25. luku

Franz
Suuttumus kiehahti Franzin sisällä uudestaan, kun hän näki Kalpean Kulkurin alakertaan palattuaan tytön keräilemässä astioita pöydiltä. Hän haki kuitenkin kiukkunsa varsinaista kohdetta, viiksekästä miestä.

Franz oli yrittänyt selvitellä sekaiseksi lankavyyhdiksi sotkeutunutta mieltään majatalon yläkerrassa ehkä puolikkaan kellonkäännöksen ajan. Mihinkään selvään lopputulokseen hän ei ollut tullut. Harmitti joutua huijatuksi, mutta samalla äskeinen kokemus oli ollut hänen siihenastisen elämänsä nautinnollisin.

Ilta oli jo vanhentunut pitkälle ja asiakkaiden määrä majatalossa oli lisääntynyt viime näkemältä huomattavasti. Suurin osa ihmisistä oli suunnannut katseensa salin perälle. Siellä Franzin etsimä viiksiniekka istui korkealla jakkaralla ja asetteli parhaillaan huilua soittoasentoon. Franz ärähti itsekseen. Herättäisi turhaa huomiota mennä kovistelemaan miestä kaiken kansan katsellessa.

Tyhjää pöytää ei löytynyt millään. Likimain ainoat vapaat paikat olivat pöydässä, jossa rähjäisen näköinen ukkeli tuijotti yksinäisenä tuoppiaan. Franzille paikka hiljaisen, yksinään jurnuttavan rapajuopon seurassa kelpasi. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut rupatella minkään hilpeän seurueen kanssa. Niinpä hän rojahti tuoliin, risti kätensä puuskaksi rinnuksille, suuntasi katseensa majatalon kattoon ja kuvitteli olevansa jossain aivan muualla.

Aikansa istuttuaan Franz alkoi tyyntyä. Salissa vielä äsken raikunut remakka puheensorina oli vaimentunut ja jäänyt huilun lurituksen alle. Tuntui siltä, että salin meluisinkin ryyppymies oli rauhoittunut kuuntelemaan soittoa.

Eikä Franzkaan, vaikka yhä kimpaantunut miehelle olikin, voinut välttää musiikin tenhoa. Huilun sävelet väreilivät suloisina kuin tytön huulet hänen poskillaan hetki sitten. Pehmeät, matalammat soinnut kutittivat selkärankaa ja saivat niskatukan pörhistymään. Tuntui, että viiksekäs mies soitti juuri Franzille pyyhkiäkseen musiikillaan pois äskeisen mielipahan.

Franz nosti katseensa pöydän pinnasta soittajaan. Tietysti mies sattui katsomaan häntä samaan aikaan. Hänen silmänsä nauroivat, ja äkkiä Franzin päässä kaikui oivallus: Trubaduuri-Kharl! Mies on Trubaduuri-Kharl!

Jossain vaiheessa soitto taukosi ja mies poistui lavalta tiskille kostuttamaan kurkkuaan. Franz pudisteli päätään. Mitä se äskeinen oli ollut? Musiikki oli ollut liiankin kaunista Kalpean Kulkurin kaltaiseen juottolaan. Ja lopuksi, mistä se hullu aivoitus oli tullut Franzin päähän? Ei ollut mitään Trubaduuri-Kharlia. Oli vain Joselin isän luoma tarina ja sen nokkahuilua soittava sankari. Jota viiksekäs miekkonen tosin kiistatta muistutti.

"Hän soitti hyvin. Soittaa aina", lausui silloin karhea humalainen ääni Franzin lähellä.

Nyt vasta Franz katsoi tarkemmin samassa pöydässä istuvaa miestä. Tämä oli parroittunut ja epäsiisti. Perunamainen nenä punoitti ja oli ulkonevasta kyhmystä päätellen joskus murtunut. Hiukset olivat leikkaamatta ja takkuiset kuin linnunpesä. Vaatteet olivat harmaata sarkakangasta, reikäiset ja paikatut. Franz kiinnitti myös huomiota pistävään lemun, joka löyhähti miehen suunnasta.

