän siellä. Ne pörräsivät inhottavasti ympärillä pimeydestä piittaamatta.

Hiljalleen silmät tottuivat pimeään. Kellarin katonrajaan sijoitetusta pienestä ikkunasta tihkui valoa tuskin nimeksikään, joko ikkuna oli likainen tai peitetty jollain.

Ikkuna oli kaiken lisäksi niin korkealla, ettei siitä voisi paeta, vaikka sellin oven saisikin jollain ilveellä auki. Avun huutamisen pojat totesivat oitis hyödyttämäksi. Kukaan ulkopuolinen ei kuulisi heidän huutoaan ja toisaalta meteli voisi herättää Martan ja hänen apureittensa huomion.

Josel lysähti kivilattialle istumaan ja hetken yksin seistyään Zdain päätyi samaan ratkaisuun. Hän asettui nojaamaan kaltereihin vinosti Joselia vastapäätä. Lattia oli kova ja viileä, eikä lämpötila kellarissa muutenkaan ollut kuin likimain siedettävä. Zdain pelkäsi pahoin, että heidän tulisi pian kylmä.

Hän katseli Joselin pimeyteen hukkuvaa hahmoa ja pohti ääneen Toman lausahdusta. "Mitä palvelija tarkoitti sillä, että se joku nauttii uhriensa kanssa leikkimiseltä? Siis Martako?"

"Jos se tarkoittaa Martaa, niin olit enemmän kuin oikeassa siitä naisesta."

"Mitä se oikeassa oleminen hyödyttää tässä vaiheessa", Zdain mutisi apeana.

"Eipä mitään, mutta voit ainakin kehuskella, että voitit yhden kerran elämässäsi Josel Sandkanin jossain", Josel sanoi ja naurahti ilottomasti.

"Kenelle minä mitään kehuskelen, jos kuolen tänne."

Josel liikahti lattialla ja yritti selvästi loihtia uhmakkuutta ääneensä. "Minä en ainakaan aio kuolla ja jos se on minusta kiinni, niin et sinäkään."

"Ihailtavaa sankaruutta, Sandkan", Zdain sanoi. Sen jälkeen he vaipuivat mietteisiinsä.

*

Ajan kulumisesta oli vaikea pysyä kärryillä. Olivatko he olleet vankeina kellonkäännöksen vai kaksi, sitä Zdain ei enää tiennyt. Palelsi kovasti ja hän joutui välillä nousemaan venytelläkseen kohmeisia jäseniään.

Kun asiat eivät olisi enää kurjemmin voineet olla, kellarin nurkasta alkoi kuulua rapinaa. He kuulostelivat mykkinä ääntä jonkin aikaa, kunnes Josel henkäisi inhoten: "Rottia."

Ne olivat nähtävästi pelästyneet äkillistä ihmispaljoutta kellarissa, mutta uskaltautuneet pimeyden turvin taas esiin koloistaan.

Zdainia puistatti, hän oli aina inhonnut rottia, mutta nyt hän melkein toivoi, että olisi voinut nähdä ne. Jatkuvasti ympärillä voimistuva rapina oikein raapi tärykalvoja. Pienet eläimet olivat selvästi löytäneet kellarista syötävää, sillä äänistä päätellen niitä oli paljon.

Rotat tulivat yhä rohkeammiksi. Yksi niistä vipelsi vankikopin läpi, mikä sai Zdainin ponnahtamaan kauhistuneena pystyyn. Kerrankin Josel jätti ivapuheet lausumatta.

Muutoin he puhuivat silloin tällöin lauseen tai pari toisilleen. Zdain värisi kylmyydestä. Hampaat löivät loukkoa, mutta hän ei jaksanut nousta ylös verryttelemään.

Silloin Josel kysyi pimeydestä: "Onko kylmä?"

"On", Zdain sai sanottua surkeana.

"Tule tänne viereen. Niin pysytään paremmin lämpiminä", Josel kehotti, eikä pimeys pystynyt peittämään pojan kiusaantuneisuutta.

Hiljaisen kiitollisena Zdain vaihtoi puolta Joselin viereen. Ensiksi heidän kyynärpäänsä vain hipaisivat toisiaan. Mitään sanomatta Josel kuitenkin liikahti lähemmäksi, aivan kiinni.

Zdain veti polvet rintaansa vasten ja risti kädet syliinsä. Rotat rapistelivat jossain lähellä ja huoneessa haisi edelleen yhtä ällöttävästi, mutta Joselista virtaava lämpö auttoi. Olo ei ollut mukava muttei yhtä kamala kuin äsken.

