23. luku

30.03.2022

Josel
Tuuppaus kylkeen pakotti havahtumaan. "Mitä?" Josel murahti ja kääntyi katsomaan Zdainia, vaikkei tätä pimeyden takia voinut juuri erottaa.

"Maahinen! Se elää", toinen poika sanoi käheällä äänellä ja yskäisi perään.

Huolimatta väsymyksestä, janosta ja nälästä innostuksenpoikanen läikähti Joselin rinnassa. Hän haki katseellaan maahista pimeydestä. Siinä samassa kalterien takaa kuului pieni vaikerrus. Josel konttasi eteenpäin ääntä kohti. Olento voihkaisi uudestaan, ja pimeydestä saattoi erottaa maahisen valkoisen tukan.

"Kuuletko minua? Älä pelkää", Josel sanoi vieden suunsa aivan kalterien viereen. Kurkku oli niin kuiva janosta, että puhuminen teki kipeää.

Maahinen päästi äänen, joka kuulosti nyyhkäisyltä.

Vasta nyt Josel huomasi, että maahinen ei suinkaan maannut lattialla, vaan istui päätään riiputtaen. Se kannusti jatkamaan. Kipeästä kurkustaan piittaamatta Josel sanoi: "Me olemme vankeja ihan kuin sinäkin. Minä olen Josel ja tuo toinen on Zdain. Älä pelkää." Hän yritti pitää äänensä rahoittavana, mutta ei ollut varma, onnistuiko. Ainakaan maahinen ei enää voihkinut.

Myös Zdain raahautui vammoistaan huolimatta lähemmäs. Joselia huolestutti pojan kunto. Monteilon olisi tarvinnut kipeästi hoitoa, mutta taitamattomana ja keskellä pimeää selliä Joselilla ei ollut keinoja auttaa häntä.

Huonoa omaatuntoa potien Josel keskitti huomionsa takaisin maahiseen. "Tämä on kellari. Me olemme täällä kaltereiden toisella puolen. Mikä sinun nimesi on?"

Ymmärsi maahinen sanat tai ei, hän nosti päätään. "Plinkinenkak, Qo-Xakinenkaiu Qo-Likkimeiu Plinkinenkak", maahinen sanoi kimeällä äänellä.

"Täh?" Josel pukahti pimeyteen.

"Se tarkoittaa, että Plinkinenkak Xakinenkain ja Likkimein tytär Plinkinenkak", olento äänsi selvällä Andiolin yleiskielellä.

"Plinkinenkak?" Josel varmisti.

"Niin. Plinkinenkak etelän Qoi-Tenqeen valtakunnasta." Maahinen tuijotti nyt suoraan Joseliin päin.

"Miksi sinä olet täällä? Luulin, ettei maahisia ole olemassakaan?" Josel kysyi.

"Maa...", Plinkinenkak aloitti, mutta kiljahti heti vimmastuneena: "Minä en ole maahinen!"

"Et ole maahinen?" Josel toisti mitään ymmärtämättä.

"Se, että ihminen on pieni, ei tee hänestä maahista", hapan ääni sanoi pimeydestä.

"Kuinka sitten...", Josel aloitti, mutta tuli heti keskeytetyksi.

"Koska olen kääpiö, pätkä, jakkara, puolinkainen tai miksi tahdottekaan nimittää! Ja mustaihoinen etelänmaalainen, jonka tukan kusipäinen orjakauppias värjäsi valkoiseksi. Silloinhan minun täytyy väistämättä olla satukirjojen maahinen. Sehän sopii teille, voitte uskotella itsellenne, ettei ruma kääpiö ole ihminen vaan eri lajia. Mutanaamainen kääpiö tai maahinen, aivan sama. Se on teistä dimaleista luultavasti huvittavaa. Löytää sellainen otus, jota voitte tulla sirkukseen nauramaan ja osoittelemaan sormella. Aivan sama. Ilkkukaa ja rätkättäkää vain. Me kuolemme tänne, joten kuuntelen elämäni viimeisinä hetkinä mielelläni naurua."

