26. luku

20.04.2022

Josel
Ipalos, Andiolin keisarikunta

Pakoreitti Marta Donthavin talolta kaupungille oli tukittu. Varjon vartijat asettivat kiväärinsä tähtäysasentoon, mihin Ragart vastasi samalla mitalla. Myös Melgy veti vaatteisiin kätkemänsä pistoolin esiin. Jolandan hevonen korskahteli, ja Josel seurasi lumoutuneena, miten tyttö teki sillä näyttävän kierroksen heidän edessään.

Pysäytettyään ratsunsa Jolanda nyökkäsi Joselille. "Josel", hän sanoi hymyillen.

"Jolanda", Josel vastasi käheästi. Poskia kuumotti ja jaloilla oli vetelä seistä.

Hetken he katselivat toisiaan, kunnes Jolanda puhui uudestaan. "Josel, tulin hakemaan sinut kotiin."

Myös muut katsoivat Joselia. Zal yskähti merkitsevästi ja Ragart avasi suunsa. "Siunattu olkoon taivas ylläni! Varjon vartijoita! Minä uskollisesti kymmenykseni Varjon Ristille maksava, itsekin varjossa kulkeva kauppias jouduin näiden nyt maassa makaavien ja kirottua käskynhaltijaa palvelevien roistojen hyökkäyksen kohteeksi ja jouduin tuhlaamaan monta kallista luotia heihin. Voisitteko mitenkään tarkastaa puolestani tämän talon? Siellä lienee lisää näitä ahneita rosvoja..."

"Vaiti paksukainen!" Jolanda kivahti. "En jaksa kuunnella lööperiäsi. Pojat tulevat minun mukaani. Voin antaa teidän muiden mennä, jos luovutatte heidät vapaaehtoisesti. Muuten teitä kaikkia tullaan syyttämään sekä näistä murhista että kaappauksesta."

Heti Jolandan sanojen jälkeen kova ääni vihloi korvia. Se oli outo sekoitus särisevää korahtelua ja kimeää vingahtelua.

Joselilta kesti hetken tajuta, että äänen aiheuttaja oli Zal. Vanhus puhalsi pieneen puiseen pilliin, josta pärähti ilmoille yhä uudelleen vinkuna, joka suorastaan pakotti peittämään korvat käsillä. Oli ihmeellistä, että noin pieni esine saattoi tuottaa niin voimakkaan metelin.

Jolanda yritti huutaa jotain, mutta hänen sanoistaan ei saanut selvää ennen kuin Zal äkisti lopetti puhaltamisen. "...vanhus. Jos tuo jatkuu, me joudumme ampumaan sinut."

"Varjon Ristillä ei ole Ipaloksessa laillista valtaa kenenkään ampumiseen", Zal lausui rauhallisesti.

"Mitä luulet tietäväsi, papparainen. Käskynhaltija on kukistettu", Jolanda sanoi.

"Laiton kapina ei tee vallasta laillista."

"En tullut tänne kuuntelemaan moralisointia, vaan noutamaan pojat, jotka on Isendar Varganin, Varjon Ristin Ipaloksen ja Paidoksen aluepäällikön, määräyksestä luovutettava tavattaessa minulle."

"Enpä usko, että pääsemme sopimukseen", Zal vastasi.

"Pojat ovat minun. Sinä iso köntys, laske poika maahan", Jolanda komensi ja osoitti Marlia, joka kantoi sylissään velttoa Zdainia.

"Et taida tietää keiden kanssa puhut", Zal sanoi ja katsoi Jolandaa arvioiden.

"Puhun neljän hiipparin kanssa, jotka vastustavat Isendar Varganin nimenomaista käskyä."

"Miten asian haluat nähdä, neitiseni."

Jolanda tuhahti sille ja kääntyi Joselin puoleen. "Josel-kulta, tule tänne niin lähdetään", hän sanoi pehmeästi ja viittoi kutsuvasti kädellään.

Josel imi rohtuneita huuliaan ja punnitsi asiaa. Jolanda oli ollut hänelle ystävällinen tähänkin saakka, joten miksei niin olisi tulevaisuudessakin. Sitä paitsi mikä tahansa vaihtoehto voitti Kasvottoman kellarin.

"Hän ei tule", Melgyn käheä ääni kajahti äkkiä. Nainen kietaisi salamannopeasti käsivartensa Joselin kurkun ympärille ja painoi pistoolin hänen ohimolleen. "Pysy paikoillasi, niin sinulle ei käy kuinkaan", Melgy kuiskasi.