Rauhattomina ja pelokkainakin pyöriviä ajatuksia ei mikään tyynnyttänyt. Mitä Marta oli tavoitellut tungettelevine uteluineen Sinisestä Kuusta, Varjon Rististä - vähän kaikesta? Oliko talon emäntä aikeissa myydä vankinsa Isendar Varganille? Vai kävikö hän Sinisen Kuun salaisuuksilla kauppaa? Liian paljon kysymyksiä eikä yhtään vastausta.

Kun Josel päästi kohta pitkän ja uneliaan haukotuksen, Zdain ei vetäytynyt kauemmas. Eikä hän hievahtanut silloinkaan, kun Joselin pää nuukahti Zdainin omaa olkapäätä vasten.

Kalteri painoi kovana takaraivoa ja asento oli muutenkin epämukava, mutta kellarin pimeydessä tuntui turvalliselta istua toisen ihmisen kyljessä. Vaikka se toinen sattui olemaan Josel Sandkan. Katkera ajatus muistutti Zdainia siitä, ettei hän tämän parempaakaan läheisyyttä päässyt kokemaan. Ei varsinkaan omien vanhempien taholta.

Rotat elämöivät edelleen kellarissa. Niiden pienten jalkojen rapina ja hiljaiset vingahdukset särähtelivät Zdainin korvissa taas hyvin epämiellyttävinä. Ainoa keino oli keskittyä Joselin rauhalliseen hengitykseen ja vartalon lämpöön.

Vaikka Josel olikin Josel kaikkine vikoineen, Zdain tunsi sillä hetkellä outoa hellyyttä matkakumppaniaan kohtaan. Hän kosketti varovaisesti nukkuvan pojan kättä. Se oli kylmä, joten hetken aikaa Zdain leikitteli ajatuksella pitää Joselin kädestä pidempään kiinni.

Alan tulla hulluksi täällä, Zdain arveli itsestään. Miksi hän yleensä suostui toimimaan tyynynä Sandkanin kaltaiselle ilkimykselle? Kaipa pimeässä ja rottien valtaamassa kellarissa pahimpaan vihamieheensäkin suhtautui kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tai ei Joselia voinut varsinaisesti vihamieheksi kutsua. He kaksi eivät vain tulleet toimeen keskenään - siinäpä se. Kultatukka ei todellakaan ollut helppo ihminen, eikä Zdain myöntynyt hyppimään toisen oikkujen mukaan. Nykyisestä tilanteesta he eivät kuitenkaan voineet selvitä ilman yhteisymmärrystä. Siksi Zdain toivoi, että Josel tajuaisi edes tämän kerran olla pahentamatta riitelyllä asioiden tilaa.

*

Kun Josel viimein heräsi, Zdain oli melkein hermoraunio rottien takia. Useampi niistä oli pujahtanut kalterien välistä häkkiin ja kaikkein rohkein oli jopa kipittänyt heidän jalkojensa päältä. Hän oli saanut taistella tosissaan, ettei olisi kiljunut ääneen.

Josel nosti päänsä Zdainin olkapäältä ja suoristi selkäänsä. He ottivat kiireesti etäisyyttä ja esittivät kuin yhteisestä sopimuksesta, etteivät olleet ikinä toistensa kainalossa maanneet.

"Ai, heräsit?" Zdain kysäisi jotain sanoakseen ja hieroi samalla käsivarttaan, joka oli puutunut Joselin nojaamisesta.

"Eikös se siltä näytä? Olet ihailtavan terävä...", Josel sanoi haukotellen.

Zdain kuvitteli tutun virnistyksen pojan kasvoille. Kyllästyneenä hän napautti: "'Näytä?' Ei täällä mitään näy."

"Näkyypä! Katso nyt ympärillesi, täällä on vähän valoisampaa."

Se oli totta. Zdain saattoi erottaa omat jalkansa ja kun hän kääntyi, Joselin kasvonpiirteetkin näkyivät hämärästi. Hän oli ollut niin keskittynyt rottien vahtaamiseen, ettei ollut huomannut, miten pieni ikkuna päästi aavistuksen verran enemmän valoa kellariin. Ulkona oli siis päivä tai ainakin aamu.

"Missähän täällä voi helpottaa oloa?" Josel jatkoi.

"Sama minulle, kunhan se ei valu tänne selliin", Zdain vastasi. Omaakin rakkoa pakotti.

Josel päätyi hoitamaan asiansa takaseinän kalterien välistä, sillä lattia vietti siellä alaspäin heidän makuupaikastaan. Hänen lorotellessaan Zdain antoi katseensa kiertää kellarissa. Ihan perimmäisessä nurkassa oli jotain, johon hän oli kiinnittänyt huomiota jo tullessaan kellariin. Nurkassa seinällä riippui möykky. Zdain pinnisteli nähdäkseen paremmin ja vinkkasi Joselia katsomaan myös.

