22. luku

"Te dimalit väitätte orjakauppaa rikolliseksi toiminnaksi. Me etelänmaalaiset kutsumme sitä valtioita koossa pitäväksi voimaksi.

Kuka muuten korjaisi sadon paahteisilta pelloiltamme? Kuka nakuttaisi katukivet paikoilleen, perkaisi kalansaaliit ja ahertaisi kaivostunneleissa? Tai viihdyttäisi ylimyksiä porttoloissa? Me vapaat kansalaisetko? Älkää kuvitelko.

Saadda, Qoi-Tenqee ja Mtuul kaatuisivat ilman orjia. Te vuorostanne jäisitte ilman kauppatuotteitamme: taateleita, kaakaota, mausteita, kultaa, norsunluuta. Sitäkö te dimalit haluatte? Tuskin. Siksi suljette silmänne ja annatte orjakaleerien seilata.

Maanmiehillemme järjestely sopii, koska orjat ovat dimaleja - toisinaan myös afamatilaisia ja malkanialaisia. Eihän vapaa etelänmaalainen voisi edes olla orja; pelkkä ajatuskin huvittaa minua suuresti.

Ja onko Andiolin työläisten osa yhtään parempi kuin orjien Etelänmaassa? Noiden teollisuuslaitostenne harmaitten raatajien ja tuhansien maatyöläisten osa. Uskallan epäillä. Usein vapauskin on suhteellista."

- Saaddan konventin vanhimman kirje Andiolin keisarikunnan lähettiläälle, päiväämätön

Jolanda
Ipalos, Andiolin keisarikunta

"Miten julkeat tuoda miehen tänne vasta nyt!" Jolanda Vargan huusi ja nykäisi korpinmustaa palmikkoaan niin että sattui. Jolanda ei ollut tottunut siihen, ettei hänen käskyjään noudatettu säntillisesti. Kotona palvelijat olivat vaikka hyppineet tasajalkaa, jos hän oli sellaista päättänyt määrätä. Asioiden kuului mennä hänen tahtonsa mukaisesti. Aina ja kaikkialla.

Valitettavasti Ipaloksen Varjon Risti ei tuntunut millään tajuavan, että Jolandalla oli ylin käskyvalta kaupungissa. Täkäläiset olivat pitäneet häntä ensi alkuun pelkkänä tyttönä isän antamasta käskykirjeestä huolimatta. No, sen jälkeen kun hän oli myynyt pari pahinta niskuroijaa Vaahtovirtaa etelään matkaavalle orjakauppiaalle, tilanne oli muuttunut parempaan suuntaan.

Mutta nyt taas! Hän oli antanut käskyn heti saapumisensa jälkeen ja korostanut sen tärkeyttä. Ja siitäkin huolimatta oli kestänyt vuorokauden, ennen kuin mies oli saatu hänen eteensä. Jos hän tällaisen hidastelun seurauksena epäonnistuisi tavoitteessaan, orjakauppiaat saisivat varmasti lisää kauppatavaraa.

"Neiti Vargan, toin hänet tänne heti, kun sain tiedon asiasta. Prokuraattori, joka tavallisesti ottaa vastaan miehen ilmoitukset oli kaupungin ulkopuolella...no, tekemässä järjestelyjä suurta hanketta varten, joten..."

Jolanda viittasi komendanttia vaikenemaan. "Riittää. Selvitän, onko asia kuten sanot ja jos ei ole, tiedät seuraukset. Voit poistua."

Komendantti poistui hännystellen ja epäonnistui yrittäessään kätkeä pelon kasvoiltaan. Näky teki Jolandan tyytyväiseksi, hän oli pienestä pitäen saanut seurata vierestä isänsä tapaa käsitellä alaisia. Oppi oli mennyt perille.

Jolanda käänsi katseensa lihavaan mieheen, joka oli vaieten todistanut äskeistä sananvaihtoa. Mies pyyhkäisi tahraisella paidanhihalla hikoilevaa otsaansa ja katsoi kaikkialle muualle paitsi Jolandaan päin. Raakalaismaisesta ulkomuodostaan päätellen ihramaha saattoi olla keittiössään varsinainen hirmuhallitsija, mutta täällä Varjon Ristin valtasalissa hän tutisi kuin vanha mummo joutuessaan kohtaamaan itseään huomattavasti korkea-arvoisempia varjossa kulkijoita.

"Mikä sinun nimesi on?" Jolanda kysyi tarkoituksellisen kylmällä äänellä.

"Spodd...hyvä neiti Vargan, olkaa niin ystävällinen. Minä en hidastellut. Tulin heti kertomaan tänne, kun..."

"Vaiti! Kysyin ainoastaan nimeäsi."

Mies oli yhtä tyhmä kuin rumakin. Jolanda mietti miltä tuntuisi pistellä tikarilla tämän möhömahaa ja katsella kuinka veri suihkuaisi lattialle. Yleisesti ottaen rumat ja eritoten lihavat ihmiset inhottivat Jolandaa. Miten joku saattoi päästää itsensä tuollaiseen kuntoon? No, räkäisen kapakan työntekijältä ei kai voinut enempää odottaakaan. Jolanda tukahdutti halunsa sylkäistä miehen suuntaan.

"Olen kuullut jo tietosi, sinun ei tarvitse toistaa niitä. Sen sijaan haluan kuulla, oletko ehdottoman varma tiedoistasi. Vielä tässä vaiheessa voit perua puheesi eikä sinulle koidu mitään ikävyyksiä", Jolanda valehteli. Hän heittäisi miehen palatsin alla olevista tyrmistä kolkoimpaan, mikäli tämä rupeaisi perumaan puheitaan. Edes orjakauppiaat eivät huolisi tuollaista oksetusta.