Josel tunsi henkensä salpautuvan. Vain yksi liipaisimen painallus ja kaikki olisi ohi. Melgylle ja kumppaneille yhden nuorukaisen henki tuskin merkitsisi mitään, jos sen avulla voisi ostaa tien ulos varjon vartijoiden saartorenkaasta.

Siinä missä Zal hymähti Melgyn tempulle hyväksyvästi, Jolanda näytti raivostuneelta asioiden saamasta käänteestä. Hän viittasi seuralaisiaan olemaan ampumatta. Sillä välin Zal kohotti pillin toistamiseen huulilleen ja puhalsi yhden terävän vingahduksen.

"Kerran vielä, niin olet mennyttä", Jolanda tiuskaisi yrittäen ilmeestään päätellen päättää, oliko Zal uppiniskainen vai hölmö.

Ragart puuttui uudestaan puheeseen. "Voisimme neuvotella, hyvä neiti. Poika vaikuttaa olevan teille tärkeä. Ehkä jonkinlainen kaupanteko olisi paikallaan. Olen ammatiltani kauppias, tiedän kysynnän ja tarjonnan lain. Mitä tarjoatte, jotta säästäisimme tämän meille vähämerkityksisen nuoren ihmisen hengen? Alkajaisiksi haluamme tietysti turvatun pääsyn pois kaupungista."

Sanat eivät tehneet Jolandaan vaikutusta. "Te ette ole siinä asemassa, että voisitte tehdä ehdotuksia. Et edes arvaa, miten monta kiväärinpiippua osoittaa möhömahaasi. Mutta koska olen jalomielinen, voitte pitää toisen pojan hyvänänne, kunhan Josel on minun."

Josel ei pitänyt keskustelun kulusta. Aikoivatko he luovuttaa hänet sittenkin Jolandalle? Miten Zdainin kävisi, jos heidät erotettaisiin toisistaan? Heittäisikö Zal tovereineen hänet katuojaan kuolemaan?

Silloin Josel erotti silmäkulmastaan jotain epätavallista pimeällä taivaalla. Hän kohotti katsettaan, vaikka ei uskaltanutkaan pistooli ohimollaan kääntää päätään. Taivas oli tähtiä ja kuuta lukuun ottama pimeä, eikä Josel voinut siksi nähdä tarkkaan. Tuo jokin kuitenkin lähestyi kovaa vauhtia Jolandan takaa Martan taloa. Melgy näytti huomanneen asian myös, sillä nainen suhahti Joselin korvaan varoituksen olla hiljaa.

Ragart jatkoi höpötystään, mutta Josel ei jaksanut kiinnittää huomiota miehen sanoihin. Taivaalla läheni jotain, mutta Ragartille äksyilevä Jolanda ei tuntunut huomaavan sitä. Sen sijaan hevoset aistivat uhan. Ne polkivat hermostuneesti maata, mikä herätti lopulta myös varjon vartijoiden huomion.

"Taivaalla! Lintuja!" eräs Jolandan seuralaisista huudahti.

Silloin Joselkin näki: heitä lähestyi kuin sankkana mustana ukkospilvenä valtava lintuparvi. Satojen, jollei jopa tuhansien, yhtäaikaisten siiveniskujen läiske peitti palokellojen kuminan alleen, ja äkkiä linnut olivat heidän päällään. Ne jakautuivat erillisiksi parviksi ja syöksyivät kohti ratsastajia. Varismainen raakunta täytti korvat.

Hevoset hirnuivat vauhkoina ja nousivat takajaloilleen. Ratsastajat yrittivät turhaan hillitä niitä. Linnut - Josel arveli niiden olevan naakkoja - olivat kuitenkin hevosille liikaa. Oli vaikea nähdä, hyökkäsivätkö ne todella hevosten ja ihmisten kimppuun vai tyytyivätkö ainoastaan syöksähtelemään näiden ympärillä.

Lopputulos oli silti sama: Jolanda tovereineen mätkähti satulasta maahan ja peittyi lintuparveen hevosten juostessa pillastuneina karkuun. Äänistä päätellen niin tapahtui myös kauempana pimeydessä taloa saartavien varjon vartijoiden joukossa.

Sen sijaan Zalin seurueeseen siivekkäät eivät koskeneet. Päinvastoin ne jättivät ilmassa ihmeellisen tyhjän tilan heidän ympärilleen. Yksi lintu teki poikkeuksen. Suuri, naakaksi aivan liian suuri, mustanpuhuva lintu lensi kierroksen Zalin pään ympärillä, kunnes sukelsi takaisin parveen.