Josel ei tiennyt mitä sanoa. "Anteeksi", hän mutisi hämillään.

"Luuletko, että piittaan anteeksipyynnöistäsi?"

"Mistä minä tiedän?"

"En piittaa. Minulle on sama, vaikka työntäisit anteeksipyyntösi sinne, minne päivä ei paista. Hah!"

Kääpiönaisen sanat ja pilkallinen hirnahdus saivat Joselin kiukustumaan. "Minä näin sinut torilla orjakauppiaan kanssa ja olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta kun kerran olet tuollainen paskiainen, niin hyvä etten auttanut."

Kellariin laskeutui hiljaisuus. Kohta nainen heilautti päätään niin, että valkoiset hiukset pilkahtivat hetkeksi paremmin näkyviin. "Vai olit torilla. No, siinä tapauksessa varmaan säälit pientä maahisressua tuliruoskan armoilla. Samaan tapaan kuin olisit säälinyt koiranpentuakin. Pitäisikö minun olla kiitollinen, että pidät minua surkean eläimen arvoisena?"

Sanat tihkuivat ivaa ja suututtivat janoista, nälkäistä ja väsynyttä Joselia entisestään. Niinpä häntä ei huvittanut silotella omaa ilmaisuaankaan. "Erehdyin. Vaikka oletkin koiranpennun kokoinen ja haukut kuin rakki, et ole puoliksikaan yhtä arvokas."

Kaikeksi yllätykseksi vieras päästi kellarin pimeyteen pitkän helisevän naurun. Zdain sihahti hämmästyneesti, eikä Joselkaan tiennyt mitä ajatella. Oliko vieras tullut hulluksi?

Silloin pieni nainen puhui uudestaan: "Sinussa on ytyä. Kerrankin joku osaa antaa samalla mitalla takaisin. Taidan sittenkin perua puheeni siitä anteeksipyynnöstäsi."

"Luuletko, että piittaan perumisistasi?" Josel sanoi ja antoi vinoilun kuulua äänestään. Se sai kääpiön tirskahtamaan uudestaan.

"Hyvä on, minä olen siis Plinkinenkak. Voit lyhentää sen Plink, kun ette te dimalit osaa etelän pitkiä nimiä lausua."

"Minä olen Josel ja..."

"Dakaassu Zdain, lunkenpkeenk...plinetaak", Monteilon sanoi vieraalla kielellä - vähän takellellen mutta kuitenkin.

"Vat hakeentaa!" nainen vastasi ilahtuneesti pimeydestä. "Lunkenpkeenk plinetaak, Zdain. Kos nak otkoon plantaak neetaat?"

"Feeren ketenkuu", Zdain sanoi, mihin Plinkinenkak kommentoi Andiolin yleiskielellä: "Ai, että ystävä opetti? Niinkö tosiaan?"

Josel keskeytti heidät ja tivasi väliin Zdainilta: "Keneltä sinä olet oppinut heidän kieltään?"

"Se on minun oma asiani."

Vastaus oli yllättävän tyly, ja Joselin täytyi purra hampaitaan, jottei hän olisi tiuskaissut jotain loukkaavaa takaisin. Onneksi Plinkinenkak pelasti tilanteen kysymyksellään. "No, antaa kuulua, keitä te olette ja minkä ikäisiä?"

Josel aloitti: "Minä olen kuusitoistavuotias ja Zdain on kai..."

"Olen sa-saman-ikäinen", Zdain yritti sanoa, mutta suurin osa peittyi repivään yskänpuuskaan.

"Hän kuulostaa sairaalta", Plinkinenkak totesi.

"He pieksivät hänet kunnolla", Josel sanoi Zdainin jäädessä haukkomaan tuskaisesti henkeä. Sitä oli kurjaa kuunnella.

