24. luku

06.04.2022

Josel
Kellarin ovi avautui naksahtaen ja valo sokaisi Joselin pimeään tottuneet silmät.

"Mitä helskuttia! Ryökäleet!" Lurkin kiihtymyksestä vinkuva ääni narisi.

"Pieni rotta on paennut! Toma!" Josel kuuli vale-Martan kiljahtavan kauempana.

Lurkki oli nopeasti heidän kimpussaan. Miehenkäppänä huitoi kepillään villisti ja Josel yritti parhaansa mukaan suojautua ja väistellä iskuja. Se ei ollut helppoa ja keppi iski kipeästi ainakin hartiaan, kylkeen ja selkään. Zdain oli vielä kömpelömpi väistämään ja putosi pian uikuttaen kiviselle lattialle.

Hetken Josel ehti jo kuvitella, että Lurkki pieksisi heidät hengiltä, mutta siinä samassa vale-Martan huuto helisi kellarissa. "Riittää!" nainen käski.

Lurkki lopetti hakkaamisen kuin seinään. Miehen vastenmielinen naama tihkui lyhdyn valossa vihaa ja pettymystä.

"Te kärsitte vielä", Lurkki kuiskasi mätiä hampaitaannarskuttaen. Hänen kuvottavan hajuinen hengityksensä sai Joselin voimaan pahoin.

Nainen hätisti apurinsa kauemmas ja tarkasteli vankejaan. Hän osoitti lattialla edelleen säälittävästi kippurassa makaavaa Zdainia ja antoi Joselille käskyn: "Nosta ystäväsi ylös."

Joselin ei auttanut kuin repiä Zdain pystyyn, vaikka poika tuntui olevan likimain henkitoreissaan. Zdain jäi huojuen seisomaan Joselin viereen. Valon ansiosta Josel saattoi pitkästä aikaa tarkastella toverinsa kasvoja. Lurkin keppi oli tehnyt Zdainin ohimolle haavan, josta tihkutti verta. Hänen silmänsä olivat auki, mutta katse oli lasittunut ja kuumeinen.

Martaksi itseään kutsunut nainen puhui: "Jos me olisimme tulleet pikkuisen myöhemmin, te kirmaisitte nyt Ipaloksen tähtitaivaan alla onnellisina. Mutta te olitte hitaita ja menetitte viimeisen tilaisuutenne," hän ilkkui vahingoniloinen ilme kasvoillaan. "Kuulisin mielelläni, miten onnistuitte pääsemään näin pitkälle?"

"Jos he eivät muista, voin virkistää muistia", Lurkki narisi ja heristi jo tutuksi tullutta kidutusvälinettä kädessään.

"Maahinen avasi lukot", Josel sanoi nopeasti.

Vale-Marta katsoi pilkallisesti Joselia. "Pyh, se itikka ei ole maahista nähnytkään. Olette yhtä ääliöitä kuin Lurkki, joka luuli tuovansa minulle torilta arvokkaan lahjan, mutta toikin saastaisen kääpiön." Sen sanottuaan nainen vilkaisi halveksuen Lurkkia, joka kyyristeli emäntänsä edessä mateleva ilme rumilla kasvoillaan.

Kohta vale-Marta oli taas äänessä: "Kääpiö yrittäköön, mutta turhaan. Toma saa sen pikku riiviön kiinni. Ja sen jälkeen..." Nainen viilsi etusormella ilmaa ja maiskautti suutaan.

Josel ei voinut kuin toivoa, että Plinkinenkak osasi juosta kovempaa kuin hänen töppöjaloistaan saattoi päätellä. Hänellä itsellään ja Zdainilla ei sen sijaan ollut enää mitään toivoa.

Lurkki valaisi heitä lyhdyllään. "Kaunis ruskeatukkainen poika näyttää heikolta", hän totesi ja väänsi suunsa rumaan, hampaat paljastavaan irvistykseen. "Sallisiko Teidän mahtava suuruutenne, että nauttisin hänestä samalla, kun kerrotte asianne heille? Jos hän rimpuilee, keksin kyllä keinot."