"Seuratkaa! Ragart viimeisenä!" Zal käski ja juoksi naakkojen muodostelman sisään. Sillä naakkoja ne olivat, suurta lintua lukuun ottamatta.

Melgy tuuppasi Joselia vanhan miehen perään. Pitäen koko ajan katseensa Zalin selässä Josel sukelsi naakkaparveen. Melgy ja muut seurasivat aivan kintereillä. Mikä hämmästyttävintä, yksikään lintu ei edes siivellään hipaissut heitä, vaan tie parven läpi pysyi täysin vapaana.

Ei mennyt kauankaan, kun he olivat naakkaparven ulkopuolella. Josel vilkaisi olkansa yli taakseen, muttei nähnyt muuta kuin ympäriinsä syöksähteleviä lintuja. Jossain siellä naakkojen keskellä oli Jolanda, elossa tai kuolleena. Asialle ei voinut tehdä mitään, joten Josel käänsi päänsä takaisin ja kiristi vauhtiaan.

He juoksivat Kauppiaiden korttelin öisillä kaduilla. Palokellot kilkuttivat ja ihmiset kuikuilivat säikkyinä ikkunoista; kaiketi sana Varjon Ristin toimista oli kiirinyt eteenpäin. Yhdellä heidän ohittamistaan pihoista talonväki pakkasi kiireesti vankkureita. Joku uskoi voivansa vielä paeta Varjon Ristin kynsistä ennen aamunkoittoa.

Heidän omasta päämäärästään Joselilla ei ollut aavistusta. Zal kuitenkin näytti tietävän minne mennä, sillä kertaakaan hän ei epäröinyt katujen risteyksissä. Josel puuskutti ja kamppaili pysyäkseen kannoilla, vaikka vauhti olikin hidastunut alun pyrähdyksestä. Kellarissa vietetty aika oli vaatinut veronsa, eikä hän uskonut jaksavansa kovinkaan pitkään edes hitaampaa lönköttelyä.

Kauppiaiden korttelin leveät puistokadut vaihtuivat kapeammiksi kujanteiksi ja omakotitalot monikerroksisiksi vuokrakasarmeiksi. Palokellojen kumina etääntyi ja vaimeni lopulta tyystin. Silti muitakin kulkijoita tuli yössä vastaan. Hupulliseen tunikaan pukeutunut lapsi kipitti juoksujalkaa kadun poikki ja hävisi pimeyteen. Ilotyttö nojaili tympääntyneen näköisenä seinään porttiholvin alla. Pari kertaa ikkunaluukut sulkeutuivat kolahtaen Zalin aseistautuneen joukkion taivaltaessa ohi.

Josel vilkaisi olkansa yli ja näki Melgyn hölkkäävän aivan takanaan. Jonkin verran jäljempänä tömistelivät yhä Zdainia sylissään kantava Marl sekä pahasti puuskuttava Ragart. Kunpa Monteilon jaksaisi sinnitellä vielä vähän aikaa, Josel toivoi.

Seuraavassa kadunkulmauksessa Zal pysähtyi ja keräsi joukkonsa kokoon. "Olemme kohta perillä", vanha mies sanoi saaden Joselin ymmälleen. Kaupunginmuuri ei mitenkään voisinut olla siinä suunnassa. Aikoiko Zal piilotella varjon vartijoita Ipaloksessa?

Vastauksia ei Joselille tarjottu, sillä Zal taas viittasi muita seuraamaan ja lähti etenemään kävelyvauhtia. He sivuuttivat yhden risteyksen, sitten toisen. Zal kuikuili ympärilleen kuin jotain odottaen.

Silti heidät melkein yllätettiin. Kun he olivat ohittamassa kapealle kujalle johtavaa syvennystä, pimeydestä syöksähti esiin ryhmä miekoin aseistautuneita miehiä.

Zal kiskaisi Joselia kädestä ja huusi käskyn juosta. He ehtivät ottaa vain muutaman juoksuaskeleen, kun kiivas pauke löi korvat lukkoon.

Josel kurkisti taakseen ja näki Ragartin seisovan kivääri tanassa. Kauppiaan ase suorastaan sylki luoteja. Hyökkäävät miehet kaatuivat tuskasta karjuen maahan, ja taistelu oli hetkessä ohi.

"Varjon vartijoita, he ovat perässämme", Josel kuuli takaansa Melgyn käheän huudon. Se sai Zalin kannustamaan joukkonsa taas juoksuun.