"Neiti kallis, puhun niin kuin alaiseni on minulle kertonut", kokki änkytti.

Jolanda ei enää muistanut hänen nimeään. "Pysyt siis tarinassasi. Voit mennä. Tässä korvaus vaivoistasi. Varjon Risti palkitsee aina luottamuksensa arvoiset."

Hän heitti miestä kukkarolla, jota tämä ei tietenkään saanut ilmasta kiinni. Jolanda katseli halveksuen, kuin mies rääpi lattialle kierineitä kolikoita taskuihinsa. Nyt miehen kasvoilta paistoi äskeisen pelon sijasta ahneus.

Jolanda tuhahti, häntä itseään ei raha ollut koskaan kiinnostanut. Hän oli aina saanut haluamansa muutenkin. Mammonan tavoittelu kertoi ainoastaan moukkamaisuudesta ja alhaisesta sivistyksestä. Hän ja hänen isänsä suuntasivat tavoitteensa paljon korkeammalle, ja silloin kun muut keskittyivät kullan kahmimiseen, Varganit korjasivat parhaan sadon.

Valta oli ainut tavoittelemisen arvoinen asia Isendar Varganin mielestä ja Jolanda jakoi osapuilleen isänsä näkemyksen. Oli ainoastaan yksi asia, jota Jolanda halusi vallan lisäksi maailmassa: Josel Sandkan.

Kun vartijat olivat saattaneet lihavan kokin pois salista, Jolanda kutsui komendantin uudelleen sisään. "Keskitätte kaikki suuresta hankkeesta liikenevät joukot Kauppiaiden kortteliin. Huomiota herättämättä. Salamiehet kyselkööt ja tonkikoot jokaisen kolon. Kaksi poikaa ei voi kadota kenenkään huomaamatta."

"Neiti, parhaat salamiehemme tutkivat jo Kauppiaiden korttelia. Saatte olla varma, että tuloksia saapuu pian."

Komendantti puhui itsevarmasti, miesparka oli toipunut liian nopeasti äskeisestä hiillostuksesta. No, Jolandan oli aika karistaa turhat kuvitelmat tämän mielestä.

"Hienoa. Olet palvellut hyvin Varjon Ristiä. Kun tuot pojat vahingoittumattomina eteeni, hankin sinulle ylennyksen ja suurehkon maa-alueen kartanoineen. Jos taas epäonnistut, pidän huolen siitä, että sinä ja vaimosi poistutte Ipaloksesta seuraavan orjakaleerin mukana."

Jolanda katseli tyytyväisenä, miten itsevarmuus valahti miehen kasvoilta ja tämä pyysi änkyttäen lupaa poistua.

Komendantin mainitsema suuri hanke oli tietysti Ipaloksen käskynhaltijan kukistaminen. Jolanda tiesi sen onnistumisen olevan hänen isälleen kaikki kaikessa, mutta häntä itseään asia ei yhtä paljon kiinnostanut. Jolandan ajatukset keskittyivät erääseen kultatukkaiseen nuorukaiseen, jonka kiinnisaaminen oli hänen oma suuri hankkeensa. Käskynhaltijan pojan Jolanda voisi luovuttaa Varjon Ristin johdolle, mutta Joselia hän ei enää milloinkaan päästäisi näkyvistä.

*

Franz
Jalat tuntuivat jäykiltä monen vankikopissa vietetyn päivän jälkeen, ja Franz joutui tuon tuosta kiirehtimään askeliaan pysyäkseen vikkeläliikkeisen miehen kannoilla. Takaisin selliin hän ei halunnut, joten pelkkä ajatus takaa-ajoon ryhtyneistä varjon vartijoista kannusti siirtämään kankeita koipia eteenpäin.

Sellikäytävältä alas pimeyteen johtaneet portaat olivat päättyneet pian ja jatkuneet kapeana alaspäin viettävänä käytävänä. Mies oli napannut portaiden yläpäästä viimeisen palavan soihdun ja kulkenut se kädessään käytävän säkkipimeyteen.

Franz kuuli, miten vesipisarat tipahtelivat ympärillä ja nenä haistoi tunkkaisen maanalaisen maailman. Hän oli ahtaassa ja pimeässä käytävässä matkalla kohti tuntematonta määränpäätä vain muukalainen seuranaan. Siltikään hän ei osannut pelätä. Ehkä miehen rennolla olemuksella oli jotain tekemistä asian kanssa.

Käytävä ei ollut alun jälkeen haarautunut kertaakaan, eikä kulkusuuntaa tarvinnut miettiä kummemmin. Maan sisällä kulkeva tunneli oli korkea ja he pystyivät kävelemään selkä suorassa. Mies harppoi eteenpäin myssyn koristama pää keikkuen ja hyräili kulkiessaan jotain värssyä.

Franz yritti tavoittaa melodiaa, muttei päässyt siitä jyvälle. Sävel oli liian kinkkinen mukana seurattavaksi, joten hän luovutti ja keskittynyt ainoastaan kuuntelemaan. Miehen tasaisessa hyräilyssä oli jotain kumman rauhoittavaa, ihan kuin se olisikin tarkoitettu pelkoa karkottamaan.

Vaikkei yksi pimeä tunneli saanut Franzia säikkymään, hän oli silti tyytyväinen, kun käytävä rupesi lopulta viettämään ylöspäin. Tai siltä ainakin tuntui. Pelkässä soihdunvalossa maanpinnan nousujen ja laskujen hahmottaminen oli vaikeaa.