Kylmä hiki kasteli Joselin selän, kun Lurkki veti likaisen kaapunsa kätköistä esiin sakset ja teki niillä leikkausliikkeitä ilmaan.

Lurkki otti askeleen kohti poikia. Sakset kädessä ja hengitys vinkuen hän jatkoi oksettavaa sepustustaan. "Vaalea söpöläinen saa kuolata vieressä, kun korkkaan hänen ystävänsä." Miehen kurkusta pääsi röhisevä, kaukaisesti naurua muistuttava ääni.

Zdain yökkäsi kuuluvasti ja melkein kaatui Joselia päin, kun he kompuroivat taaksepäin. Seinä tuli nopeasti vastaan.

Lurkki lähestyi saksiaan heilutellen ja työnsi ruman pärstänsä eteenpäin. Josel haistoi miehen hengityksen löyhkän ja yritti kääntää päätään syrjään. Sakset suihkivat liian lähellä. Josel päätti tapella vastaan, hän ei antautuisi noille kusipäille.

Silloin naisen ääni raastoi ilmaa. "Lurkki, pois! Et ansaitse mitään palkintoa. Yritit petkuttaa minua väärällä maahisella."

Lurkin naama venähti. Hän mulkoili poikia ja vetäytyi sähisten taaksepäin.

Vale-Marta kiinnitti huomionsa jälleen vankeihin. "Muistatte varmasti Martan", hän sanoi ja käänsi lyhtyään niin, että nurkassa roikkuva kalmo peittyi valoon. "Näette tietysti muodottoman ruumiin. Ei siitä voi päätellä, miltä Marta näytti eläissään. Mutta minä voin paljastaa teille, miltä hän näytti. Katseet tännepäin, lurjukset."

Hymy levisi naisen kasvoille. Hän kohotti lyhtyä ja valaisi sillä itseään. "Katsokaa minua tarkkaan. Marta näytti täsmälleen samalta kuin minä. Voitteko uskoa?" Vale-Martan huulilta purkautui inhottava hihitys.

Josel ei kyennyt väsyneessä päässään käsittämään, mitä nainen tarkoitti.

"Ette te kelvottomat tajua. Hihhih, harvapa tajuaa ennen kuin on liian myöhäistä. Siitä kauhistuneen yllätyksen hetkestä varmaan eniten nautinkin. Siispä katsokaa!" nainen sanoi ja kumartui laskemaan lyhdyn maahan.

Hetkeen ei tapahtunut mitään erityistä. Sitten naisen kasvot alkoivat näyttää oudoilta. Ne pullistuivat ja kapenivat kuin hän olisi vetänyt poskiinsa ilmaa ja puhaltanut sen ulos. Hymy suli naisen kasvoilta ja hänen kasvonsakin sulivat. Yksi kerrallaan niiden piirteet pyyhkiytyivät pois. Josel nieleksi, ei ihmetyksestä vaan silkasta kauhusta. Silti hän ei voinut kääntää katsettaan pois naisesta, joka ei enää ollut ihminen.

Nainen valahti kasaan, Martan keltainen puku repeytyi hänen yltään. Sen alta ei paljastunut naisen vartalo, vaan kellertävä liman peittämä torso. Jalat ja käsivarret pitenivät Joselin silmien edessä ihmisraajoista joiksikin aivan muiksi. Luonnottoman pitkät ja keltaista limaa valuvat sormet koukistelivat ilmassa. Myös olennon vahamaiset kasvot alkoivat saada muotoa. Nenän paikalle aukeni kaksi sierainaukkoa ja huuleton suu paljasti rivin tikarimaisia hampaita. Sierainten yläpuolelle levisi tummat kuopat, joista pilkotti pari keltaisia mulkosilmiä. Hirviön seisoma-asento taipui kumaraksi ja sen kurkusta pullahti sammakkomainen kurlutus.