Epämiellyttävä haiseva juoppo, hän ajatteli eikä välittänyt vastata mitään. Kun mies rupesi kaivelemaan tuuheaa karvaa tursuvaa sieraintaan, Franz käänsi katseensa inhoten pois.

Soiton hetkeksi herkistämä yleisö alkoi jälleen turista keskenään ja tyhjentää tuoppejaan. Myös Franzin pöytäseuralainen oli saanut kolpakkonsa tyhjäksi, ja tarjoilijapoika riensi sitä hakemaan. Onneksi ei tarjoilijatyttö, Franz tuumasi edelleen vähän happamana.

"Tuopit, meille kummallekin", juoppo mongersi silloin ja työsi likaisen setelin pojan kouraan.

"En minä pyytänyt mitään", Franz vastusteli, mutta tarjoilijapoika oli jo tiessään toimittamassa tilausta.

"Vaiti", ruokkoamaton ukko kärisi. "Kaljaa tekee kuitenkin mielesi, eikä sinulla ole rahaa."

Franz kohautti olkiaan, ei hänellä oikeastaan ollut parempaakaan tekemistä kuin humaltuminen. Sitä paitsi väkijuomat maistuivat kaikille suurille seikkailijoille, jopa Joselin isän kirjojen Trubaduuri-Kharlille. Muistuttiko viiksekäs mies kirjan hahmoa tietämättään vai tarkoituksella, sitä Franz ei osannut sanoa.

Oluttuoppien saavuttua myös lavalla alkoi jälleen tapahtua. Viiksekäs mies - tai Kharl, kuten Franz päätti mielessään häntä tästä lähtien kutsua - valmistautui jälleen esiintymään. Tällä kertaa ilman soitinta.

Kharl rykäisi kuuluvasti ja lausui kantavalla äänellä aikovansa piristää hänelle niin rakasta yleisöä parilla pikku laululla. Siitä seurasi kannustavia huutoja ja toisiinsa iskeytyvien tuoppien kolahduksia.

"Hän myös laulaa hyvin", sottainen juomari murahti.

Franz nyökkäisi pienesti takaisin; hänellä ei ollut halua tehdä lähempää tuttavuutta epäsiistin ukkelin kanssa.

Siinä samassa Kharl aloitti laulun. Se oli nimeltään Ketokukkia, kaikille paidoslaisillekin tuttu kepeä sävelmä tytöstä, pojasta ja kesäisestä kukkaniitystä. Miehen sointuva, musikaalinen ääni sopi kuin nakutettu polveilevaan ja sävelkorkeuksiltaan vaihtelevaan lauluun. Aivan tahtomattaankin Franz tunsi pakottavaa tarvetta hyräillä mukana.

"Aherrus taas illaks' taukoaa, ja poika kiharapää, ratsun selässä viilettää.
Eessä hällä siintää määränpää, kukkaketo takana lehmuston.
Vaan ei aio kukkia poimimaan, ei poimimaan, ei ollenkaan.
Pojalla sydämessä tyttö on, talon piika verraton.

Tyttö poimii ketokukkia vaan, ketokukkia vaan.
Miks' poimii ketokukkia vaan, vaikk' poika janoaa suudelmaa?
Ketokukkia vaan, ketokukkia vaan.

Neito kukkia keräilee, nyt ratsun jo havaitsee.
Se on renkipoika kiharapää, tytön luokse ennättää.
Oi, poika niin uljas on, tyttö aattelee ja helmojaan taittelee.
Ei tyttö enää joutais kukkia poimimaan, kun sulho hänen luo ratsullaan kiiruhtaa.

Tyttö poimii ketokukkia vaan, ketokukkia vaan.
Miks' poimii ketokukkia vaan, vaikk' poika janoaa suudelmaa?
Ketokukkia vaan, ketokukkia vaan."

