21. luku

Zdain
Valokiila halkaisi pimeyden, kun ovi portaiden yläpäässä avautui. Rotat vilistivät koloihinsa pakoon ja myös Zdain ja Josel kavahtivat pystyyn. Lyhdyn valo pisteli hämärään tottuneita silmiä ja askelten kopina saatteli vieraat kellariin - Martan ja jonkun toisen.

Martalla oli seuranaan lyhtyä pitelevä mies, jota Zdain ei ollut ennen nähnyt. Tuntematon oli laiha ja kumaraselkäinen käppänä, jonka hengitys vinkui ikävästi. Tukka roikkui rasvaisena, kasvot kukkivat näppylöitä, nenä oli käyrä kuin ongenkoukku ja aivan liian lähellä toisiaan tuikki kaksi pientä siansilmää. Zdain päätti siltä seisomalta inhota miestä.

Käppänä kohotti lyhtyään ja valaisi selliä. "Mutta, mutta, Teidän mahtava korkeutenne. Mitkäs kaksi kullannuppua olettekaan löytänyt", mies narisi ja hönki lauseen lopuksi pitkään hengitys vingahdellen. Avatessaan suunsa hän paljasti rikkonaiset rivit keltamustiksi mädäntyneitä hampaita.

Zdain kavahti vaistomaisesti taaksepäin.

Se sai miehen hönkäilemään ja vinkumaan tavalla, joka muistutti hyvin etäisesti naurua. "Oi, Teidän mahtavuutenne", hän puhutteli Martaa. "Ottaisin tuon ruskeatukkaisen itselleni. Vaaleakin on kaunis, mutta tummempi näyttää pelkäävän enemmän."

Zdainia puistatti, hän ei halunnut olla missään tekemisissä moisen inhotuksen kanssa.

Silloin Marta puhui: "Lurkki, aikasi tulee vasta minun jälkeeni. Siis mikäli vangeista on siinä vaiheessa mitään annettavaa sinulle." Naisen äänestä puuttui tunne.

"Aivan niin, Teidän mahtavuutenne, aivan niin", Lurkiksi kutsuttu mies liehitteli ja hönkäisi jälleen perään.

Josel nykäisi Zdainia hihasta ja vinkkasi katsomaan nurkkaan, sinne missä kellarin vainaja roikkui. Zdain värähti sekä kauhusta että helpotuksesta. Ketjuilla seinään kahlittu kalmo ei mitenkään voinut olla Andreuz Sandkan, sillä Joselin isä oli melko kaljuuntunut, kun taas ruumiilla oli pitkähköt harmaat hiukset.

Siihen Zdainin ilo sitten loppuikin. Kuollutta oli hirvittävä katsella. Liha oli suurimmaksi osaksi syöty pois ja luurankoa peittävät nahanriekaleet olivat nekin rottien järsimät. Oli pakko kääntyä pahoinvoivana toisaalle.

Kun Marta äkkäsi, mihin hänen vankiensa huomio kohdistui, hän viittasi apuriaan valaisemaan paremmin kellarin nurkkaa. "Kas vain, joko olette tutustuneet Martaan?" nainen kysyi hilpeällä äänellä ja nyökkäsi luurankoon päin.

Josel älähti vieressä. Zdainista tuntui kuin ämpärillinen kylmää vettä olisi kaadettu kauluksesta sisään. "Kuka...miksi?" hän sai kysytyksi.

"Voi, kaikki aikanaan, nuoret ystäväiseni", Martana esiintynyt nainen sanoi ja hymyili herttaisesti.

"Mitä sinä haluat meistä?" Josel kysyi vihaisesti.

"Ensi alkuun kaikki tiedot Sinisen Kuun toiminnasta ja päämajasta. Ja tietysti vanhempienne olinpaikat."

"Emme me tiedä mitään."

Sen kuultuaan nainen komensi apuriaan: "Lurkki, hae välineet!"

Niljakas ukonkäppänä kopisteli omituisen innokkaasti portaita yläkertaan jättäen naisen seisomaan lyhdyn kanssa kellariin. Tämä tyytyi tarkkailemaan vankejaan halveksiva ja itsekylläinen ilme kasvoillaan.

Kun Lurkki palasi kantamuksineen, nainen suvaitsi viimein vastata Joselille. "Typerys, ehkä sinä et tiedäkään mitään, mutta olen varma, että käskynhaltijan poika tietää...Lurkki, avaa sellin ovi ja tuo Monteilonin poika tänne."