Aamusarastus taisi lähestyä, sillä matkan jatkuessa ihmisiä ilmestyi näkyviin yhä enemmän. Oli yöpaitasillaan ikkunaluukuista kurkistelevia naisia, haukotellen töihin raahustavia manufaktuurien aamuvuorolaisia sekä luihun oloisia tyyppejä, jotka eivät varmasti olleet puhtain aikein liikkeellä. Ragartin kivääri riitti pitämään heistä jokaisen loitolla.

Tultiin uuteen risteykseen. Siellä tie aukeni suureksi katulamppujen valaisemaksi toriksi, jonka toista laitaa kohti pyrki alati kasvava joukko ihmisiä. Useilla heistä oli mukanaan kantamuksia ja muutama nainen piteli sylissään lasta.

Zal mutkitteli väkijoukon halki ja muut seurasivat. Josel katseli kummeksuen ympärilleen. Minne he oikein olivat tulleet ja miksi nämä ihmiset seisoskelivat öisellä torilla?

Samassa pimeyden keskeltä alkoi erottua suuri hahmo. Laiva - ei vaan useita laivoja. He olivat tulleet Ipaloksen halki virtaavan joen rantaan. Siinä tapauksessa aukion reuna, jota kohti ihmismassa kulki, oli tietysti laituri.

"Ipaloksen matkustajasatama. Älä yritäkään karkaamista", Melgy sihahti.

Turhaan, sillä Joselilla ei ollut aikomustakaan karata. Ei ilman Zdainia.

Zal suuntasi päättäväisesti kulkunsa kohti lähintä laivaa, joka näytti lähtövalmiilta. Sulavalinjainen siipiratasalus oli jo irrottanut köytensä ja siipirattaat pyörittivät verkkaisesti satama-altaan vettä. Laivaan johtava kävelysilta lojui kuitenkin vielä paikoillaan ja sen viereen oli kerääntynyt joukko epätoivoisen oloista väkeä. Nuo ihmiset vaikuttivat halukkailta nousemaan laivaan hinnalla millä hyvänsä, ja monilla heistä näytti ulkomuodosta päätellen olevan paitsi varaa maksaa matka myös ostaa koko laiva.

Valtavan kokoinen kalju ja tatuoitu mies, joka oli verhonnut ylävartalonsa pelkillä avonaisilla nahkaliiveillä, esti tehokkaasti ketään yrittämästä laivaan ilman lupaa. Hän pudisti päätään kieltävästi jollekin kyydin kärttäjälle ja murahti kumealla äänellä: "Tämä on jokilaiva, ei hyväntekeväisyyslaitos. Yrittäkää muita laivoja."

"Ne ovat täynnä. Minä tarvitsen kyydin. Teidän laivannehan on tyhjä. Mahdun varmasti", toinen mies ruikutti kovaan ääneen ja työnsi setelitukkua jättiläistä kohti.

"Kapteeni odottaa vain tiettyjä matkustajia. Muita ei oteta."

"Varjon Risti teloittaa minut! Olkaa armollinen!" rahojaan tarjoava mies aneli itkuisena.

Kaljupäinen järkäle oli vastaamassa ilmeestä päätellen jotain lopullisen tylyä epätoivoiselle miehelle, kun hän äkkäsi Zalin johtaman joukkion lähestyvän. Se sai jättiläisen kasvot kirkastumaan.

"Vihdoinkin. Ollaan odotettu siitä asti, kun teidän matkatavarat saapuivat. Astukaa laivaan." Hän teki rivakasti tilaa Zalille ja varmisti vielä: "Teitä on kuusi?"

"Kyllä, niin kuin kapteenille etukäteen arvelin", Zal sanoi ja käveli laivakyytiä anelevista ihmisistä piittaamatta laskusillalle.

"Sinä seuraavaksi", Melgy komensi Joselia ja tuuppasi hänet keinahtelevalle sillalle.

"Kaunis rouva on aina yhtä tervetullut laivaan", jättiläinen jylisi Melgyn nähtyään.

"Kiitos, Thombs", Melgy sanoi pienen hymyn kera ja käveli Joselin perässä laivaan.

Varmistettuaan, että Marl seurasi Zdain sylissään, Josel pyllähti lopen uupuneena aluksen puiselle kannelle.

Kun he kaikki olivat turvallisesti laivassa, Thombs tyrkki kovakouraisesti ihmisjoukon taaksepäin ja rynnisti laskusiltaa pitkin alukseen. Ennen kuin kukaan laiturilta ehti seurata, hän oli jo vetänyt laskusillan sisään. Samalla hetkellä laiva irtautui laiturista. Ihmiset velloivat laiturilla pettyneen näköisinä ja molskahduksesta päätellen joku jopa tönäistiin veteen.