"Se on ikään kuin kiinnitetty seinään...", Josel sanoi.

"Rotat ovat sen kimpussa", Zdain havaitsi.

"Silloin sen on oltava jotain syötävää."

He olivat hetken hiljaa. Sitten Zdain ymmärsi, mitä seinältä riippuva mytty muistutti.

"Ihminen!" hän huudahti. Puistatus kulki koko ruumiin läpi. Kuvotti ja karmaisi samalla kertaa.

"Siitä tämä löyhkä", Josel sanoi tukahtuneella äänellä.

Jos paikka kerran oli vankila, niin rottien ja kärpästen ruoaksi jätetty raato saattoi hyvinkin olla Martan edellinen vanki. Sillä hetkellä Zdain oli kiitollinen, ettei kellari ollut valaistu.

Ennen kuin hän ennätti miettiä asiaa enempää, Josel henkäisi kiivaasti ja hyppäsi äkkiarvaamatta pystyyn. Hän syöksyi kaltereita vasten ja parkaisi sydäntä särkevällä äänellä: "Isä!"

Poika hakkasi nyrkkejään kaltereita vasten ja valitti epäselvästi.

Kauhu kahmaisi Zdainia, ajatus Andreuz Sandkanista murhattuna ja rottien syömänä oli hirvittävä. Hän nousi pystyyn ja laski kätensä hiljaa nyyhkyttävän Joselin harteille.

Tämä kuitenkin ravisti käden pois ja ärähti: "Älä koske minuun!"

Zdain huokaisi ja istuutui uudelleen. Josel nojasi pitkään kaltereihin, kunnes viimein istuutui sellin nurkkaan, mahdollisimman kauas vankitoveristaan. Arvatenkin poika itki, vaikka yrittikin tukahduttaa nyyhkäyksensä Zdainilta.

Näin jatkui jonkin aikaa. Viimein Zdain kysyi mahdollisimman lempeällä äänellä: "Oletko varma, että se on sinun isäsi? En minä ainakaan näe tarpeeksi hyvin täällä pimeässä." Se oli totta, oli liian pimeää, jotta ruumista olisi voinut tunnistaa ulkonäöstä keneksikään tutuksi.

"Kuka muukaan! Isän piti olla täällä meitä vastassa", Josel mumisi ja niiskaisi perään.

Zdain myönsi asian olevan niin, mutta sanoi, että ruumishan voisi olla kuka tahansa Martan vihamies. Ei Joselin kannattaisi vetää tuollaista johtopäätöstä noin hätäisesti. Sitä paitsi Marta oli kysellyt hyvin kiinnostuneena Andreuz Sandkanin olinpaikasta, hän yritti vakuuttaa.

"Hän valehteli, ja helppohan sinun on sanoa, kun omat vanhempasi hörppivät tällä hetkellä teetä jossain takkatulen ääressä", Josel sanoi.

Zdain vetäisi syvään henkeä ja koetti olla suuttumatta. Jos rottien kalvama vainaja todellakin oli Andreuz Sandkan, hänellä ei olisi oikeutta kiukustua Joselille. Siinä tapauksessa Josel olisi menettänyt molemmat vanhempansa.

*

Aika kului, eikä kellari enää muuttunut valoisammaksi. Pikemminkin huone alkoi hitaasti hiipien synketä uudelleen. Se tarkoitti, että keskipäivä oli vaihtunut iltapäiväksi tai että aurinko oli mennyt pilviharson taakse. Oli vaikea enää pysyä kärryillä ajankulusta. Niin tai näin, Zdain oli kiitollinen, ettei heidän tarvinnut nähdä kellarin ruumista kunnolla ja tunnistaa sitä varmuudella Andreuz Sandkaniksi.

Josel oli hiljalleen siirtynyt takaisin paikalleen Zdainin viereen, vaikkakin varoi koskettamasta. Vaalea poika ei ollut hisahtanutkaan heidän viimeisen keskustelunsa jälkeen, vaan tuijotti umpimielisenä lattiaa polvet koukussa ja pää käsiin nojaten.

Zdain lupasi mielessään, että jos hän ikinä selviäisi kellarista, hän järjestäisi Joselin asiat niin hyvin kuin taitaisi. Vaikka Josel ei tietenkään apua haluaisi ja kaikkein vähiten Zdainilta. Tosin mikään ei viitannut siihen, että he voisivat selvitä Martan vankeudesta elävinä. Haiseva ruumis nurkassa todisti siitä, miten talon emäntä vankejaan kohteli.

*