Ehkä neljänneskäännöksen ajan polku jyrkkeni ylämäeksi ja tunneli madaltui niin, että he joutuivat kulkemaan kumarassa. Aluksi valo oli vain hentoinen kajastus soihdun liekin ympäröimän pimeyden rajamailla. Askel askeleelta vaalea pilkahdus kuitenkin valtasi lisää alaa läpitunkemattomalta pimeydeltä. Sitten, aivan äkisti, edessä näkyi tunnelin suuaukko.

Myssypäinen mies ojensi soihdun eteensä kuin keihääksi ja hiljensi käyntinsä hiipimiseksi. Franz ymmärsi noudattaa pelastajansa esimerkkiä ja tassutteli miehen perässä tunnelin suuaukolle niin äänettömästi kuin ikinä kykeni.

Valon ja varjon rajamailla mies pysähtyi ja viittoi Franzia tekemään samoin. Hetken he seisoivat maanalaisen ja ulkopuolisen maailman portilla. Mies kuulosteli, ja Franz siristeli silmiään yrittäen totuttaa ne valoon.

Kotvasen perästä miekkonen vaikutti tyytyväiseltä ja kehotti Franzia astumaan ulos. Silmiään räpytellen poika kiipesi miehen perässä viimeiset askeleenmitat ylöspäin viettävää pengertä ja kapusi ahtaasta suuaukosta ulos päivänvaloon.

Paikka, jossa tunnelin suuaukko sijaitsi, oli Franzille uppo-outo. He olivat tupsahtaneet maan sisältä lehtipuita kasvavaan metsään. Tunnelin uloskäynti oli piilossa louhikkoisen kalliomuodostelman keskellä. Se oli niin vaikeakulkuisessa kohdassa, että saattoi epäillä kovinkaan monen tietävän maanalaisesta käytävästä.

Pitkä kävely ja sitä edeltänyt syömättömyys tuntuivat äkkiä jaloissa, ja Franz istahti lähimmälle sammaleen peittämälle lohkareelle. Hänen outo seuralaisensa pälyili ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei mikään uhannut heitä ja ryhtyi sitten asettelemaan risuja ja pensaista riipimiään oksia tunnelin suuaukon suojaksi. Franz katseli miehen puuhastelua sivusta ja tarkasteli samalla tämän ulkoista olemusta.

Kuten jo sellikäytävällä, viikset kiinnittivät ensimmäisenä Franzin huomion. Ne olivat näyttävät olematta silti hullunkuriset, ja sopi hyvin uskoa, että niiden siistimiseen joutui käyttämään kosolti aikaa. Sen sijaan miehen päässä olevaa myssyä Franz piti pöhkönä. Se oli paljastunut päivänvalossa väriltään metsänvihreäksi, eikä Franz muistanut nähneensä vastaavanlaista päähinettä kenelläkään Paidoksen kaduilla.

Myös miehen muu pukeutuminen pisti silmään. Hän oli vetänyt ylleen varsin erikoisesti leikatun, melkein polviin asti ulottuvan tummansinisen takin, jossa oli taskuja ja käänteitä ties kuinka paljon. Takinliepeen alta pilkisti pistomiekan kärki. Selässään hän kantoi pitkänmallista koteloa, joka ei kuitenkaan näyttänyt minkään aseen suojukselta.

Yhtä kaikki, jokin myssypään ulkonäössä ja tavassa liikkua tuntui Franzista omituisen tutulta, aivan kuin hän olisi tavannut tämän joskus aikaisemmin. Mutta missä? Miehen puheessa kuului korostus, jota Franz ei osannut paikantaa. Ainakaan paidoslainen hän ei ollut.

Hänen pohdintansa keskeytyi, sillä mies huikkasi heidän olevan valmiit lähtöön ja kehotti Franzia nousemaan ylös. "Lähtöön? Minne?" Franz kysyi hieman epävarmasti.

Ainoa vastaus oli päännyökkäyksenä annettu kehotus seurata pöheikön keskelle. Franz nousi kiveltään ja rymisteli kalliota alas. Mies taivutti huomaavaisesti lähimpien puiden oksia, jotta ne eivät olisi lävähtäneet Franzin naamalle. Vieläkään hän ei sanonut mitään.

He kävelivät viitisenkymmentä askelta sankassa tiheikössä. Siinä missä Franz katkoi jokaisella askeleella kuivina risahtelevia oksia kenkiensä alle, viiksekäs mies eteni ääneti kuin kissapeto. Hänen täytyy olla kokenut eränkävijä, Franz ajatteli ja yritti kuumeisesti muistaa, missä olisi voinut törmätä mieheen.

Kohta pöheikkö aukeni pieneksi niityksi, jonka keskellä laidunsi kaksi liekaan kiinnitettyä ja valmiiksi satuloitua hevosta: hallavan värinen ja täysin valkoinen.

Mies riensi taputtelemaan eläimiä, jotka tervehtivät häntä hirnahduksilla. Koska molemmat hevoset vaikuttivat hyväluontoisilta, myös Franz uskaltautui lähemmäs.

"Tamma on sinulle", mies sanoi harmaasta hevosesta. "Sen nimi on Valvatti. Minun valkea ratsuni taas on uljas orhi Piparkakku."

Tarttuessaan tamman ohjaksiin Franz pani merkille, että hevosten kantamat satulalaukut suorastaan pullistelivat tavaraa. Kaikki viittasi siihen, että mies oli varustanut ne pitempää matkaa varten. Mutta miten Franz itse liittyi tähän kaikkeen?

Valvatti-tamma hörähti uudelle isännälleen ja yritti hamuta turvallaan Franzin kättä kuin tarkastaakseen, oliko tarjolla jotain makupalaa. Franz silitti rauhoittavasti hevosen kaulaa ja tunsi suuresta eläimestä huokuvan lämmön kämmenensä alla.