"Ne perseaivot mukiloivat minuakin. Olivat kai pettyneitä, kun en ollutkaan tarujen maahinen. Viskasivat sitten tänne kuolemaan", Plinkinenkak sanoi. "Se naikkonen haisee kummalta. Ihan kuin jotain olisi pahasti vialla siinä ihmisessä. Minulla on nimittäin hyvä hajuaisti. Ja tarkat silmät ja korvat myös. Kai jotain korvausta vähäisestä pituudesta, hah!"

Josel kertoi Plinkinenkakille yläkerran naisesta ja siitä, että talon oikea emäntä riippui kuolleena kellarin seinällä. Hän jätti kertomatta, miksi he olivat tulleet Martan taloon ja mitä jutelleet tämän kanssa, mutta mainitsi yöllisestä lähtöyrityksestä, kellariin joutumisesta ja Zdainin pahoinpitelystä. Plinkinenkak päästeli väliin jotain naurahduksia ja tuohtuneita murahduksia.

"Minkä ikäinen sinä olet?" Josel kysyi seuraavaksi.

"Kokoni puolesta minua luullaan kymmenvuotiaaksi, mutta monien ihmetykseksi olenkin kahdenkymmenenkuuden. Sitä on joskus vaikea todistaa, kun tekee mieli tilata kapakassa jotain väkevämpää. Tosin viini on minusta paras päänsekoittaja. Pienuudesta on siinä mielessä hyötyä, että ei tarvitse juoda paljonkaan ollakseen kunnon hutikassa, hah, hah!"

Josel pyöräytti silmiään pimeässä. Hän ei ollut tottunut kuulemaan tällaista naisen suusta.

Eikä Plinkinenkak ollut vielä lopettanut. "Osaattekos te märkäkorvat edes ryypätä? Harvemmin parrattomat poikaset osaavat. Minä muuten osaan."

"Kasvaako sinulla sitten parta?" Josel yritti irvailla.

"Leukani on onneksi paljas. Tämän maan tytöillä näyttää olevan enemmän ongelmia liiallisen karvankasvun kanssa kuin meillä etelässä. Harmi, sillä en ole koskaan saanut valkoista tyttöä."

"Saanut tyttöä?" Josel toisti pahaa aavistellen.

"Niin. Mikäs siinä niin ihmeellistä on? Ai niin, teillä pohjoisen asukeilla on outoja käsityksiä sukupuolisesta kanssakäymisestä. Meillä etelässä ei katsota sukupuolta, kun himo yllättää. Te menetätte paljon", Plinkinenkak sanoi valittelevalla äänellä.

Josel ei viitsinyt jatkaa enempää siitä aiheesta, mutta kysyi kuitenkin: "Puhuvatko kaikki etelässä noin rivoja?"

"Nuoremmat ainakin, tosin minä olen ehkä välillä liiankin siveä. Hyvää sukua kun olen", Plinkinenkak tunnusti kikattaen.

Kului kellonkäännös, ehkä toinenkin. Josel yritti tappaa aikaa kyselemällä Plinkinenkakilta tämän kotimaasta sekä siitä, miksi tämä oli päätynyt meren yli Ipalokseen. Kääpiönainen kertoili vuolaasti etelän ihmeistä, joista Josel oli ainoastaan lukenut kirjoista. Etelässä kaikki tuntui olevan erilaista: metsät tiheitä viidakoita, ilma kesät talvet läkähdyttävän kuuma ja kostea ja monet eläimet niin eriskummallisia, että niiden olemassaoloa oli vaikea uskoa todeksi.

"Miten sinä jouduit orjakauppiaan vangiksi?" Josel kysyi.