"Poika tarvitsee vuoteen ja hoitoa. Onko laivassa välskäriä?" Zal kysyi Thombsilta ja osoitti hervottomana Marlin sylissä roikkuvaa Zdainia.

"Ei, mutta jotain rohtoja meillä on."

"Melgy, poika on sitten sinun vastuullasi", Zal ilmoitti. Nainen nyökkäsi vakavana.

Thombs lupautui näyttämään tietä ja Melgy sekä Zdainia kantava Marl poistuivat miehen perässä ovesta laivan sisätiloihin. Ragart nojasi edelleen hengästyneenä reelinkiin ja jupisi jotain turhasta juoksemisesta.

Zal tähyili ympärilleen ja kääntyi sitten silmäilemään kannella istuvaa Joselia. Vanha mies ei kuitenkaan ennättänyt sanoa mitään, kun laiturilta kantautuvaan häly vei huomion.

"Varjon vartijoita, poistuimme juuri ajallaan", Zal mutisi ja hymähti alakuloisesti.

Se sai Joselin punnertamaan itsensä ylös. Hän kurkotti kaulaansa ja näki, miten aseistautuneet miehet tunkeutuivat väkijoukkoon. Seuraus oli välitön: osa ihmisistä ryntäili päistikkaa karkuun mihin suuntaan tahansa, ja äkkiä kaikille laivoille tuli kiire tehdä lähtöä. Köysiä irrotettiin, koneet hyrähtivät käyntiin ja piiput hönkivät mustaa savua ilmoille. Heidän oma laivansakin lisäsi vauhtiaan ja loittoni siipirattaat vinhasti pyörien satamasta Vaahtovirran yläjuoksua kohti.

Josel, Zal ja Ragart katselivat vaitonaisina yhä kauemmaksi jäävää satamaa. Korviin kantautui äänenvoimistajan välittämä käsky, joka kielsi ketään poistumasta satama-alueelta. Monetkaan laivoista eivät olleet kerenneet nostaa ankkuriaan ennen varjon vartijoiden saapumista. Josel mietti, mikä mahtoi olla pakoa yrittäneiden ihmisten kohtalo Varjon Ristin käsissä.

Satama jäi yhä kauemmaksi ja häipyi näkyvistä. Auringonnousua sai vielä odottaa, joten yön mustuus ympäröi laivan nopeasti. Joki oli leveä eikä sen rantoja erottanut. Ainoastaan siellä täällä tuikkivat valonpisteet kertoivat, että he olivat edelleen Ipaloksen kaupungin sisällä.

Kykenisikö Varjon Risti sittenkin pysäyttämään heidät? Takaa-ajajista ei kuitenkaan ollut merkkiäkään, eikä mikään yön mustuutta tuijottavien Zalin tai Ragartin olemuksessa kielinyt huolestuneisuudesta.

Josel otti laidasta kiinni ja nuuhkaisi ilmaa, jossa tuoksui tervattu puu sekä laivan piipusta tupruava savu. Ei mätä liha niin kuin Martan kellarissa. Olisi kai pitänyt olla kiitollinen pelastumisesta, mutta mieli ei antanut lupaa rauhoittua. Miten kaukana Kasvoton mahtoi olla? Raivosiko se jossain pimeydessä snagostina tai jonain vieläkin kauheampana?

Alkoi tulla vilu. Pääsisikö hän koskaan nukkumaan? Tai edes syömään. Nälkä puristi vatsaa niin kovaa, että ihan vihloi. Entä miten Zdain-paran kävisi? Osaisiko joku laivalla auttaa häntä? Tai tahtoiko auttaa edes?

Josel puri kalisevat hampaansa yhteen ja päätti olla rohkea. Luovuttaminen olisi isän pettämistä. Isän, jota hän näkisi tuskin kovin pian, jos ikinä.

Kannella kopisevat askeleet keskeyttivät Joselin synkeän pohdinnan. Keskimittainen, arviolta nelikymppinen mies lähestyi heitä. Hän oli sonnustautunut tyylikkääseen pitkäliepeiseen takkiin ja kireisiin housuihin, jotka laipiossa riippuva lyhty paljasti kirkkaansinisiksi. Komeahkoja kasvoja koristi leukaparta sekä pienet, hyvin hoidetut viikset. Tukka oli tumma ja huolellisesti sivujakaukselle kammattu. Otsan uurteista huolimatta keikarimainen mies näytti nuorekkaalta. Hänen kävelytyylinsä ja olemuksensa kuvasti itsevarmuutta ja silkkaa tyytyväisyyttä elämään.