Kharl ei ollut vielä päässyt esitystään loppuun, kun majatalon eteisestä kuului kopinaa ja asiakkaiden päät kääntyivät äänen suuntaan. Franzkin kurkisti olkansa yli ja näki joukon varjon vartijoita saapastelevan harmaamustissa univormuissaan sisään saliin.

Veri syöksyi kohti rinnassa rummuttavaa sydäntä. Franz painautui tuoliaan vasten ja yritti tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi. Jos varjon vartijat poimisivat hänet muun yleisön joukosta, kaikki olisi ohi. Seikkailu päättyisi ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan ja Franzin nuori elämä saisi rujon päätöksen.

Kuudesta varjon vartijasta jokainen oli aseistautunut. Yksi heistä jäi seisoskelemaan näennäisen rentona oviaukon eteen ja viisi muuta marssi tiskille jututtamaan tarjoilijatyttöä. Franz näki sivusilmästään, miten pari varjon vartijoista antoi katseensa kiertää yleisössä. Kauhusta kankeana hän painoi päänsä vielä enemmän kyyryyn.

"Tyttö poimii ketokukkia vaan, ketokukkia vaan.
Miks' poimii ketokukkia vaan, vaikk' poika janoaa suudelmaa?
Ketokukkia vaan, ketokukkia vaan."

Sillä hetkellä Kharl päästi Ketokukkien viimeiset sanat huuliltaan ja sali puhkesi suosionosoituksiin. Ne eivät tosin olleet erityisen raikuvat, todennäköisesti varjon vartioiden läsnäolon takia. Taputukset siirsivät kuitenkin yleisöä tarkkaavien varjon vartijoidenkin huomion esiintyjään, ja Franz saattoi hengähtää hetken.

Tyttö raivasi tiskin vieressä olevasta pöydästä tilaa varjon vartijoille, ja nämä istuutuivat edelleen ovella seisoskelevaa miestä lukuun ottamatta. Franz tiesi, ettei pääsisi livahtamaan salista ovivahtia ohittamatta. Ainoa vaihtoehto oli pysytellä huomaamattomana ja toivoa, että varjon vartijat häipyisivät, ennen kuin sali alkaisi tyhjentyä.

Miten suuret sankarit menettelisivät tällaisessa tilanteessa? Marl Gaidok olisi taatusti rynnännyt suin päin varjon vartijoiden kimppuun ja paloitellut heidät miekalla kappaleiksi. Valitettavasti Franzilla ei ollut urhean Marlin voimia ja taitoja, ei edes puolia niistä. Hän kirosi ääneti ja otti vahvistavan siemauksen olutta.

Sillä välin Kharl oli jo aloittanut uuden laulun. Tätä sävelmää Franz ei tuntenut, mutta laulun sanoma sai hyytävät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin. Se kertoi pojasta, joka pakeni inhottavia roistoja. Kertosäkeessä laulaja kehotti aina poikaa olemaan hiirenhiljaa.

"Tuo on pöljää. Varjon koirat voivat tajuta", juoppo ärähti eikä kuulostanut äkkiä enää yhtään humalaiselta.

"Ta-tajuta mitä?" Franz änkytti ja tunsi sieraimissaan ukkelin hengityksen ummehtuneen löyhkän.

"Tajuta sinut tietysti."

"Mitä luulet tietäväsi, ukko?" Franz sähähti ja yritti kuulostaa pelottomalta.

"Turpa tukkoon ja juo!" mies käski, ja Franz näki yhden varjon vartijoista kulkevan ympärilleen katsellen yleisön seassa.

"Pidä tuoppi huulillasi ja katso pöytään", ukko kuiskasi hyvin hiljaa.

Franz totteli. Kuka vanha juomari olikaan, hän oli selvästi näytellyt päihtyneempää kuin oikeasti oli ja tiesi jostain syystä Franzin pakoilevan varjon vartijoita. Jos ukko oli arvannut sen pelkästään Franzin hätääntyneistä eleistä, hän oli paljon ovelampi kuin päällepäin näytti.