Plinkinenkak hymähti ja rupesi kertomaan. "Aika tavallinen tilanne. Vanhemmat hyvissä rahoissa ja tyttärellekin riittäisi mammonaa, pehmeitä petejä ja kimaltelevia koruja. Mutta tyttöpä tahtookin jotain muuta. Nähdä maailmaa oman kotipihan ulkopuolellakin. No, heitin vanhemmille hyvästit. Tai oikeammin karkasin ja otin laivan meren yli Andioliin. Ehdin kierrellä täällä pari kuukautta, ennen kuin tuo paholainen Burh nappasi minut ja toi kuin minkäkin luonnonoikun torikansan pällisteltäväksi."

"Luuliko orjakauppias sinua oikeasti maahiseksi?" Josel ihmetteli.

Plinkinenkak tuhahti vihaisesti. "Se sika luulisi vaikka ahventa rupikonnaksi, jos joku sen sellaisena ostaisi. Tällä kertaa hän kuitenkin päätti vain huijata yleisöään. Siksi tukkanikin sotkettiin valkoiseksi. Mitä Isaak Burhista opin, se mies on ahnein ja raakalaismaisin urospuolinen olento koko maailmassa. En tosiaankaan välittäisi nähdä kyseistä sikaa enää koskaan. Tai jos tapaan hänet, tapan hänet, hihi." Kääpiö naurahti kimeästi ja vaipui sitten hiljaisuuteen.

Josel ei kuitenkaan halunnut luovuttaa niin vähällä. "Onko maahisia oikeasti olemassa?"

"Mistä minä tiedän? En ole välittänyt ottaa selvää. Olen kuullut penteleen maahisista viime päivinä ihan tarpeeksi", Plinkinenkak sanoi, ja Josel tiesi, ettei ollut viisasta udella aiheesta enempää.

*

Aika mateli. Josel jututti Plinkinenkakia silloin tällöin, mutta ei saanut enää tietoonsa mitään kovin mielenkiintoista. Häntä arvelutti pienikokoinen etelänmaalainen, joka puhui outoja mutta osasi hämmästyttävän hyvin Andiolin yleiskieltä. Ihan kuin jokin ei olisi täsmännyt.

Vaikka Plinkinenkak kiehtoikin, Josel oli enemmän huolissaan Zdainista. Poika ei ollut alun jälkeen osallistunut lainkaan keskusteluun, vaan kyhjötti sellin lattialla sanomatta tai tekemättä mitään. Ainoastaan silloin tällöin kuuluvat repivät yskäisyt kertoivat, että Zdain oli hereillä.

"Oletko kunnossa?" Josel kuiskasi ja hipaisi pojan hihaa.

"En", kuului tukahtunut vastaus, mutta Josel ei osannut tehdä mitään auttaakseen.

Hän toivoi, ettei Monteilon ollut menettänyt lopullisesti taistelutahtoaan. Pahoinpitelyn katsominen oli ollut hirvittävää; silloin Josel oli pelännyt, että vale-Marta apureineen tappaisi Zdainin. He eivät olleet kuitenkaan tappaneet ja se piti toivoa yllä. Ehkä heidät haluttiin pitää elossa jotain tarkoitusta varten.

He istuivat hiljaisuudessa, kunnes kalterien toiselta puolen kuului jälleen Plinkinenkakin ääni: "Teidät täytyy saada pois täältä. Tämä kellari ei ole sopiva paikka pikkupojille."

"Minä en ole pikku..."

"Hep, hep. Haluatko pois täältä, pikkupoika?"

"Tietysti haluan, mutta tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka mahdotonta se on."

"Mikään ei ole mahdotonta Plinkille", kääpiö rehenteli ja kysyi sitten: "Onko teillä jotain terävää? Metallipiikkiä tai vastaavaa."

"Mihin sinä sitä?" Josel mutisi, mutta nainen ei antanut vastausta. Mietittyään hetken asiaa hän sanoi: "Käykö vyön solki, siinä on piikin tapainen?"

Kun Josel oli ojentanut vyönsä Plinkinenkakille, kaltereiden toiselta puolen alkoi kuulua hiljaista kilahtelua ja ähinää.