"Naakkojen Herra, minulle on suuri kunnia saada seurueesi laivaani", mies tervehti hymyillen ja kumarsi liioitellusti Zalille.

"Timos, tarkoitat kai, että sinulla on kunnia saada rahani laivaasi", Zal sanoi ja hänen kasvojensa juonteet silottuivat hetkeksi.

"Ai, osaat nykyään myös lukea ajatuksia!" keikari sutkautti eikä antanut hymynsä hyytyä.

Vastaus sai lyhyen haukahduksen purkautumaan Zalin huulilta ja miehet kättelivät toisiaan kaksin käsin.

"Muistutan, että puhumme minun rahoistani", Ragart heitti muka nyreissään väliin.

Tulija levitti käsiään kuin olisi vasta nyt huomannut paksun kauppiaan. "Kas vain, kauppareittien ovelin kettu!" hän hihkaisi.

"Liioittelua", Ragart vastasi ja pyyhkäisi kaljuaan. "Olen pelkästään eteläisten ja itäisten kauppareittien ovelin. Ja tukevin kettu myös!"

Vieras mies remahti sen päälle nauruun ja Zal hymähteli ainakin puoliksi huvittuneena vieressä. Josel tunsi olevansa ylimääräinen ja toivoi, ettei kukaan kiinnittäisi häneen huomiota. Se oli kuitenkin turha toive.

Hekottelun laannuttua vieras mies naulitsi silmänsä Joseliin. "Viisitoista...ei vaan kuusitoista vuotta. Osuinko oikeaan? Ha-haa, olen tässä hyvä. Noilla kasvoilla ja vaaleudellasi olet takuulla saanut monet tytöt tekemään itsellesi mahtavia juttuja. Kiitä onneasi - tai sure epäonneasi - siitä, että minä en harrasta nuoria poikia. Muuten viettäisit loppuyön kapteenin kajuutassa."

Mies vinkkasi sanojensa päälle silmää ja virnisti nähdessään Joselin tyrmistyksen. "No, leikki sikseen. Olen Timos Soldeimon, tämän Prinsessaksi nimetyn aluksen kapteeni."

"Josel", Josel vastasi jurosti.

"Oletpas sinä hiljainen. Kerropa miltä tuntuu matkata noin kuuluisien ihmisten seurassa?"

"Timos, hän ei tiedä meistä mitään", Zal keskeytti.

"Aina yhtä salamyhkäistä, Zal", kapteeni naurahti ja suki partaansa.

Silloin Marl tömisteli paikalle. Kapteeni Soldeimon kääntyi hänen puoleensa ja hipaisi kunnioittavasti ohimoaan tervehdykseksi. "Urhea Marl Gaidok, siitä on jo aikaa."

"Timos, vaiti!" Zal ärjäisi.

"Siitä on aikaa, Timos", Marl murahti, jurosti kuten hänen tapansa oli.

Josel sen sijaan ällisteli, oliko kuullut oikein. Marl Gaidok? Se oli nimi, joka tunnettiin kautta Andiolin keisarikunnan. Marl Gaidok, Hopealinnan Marl, Syrjäsolan taistelun ihailtu sankari, mies joka ylitti Nielevät suot ja Nääntyneitten erämaan pelkän rakkauden tähden, viime vuosikymmenten urhein soturi ja seikkailija vailla vertaa.

Gaidokin ei pitänyt olla enää elossa. Hänestä ei ollut nähty tarinoitten mukaan vilaustakaan kymmeneen vuoteen. Eikä vaitonainen harmaantunut köriläs vaikuttanut pätkääkään suurelta sankarilta. Voisiko kyseessä olla joku samanniminen? Mutta miksi Zal olisi silloin käskenyt kapteenia tukkimaan suunsa?

Ragart ja Zal olivat nähneet Joselin tuijotuksen ja vaihtoivat keskenään ärtyisän katseen. Se varmisti viimeistään, että Josel oli osunut oikeaan. Hän todellakin katseli edessään kuuluisuutta, Franzin ja monen muun seikkailuja janoavan pojan suurinta esikuvaa.

Marlia itseään asia ei tuntunut kiinnostavan lainkaan, vaan hän seisoi hiljaa, umpimielisen yrmeänä kuten aina. Kapteeni Soldeimon sen sijaan näytti pahoittelevalta ja ehdotti, josko Zal ja kumppanit haluaisivat nähdä hyttinsä. Niinpä he siirtyivät kapteenin perässä kannelta laivan sisälle, Josel muiden mukana.