Kysymyksiä ropisi päässä kuin sadepisaroita konsanaan. Lopulta Franz ei enää kestänyt olla hiljaa. "Kuka sinä olet? Minne me ollaan menossa?" hän vaati saada tietää.

Miehen vastausta täydensi huvittunut naurahdus. "Myöhemmin, myöhemmin nuori ystäväni. Hörppääpä nyt vettä, jotta jaksat ratsastaa ensimmäiseen pysähdyspaikkaan", hän sanoi ja osoitti suunnan kohti polkua, joka johti niityltä suurempien puiden varjoon.

Franz löysi vesileilin Valvatin satulalaukusta ja otti siitä kiitollisena aimo kulauksen. Mies oli tarjonnut hänelle vettä jo pimeässä tunnelissa, mutta vankeusajan juomattomuus tuntui yhä korventavana janona kurkussa.

Hänen juodessaan mies oli hypännyt Piparkakku-ratsunsa selkään ja istui nyt suoraryhtisenä ja valppaan näköisenä satulassa. Franz ymmärsi, että oli aika lähteä ja nosti kenkänsä jalustimelle.

Ponnistus oli takuulla näyttänyt kömpelöltä, mutta Franz onnitteli itseään päästessään ensi yrittämällä hevosen selkään. Hänen ainoat siihenastiset kokemuksensa ratsastamisesta oli hankittu sekatavarakaupan vuokramuulin selässä eikä vanha vetojuhta totisesti ollut mikään kiituri. Siitä huolimatta hän uskoi pärjäävänsä. Olihan hän sentään Franz Landez, luotu selviytymään.

*

Franz otaksui istuneensa hevosen selässä ainakin kellonkäännöksen. He olivat ratsastaneet ensin hidasta käyntiä metsäpolkua pitkin, koko ajan varoen, etteivät hevoset kompastuisi puiden salakavaliin juurakoihin. Sitten polku oli avautunut kärryjen levyiseksi tieksi, ja myssypäinen mies oli lisännyt vauhtia.

Aivan tarkasti Franz ei ollut pystynyt määrittämään heidän sijaintiaan. Hän tunsi melko heikosti Paidoksen itäpuolella kasvavaa metsää mutta arveli heidän olevan jossain sen kätköissä. Jos näin oli, he olivat kulkeneet maan alla pidemmälle kuin hän oli osannut kuvitella. He olivat nyt hyvän matkaa Paidoksen ulkopuolella, ja mikäli Franz osasi tulkita suunnan taivaalla hehkuvasta auringosta oikein, he matkasivat edelleen poispäin kaupungista.

Koko ratsastuksen aikana mies ei ollut pysähtynyt kertaakaan, ainoastaan välillä hiljentänyt vauhtiaan kuin tehdäkseen huomioita ympäristöstään. Kun he tulivat kärrypolulta sorapäällysteiselle maantielle, mies kannusti valkean oriinsa juoksuun.

He ohittivat useampia taloja ja maanviljelijöiden tiluksia. Nyt Franz oli vakuuttunut, että he ratsastivat Paidoksen itäpuolella sijaitsevien kyläpahasten läpi. Maantie oli liian kapea ja huonosti päällystetty ollakseen suuri Eteläinen kauppareitti. Niinpä heidän täytyi olla koillisen suuntaan johtavalla sivutiellä.

Eikö miehellä ollut aikomustakaan palata Paidokseen? Huoli kouraisi Franzin sydänalaa, mutta hän tukahdutti sen nopeasti. Paidoksessa vaani Varjon Risti, ja mikä tahansa olisi parempaa kuin joutua uudestaan teljetyksi tyrmään.

Vielä kappaleen matkaa ratsastettuaan, mies vetäisi oriinsa suitsista ja viittoi Franzia ratsastamaan vierelle.

"On aika ratsastuksen ja on aika pysähdyksen. Nyt suokaamme itsellemme juoman tilkkanen kera ruoan murenen", viiksiniekka runoili hieman kankeasti ja hyppäsi alas satulasta. "Taluttakaamme uljaat ratsumme syrjään tieltä. Emmehän halaja muiden taivaltajien liikaa kiinnostuvan itsestämme."

Miehen sanoissa oli erikoisesta ilmaisutavasta huolimatta vinha perä. Franz ei todellakaan halunnut joutua ohi ratsastavien varjon vartijoiden ristikuulusteluun. Sana paosta oli tässä vaiheessa taatusti jo kiirinyt, ja etsintäpartioita saattoi hyvinkin olla liikkeellä.

Hän johdatti Valvatin miehen ratsun perässä polkua reunustavan pensaikon keskelle. Hevoset ryhtyivät riipimään puiden lehtiä ravinnokseen, ja Franz rupesi toiveikkaana tonkimaan satulalaukkua. Nälkä oli kova vankeudessa vietettyjen päivien jälkeen.

Käteen tarttui ehdottomasti ruoalta tuoksuva paperikääre. Siitä kuoriutui tummia verimakkaroita, jotka saivat veden kihoamaan kielelle. Välittämättä tarkastaa, olivatko makkarat päässeet pilaantumaan satulalaukun lämmössä, Franz ryhtyi pistelemään niitä poskeensa.

Vasta ahmittuaan koko paketillisen Franz muisti, että hänen matkakumppaninsakin olisi saattanut tahtoa jaolle. Vilkaisu miehen suuntaan paljasti kuitenkin, ettei tätä kiinnostanut sillä hetkellä syöminen. Hän piteli käsissään nokkahuilua ja näppäili sitä ääneti sormia reikien päällä liikutellen kuin olisi harjoitellut jotain melodiaa. Hänen jaloissaan lojui tyhjä kotelo, se jota mies oli kantanut koko matkan selässään. Ja Franz oli luullut kotelon pitävän sisällään vähintäänkin haulikon.