"Tämä lukko on helppo, mutta yleensä minulla on paremmat välineet", Plinkinenkak sanoi askarrellessaan jalkaansa kiinnitetyn kahleen kanssa.

Kun nainen jatkoi lukon ronkkimista, Josel pidätti hengitystään ja toivoi. Tämä olisi heidän ainoa mahdollisuutensa. Heidän vangitsijansa eivät vankejaan vapauttaisi, siitä todisti talon oikean emännän mätänevä ruumis kellarin nurkassa.

"Haa!" Plinkinenkak kiljahti äkkiä voitonriemuisesti ja ponnisti pystyyn antaen kettingin kolahtaa maahan. Pinteestä päästyään hän siirtyi sellin ovelle ja ryhtyi räpläämään sen lukkoa auki. Vasta nyt Josel näki, miten pienikokoinen Plinkinenkak oli: ei varmasti kolmenkaan kyynärän mittainen.

"Ruosteinen...eiköhän silti...puuh...noin...ei", nainen tuhisi ja heilutteli valkotukkaista päätään.

Sen jälkeen ei tapahtunut hetkeen mitään erityistä. Kuului vaimeita kilahduksia, kun Plinkinenkak käänteli metallipiikkiä lukkopesän sisällä. Aikaa kului ja Josel alkoi jo pelätä, että nainen ei saisi lukkoa auki. Hän hoksasi, ettei ollut miettinyt pakoasiaa lukkojen auki saamista pidemmälle. Oliko ovi portaiden yläpäässä lukittu? Ja mitä sen takana odotti? Astuisivatko he ovesta suoraan vale-Martan ja tämän kätyreiden syliin?

Silloin Plinkinenkak päästi ilmoille haukahtavan naurahduksen ja veti kalterioven auki. Josel henkäisi innostuneena ja pomppasi lattialta pystyyn niin nopeasti, että silmissä sumeni.

"Ulos sellistä. Auta ystävääsi!" Plinkinenkak kuiskasi.

Josel kumartui Zdainin puoleen. "Hei Monteilon, lähdetään. Ulos tästä hiiskatin kellarista", hän sanoi ja ravisti maassa makaavaa poikaa.

Zdain ynähti ja yritti nousta, muttei päässyt ylös.

Josel tarttui pojan käteen nostaakseen hänet pystyyn. Sen koskettaminen sai Joselin sävähtämään. Iho oli tulikuuma.

"Sinulla on kuumetta", Josel tokaisi huolestuneena kokeiltuaan vielä Zdainin otsaa.

Sellin ovella odottava Plinkinenkak naputti jalallaan kivilattiaa kärsimättömänä.

Josel kiskaisi Zdainin kainaloista vetäen jaloilleen. Ponnistus oli viedä jalat alta ja piti ottaa tukea kaltereista. Onneksi Zdain kompuroi pystyyn, ja Josel puolittain talutti, puolittain raahasi hänet sellin ovesta ulos.

"Eihän me päästä ikinä vartijoitten ohi", Josel sanoi Plinkinenkakille.

"Ei päästäkään. Siksi me rikomme ikkunan", nainen sanoi ja osoitti kädellään valoa tihkuvaa aukkoa kellarin takaseinällä.

Ikkuna oli korkealla, melkein katonrajassa, eikä Joselilla ollut aavistustakaan, miten he voisivat rikkoa sen. Plinkinenkak edellään hän hapuili pimeässä kohti kellarin takaseinää. Zdain tuntui olevan lähes tiedoton ja häntä piti tukea jokaisella askeleella.

Ikkunasta tuleva kalpea valonkajo ei riittänyt valaisemaan Plinkinenkakin kasvoja. Niin lähellä kuin nainen Joselia seisoikin, valkoisena hohtava hiuspehko ja pimeyden keskellä välähtelevät hampaat olivat ainoa, mitä hänestä saattoi erottaa. Zdain nojasi raskaasti hengittäen seinään ja oli selvää, ettei hän kestäisi tolpillaan kovinkaan pitkään.