Vähään aikaan ei tapahtunut mitään. Kharl aloitti laulun, sitten toisen. Ihmisiä poistui ja jokunen tuli lisääkin. Yksi varjo vartijoista päivysti yhä ovella ja muut litkivät juomia pöydässään. Franzin huoli ei ollut kuitenkaan häipynyt. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa. Ainoa mahdollisuus oli luottaa Kharlin nokkeluuteen, mutta viiksekäs mies ei toistaiseksi ollut tehnyt mitään muuta kuin jatkanut lauluaan. Sitä paitsi Franz tiesi joutuvansa vaarallisen huomion kohteeksi, jos Kharl laulamisen lopetettuaan tulisi istumaan hänen pöytäänsä. Varjon vartijat saattaisivat hyvinkin tulla jututtamaan musikanttia ja tämän seuralaisia.

Kaiken kukkuraksi Franzin pelko siitä, että varjon vartijat olivat todellakin hänen itsensä perässä, osoittautui pian todeksi. Tarjoilijatyttö keräsi naapuripöydistä tuoppeja ja supatti ohi kulkiessaan Franzin korvaan: "He etsivät sinua."

Franzia kylmäsi, mutta hän sai kuiskattua takaisin: "Voitko auttaa?" Vaikka tyttö tiesi varjon vartijoiden etsivän Franzia, hän ei ollut antanut tätä ilmi. Tyttö voisi auttaa, hänen täytyi!

"En voi", tyttö sanoi päätään pahoittelevasti pudistaen ja kiirehti pöydän ohi. Silloin vanha juomari tarrasi äkkiarvaamatta muhkuraisella kädellään häntä käsivarresta.

"Nyt kuuntelet, letukka", ukko mörisi ja heilutti toisessa kädessään kahta isoa seteliä.

Tytön katse kulki miehestä seteleihin ja inhon ilme hänen kasvoillaan täydentyi jollain ahneuden tapaisella.

Se riitti. Ukko könysi itsensä ylös tuolilta ja tuuppi tyttöä salin takaseinää kohti. Mennessään hän katsahti pistävästi Franzia, joka nauliutui niille sijoilleen penkille ja jäi epävarmana odottamaan, mitä tuleman piti.

Vanhan resupekan ja tarjoilijatytön välinen kohtaus oli saanut muutamat päät kääntymään heitä kohti, mutta Kharl kajautti silloin kertosäkeen kovempaa ja korkeammalta kuin olisi ollut tarpeen, ja asiakaskunnan huomio siirtyi takaisin laulajaan. Sivusilmästä Franz tarkkasi, että varjon vartijatkin pysyivät edelleen paikoillaan.

Ukko palasi varsin pian takaisin pöytään. Setelit olivat hävinneet hänen kourastaan. Takaisin taskuunko? Eikö haisevan vanhan miehen seura ollut kelvannutkaan tytölle, Franz pohti.

Vastauksen hän sai heti, sillä ukko puhui matalalla äänellä. "Huora vei rahat, mutta römpsä jäi saamatta. Hän kuitenkin auttaa meitä."

"Meitä?" Miksi ihmeessä outo juoppo sotki itsensä Franzin ongelmiin?

"Kita kiinni penikka. Ole hiljaa, mutta seuraa, kun annan merkin", ukko kähisi, hieraisi kyhmyistä nenäänsä ja käänsi päätään nähdäkseen paremmin Kharlin.

Esitys jatkui edelleen, mutta Kharl oli pääsemässä viimeisen laulunsa loppuun. Kertosäe ylisti voittoisaa keisarillista armeijaa ja päihtyneen yleisön joukosta kuului sekä innostunutta hurrausta että keisarille osoitettuja pilkkasanoja. Keisarin julkinen solvaaminen oli tietysti laissa ankarasti kiellettyä, mutta majatalo sijaitsi varjossa kulkijoiden kannatusalueella ja Paidoksessa käskynhaltija oli kukistunut, joten kukaan ei välittänyt.