Kumppaninsa tuijotuksen hoksattuaan mies nosti päätään ja hymyili ystävällisesti. "Sääli olla soittoniekka ilman sointia, mutten tohdi lurauttaa yhtään kipaletta, kunnes olemme varjoväen korvien ulottumattomissa", hän sanoi.

Franz hymähti epämääräisesti, koska ei keksinyt tarpeeksi nasevaa vastausta. Olisi varmaankin järkevintä pysytellä omalaatuisen miekkosen matkassa toistaiseksi. Ainahan hän voisi myöhemmin irrottautua tämän seurasta ja valita oman reittinsä.

Mies pujotti nokkahuilun takaisin koteloonsa ja nosti sen selkään entiselle paikalleen. "Kas, ratsaille taas, Franz Landez. Yösijamme odottaa parin peninkulman päässä", hän virkkoi iloisesti ja johdatti Piparkakun takaisin tielle.

Franz seurasi Valvatin selässä, kun ei muutakaan voinut. Kenties hän saisi kaipaamiaan vastauksia tuossa mainitussa yöpymispaikassa.

*

Majatalo oli likaisenharmaa, hieman kallellaan seisova rakennus, jonka ensimmäinen kerros oli kiveä ja toinen puuta. Se nökötti yksinäisenä tien poskessa, kaukana muusta asutuksesta. Franzista paikka ei ollut laisinkaan viehättävä, mutta hänen seuralaisensa oli jo valintansa tehnyt.

He luovuttivat ratsunsa rokonarpisen ja kyttyräselkäisen tallimiehen huomaan ja astuivat päätyovesta sisään taloon, jonka etuseinälle joku oli maalannut tuhruisin kirjaimin sanat Kalpea Kulkuri.

Franz ei ollut juuri käynyt majataloissa, joten hän ei ollut varma, mitä olisi pitänyt odottaa. Majatalon salin seinät oli paneloitu vaalealla puulla, jonka noki ja lika olivat aikoja sitten tuhrineet. Muutenkin nuhjuisuus oli vallitseva piirre, minne tahansa katsoikin. Paikka oli kaukana ensiluokkaisesta eikä edes yrittänyt muuta esittää.

Tummatukkainen tarjoilijatyttö istui korkealla jakkaralla tiskin edessä ja nakkeli ruoantähteitä jaloissaan pyörivälle takkuiselle piskille. Salin pöydissä kökötti tuopit edessään viisi tai kuusi vanhempaa miestä, joiden päät kääntyivät uteliaina tulijoiden suuntaan.

Franz kirosi mielessään, kun hänen seuralaisensa heilautti kättään laajassa kaaressa ja hihkaisi äänekkään tervehdyksen kaikille yhteisesti. Oliko mies hullu vai humalassa? Äsken tiellä he olivat vältelleet huomiota, ja nyt yhtäkkiä piti tiedottaa olemassaolosta jokaiselle kanssakulkijalle.

Tarjoilijatyttö vääntäytyi laiskasti tuolilta, tönäisi koiran tieltään ja huitaisi lanteitaan tavoitelleen ukonrähjän käden napakalla liikkeellä syrjään. Tytön tullessa lähemmäksi Franz totesi hänet puoleensavetäväksi, mikä pani miettimään, mitä hän teki Kalpean Kulkurin tapaisessa kurjassa läävässä.

Tyttö toimitti tarjoilemisen ohella myös ovimiehen virkaa ja kysyi, aikoivatko viiksekäs mies ja Franz yöpyä majatalossa.

"Vain yhden yön sydänkäpyseni, mutta sen ajaksi loihdin majataloosi tunnelman iloisen. Kas pelimanni oon, maan verraton!" mies sanoi ja taputti selässään riippuvaa nokkahuilua.

Kapakkatyttö katsoi miestä toinen kulma koholla ja suipisti täyteläisiä huuliaan. "Ole mikä olet, mutta maksat tasan saman hinnan kuin muutkin. Ja pojan maksat myös", hän sanoi ja mittaili Franzia hetken aikaa katseellaan.

Vai muka pojan! Tyttö oli korkeintaan viisi vuotta vanhempi ja kehtasi pojitella. Franz oikaisi selkäänsä ja nosti kädet uhmakkaasti puuskaan.

Tyttö kohotti taas toista kulmaansa vastustamattomasti, mutta Franz ei mennyt hämilleen. Hän oli maailmanmies ja seikkailija, sellainen, jota yksi kapakkaheitukka ei pystynyt hämmentämään.

Sitten mies puhui jälleen, nyt autuas hymy kasvoillaan. "Killinkini ehkä viet, mutta iltasella soittelen ja laulelen kumminkin."

Tyttö pyöräytti silmiään ja kohtasi Franzin katseen. Poika pudisti päätään vastaukseksi. Mies tosiaan oli kaheli, mutta kieltämättä melko viihdyttävä sellainen.

Mies onki taskustaan pari keisari Saveirin kuvalla varustettua seteliä, joiden oikeellisuuden tyttö varmisti valoa vasten. Sen jälkeen tyttö kipaisi eteisestä salin tiskin taakse ja palasi nahkaiseen nyöriin pujotettu avain mukanaan.

"Huoneenne on numero neljä. Älkää odottako ihmeempiä mukavuuksia. Käymälä on pihan perällä." Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja palasi kestitsemään salissa tuoppejaan tyhjentäviä miehiä.

Franz jäi katselemaan tytön keinuvia lanteita ja heilahtelevaa lyhyttä hameenhelmaa.

"Ehdit vokotella neitiä myöhemminkin", mies sanoi ja pyöritteli avainta kädessään.

"Miksi vokottelisin häntä?" Franz kysyi harmistuneena siitä, että mies oli huomannut hänen katselevan.