Josel huusi ääneen. Hän oli kohdannut tällaisen olennon ennenkin, Trubaduuri-Kharl -kirjojen sivuilla. Se oli snagosti, yhtä kauhutarinoiden inhottavimmista pedoista.

Kauhutarinoiden, ei tosielämän. Noituutta - mitä hiivatin noituutta! Josel aivot pyörivät tahmaisia kierroksia. Zdainin suusta pääsi ohut valitus.

Nyt snagostin piirteet alkoivat sulaa. Lima kuoriutui pois kasvoista, raateluhampaat hävisivät, sieraimet muovautuivat nenäksi, otsa suoristui ja päähän ilmestyi hiuksia. Äkkiä snagostin ruumis oli saanut ihmiskasvot. Josel tajusi tuijottavansa Tomaa suoraan silmiin.

"Tätä tuskin osasitte odottaa", Toman kasvot sanoivat Toman honottavalla äänellä.

Joselin hampaat löivät loukkua. "Mi-mi-mikä sinä olet?" hän änkytti.

"Voin kai kertoakin, vai mitä Lurkki...Lurkkiseni, älä katso minua noin peloissasi", Toman ääni käkätti ja snagostin limaa valuva käsi tavoitteli turvallisen matkan päässä seisovaa pikkumiestä.

"Teidän mahtavuutenne!" Lurkki hinkui. "Pelkäämällä osoitan kunnioitusta teille."

"Tuosta minä pidän", Toman suu vastasi. "Palataan minuun - meihin jos tarkkoja ollaan. Olen joku ja en kukaan. Olen yksi ja silti monta, melkein kuka tahansa. Voin olla Marta Donthav, limainen snagosti tai Toma. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. Mitä luulet Josel, olinko uskottava Marta?"

Josel epäröi eikä uskaltanut sanoa mitään.

"Vastaa!"

"Kyllä", Josel sai viimein kakistettua.

"Niin arvelinkin, menihän esitykseni sinuun täydestä. Ystäväsi vaikutti epäluuloisemmalta. Ainakin sen perusteella, mitä huoneessanne käymästänne keskustelusta sain salakuunneltua. Martan aviomies teki aikoinaan viisaasti asennuttaessaan ääntä kantavat hormit vierashuoneeseensa. Harmi, etten koskaan tavannut häntä. Olisin mielelläni yllättänyt talon emännän esiintymällä hänen edesmenneenä miehenään", Toma-kasvoinen olento virkkoi hymyillen. "Mutta nyt eksymme aiheesta. Kuka minä olen? Moni saa kuulla vastauksen tuohon kysymykseen ennen kuolemaansa. Ikään kuin vastineeksi siitä, että tarjoamani kuolema ei ole koskaan helppo tai ainakaan kivuton. Reilua, eikö?"

Joselia palelsi ja puistatti.

Toman kasvot jatkoivat kertomusta, nyt syvällä äänellä ja tarinoivaan sävyyn: "Ni-gaalsdaa, hahmoton, sanovat etelänmaalaiset meistä. Kasvoton, on tuo sana teidän kielellänne. Me olemme olleet olemassa aikojen alusta, paljon ennen ihmisiä. Olemme nähneet ihmisvaltakuntien sortuvan ja kohoavan uudelleen. Silti meitä ei mainita vanhoissa taruissa. Jo pelkästään siksi, että haluamme toimia salassa. Olen itsekin henkilökohtaisesti tuhonnut kasvottomia koskevia lähteitä. Se on rankkaa työtä. Useinkaan pelkän historioitsijan murhaaminen tai hänen käsikirjoituksensa silppuaminen ei riitä, vaan on poltettava kirjastoja ja teurastettava kokonaisia sukuja, joissa on kiertänyt tarina kasvottomista. Toisaalta meitä ei ole enää montakaan jäljellä. Jotkut meistä tekivät virheen ja tavoittelivat valtaa. He kukistuivat liittolaistensa mukana. Se on typeryyttä, sillä meidät voi toki tappaa, vaikkemme muutoin tavallisia kuolevaisia olekaan. Lurkki tietää sen, muttei uskalla yrittää. Hän on pelkuri ja tietää lisäksi, että minun murhaaminen ei toisi mitään hyötyä. Ilman minua Lurkki olisi vain tolkuttoman ruma ja hyvin mitätön pimeyden palvelija. Eikö niin Lurkki?"