Onneksi Plinkinenkak selitti nopeasti, miten heidän tulisi toimia. "No niin, pojanklopit. Tehdään näin: te nostatte minua, jotta voin rikkoa ikkunan. Sitten autetaan toisemme ulos tästä saakutin loukosta."

"Millä sinä rikot ikkunan?" Josel uteli.

"Nämä kahleet ovat monikäyttöiset, joten hommiin! Sinä saat nostaa minua Josel-poju, jos vaan noilla narukäsilläsi kykenet."

"Narukäsillä!"

"Nosta minua, äläkä kiistele", Plinkinenkak komensi.

"Pidä suusi kiinni, niin nostan."

"En, jaksat nostaa vihaisena paremmin. Rimppakinttu!"

Mitään vastaamatta Josel kumartui, tarttui Plinkinenkakia vyötäröltä ja rupesi punnertamaan tätä seinänvierustaa pitkin ylös ikkunaa kohti. Mokoma maahinen saisi kyllä sanallisen iskusarjan kostoksi törkypuheistaan, Josel päätti. Mutta vasta, kun he olisivat turvassa ja riittävän kaukana Martan talosta.

Plinkinenkakin nostaminen oli hankalampaa kuin Josel oli ensi alkuun luullut. Aika kellarissa syömättä ja juomatta oli vienyt voimat, eikä asentokaan ollut paras mahdollinen.

"Ylemmäs!" Plinkinenkak hoputti.

Josel yritti ja sai tuupattua naista hivenen korkeammalle. Ei saanut luovuttaa, oli jaksettava. Ehkä se onnistuisi yhdessä. "Monteilon! Tule auttamaan!"

"Miksi?" Zdain kysyi hyvin heikolla äänellä.

"Jos haluat pois täältä, niin tule."

Se auttoi, sillä Zdain tarttui Plinkinenkakia toisesta jalasta. He punnersivat yhdessä ja kääpiö kohosi ylemmäs.Tuskaisen kuuloisesta ähinästä päätellen ponnistus sattui Zdainiin.

Kunpa Monteilon sinnittelisi vielä hetkisen, Josel toivoi ja käski hampaidensa välistä poikaa punnertamaan niin kovaa kuin pystyisi.

Kaikeksi onneksi Plinkinenkak huusi olevansa tarpeeksi korkealla ja Josel kuuli yläpuoleltaan, miten nainen alkoi vimmatusti takoa kahleella ikkunalasia. Lasi särkyi melkein heti ja sirpaleita putoili kellarin lattialle.

Josel koetti pitää otteensa vakaana, vaikka kädet tutisivatkin väsymyksestä. Monteilon haukkoi henkeään ja tärisi kuin horkassa, muttei hellittänyt otettaan. Plinkinenkak kuiski jotain omalla kielellään. Ehkä jotain kannustavaa. Kevyt tuulahdus raitista ilmaa kertoi, että reitti vei todellakin ulos eikä talon muihin osiin. Se antoi voimia jaksaa vielä hetken.

Kun Josel oli varma, että he eivät enää jaksaisi kauempaa pidellä Plinkinenkakia ylhäällä, paino käsivarsilla helpotti yhtäkkiä. Kääpiö oli saanut ikkuna-aukon puhtaaksi terävistä lasinpirstaleista ja kipusi nyt karmien välistä kohti ulkoilmaa.

"Hop, noin", Plinkinenkak ähki ja ryömi ikkunasta ulos.

Zdain lysähti seinää vasten ja yski tukahtuneesti. Oli mahdotonta kuvitella, että hän pystyisi kannattelemaan ketään käsivarsillaan. Siksi Josel päätti, että Plinkinenkak saisi kiskoa Zdainia käsistä, siinä missä hän itse pukkaisi tätä jaloista. Hän ei kuitenkaan ennättänyt edes hoputtaa Zdainia, kun oli jo liian myöhäistä.

*