Laulu päätti esityksen ja äänekkäät suosionosoitukset tervehtivät Kharlia. Joku jopa viskasi kourallisen pikkukolikoita lavan suuntaan Kharlin kumartaessa yleisölleen. Franzin yllätykseksi vanha juoppo kaivoi rääsyjensä poimuista esiin kiiltelevän taskukellon, josta hän tarkkasi aikaa.

"Tallirengin paskiainen saa luvan olla jo valmis hevostemme kanssa", hän mutisi niin hiljaa, että vain Franz kuuli.

"Hevosten?"

"Oletko vajaa, kun et ymmärrä mitään!" ukko kivahti, mutta jatkoi lauhemmin: "Me lähdemme. Tyttö on toimittanut teidän varusteenne yläkerrasta tallille."

Ihanasti kupliva jännitys täytti Franzin rinnan. Kohta tapahtuisi jotain. Hyvää tai huonoa, joka tapauksessa tapahtuisi!

"Seuraa, kun annan merkin ja kun käsken juoksemaan, sinä penikka juokset!" ukko urisi vielä.

Kun merkki sitten tuli, Franz nousi pöydästä selkä kumarassa ja kasvot visusti varjon vartijoista poispäin. Hän lähti kävelemään ukon perässä takaseinustan kautta kiertäen kohti oviaukkoa ja eteistä. Huilun takaisin selkäänsä taitellut Kharl kulki baaritiskin vierustaa samaan suuntaan. Tyttö taas oli kumartunut varjon vartijoiden pöydän ääneen ja näytti käyvän neuvottelua jostain keimailevin elkein. Kaiken tämän Franz huomasi, ennen kuin siirsi katseensa oviaukkoon ja sitä vahtivaan varjon vartijaan.

Tummanpuhuva mies oli iso, pitkä ja romuluinen. Ei varsinaisesti ilkeän näköinen, mutta kiistatta voimakas ja vaarallinen. Raskaan näköinen pamppu, jota hän puristi toisessa kourassaan tehosti vaikutelmaa. Franz tiesi, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia kaksinkamppailussa varjon vartijaa vastaan. Vanhasta juomarista tuskin olisi myöskään tappelijaksi.

Jälleen päänsä alas painaen Franz lähestyi oviaukkoa. Niskaa kihelmöi ja ihokarvat nousivat pystyyn. Joitain miehiä poistui salista, mutta ovea vartioiva köriläs ei estänyt heitä. Ehkä sittenkin oli toivoa. Franz lähetti mielessään pyynnön entisajan jumalille, joihin ei uskonut ja valmistautui kohtaamaan varjon vartijan.

He olivat juuri päässeet oviaukon eteen, kun tapahtui jotain odottamatonta: vanha juoppo kompastui. Ukko räpiköi lattialla ja näytti siltä kuin olisi taas ympäripäissään. Varjon vartija murahti karkean kirouksen ja siirsi huomionsa eteensä tuupertuneeseen juoppoon. Franz tiesi hetkensä tulleen ja päätti livahtaa varjon vartijan ohitse eteiseen.

Hän olisi voinut onnistua, mutta varjon vartija käänsi päätään ja ärähti: "Odotas vähän!"

Se oli sitten siinä, Franz ajatteli ja tunsi halvaantuvansa niille sijoilleen. Miehen suuri koura ei kuitenkaan tarrannut hänestä kiinni, vaan varjon vartija päästi niin isoksi mieheksi odottamattoman kimeän ulvahduksen ja romahti äkkiarvaamatta maahan. Mies uikutti kyljellään lattialla ja hamusi käsillään polvitaipeitaan. Franz näki miehen käsien tahrautuvan vereen.

"Talleille!" juoppo komensi ja kompuroi ylös lattialta veitsi kourassaan. Pöydässä istuvat varjon vartijat sysivät heitä viihdyttänyttä kapakkatyttöä syrjään ja olivat aikeissa rynnistää kohti ovea.