Miehenkuvatus nyökkäili kiivaasti myöntymisen merkiksi, mutta astui askeleen kauemmas kasvottomasta.

Toma-kasvoinen olento katseli hymyssä suin Lurkin pokkurointia. "Minä olen valinnut toisen tien kuin lajitoverini. En etsi mainetta ja parrasvaloja, vaan toimitan tehtävän silloin, toisen tällöin. Nyt juuri olen mieltynyt Sinisen Kuun asioiden tonkimiseen ja Martan raivaaminen tieltä oli hauska pikku puuha. Pääsinhän siinä sivussa toteuttamaan ykköshupiani. Tiedättekö mikä se on? Aaahh, tietysti ihmisten satuttaminen, murhaaminen, teurastaminen...ja syöminen."

Kasvotonta nauratti taas. "Hahahah, älkää kalvetko noin. Kun on päässyt kunnolla ihmisveren makuun, ei nautinnosta halua millään luopua. Minulla on vuosituhansien kokemus siitä. Harmi, etten ehdi opettaa teitä nauttimaan murhaamisesta. Vai säästäisikö sittenkin toisen teistä? Ehkä annan sinun Josel valita, kumpi teistä kuolee. Pikku ystäväsi vai sinä? Moni äiti on rukoillut minua surmaamaan itsensä, jotta hänen lapsensa pelastuisi. Sellaisia toiveita en ikinä toteuta."

Olento otti snagostin-jaloillaan askeleen lähemmäs. Toman suu aukeni valtavaksi kidaksi, kuin punaiseksi kuiluksi, johon puhkesi rivi maidonvalkoisia raateluhampaita. Ne pullistuivat suun ulkopuolelle ylä- ja alahampaat täysin sekaisin ja lomittain toistensa kanssa.

Joselin kurkkua kuristi. Tämä oli hirvittävä painajainen, josta ei ollut tietä ulos. Zdain otti tukea Joselin hartiasta ja urahti jotain hyvin epäselvästi.

Hampaat kalahtelivat toisiaan vasten pedon haukkaillessa ilmaa Joselin ja Zdainin kasvojen edessä. Sylkeä tihkui peitsenterävien hampaitten välistä ja kumea murina kuului jostain hirviön nielun syövereistä.

Pojat peruuttivat taaksepäin kiviseinää vasten. "Ei, ei, ei!" Josel kuuli oman äänensä huutavan. Hän takertui Zdainiin ja toivoi ihmettä pelastuakseen.

Kasvoton ei kuitenkaan ollut vielä halukas tekemään selvää vangeistaan. Äkkiä se perääntyi ja aloitti uuden muodonmuutoksen. Snagostin raajat laskeutuivat maahan ja muuttuivat eläimen tassuiksi. Siinä hetkessä olento rojahti neljälle jalalle. Sen iho alkoi kasvaa ruskeaa karvaa ja peräpäästä työntyi esiin piiskamainen häntä.

Ruskea karva peitti niskan sekä pään, josta puhkesi esiin kaksi pystyä koirankorvaa. Olennon kasvot eivät siitä huolimatta venyneet kuonoksi, vaan Josel sai todistaa, miten Toman torahampaisen naaman paikalle hahmottui toiset ihmiskasvot, jotka olivat kuin luonnonvastainen naamari koiran päällä. Ne olivat kapeat ja kalpeudessaan melkein vitivalkoiset naisenkasvot, joiden ilme oli pahanilkinen.