"Melgy jäi pojan luokse", Marl sanoi Zalille heidän astuessaan kynnyksen yli tilaan, jonka Josel arveli olevan laivan ruokasali. Messiksikö sellaista kutsuttiin? Se oli tyhjä, sillä miehistö oli työn touhussa eri puolilla alusta.

"Miehistö nukkuu skanssissa tuolla alhaalla", kapteeni kertoi ja osoitti alas johtavia kapeita portaita.

"Me maksoimme hyteistä. Älä yritäkään, sinä kurja saituri", Ragart hörähti.

"Kettu on aina yhtä valpas ja Timos Soldeimon aina yhtä antelias. Hyttinne ovat tässä suunnassa. Kolme hyttiä, jakakaa ne miten parhaiten tahdotte", kapteeni kiirehti sanomaan ja osoitti oviaukkoa, joka johti messistä kapealle käytävälle. Sen sanottuaan kapteeni Soldeimon toivotti hyvää alkanutta matkaa ja sanoi palaavansa takaisin komentosillalle.

Hytit sijaitsivat käytävän varrella, kaksi niistä vieretysten ja yksi hieman kauempana vastakkaisella seinustalla. Perimmäisen hytin ovi aukeni ja Melgy työnsi päänsä ulos. "Ai, te tulitte jo", nainen tokaisi.

"Miten poika voi?" Ragart kysyi.

"Huonosti. Luulenpa, että jaan hytin hänen kanssaan."

Säikähdys löi vasten Joselin kasvoja. Voisiko Zdain kuolla? Ajatus tuntui kertakaikkisen kamalalta.

Zal kuitenkin keskeytti Joselin ikävät mietteet ilmoittamalla tylysti: "Poika, pääset Ragartin hyttikaveriksi. Mene sisään, me keskustelemme pian." Hän viittasi avointa ovea kohti ja sulki sen sitten Joselin jäljessä kuin vartija vankityrmän.

Öljylampun valaisema hytti oli suurempi ja siistimpi, mitä Josel oli odottanut. Kerrossängyn lisäksi sinne mahtui pöytä, kaksi jakkaraa ja verholla rajattu syvennys peseytymistä varten. Hytissä oli myös pieni pyöreä ikkuna, jonka eteen sai tarvittaessa vedettyä verhon. Nyt ikkunasta pilkotti pelkkää yön mustuutta. Sen alle oli sijoitettu kuparista valmistettu paksujen metalliputkien kokoelma. Hetken pohdittuaan Josel hoksasi hökötyksen olevan vesikiertopatteri, joka kuljetti putkia pitkin lämmön hyttiin talviaikaan.

Koska hytti oli äkkiä tutkittu, Josel istui huokaisten toiselle jakkaroista. Hän oli vanki, vieraalla laivalla ja vieraiden ihmisten parissa. Rakas Paidos jäi yhä kauemmaksi ja oma turvallinen elämä taisi olla ikuisesti mennyttä. Oli pakko huokaista uudelleen, jottei olisi alkanut itkettää.

Hytin ovi avautui ja Josel nosti onnettomana katseensa lattiasta. Tulija oli Ragart, joka kantoi tarjottimella paria voideltua leipäviipaletta ja kimpaletta suolalihaa. Pelkkä ruoan näkeminen sai Joselin vatsan mouruamaan. Onneksi Ragart tyrkkäsi tarjottimen hänen eteensä ja kehotti käymään kiinni.

"Ryhdistäydy poika, Zal haluaa keskustella kanssasi. Selviät helpommalla, kun vastaat kysymyksiin niin rehellisesti kuin osaat. Zal näyttää vanhalta, mutta osaa olla kova ja armoton. Paljon kovempi kuin minä." Lihava kauppias taputti hyllyvää vatsaansa muttei hymyillyt.

Leipää pureksiva Josel ei vastannut mitään, vaan käänsi katseensa seinään.

Ragart rojahti alapunkalle kivääri sylissään. Kului hetki jos toinenkin hiljaisuudessa. Siipirattaat jyskyttivät taustalla ja aallot keinuttivat hiljaa laivaa. Nälkänsä tyydyttänyt Josel olisi halunnut nukkumaan, mutta sitä hänelle ei sallittu.

Zal avasi hytin oven, käveli mitään sanomatta sisään ja istahti vapaana olevalle jakkaralle. Kasvojen surumieliset uurteet syvenivät entisestään, kun hän tarkkaili Joselia silmälasiensa takaa.