Franz pakotti jalkansa liikkumaan ja säntäsi eteisen poikki ulko-ovelle. Ilta oli jo pimentynyt, mutta hän muisti reitin talleille. Taakse jäävästä majatalosta kuului huutoa, tömähdyksiä ja sitten laukaus. Franz ei välittänyt, vaan pinkoi minkä kintuistaan pääsi.

Lyhdyn valaisema tallipiha oli autio. Luultavasti vanha juoppo oli maksanut tallinhoitajalle, jotta tämä pysyisi poissa näkyvistä. Franzille se sopi. Liiemmälti viivyttelemättä hän veti ovenrivasta ja ovi aukeni kirskahtaen.

Lannan ja heinien haju tulvahti Franzin nenään, kun hän tähyili pimeään talliin ja astui sisään. Hevonen hörähti jossain lähellä.

"Valvatti!" hän huhuili epäröiden, mutta hevonen ei vastannut. Joko se ei tunnistanut nimeään tai sitten ei vain välittänyt vastata. Franz ei tiennyt kovastikaan hevosten tavoista.

Hän työnsi ovea enemmän auki, jotta lyhdyn valo leviäisi paremmin talliin. Lähimmässä pilttuussa seisoi suuri tumma hevonen, ei ainakaan Valvatti. Franz käveli eteenpäin ja toivoi parasta. Aikaa ei voinut olla paljoakaan. Oliko sittenkin ollut typerää tulla talleille? Varjon Risti olisi pian täällä ja tekisi hänestä hakkelusta.

Siinä samassa Franz kuuli askeleita takanaan, ja joku ärjäisi äänellä, joka oli rosoinen kuin raastinrauta: "Halvatun penikka! Ulos tallista, on kiire!"

Vanhan juopon resuinen hahmo seisoi lyhdynvalossa tallipihalla. Jotenkin hän oli näemmä onnistunut selvittämään tiensä ulos majatalosta.

"Hevoset...", Franz aloitti.

"Eikö sinulla ole aivoja? Hevoset ovat satuloituina ulkona!"

Franz manasi typeryyttään ja seurasi ukkoa tallin taakse. Sieltä he tapasivat Valvatin, Kharlin Piparkakku-orin ja kurjan näköisen kaakin, jonka täytyi olla ukon ratsu. Hevoset eivät olleet Franzille kovinkaan tuttuja, mutta romuluinen ja laiha koni näytti kaikkea muuta kuin ratsastuskelpoiselta. Aivan kuten omistajansa, hän ajatteli.

"Joutuin ratsun selkään", ukko patisti.

"Entä...hän?" Franz kysyi ja osoitti Kharlin isännätöntä hevosta.

"Toisin kuin sinä, hän osaa huolehtia itsestään", juoppo näpäytti ja nousi Franzin tavoin satulaan.

Franz taputti Valvattia rohkaisevasti ja toivoi, että he lähtisivät pian. Majatalon suunnalta kuului edelleen metakkaa. Varjon vartijat eivät varmasti olleet luovuttaneet.

Ukko maiskautti kaakkinsa hiljaiseen käyntiin ja johdatti toisella kädellään ohjaksista pidellen Kharlin oria, joka seurasi vikuroimatta. Franz narskutti Valvatin selässä hampaitaan. Miksi he eivät voineet antaa hevosten juosta ja paeta? Oliko ukko täysin höperö vai sittenkin tuhannen päissään?

Silti Franz ei uskaltanut kannustaa ratsuaan ja karauttaa matkoihinsa. Ukko oli kumminkin pelastanut hänet majatalon sisällä, joten ehkä oli kaikesta huolimatta viisasta luottaa häneen vielä kerran. Vaikka se voisi maksaa hengen.

Teki mieli kiljua ääneen, kun Franz tajusi vanhan juopon johdattavan heitä polkua pitkin suoraan takaisin Kalpeaa Kulkuria kohti. "Ei siihen suuntaan!" hän kuiskasi käheästi pimeyteen.