Naisenkasvojen sievä ruusunpunainen suu vääntyi häijyyn hymyyn, kun Kasvoton puhui taas. "Marta riippui seinällä ketjuista ja oli vielä elossa, kun revin tässä hahmossa hänen vatsansa auki ja hotkin sisäelimet kitaani. Hän kuoli, koska kävi hyödyttömäksi minulle. Hän tiesi verraten vähän Sinisen Kuun asioista ja alkoi pahasti toistaa itseään kuulusteluissa. Esimerkiksi tietoa Sinisen Kuun päämajan sijainnista ei ollut uskottu Martalle. Joitakin luotettuja sain sentään pois päiviltä, kuten jo mainitun leipuri Mommesin. Samanlaisia pikku kuolintapauksia on sattunut viime aikoina myös muissa Etelä-Andiolin kaupungeissa."

Kasvottoman nauru helähteli metallisesti. "Sininen Kuu ei tietenkään jäänyt toimettomaksi huomatessaan jäsentensä kuolevan kuin kärpäset konsanaan. Peräti kaksi tiedustelijaa lähetettiin tänne niiden kolmen viikon aikana, joina olen Martana esiintynyt. Molemmat popsittiin niin sanotusti parempiin suihin, hihihi. Sininen Kuu on kokenut pahimmat takaiskunsa vuosikymmeniin. Avasin solmun, jota lienee vaikea sitoa uudestaan. Kiitos siitä myös Tomalle, joka petti emäntänsä mustimmalle pimeydelle. Oli hauska seurata Martan järkytystä, kun hän tajusi rakkaan palvelijansa syvällä pimeydessä vaeltavaksi langenneeksi."

"Mitä taas tulee teihin kahteen, alkaa kärsivällisyyteni olla lopussa. Haluan kuulla kaiken yhteyksistänne Siniseen Kuuhun ja vanhempienne olinpaikat. Nuori Sandkan aloittakoon tai joudun pieksemään Zdainin hengiltä edessäsi."

Taistelutahto oli tyystin kaikonnut Joselista. Hän päätti puhua. "Minun isäni aikoi auttaa Monteilonit Viiskallioon ja tavata meidät täällä Martan luona. En tiedä Sinisen Kuun päämajan sijaintia eikä tiedä Zdainkaan."

Kasvottoman ruusunnuppusuu hymyili. "Viiskallio. Niinpä tietenkin. Olen silti varma, että Zdain tietää enemmän. Ja nyt nuo tiedot hakataan hänestä ilmoille. Lurkki!"

Niljakas pikkumies oli heti valmis tottelemaan. Hän astui kohti Zdainia tuskaa tuottava ase koholla. Josel veti Zdainin nopeasti selkänsä taakse asettuen toverinsa ja Lurkin väliin.

"Älkää koskeko häneen. Näette, missä kunnossa hän on", Josel pyysi yrittäen loihtia uhmakkuutta väsyneeseen ääneensä.

"Voi kuinka huvittavaa, kun ihminen puolustaa toista ihmistä. Ja niin turhaa", ivallisesti hymyilevät naisenkasvot sanoivat.

Muuta Kasvoton ei ennättänytkään sanoa, kun ovi portaitten yläpäässä paiskautui auki ja Toma pöllähti sisään. "Teidän mahtavuutenne, tunkeilijoita! Ne hyökkäävät taloon", Toma läähätti hengästyneenä.

Turhautunut kiljaisu pääsi Kasvottoman kurkusta. "Näytä tietä! Lurkki, jää vahtimaan!" se huusi ja loikki - yhä naiskasvoisen koiran hahmossa - portaat ylös ja poistui Toma edellään kellarista.

Mitä ihmeen tunkeilijoita? Josel jäi tuijottamaan Lurkkia ja yritti samalla ajatella kuumeisesti eri mahdollisuuksia, viimeisiä joita heillä oli jäljellä.