"Koska kaikilla suurilla seikkailijoilla on vahva taipumus hurmata naisia. Enkä usko erehtyneeni suhteesi, Franz Landez."

Franz vilkaisi ympärilleen. "Voisit lopettaa nimeni kailottamisen. En halua takaisin sinne, mistä tulimme", hän murahti kireästi.

"Lienet oikeassa, parahin toveri. Kuinka huolimaton olinkaan", mies sanoi ja läiskäisi kädellä otsaansa.

Hullu mikä hullu, Franz ajatteli ja mietti olisiko parasta ilmoittaa, että hän jatkaisi matkaa seuraavana aamuna yksin.

Mies kuitenkin rauhoittui ja jatkoi kuiskaten: "Varovaisuus on totisesti tarpeen nuori ystäväni. Nimittäin tämä tienoo on vankkaa Varjon Ristin tukialuetta."

Sanat saivat Franzin miltei hätääntymään. "Miksi me sitten tulimme tänne!" hän älähti.

"Koska pieni jännitys on aina paikallaan. Pidämmehän seikkailusta kumpainenkin, eikö totta?" mies sanoi silmäänsä iskien ja viiksiään sormella sipaisten.

Ei hullu, vaan seinähullu, Franz tuumi, muttei hiiskahtanut mitään.

"Ja onhan toinenkin syy! Varron nimittäin viestiä vanhalta ystävältä. Kun hänestä jotain kuullaan, me matkaan taasen karautetaan", mies runoili ja viittasi sen jälkeen Franzia kohti majatalon yläkertaa.

Huone paljastui juuri niin karuksi kuin oli voinut odottaa. Tapetit retkottivat seinillä kosteuden kellastamina eikä hämähäkinseittejä ollut pyyhitty nurkista vuosiin.

Toivottavasti hämähäkit ovat popsineet luteet ja kirput poskeensa, Franz mietti ja istahti sängylle, joka kirskahti korvia vihlovasti.

Mikään ei kuitenkaan voinut pyyhkiä pois viiksekkään miehen hyvää tuulta. Hän heitti rennosti vihellellen pitkän takkinsa sängynlaidalle ja irrotti miekkavyön uumaltaan. Sängynlaitaan nojaava pistomiekka näytti terävältä, ja Franz aprikoi, osasiko mies todella käyttää sitä.

Myös hassu myssy sai vihdoin lähteä päästä. Miehen siististi leikatun tukan vaaleus sai Franzin pohtimaan, oliko uusi erikoinen tuttavuus sittenkään dimali.

"Totisesti aion soittaa iltasella kappaleen jos toisenkin", mies puheli itsekseen ja tapaili nokkahuiluaan.

"Oletko varma, että nuo tuolla alhaalla tahtovat kuunnella?" Franz mutisi puoliääneen.

"Oi, ilman muuta. Myös turmeltuneet sielut halajavat taiteen kosketusta."

Viiksekäs mies vaikutti niin totiselta, ettei Franz viitsinyt kyseenalaistaa häntä. Sen sijaan hän tiedusteli: "Miksi pelastit minut? Ja mistä tiedät nimeni?"

Miehen katse kirkastui ja hän vakavoitui ainakin hetkeksi. "Vastauksia, niitähän sinä kaipaat...pelastin sinut vankilasta, sillä en jätä syytöntä pulaan. Ei kukaan suuri seikkailija jättäisi. Kaikkia en valitettavasti voi auttaa, mutta sinut päätin pelastaa pinteestä."

"Miksi juuri minut?"

"Olen kuullut sinusta yhtä ja toista", mies kertoi. "Osan äitisi ystävättäriltä, osan eräältä torikauppiaalta ja loput keisarillisen armeijan värväriltä, jonka autoin pakoon Varjon Ristiltä. Kuulin tarinan seikkailunhaluisesta nuorukaisesta, joka oli ilman omaa syytään joutunut Varjon Ristin vangiksi. Kuulin, miten surullinen äitirukkasi oli kohtalostasi, ja mainitsipa tuo värvärikin sinut esimerkkinä sellaisesta innokkuudesta, jota hän värvättäviltään turhaan kaipasi. Ajattelin, että minun täytyy käydä katsomassa, mikä tuo Franz on miehiään. Koska olin muutenkin saanut asiani Paidoksessa hoidettua, päätin että sinut vapauttamalla voisin vähäsen näpäyttää Varjon Ristiä. Ja siinä kai onnistuin."

Mies päätti puheensa leveään virnistykseen, johon myös Franz yhtyi. Paidoksen asukkailta ei siis ollut jäänyt huomaamatta, miten paljon hän oli janonnut seikkailuja. Silti jokin tuntui mättävän. Mies muka oli pelastanut hänet ainoastaan hyvää hyvyyttään. Se kuulosti erittäin omituiselta, mutta Franz päätti toistaiseksi nielaista selityksen sellaisenaan. Asiaa ennätti pohtia myöhemminkin. Sen sijaan hän kysyi: "Sinä tunnut tietävän minusta yhtä ja toista, mutta minä en tiedä sinusta mitään. Kuka oikein olet?"

Kysymys ei häkellyttänyt miestä, vaan hän kuljetti sormeaan viiksikarvojaan pitkin ja hymyili arvoituksellisesti. "Olen soittoniekka verraton, seikkailija ehdoton. Olen tuttu tuhansien polkujen, veikko vaarallisten taipaleitten."

"Ei tuo loruilu kerro yhtään mitään."

"Kaikki ajallaan, kärsimätön nuori ystäväni. Tänään emme turhia murehdi. Nyt voisi olla aika syödä jotain. Kaipa tässä murjussa ruokaa tarjoillaan. Ja iltasella soitan salissa, senhän tyttöselle lupasin. Hänelle, jota sinä niin tarkkaan tiirasit", mies sanoi ja iski Franzille silmää.