Ukko kääntyi satulassaan, muttei vastannut mitään. Oli liian pimeää, että Franz olisi voinut nähdä hänen ilmettään. Mitä luultavimmin se oli ärhäkkä.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata. Ukko ei kaikeksi onneksi ajanut heitä suoraan surman suuhun majatalon etuovelle, vaan kaarsi pimeyden turvin kauempaa talon taakse. Franz oli erottavinaan pari hämyistä ihmishahmoa etuovella, mutta oli vaikea sanoa, kuulivatko he ohitse kopsuttelevat hevoset.

Franz ei ymmärtänyt vanhan juopon uhkapeliä. Olivatko varjon vartijat todella kaikki kuolleet, kun ukolla ei ollut mitään kiirettä paeta paikalta? Mutta täkäläisethän olivat Varjon Ristille uskollista väkeä, niin Kharl oli Franzille kertonut. Se tarkoitti, että he olivat vaarassa varjon vartijoiden kohtalosta riippumatta. Tämä oli sulaa hulluutta!

Ukko pysäytti hevosensa Kalpean Kulkurin taakse. Pimeys kätki heidät tummaan vaippaansa, mutta Franz ei tuntenut oloaan silti turvalliseksi. Vaikkei ihmisiä näkynytkään, milloin tahansa joku saattaisi tulla tarkastamaan takapihan ja silloin he olisivat lirissä.

"Miksi me olemme täällä?" Franz uteli kärsimättömänä.

"Me odotamme", ukko tokaisi ja mittaili katseellaan majatalon tummanpuhuvaa seinää.

Nyt Franz alkoi olla entistä varmempi, että ukko oli tosiaankin kumonnut jossain välissä pullon väkiviinaa kurkkuunsa. Mitä odotettavaa heillä muka täällä enää oli? Varma kuolema korkeintaan! Vaikka Franz yleensäkin vihasi odottamista yli kaiken ja tilanteen jännitys teki paikallaolosta kaksin verroin sietämättömämpää, hän pakottautui vielä kerran hillitsemään itsensä. Minne hän muka olisi yksin mennyt? Ratsastanut takaisin Paidokseen vai? Ei taatusti. Siksi ja vain siksi, hän laski henkensä ventovieraan varaan.

Alkuun ei tapahtunut mitään. Oli vain pimeä yö, kolme hevosta ja vanha mies, joka tuijotti itsepintaisesti talon mitäänsanomatonta seinää.

Äkkiä Franz kuitenkin höristi korviaan. Rasahdus! Se tuli majatalon sisältä, yläkerrasta. Franz tähysti katseellaan yläkerran kahta ikkunaa. Kumpikin oli yhtä pimeä. Siinä samassa kuului huutoa ja tömähdyksiä, jotka lopettivat huudon.

Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Sitten ikkuna paukahti auki heidän yläpuolellaan ja yksinäinen jalka työntyi ikkuna-aukosta ulos. Jalkaa seurasi toinen ja pian Franz näki hahmon yläpuolellaan. Vaikka olikin pimeää, hänet oli helppo tunnistaa pöhköstä myssystä Trubaduuri-Kharliksi.

"Hoplaa!" Kharl huusi ja hyppäsi varoittamatta ikkunasta alas. Kuin akrobaatti hän kiepahti jaloilleen itseään loukkaamatta - siitäkin huolimatta, että oli hypännyt huilukotelo toisessa ja pistomiekka toisessa kädessään.

Franz pudisti moisesta taituruudesta äimistyneenä päätään, kun Kharl kumarsi heille kuin ohjelmanumerostaan suoriutunut sirkustaiteilija.

"Mikä mäntti", ukko ainoastaan tuhahti.

"Ongelma ratkaistu kaikkia taiteen sääntöjä noudattaen. Johdatin kaksi viimeistä varjon vartijaa perässäni ylös ja tein heistä selvää. Joten tilanne on selvempi kuin sinä, ystäväiseni", Kharl kertoi ukolle ja nauroi ilakoivasti omalle vitsilleen.