"Tiedän mitä mietit, vaalea kullannuppu. Että voisit voittaa vanhan Lurkin. Siinä erehdyt karkeasti", mies pälätti ääni vinkuen. "Hänen mahtavuutensa ei kieltänyt minua koskemasta teihin. Nyt teen mitä haluan. Sinä saastainen poika olet ensimmäinen. Saat luvan laulaa kaikki pikku salaisuutesi, samalla kun Lurkki-setä ottaa sinut kovaa. Tulepas tänne!"

Lurkki kohotti asettaan. Josel koetti väistää, mutta kompastui ja pyllähti lattialle. Lurkki iski aseellaan, mutta osuikin Joselin sijasta pystyssä horjuvaa Zdainia kylkeen. Sininen valo välähti, Monteilon rääkäisi sydäntäsärkevästi ja kaatui maahan.

Se hämmensi Lurkin hetkeksi. Josel kurotti nappaamaan Martan maahan unohtaman lyhdyn. Sitten hän ponkaisi ylös ja läväytti lyhdyllä Lurkkia päin näköä. Lasinsirpaleet viilsivät miehen naamaa ja roiskunut lamppuöljy roihahti liekkeihin. Lurkki ulvaisi ja alkoi läiskiä nuttunsa hihalla palavia kasvojaan.

Josel ei jäänyt pidempään seuraamaan miehen tuskaista kamppailua leikkejä vastaan, vaan tarttui lattialla tiedottamana makaavaan Zdainiin.

Lurkki kirkui ja hutki liekkejä sammuksiin eikä pystynyt puuttumaan poikien pakoon. Jäljellä olevat voimansa ponnistaen Josel raahasi Zdainin kellarin portaita ylös. Tietämättä, mitä odottaa, hän työnsi keittiönoven auki.

Lamppujen valo häikäisi silmiä, mutta huone oli tyhjä. Keittiön tunkkainen ilma tuoksui löyhkäävän kellarin jälkeen taivaalliselta ja Josel veti sitä keuhkoihinsa antaumuksella. Hän laski tajuttoman Zdainin lattialle ja salpasi nopeasti kellarin oven takanaan.

Lurkista ei olisi enää vaaraa, mutta Kasvoton apureineen hääräsi jossain päin taloa. Pitäisi lähteä kiireellä, mutta ensin...

Josel pälyili ympärilleen silmiään siristellen. Pöydällä oli kannu! Enempää aikailematta hän tarttui siihen ja kallisti sen suulleen. Viiniä! Josel joi ahnaasti kulauksen, sitten toisen. Oliko mikään koskaan maistunut paremmalta?

Hän olisi tyhjentänyt koko kannullisen, ellei olisi muistanut Zdainia. Viisaampaa olisi paeta heti, mutta Monteilon oli juotettava myös. Sen hän olisi Zdainille velkaa kaikesta. Josel kumartui maassa makaavan toverinsa viereen ja näki, miten heikolta tämä näytti. Pojan kasvot olivat harmaat ja veren tuhrimat, huulet halkeilleet ja hän hengitti hyvin hennosti.

Ei kai hän kuolisi? Eihän? Nyt, tämän kaiken jälkeen! Josel kallisti kiireesti viinipikaria ja yritti mahdollisimman varovaisesti valuttaa nestettä Zdainin raollaan olevaan suuhun. Suurin osa viinistä kuitenkin norui suupieliä pitkin lattialle ja rinnukselle.

Voi, kunpa Zdain olisi edes raottanut silmään. Tai huutanut, ollut vihainen, tehnyt mitä tahansa!

Niin ei tapahtunut, eikä Josel uskaltanut väkisin herättää toista. Hän nousi ylös ja kuulosteli. Oli aivan hiljaista. Minne päin kannattaisi lähteä? Kaksi ovea johti pois keittiöstä. Ikkunoita ei ollut. Toinen ovista veisi eteisaulaan, toinen jonnekin talon uumeniin. Oliko talossa edes toista uloskäyntiä? Sen varaan ei kannattanut laskea. Ainoa järkevä valinta oli ottaa äärimmäisen suuri riski ja yrittää pääovesta ulos.