Franz pyöräytti päätään. Mies oli outo mutta ystävällinen. Oikeastaan ei ollut yhtään hassumpaa katsoa, mihin polku johtaisi. Nyt oli viimeinkin mahdollisuus päästä näkemään edes kappaleen verran maailmaa Paidoksen ulkopuolella. Joten parasta oli ottaa rennosti ja nauttia siitä, mitä eteen tulisi. Franz hörähti tyytyväisenä ja seurasi miestä huoneesta majatalon alakertaan.

*

Franz söi vaitonaisena pienessä pyöreässä pöydässä majatalon ruokasalin nurkassa. Tytön tuoma ruoka ei ollut pahaa eikä hyvää, lähinnä mitäänsanomatonta. Franz oli edelleen vankeusajan takia nälkäinen, joten hän ahmi lautasen tyhjäksi ja pyysi lisää.

Viiksekäs mies oli saanut ateriansa jo loppuun ja lähtenyt piipahtamaan käymälässä. Hän oli vannottanut Franzia pysymään paikoillaan pöydässä, minkä jälkeen Franz oli tietysti harkinnut livohkaan lähtemistä. Siinä onnistuminen oli epätodennäköistä: Vaikka hän saisi jollain ilveellä pihistettyä Valvatin tallista, mies ratsastaisi hänet kyllä kiinni.

Luovuttuaan karkaamishankkeesta Franz oli keskittynyt ruokaansa ja seurannut vaivihkaa muita salissa istuvia. Tyttö kiillotti astioita tiskin takana ja loi välillä saliin kyllästyneitä silmäyksiä. Miehet istuivat pöydissä viinikarahvit ja olutkolpakot edessään. Heitä oli sillä hetkellä yhteensä neljä, kaikki enemmän ja vähemmän juomarin näköisiä. Keskenään he kävivät hidastempoista keskustelua, joka koostui lähinnä karheista urahduksista.

Kukaan noista neljästä ei näyttänyt vähimmässäkään määrin vaaralliselta. Mutta olisivatko he voineet luovuttaa silmää räpäyttämättä Franzin Varjon Ristille pullosta viiniä? Taatusti. Siksi Franz silmäili jatkuvasti oviaukkoa odottaen varjon vartijoiden marssivan sisään hetkenä minä hyvänsä.

Saliin saapasteli kuitenkin ainoastaan viiksekäs mies. Hän käveli rennosti tiskille tilaamaan. Eipä aikaakaan, kun Franzin eteen kannettiin mukillinen hehkuviiniä. "Jos olet tarpeeksi vanha seikkailijaksi, olet myös tarpeeksi vanha juomaan", mies sanoi hymyillen, ja Franz huomasi pitävänsä seuralaisestaan hitusen verran enemmän.

Iltapäivä vaihtui hiljalleen illaksi majatalon salissa istuskellessa. Mies turinoi kaikenlaisesta maan ja taivaan väliltä. Franz sai kuulla, millaisilla kikoilla miekkailija pystyi voittamaan kaksintaistelun, miten maantierosvoja jymäytettiin ja mikä oli paras tapa pyydystää jänis paljain käsin. Jutut olivat lennokkaita ja kerrottu kuin mies olisi ollut itse niitä kokemassa. Franz ei sitä aivan uskonut, mutta hänestä oli aina ollut hauska kuunnella viihdyttäviä kertomuksia. Sellaisia, jotka käsittelivät asutun maailman tuntemattomia ihmeitä, joiden näkemisestä tavallinen kaupunkilaispoika saattoi vain unelmoida.

Aikaa myöten Kalpeaan Kulkuriin saapui lisää väkeä. Iloinen joukko pelloilta palaavia maatyöläisiä täytti yhden suuren pöydän ja tilaili remakasti nauraen juotavaa tytöltä, joka oli saanut avukseen Franzia hieman nuoremman tarjoilijapojan.

Viiksekäs mies ei ollut millänsäkään, vaikka salin täyttyessä pari jo hyvässä hiprakassa olevaa karjatilallista istahti samaan pöytään heidän kanssaan. Päinvastoin Franzin matkakumppani tuntui ilahtuvan saadessaan lisää kuulijoita ja ryhtyi sepittämään epäuskottavaa tarinaa vaarallisesta pakomatkasta murhamiesten kynsistä. Mies oli täysin haltioitunut omasta äänestään eikä välittänyt tuon taivaallista, kun Franz luikahti pöydästä ja työntyi meluavia asiakkaita väistellen pois salista.

Poistuessaan hän vilkaisi olkansa yli tarjoilijatyttöä ja huomasi yllätyksekseen tämän katsovan takaisin. Hetkisen Franz mietti, olisiko hänen sittenkin ollut syytä noudattaa miehen neuvoa ja ryhtyä vokottelemaan typykkää. Huulilta päässyt väsynyt haukotus sai hänet kuitenkin pian toisiin aatoksiin, ja hän nousi portaat yläkertaan mennäkseen vuoteeseen. Päivä oli ollut pitkä ja vaiherikas, minkä vuoksi aloitteleva seikkailija Franz Landez tunsi itsensä lopen uupuneeksi.

*

Franz arveli, että hän oli vasta ennättänyt nukahtaa, kun ovelta kuului varovainen koputus. Pöllämystyneenä ja ärtyneenä häiriöstä Franz rykäisi. Vastausta ei kuulunut, mutta ovi avautui. Hän ällistyi nähdessään tarjoilijatytön työntyvän oviaukosta sisään. Uni karisi nopeasti silmistä.