"Katsotaan miten selvä sinä olet, kun olen vääntänyt koipesi solmuun", ukko puhisi karhealla äänellään.

Kharlia uhkaus nauratti ja vanha juoppokin päästeli suustaan jonkinlaista kurkkua repivää köhinää - oliko se naurua, siitä Franz ei ollut varma.

"Aina yhtä hyvä nähdä sinua, vanha kuoma", Kharl sanoi iloisella äänellä ja ponnisti samalla itsensä ketterästi oriinsa satulaan.

"Ilo ei ole minun puolellani. Tällä iällä ei enää jaksa rettelöidä niin kuin ennen."

Kharlin hymyyn ei tullut säröäkään. "Älä viitsi murjottaa, ystäväiseni! Ajattele tulevia seikkailuja kanssani - ja Franz-pojan kanssa", hän intoili hevosen selästä.

"En ole luvannut osallistua mihinkään ja penikasta ei ole yhtikäs mitään hyötyä."

"Voi toki, hänestä on oleva vielä paljonkin hyötyä. Älä Franz-veikkonen ota nokkiisi tuon hapannaaman jorinoista. Meistä tulee vielä kova kolmikko, monen laulun arvoinen", Kharl sanoi ja maalaili huilukotelollaan suurieleisesti ilmaa.

Ukkoa Kharlin puheet tuskin vakuuttivat, sillä hän siirsi keskustelun takaisin varjon vartijoihin. "Kai muuten tapoit ne varjon koirat tuolla ylhäällä?"

"Eipä juolahtanut semmoinen mieleeni. Kolkkasin heiltä tajun kankaalle. Miksi tappaa, jos voi kolkata yhtä hyvin."

"Arvasin!" ukko mylväisi. "Nyt meillä on sitten koko Varjon Risti niskassa. Helkkari soikoon, millaista leväperäisyyttä ja vähä-älyisyyttä!"

"Kunnian mies ei surmaa turhaan!"

"Kunnialliset miehet kuolevat ennen kunniattomia", ukko mörisi, ja Franz totesi itsekseen olevansa samaa mieltä tämän kanssa. Jos noista kahdesta piti valita, Kharl oli ehdottomasti hullumpi.

"Minä ainakin olen hyvin vahvasti vielä elossa", Kharl vakuutti pontevasti.

Ukko ähkäisi tuskastuneena. "Et kauan, jos ei lähdetä liikkeelle."

Ne olivat sanat, joita Franz oli odottanut. Hän halusi mahdollisimman nopeasti mahdollisimman kauas kaikesta Varjon Ristiin etäisestikin liittyvästä.

"Hyvä on, hyvä on. Johdata meitä", Kharl tokaisi.

"Seuratkaa sitten, penikka minun perässäni", ukko komensi ja kannusti kaakkinsa liikkeelle.

Franz polkaisi jalustimiaan ja Valvatti pyyhälsi ukon hevosen perään. Yksikään ihminen ei tullut estämään tai edes näyttäytynyt, kun he nelistivät öisen kylän halki maantietä koillisen suuntaan.

Tien mutkassa Franz kääntyi vielä kerran katsomaan Kalpean Kulkurin majataloa, paikkaa, jossa hän oli menettänyt poikuutensa. Tai oikeastaan majatalosta ei näkynyt kuin pieni tuikkiva valopiste, mutta siellä se joka tapauksessa oli. Niin myös kapakkatyttö, jonka nimeä Franz ei ollut ennättänyt kysyä.

Kuka seikkailija kaikkien naistensa nimiä jaksaisi muistaa, hän ajatteli ja huomasi hymyilevänsä pitkästä aikaa. Vaikka maantie oli pimeä, se vei heitä jonnekin. Franz ei tiennyt minne, mutta yhtä kaikki "se jokin" haiskahti vahvasti seikkailulta.

*