Josel kumartui nostamaan Zdainia ylös. Monteilon tarvitsi kiireesti hoitoa, eikä Joselilla ollut aavistustakaan, miten hän jaksaisi kantaa tätä talon ulkopuolella. Pelkkä nostaminen tuntui hyvin rasittavalta, vaikkei hoikkavartinen poika kovin painava voinut ollakaan.

Saatuaan jonkinlaisen otteen taakastaan Josel lähti kompastelemaan kohti ovea. Mitään ääniä ei kuulunut toiselta puolen, joten hän uskaltautui raottamaan ovea. Keittiön takana olevassa ruokailutilassa oli autiota ja hämärää. Ikkunaruutujen pimeys kertoi, että ulkona oli yö.

Saisiko ikkunat auki? Tai rikottua? Raskaasti hengittäen Josel retuutti Zdainia lähemmäs. Ikkunoissa ei ollut nuppia, vedintä tai muutakaan avaamisvipua. Aika loppuisi pian, Josel tunsi sen selkänahassaan.

Valoa kajasti eteisen oven alta. Odottaisiko siellä vahtia pitävä Kasvoton tai Toma ja muut langenneet? Josel oli liian väsynyt harkitakseen uudelleen. Hän otti Zdain sylissään muutaman horjuvan askeleen kohti ovea.

Siinä samassa sen takaa kuului muutama nopea askel. Sydän ponnahti kurkkuun. Josel ehti vilkaista ympärilleen: piilopaikkoja ei ollut. Pakoon oli turha yrittää, kaikki oli mennyttä.

Ovi lävähti voimalla auki. Sisään ei rynnännyt Kasvoton, Toma tai kumpikaan isoista miehenköriläistä. Huoneeseen syöksähti veristä miekkaa kädessään pidellen ja tappajan ilme kasvoillaan mies, jonka Josel tunsi entuudestaan. Marl.

Nähtyään keitä huoneessa oli, Marl pysähtyi niille sijoilleen. "Löysin pojat", hän huikkasi olkansa yli ja laski miekkaansa alemmas. Josel oli täysin typertynyt eikä pystynyt sanomaan tai tekemään mitään. Tappaisiko Marl heidät siihen paikkaan? Oliko hän yksi Kasvottoman monista apureista? Joselista ei olisi vastusta isolle miehelle, sen hän tiesi.

Marl ei kuitenkaan kohottanut miekkaansa surmaniskuun. Miehen takaa huoneeseen säntäsi toinen Joselin tuntema ihminen. Melgy. Harmaatukkainen nainen näytti kireältä kuin jousipyssyn jänne ja piteli pistoolia kädessään.

"Hyvä", Melgy sanoi ja tunkeutui Marlin ohitse. "Elääkö poika?" nainen kysyi Joselilta ja osoitti sormellaan Zdainia.

"Elää...tapatteko te meidät?"

Melgyn kohotti toista suupieltään. "Onpa sinulla kuvitelmat meistä. Näin ensi alkuun te tulette mukaamme."

Josel nyökkäsi vaisusti ja horjahti Zdain-taakkansa alla.

"Marl, ota poika kannettavaksesi. Lähdetään", Melgy sanoi.

"Lähdetään?" Marl murahti kysyvästi.

"Niin. Zal ei löytänyt etsimäänsä. Se on poissa."

Marl mörähti jotain vastaukseksi, työnsi miekkansa verta pyyhkimättä tuppeen ja otti Zdainin Joselilta.

"Pystytkö juoksemaan?" Melgy kysyi Joselilta, joka vastasi myöntävästi. "Hyvä. Seuraa, äläkä yritä mitään tyhmyyksiä tai todella tapan sinut." Sen sanottuaan Melgy viittoi Joselin peräänsä ja paineli eteiseen. Marl seurasi kantaen Zdainia sylissään.

Kun he saapuivat eteiseen, Josel ei enää hämmästynyt nähdessään Zalin laskeutuvan yläkerrasta portaita alas. Samoja portaita pitkin Josel ja Zdain olivat hiipineet paria yötä aiemmin toivoen pääsevänsä pakoon.