Lurkki kilisteli avainnippuaan ja pelko tulevasta kouraisi Zdainia.

Kun ovi aukeni, Josel hyökkäsi muitta mutkitta miehen kimppuun. Vale-Marta kiljahti, mutta Lurkki oli nopeampi. Mies kiskaisi jotain esiin kaapunsa kätköistä, sininen valo välähti ja Josel kaatui oudon sähähtävän äänen saattelemana tuskissaan maahan.

"Haluatko samaa pikkuinen, vai tuletko kiltisti?" Lurkki narisi. Hän puristi kädessään outoa, hieman ovenkahvaa muistuttavaa kapinetta.

Zdainin katse siirtyi maassa sätkivään ja tuskaisena voihkivaan Joseliin. Hän päätti totella miehenrumilusta ja käveli kankeasti vankikopista ulos.

Josel jäi yksin haukkomaan henkeä sellin lattialle. Vale-Martan määräyksestä Lurkki ryhtyi kiinnittämään Zdainin toista kättä seinässä riippuvaan ketjuun.

Lurkin puuhaillessa nainen jutteli Zdainille. "Tässä kellarissa säilytettiin kuulemma aikoinaan ruoaksi tarkoitettuja eläimiä, siksi kalteriselli. Marta-parka varmasti nautti tullessaan kahlituksi tänne kuin teuraaksi päätyvä vuohi. No, teuraaksi hän sitten päätyikin."

Nainen hihitti inhottavasti sanoilleen, mutta jatkoi tylymmin. "Se siitä. Aloitetaan. Missä Monteilonin pariskunta ja kirjailija Sandkan ovat nyt?"

"En tiedä", Zdain sanoi lujalla äänellä.

"Väärä vastaus", nainen tokaisi ja nyökkäsi apurilleen.

Lurkki tökkäsi oudolla aseellaan Zdainia reiteen. Sininen valo välähti salamaniskun tavoin, kuului sihahtava ääni ja hetkessä tolkuton kipu kulki läpi koko ruumiin. Zdainiin ei ollut koskaan ennen sattunut niin paljon. Kuola valui leukaa pitkin ja hän huomasi nyyhkyttävänsä.

"Joko muistat paremmin?" nainen tiukkasi.

"En", Zdain pusersi hampaittensa välistä.

"Uudestaan", nainen sanoi, ja Lurkki iski julmalla aseellaan.

Zdain tärisi ja ulvoi tuskissaan, toinen kerta oli vielä pahempi kuin ensimmäinen.

"Joko suostut puhumaan?"

"En tiedä mit..."

Sinertävä valo välähti jälleen ja suunnaton kipu halkaisi Zdainin. Kyyneleet tukkivat silmät ja koko ruumis tutisi kuin horkassa.

"Ehkä kokeilemme keppiä seuraavaksi. Piekse ja kovaa!" nainen käski.

Lurkki nosti puisen kepin päänsä päälle ja valmistautui lyömään.

Ensimmäinen isku sattui kylkeen ja Zdain rääkäisi kivusta. Hän yritti suojella päätään, mutta toinen käsi kahlittuna se oli vaikeaa. Lurkki löi uudestaan, nyt olkapäähän.

Zdain pyöri lattialla ja koetti väistellä iskuja. Hänen ranteensa nirhautui kahletta vasten. Keppi lävähti reiteen, sitten kyynärvarteen, pakaraan ja selkään. Iskuja sateli joka puolelle. Zdain kiljui tuskasta, mutta Lurkki ei lopettanut.

"Jättäkää hänet rauhaan!" Josel huusi sellistä - turhaan.

Piekseminen jatkui ja Zdain vaipui tajunnan rajamaille. Jossain kaukana Josel aneli hänelle armoa ja samaan aikaan keppi osui häneen uudestaan ja uudestaan, mutta Zdain ei tuntenut enää mitään, vaan menetti tajuntansa.

*

Zdain heräsi siihen, että joka paikkaan sattui eikä hän nähnyt juuri mitään. Kellari, keppi, Lurkki...kaikki palasi hetkessä mieleen. Oli kuin hän olisi kulkenut lakanan tavoin mankelin läpi. Hän oli rikki, murskattu kuin kiskovaunun alle jäänyt perunasäkki. Hän koetti liikuttaa itseään, mutta pienikin jalkojen siirtäminen vihlaisi.