"Tulin tarkastamaan, että sinulla on kaikki hyvin", tyttö sanoi suu hymyssä ja kohotti toista kulmaansa tavalla, joka miellytti Franzia kerta kerralta enemmän.

Mitä hän oikeasti tahtoo? Franz yritti selvittää unen samentamaa päätään. "Onko täällä aina näin hyvä palvelu?" hän vinoili aikaa voittaakseen.

"Ei, palvelen hyvin ainoastaan suuria seikkailijoita", tyttö sanoi leikitellen ja antoi katseensa kulkea Franzissa päästä varpaisiin.

"Aha", poika hönkäisi ja tunsi poskiensa kuumenevan.

"Niin että mitä saisi olla?" tyttö vikitteli ja vei sormen huulilleen.

Franz ei pystynyt vastaamaan mitään. Hän tiesi olevansa kasvoiltaan tulipunainen ja tunsi voimakasta pakotusta nivustensa seutuvilla.

Kapakkatyttö oli selvästi huomannut sanojensa vaikutuksen ja otti askeleen lähemmäs. "Ehkä minä näytän sitten", hän sanoi ja oli hetkessä Franzin sylissä.

Sen jälkeen kaikki oli yhtä sumua. Tyttö imi hänen huuliaan, ja hän yritti parhaansa mukaan imeä takaisin. Ennen kuin Franz oli ennättänyt tehdä mitään, tyttö oli jo avannut mekkonsa nyörit ja salli pojan auttaa sen yltään.

Franz olisi varmaan lauennut siihen paikkaan, jollei tyttö olisi armollisesti siirtänyt painoaan pois hänen sylistään ja työntänyt sen sijaan rivakalla otteella hänen päänsä poveaan vasten. Jossain välissä Franz huomasi menettäneensä paitansa ja housunsa, mutta silloin hänellä ei ollut enää käsitystä ajan kulusta. He makasivat päälletysten sängyllä ja tyttö ohjasi Franzin sisäänsä.

Maailma ympärillä menetti merkityksensä. Oli pelkkää myllerrystä ja huohotusta. Äkkiä Franz tunsi purkautuvansa voimalla tytön kupeiden lämpimiin syvyyksiin. Hetken kuluttua hän vetäytyi vähän vastentahtoisesti tytön päältä ja kellahti kapealle sängylle tämän viereen.

"Kaikki sinussa on pitkää", tyttö huomautti kujeilevasti ja antoi sormensa kulkea suorituksesta märkää ja edelleen melkoisen kovana tykyttävää elintä pitkin.

Franz naurahti onnellisena osaamatta vastata mitään ja hymyilevä tyttö nosti toista kulmaansa tutulla tavalla.

"Oletko ennen ollut naisen kanssa?"

"Tietysti", Franz kivahti kiireisen valheen.

"En usko sinua", tyttö vastasi ja päästi hilpeän naurahduksen. "Se oli mukavaa, mutta olit varsin nopea", hän jatkoi.

"Haluatko sitten uudestaan?" Franz kysyi hiukan loukkaantuneena.

"Jaksatko?"

"Me suuret seikkailijat jaksetaan mitä tahansa", Franz ilmoitti polleasti ja tunsi itsensä juuri niin varmaksi kuin oikean seikkailijan kuuluikin tuntea. Hän korjasi asentoaan ja tunsi kalunsa kovenevan uudelleen. Tyttö tirskahti ja levitti auliisti jalkojaan.

*

Kun se kaikki oli ohi ja tyttö puki jo päälleen, Franz tunsi olevansa onnensa kukkuloilla. "Joko sinun pitää mennä?" hän kysyi.

"Asiakkaat odottavat", tyttö sanoi mekkoaan nyörittäessään.

"Ehkä tulet vielä uudestaan?" Franz sanoi ja antoi toiveikkuutensa paistaa äänestä.

"Ehkä. Se riippuu vähän...", tyttö aloitti epämääräisesti.

"Riippuu mistä?"

"Siitä paljonko seuralaisesi suostuu vielä maksamaan minulle."

"Maksamaan...", Franz toisti ja oivalsi samalla, mitä tyttö oli tarkoittanut. Aivan kuin kaikki tunne olisi hetkeksi kuollut hänen sisältään.

Myös tytön oli täytynyt huomata Franzin kasvoille jähmettynyt ilme, sillä hän sanoi: "Et kai...luulitko sinä, että minä olisin noin vain...ilmaiseksi..."

Sanat sivalsivat Franzia sydämeen. "Painu hiiteen täältä!" hän karjaisi ja heitti tyttöä tyynyllä kuitenkaan osumatta.

Kapakkatytön kasvoille oli vaihtunut pahoitteleva ilme, mutta sillä tai hänen sopertamallaan anteeksipyynnöllä ei ollut mitään vaikutusta Franziin.

Kun tyttö livahti ovesta käytävään, Franz jäi alastomana sängylle istumaan. Tuhat erilaista tunnetta humisi raskaaksi muuttuneessa päässä, jonka hän hautasi lattialta nostamaansa tyynyyn.

Franz tunsi itsensä huijatuksi. Viiksekäs mies oli aistinut hänen kokemattomuutensa ja tyydyttämättömän halun kapakkatyttöä kohtaan. Mies oli mennyt ja maksanut, tehnyt lupaa kysymättä Franzille palveluksen - samalla kertaa nöyryyttävän ja parhaan mahdollisen.

Hän oli menettänyt poikuutensa. Tosin ilotytölle, jonka nimeä hän ei edes ollut tullut kysyneeksi. Oli vaikea olla samaan aikaan sekä vihainen että riemuissaan. Siksi Franz päätti valita jälkimmäisen, ainakin siihen saakka, kunnes hän näkisi uudestaan viiksekkään miehen.

*