"Yläkerrassa ei ollut mitään merkittävää", vanhus vastasi nähtyään Melgyn kysyvän ilmeen. Sitten Zal antoi katseensa lipua Joselin ja Marlin sylissä velttona roikkuvan Zdainin välillä. "Nuoret karkulaiset ovat jälleen keskuudessamme", hän totesi tuikeasti ja vinkkasi Melgylle, että oli aika lähteä talosta.

Ulkona oven edestä vartiosta he tapasivat Ragartin, joka piteli edessään kivääriä muistuttavaa, mutta piipultaan lyhyempää asetta. Kaljussa päässään miehellä oli musta leveälierinen hattu. Pallovatsainen kauppias näytti jännittyneeltä, mutta nyökkäsi sentään tervehdyksen Joselille ja loi vakavan silmäyksen Zdainiin.

"Löysittekö Marta Donthavia?" hän kysyi.

Zal tyytyi pudistamaan päätään, jolloin Josel vastasi lakonisesti: "Hän on kuollut."

"Kuollut", Ragart toisti ja jatkoi vailla sen kummempaa tunnetta: "Tunsin hänen miehensä, Amdus Donthav oli pätevä kauppias." Sitten lihava mies vaikeni ja käänsi aseensa piipun uudestaan yöhön.

Vasta nyt Josel vilkaisi ympärilleen ja näki kaksi ruumista lojumassa kiveyksellä talon edessä. Lähempänä vatsallaan makaava mies oli helppo tunnistaa Tomaksi ja suurikokoisemman vainajan täytyi olla toinen heidät kellariin raahanneista köriläistä. Joku tai jokin kuitenkin puuttui ja se huoletti Joselia enemmän kuin mikään muu.

"Kasvoton?" hän lausui huolensa ääneen.

Yllättäen Zal tuntui tietävän, mistä oli puhe. "Se on paennut. En tiedä minne ja siksi meidän on syytä lähteä kiireesti."

Josel ei voinut edes aavistella, miten Zal saattoi olla perillä siitä, mikä oli kasvoton, jollaisista eivät mitkään kirjat kertoneet.

Sillä hetkellä palokunnan kellot kajahtivat soimaan jossain kauempana. He kaikki katsoivat suuntaan, josta kellojen kalkatus kuului. Keltainen loimu valaisi taivaanrannan ja palokellojen äänten rinnalla kuului pauketta, joka muistutti Joselia viimeisestä yöstä Paidoksessa.

"Ammuntaa. Ipaloksen käskynhaltija on mennyttä miestä", Ragart totesi.

"Se oli odotettavissa", Zal vastasi.

Siinä samassa he kuulivat nopeasti lähestyvää kavionkopsetta. Hevosia täytyi olla useita. Ragart viittoi kaikkia seuraamaan ja pyrähti juoksuun, joka kuitenkin katkesi pimeydestä kuuluviin sanoihin.

"Talo on saarrettu. Pysähtykää tai teidät ammutaan", joku huusi äänenvoimistajaan.

Kaikki katsoivat Zalia, joka antoi kädellään rauhoittelevan merkin pysähtyä. "Kettu, sinä puhut", hän kuiskasi Ragartille, samalla kun neljä ratsastajaa lähestyi pimeyden keskeltä.

Kun hevoset saavuttivat katulyhdyn valaisevan piirin, Josel katsoi tulijoita tarkkaan ja mietti kuka heistä voisi olla uuden hahmon ottanut Kasvoton.

Kolme ratsastajista oli kiväärejä kantavia miehiä, jotka tunnisti vaatetuksesta helposti varjon vartijoiksi. Neljännen näkeminen sai Joselin hengityksen tukahtumaan ja sydämen pamppailemaan villisti. Valkoisen hevosen selässä istui kaunis nuori nainen, jolla oli pitkät mustat hiukset. Jolanda.

*