"Älä liiku, lepää vain", sanoi ääni aivan läheltä.

Josel. Zdain yritti kääntää päätään - päähän he eivät olleet lyöneet - ja oli erottavinaan Joselin ääriviivat vieressään. Tarkemmin ottaen hän oli Joselin sylissä. Joselin sylissä? Hän olisi voinut nauraa tilanteelle, jollei pelkkä hartioiden liikuttaminen olisi tuonut tuskanparahdusta huulille.

"Missä he ovat?" Zdain sai puristettua ulos.

"Lähtivät, kun olivat heittäneet sinut tänne takaisin", Josel sanoi kuulostaen surkealta. "He sanoivat hakanneensa sinua tarkoituksella kovempaa, koska yritin hyökätä sen miehen kimppuun. Opetukseksi minulle. Anteeksi, Zdain."

Zdain? Josel Sandkan piti häntä sylissä ja kutsui etunimeltä?

"Minä yritin katsoa vammojasi. Ei se oikein pimeässä onnistunut. Olet täynnä ruhjeita, mutta luulen, että verta vuotaa vain ranteesta. Sidoin sen."

Zdain tunsi kankaan tykyttävän ranteensa ympärillä. "Millä?"

"Revin paidastani", Josel sanoi.

Zdain painoi päänsä takaisin Joselin rintaa vasten ja yritti olla valittamatta ääneen. Kyyneleet valuivat poskille, niin kovasti sattui. Onneksi Josel ei saattanut nähdä sitä. "Se ei ollut sinun isäsi", hän sopersi pimeyteen.

"Ei. Siitä olen kiitollinen."

He olivat jonkin aikaa puhumatta. Utelias kärpänen istahti Zdainin otsalle, mutta hänellä ei ollut voimia pyyhkäistä sitä pois. Zdain tunsi Joselin sydämenlyönnit poskeaan vasten. Jonain muuna ajankohtana, jossain toisessa paikassa, hän olisi nauttinut olosta toisen ihmisen sylissä.

Onneksi Josel päätti jatkaa keskustelua, mikä vei hetkeksi Zdainin ajatukset pois kivusta. "Jos se hullu nainen puhui totta, niin ruumis todellakin on Marta. Se selittäisi paljon. Mutta keitä meidän vangitsijat sitten ovat? Nainen oli kiinnostunut Sinisestä Kuusta. Se viittaisi Varjon Ristiin. Mutta kai tiedät, että on jotain pahempaakin kuin Varjon Risti."

"Tarkoitat langenneita."

"Niin. Isä väitti, että heitä on kaikkialla", Josel sanoi.

Zdain karisteli hetken kurkkuaan ja puhui sitten: "Kyllä varmaan: torimyyjinä, vaunukuskeina, virkamiehinä, jopa opettajina sinun koulussasi."

Josel oli tovin vaiti, kunnes kysyi: "Paljonko sinä tiedät kaikesta...langenneista ja Sinisestä Kuusta?"

"Enpä kovastikaan", Zdain vastasi ja irvisti nostaessaan kättään parempaan asentoon. "Minulle kerrottiin vain sen verran, että osaisin tunnistaa vaaran. Vaikka eihän langenneista tiedetä paljoakaan. Ei sitä, keneltä he ottavat käskyjä, ja mikä heidän lopullinen tavoitteensa on. Tuhota Sininen Kuu kai ensiksi, mutta mitä sen jälkeen?"

Puhuminen teki kipeää ja puuskittainen yskä pakotti Zdainin vaikenemaan. Eikä kannattanut liikoja pölistä Sinisestä Kuusta, sillä Martan ääntä kantavat hormit saattoivat ulottua myös kellariin.

Josel taisi tajuta saman, sillä hän jatkoi jutustelua arkipäiväisemmistä aiheista. Siitä, miten hän toivoi olevansa kotona ja mitä aikoisi tehdä ensimmäiseksi, jos vielä joskus pääsisi takaisin Paidokseen. Zdain kuiskasi silloin tällöin vastauksen, mutta muutoin hän tyytyi olemaan paikoillaan ja varomaan liikuttamasta murjottuja jäseniään.

Oli vähäsen helpompi olla. Joselin tasainen pulina ja hänestä hohkaava lämpö rauhoittivat. Kaikista ruhjeistaan huolimatta Zdain tunsi olonsa raukeaksi ja nukahti.

*

Herätys ei ollut ollenkaan miellyttävä. Zdainia palelsi hirmuisesti, suuta kuivasi ja Lurkin iskujen jättämät jäljet jomottivat kivuliaina. Kellarissa oli pimeää, joten täytyi olla yhä yö. Hän oli tuskin nukkunut kovinkaan kauan, eikä uni ollut virkistänyt lainkaan. Päinvastoin hän tunsi olonsa hyvin huonoksi, ihan kuin kuume olisi nousemassa. Eikä Joselkaan pidellyt enää hänestä kiinni.

Zdain haroi pimeässä kädellään ja tapasi toisen pojan läheltä nuokkumasta. Kosketus havahdutti Joselin hereille ja hän mutisi jotain epäselvää. Zdain kuiskasi anteeksipyynnön siitä, että oli herättänyt toisen.

Koska Josel ei kuitenkaan vaikuttanut vihaiselta, Zdain rohkaistui ja raahasi itsensä tämän kylkeen kiinni. Siinä he sitten istuivat, vieretysten kolkossa kellarissa. Zdainiin sattui ja häntä palelsi, mutta kurjuutta ei sentään tarvinnut kestää yksin.

He istuivat kylki kyljessä hiljaisina. Kumpikaan ei enää jaksanut toistella ääneen sitä, miten epätoivoinen tilanne oli. Myöskään nälästä tai janosta marisemisesta ei ollut mitään hyötyä. Aika mateli eteenpäin ja hiljalleen pahin pimeys kellarissa väistyi jälleen.

Olo tuntui entistä heikommalta ja Zdain koetti vaivihkaa otsaansa. Sitä melkein poltteli. Ei hyödyttänyt mainita Joselille asiasta, koska sille ei voinut tehdä yhtikäs mitään. Niinpä Zdain ainoastaan kyyhötti paikallaan ja koetti parhaansa mukaan olla vapisematta kylmästä.

Sitten aivan yhtäkkiä, kun taju kuluneesta ajasta oli taas täysin hämärtynyt, ovi kirskahti portaikon yläpäässä. Väkisin Zdainin vatsassa muljahti pelko; jatkuisiko hakkaaminen nyt jo? Vai oliko Martaa esittänyt nainen todennut heidät hyödyttömiksi ja päättänyt suorittaa murhatyönsä loppuun?

Zdain puri hammasta. Hän ei näyttäisi pelkoaan kiduttajilleen. Käskynhaltijan poika ei kuollut kuin rääkyvä pikkulapsi. Ja siltikin hän oli parkaista ääneen jo pelkästään oikaistessaan selkänsä, kun hän siirtyi hätäisesti pois Joselin kainalosta.

Lyhty häikäisi taas, mutta Zdain saattoi huomata, että kellariin ei astunut tällä kertaa vale-Marta eikä Lurkki, vaan pelkkä Toma.

Palvelija raahasi jotain perässään portaita alas kovan kolinan saattelemana. Jotain elävää, joka inisi surkeasti tömähdellessään ja kalahdellessaan raput alas.

"Saatte seuraa", Toma kähisi ja retuutti uhrinsa kalterihäkin viereen. Kellarin uusi vanki oli hyvin pieni.

Lapsi! Zdain tunsi vihaa ja sääliä samaan aikaan. Eikö edes lapset voisi jättää tämän hirveyden ulkopuolelle?

"Missä se kahle...", mies mutisi ja löysi sitten etsimänsä riippumasta lapsen käsivarresta. Toma reuhtoi rautaista ketjua ja kiinnitti sen yhteen häkin kaltereista. Avain kääntyi ja lukko naksahti kiinni.

"Pikku peto pärjää häkin ulkopuolellakin. Ehkäpä se saa muutaman rotan kiinni. Tai sitten rotat syövät sen", Toma jutteli itsekseen.

Zdain ja Josel olivat seuranneet tilannetta hiljaisina sellin lattialla istuen. Silloin Toman lyhty heilahti ja valaisi hetkeksi tulokkaan tummat kasvot. Pieni vanki ei ollut ihmislapsi.

"Maahinen!" Josel henkäisi ensimmäisenä.

"Terävää päättelyä. Lurkki toi tämän lahjana taloon. Oli ostanut sen torilta joltain orjakauppiaalta. Hyödytön elukka, mutta viihdyttää vielä emäntää." Toma naurahti ja valaisi maahista, jonka valkoinen hiuspehko oli veren tahrima. Piesty pikku olento makasi sykkyränä kasvot vasten lattiaa. Toma nousi lähteäkseen.

"Voitaisiinko me saada vettä?" Josel kysyi niin kohteliaasti kuin taisi.

"Vettä? Tehän kuolette kuitenkin. Nääntykää janoon, se on paljon helpompi tapa kuin kuolla hänen käsittelyssään."

Niine hyvineen Toma ja lyhdyn valo etääntyivät portaisiin. Ovi kellariin sulkeutui miehen jäljessä ja vangit olivat taas pimeydessä - nyt kolmistaan.

Kuolemmeko me tänne, Zdain kysyi itseltään. Häntä sattui joka puolelle vartaloa, jano korvensi kurkkua ja epätoivo valtasi lisää alaa mielessä.

"Maahisen täytyy olla sama kuin torilla", Josel kuiskasi yllättävän kiihkeästi ja ponkaisi pystyyn.

Zdain jäi vilusta hytisten nojaamaan kaltereihin. Selkää ja jalkoja särki pahasti, mutta hän päätti olla valittamatta. Jotain sanoakseen hän kysyi: "Elääköhän se enää?" tarkoittaen edessään pimeydessä makaavaa maahista­­ - tai mikä se sitten olikaan. Vain häivähdys valkoista hiuspehkoa kertoi, että olento todella oli kellarissa, ääntä maahinen ei enää päästänyt.

"Tietysti elää!" Josel vastasi hieman liian kovaa ja närkästyneesti.

Zdain muisti, miten kiivaasti hänen matkatoverinsa oli suhtautunut maahiseen jo markkinoilla. Ihan kuin pikkuisten, hätää kärsivien luontokappaleiden hoivaaminen olisi ollut Joselille elämäntehtävä.

Pikkuisten olentojen - ei Zdain Monteilonin kokoisten. Jostain syystä ajatus kaihersi ikävästi. Zdain seurasi happamana, miten Josel hapuili pimeässä kohti maahista. Hän itse oli liian väsynyt ja kipeä jaksaakseen intoilla samalla tavalla.

Josel oli työntänyt kätensä kalterien läpi ja ravisteli kalteriin kiinnitettyä ketjua, jonka toinen pää kahlitsi maahisen jalan. "Hei, herää", Josel yritti.

Maahinen ei vastannut. Se ei liikahtanut tai äännähtänyt vaikka Josel miten maanitteli, kutsui ja kalisutti kettinkiä. Lopulta hän väsyi ja peruutti turhautuneena paikalleen sellitoverinsa viereen.

Zdain ei uskaltanut uudistaa epäilystään siitä, pihisikö olennossa henkeä. Sen sijaan hän sanoi: "Mitä ihmettä vale-Marta ja muut maahisesta haluavat? Jos siis sellaisia on olemassa. En lähtisi uskomaan yhtä orjakauppiasta. Sitä paitsi..."

"Minä uskon", Josel keskeytti. "Isän kirjoissakin kerrotaan maahisista, että heillä on hyvin vanha kulttuuri ja paljon tietämystä. Sellaista, jollaisesta ihmiskunta saa vain unelmoida."

"Trubaduuri-Kharl -kirjoissa? Nehän ovat satua!", Zdain huudahti. Oli mahdotonta pysyä tyynenä, kun Josel oli niin ärsyttävä jankkaamisessaan. "Ja missä se kulttuuri muka sijaitsee? En ole koskaan kuullut yhdestäkään maahisten asuinpaikasta, vaikka kotiopettajani oli hyvin perehtynyt vieraisiin kulttuureihin. En usko mihinkään typeriin maahisiin", Zdain lisäsi.

"Älä sitten usko!" Josel kivahti. "Kotiopettajasi ei varmasti kertonut sinulle myöskään karmioista tai hornansiivistä. Ja kas, me ollaan nähty viikon sisällä kumpiakin."

Zdain päätä särki ja Joselin uppiniskaisuus tuntui typerältä. Silti häntä harmitti myös se, että poika saattoi kaikesta huolimatta olla oikeassa. Karmiotkin olivat vielä muutama päivä sitten kuuluneet lapsellisten satujen joukkoon, eivät tosielämään.

"Ihan sama. Minua ei kiinnosta koko maahinen", Zdain tokaisi sen enempää ajattelematta ja toivoi, että keskustelu oli päättynyt. Joka paikkaan sattui ja Joselin kiihkoilu maahisesta kismitti. Zdain halusi vain levätä ja uneksia, että aika Martan kellarissa olisi pelkkää painajaista, josta hän pian heräisi.

Varomattomat sanat kuitenkin lietsoivat Joselia entistä hurjemmaksi. "Sinua ei kiinnosta mikään muu kuin oma yläluokkainen perseesi. Kalterien tuolla puolen on pahasti hakattu maahinen ja sinä et yhtään välitä hänestä!" Josel rähjäsi.

"On minutkin 'pahasti hakattu'!" Zdain sähähti. Miten Sandkan saattoi olla tuollainen ääliö? Oliko äskeinen huolenpitokin ollut vain pelkkää esitystä? Pettymyksen kyyneleet kostuttivat silmäkulmia, mutta Zdain puristi ne nopeasti pois.

"En minä sitä kiistänyt", Josel sanoi puoliääneen, muttei onnistunut kuulostamaan tarpeeksi sovittelevalta.

"Ihan sama. Olet niin paukapää, ettei hyödytä mitään", Zdain mutisi ja yritti kääntyä kyljelleen. Se sattui niin paljon, että hän palasi voihkaisten entiseen asentoon. Josel pysytteli vaiti paikoillaan.

Alakuloisuus täytti kellarin. Zdainin kurkkua kuivasi yhä pahemmin, vatsa murisi nälkäänsä ja kuume taisi nousta edelleen. Selkäsaunan aiheuttamat ruhjeet olivat nekin kipeitä kuin mitkä. Hän kyhjötti kylmällä lattialla ja kärsi hiljaa.

*

Niin kului varmaan kellonkäännös. Zdain vaihtoi asentoa eikä kyennyt pidättämään pientä parahdusta oikaistessaan särkevät jalkansa.

"Mikset nuku?" kuului Joselin kysymys.

"Mikset itse! Ehken siksi, että minun on kylmä, nälkä, jano ja kaiken lisäksi joka paikkaan sattuu", Zdain vastasi sapekkaasti.

Keskustelu lakastui siihen paikkaan.

Jonkin ajan päästä Josel kysyi arasti: "Auttaisiko, jos tulisin viereesi? Minunkin on kylmä."

Zdain nielaisi ja tukahdutti vihaisen vastauksen. Josel osasi yllättää. Se ei ollut mikään anteeksipyyntö, mutta kuitenkin...Niinpä hän sanoi: "Tule sitten."

Josel siirtyi lattialla Zdainin viereen muttei tullut aivan kiinni.

Pelkuri, Zdain ajatteli ja käpertyi toisen kylkeä vasten. Vaikka Josel olikin raivostuttava, hänen vieressään oli paljon parempi olla. Kipu ei ollut haihtunut mihinkään, mutta läheisyys rauhoitti murjottua kehoa.

Josel ei sanonut mitään, ei esimerkiksi kysynyt vointia - mistä Zdain oli kiitollinen - vaan ainoastaan pysytteli vieressä. Jos kuolen tänne kellariin, en ainakaan kuole yksin, Zdain mietti. Se sai olon tuntumaan hiukkasen paremmalta.

Oliko se hetken mielijohde vai mikä, sitä Zdain ei osannut selittää itselleen, mutta hän tarttui Joselia kädestä. Poika jännittyi ja tovin verran Zdain arveli hänen vetävän kätensä pois. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan tuokion kuluttua Josel rentoutui uudestaan ja puristi sormensa Zdainin käden ympärille.

Kellari oli pimeä, rotat rapistelivat Martan ruumiin kimpussa, maahinen makasi kuolleena kaltereiden toisella puolen ja minä hetkenä hyvänsä Lurkki saattaisi palata keppinsä ja kidutuslaitteensa kanssa. Zdain Monteilon oli kuitenkin ajatuksissaan jossain muualla, sillä hän oli vasta oivaltanut jotain uutta ja mullistavaa, jotain sellaista joka samalla kertaa kiehtoi ja kauhistutti häntä.

*