Kun vanhus vihdoin avasi suunsa, hänen sanansa olivat vihaisemmat kuin Josel oli odottanut. "En tiedä, kuka olet ja kenen puolella olet, mutta aion ottaa siitä nyt selvän."

Josel nielaisi, muttei vastannut mitään. Keskustelu ei alkanut hyvin.

"Odotan vain yhtä, rehellisyyttä. En tiedä miten Kasvoton kuulusteli vankejaan, mutta minä pystyn olemaan vielä pahempi, usko pois. Alapa kertoa!" Zal äyskähti.

Se oli käsky. Tämä oli pahempaa kuin Josel oli pelännyt. Oliko hän päässyt pakoon Kasvottomalta ja Varjon Ristiltä joutuakseen langenneiden kynsiin? Valinnanvaraa ei kuitenkaan ollut. Josel ei luottanut himpun vertaa uhkailevaan vanhukseen, mutta oli silti jokseenkin varma, että ukko haistaisi pötypuheet hetkessä. Siksi hän päätti puhua muuten totta, mutta suojella isäänsä niin pitkälle kuin mahdollista.

"Olen kotoisin Paidoksesta", hän aloitti.

Ragart sihahti merkitsevästi hampaittensa välistä ja kohottautui parempaan asentoon petillään. "Tuo aksentti...veikkasin itsekin Paidosta", kauppias tuumi, mutta antoi sitten Zalin jatkaa.

"Mikä on nimesi?"

"Josel Sandkan."

Vastauksen kuultuaan Ragart naksautti pienesti kieltään, mutta Zal kysyi ilmeettömänä: "Sandkan...onko se yleinenkin sukunimi Paidoksessa?"

"On...melko yleinen", Josel valehteli, koska pelkäsi keskustelun johtavan isään.

"Valehtelet! Olen käynyt useasti Paidoksessa enkä ole koskaan kuullut kuin yhdestä Sandkanista. Seuraava valhe, niin saat remmistä", Zal sanoi ja vilautti paidanhelman alta vyötään. Sitä koristi rivi metallisia niittejä, joiden näkeminen sai Joselin säpsähtämään.

"Onko tämä tuttu?" Zal kysyi ja vetäisi väljän takkinsa kätköistä pienen pistoolin.

Josel rypisti kulmiaan ennen kuin tunnisti esineen. "On", hän sanoi vaisusti.

"Erikoista, että tällainen hienoa tekoa oleva pistooli on kahden tavallisen nuorukaisen hallussa. Vielä eriskummallisempaa on, että satun tuntemaan tämän aseen omistajan, Curtus Jerovannin", Zal sanoi.

Josel toljotti hetken järkyttyneenä eteensä, kunnes vastasi: "Hän on kuollut."

"Kuollut!" Ragart huudahti.

"Tapoitko sinä Curtusin?" Zal kysyi silotellulla äänellä.

"Curtusin, en! En, hänet..."

"Curtus ei ikinä luopuisi aseestaan vapaaehtoisesti, se oli hänen rakkain esineensä, niin olen kuullut", Ragart puuttui jälleen puheeseen.

"Hän antoi pistoolin minulle kuollessaan", Josel sanoi.

"Sinulle. Ja hah! Tuskinpa vaan! Tunnet selvästi sen Varjon Ristin likan ja esiinnyt Sandkanin nimellä. Turha yrittää petkuttaa Kettua. Remmi esiin, Zal!" Ragart huusi ja näytti hyvin vihaiselta. "Enää kysymys on siitä, oletko Varjon Ristin vai Mustan Liekin palkkalistoilla", hän ärisi vielä vuoteeltaan ja heristi kivääriään niin, että Josel kavahti jakkarallaan taaksepäin.

"Malttia Ragart", Zal sanoi ja viittasi kädellään pyylevää toveriaan vaikenemaan. "Puhu poika, mutta puhu totta", hän virkkoi Joselille.

"En tappanut Curtusia. Miten ikinä olisin voinutkaan. Hän antoi aseen minulle sen jälkeen, kun karmio oli surmannut hänet."

"Vai karmio! Älä pidä meitä hölmöinä", Ragart tuhahti ja pudisti isoa kaljua päätään.

Josel oli liian uupunut inttääkseen vastaan. "Puhun totta, mutta jos teitä ei totuus kiinnosta, niin tappakaa minut sitten tähän paikkaan!"

"Minä kuulisin mielelläni lisää karmiosta", Zal kuitenkin sanoi ja nojautui eteenpäin. "Missä kohtasit sellaisen?"

Josel ei tiennyt, oliko puhumisesta enää mitään hyötyä, mutta hän naulitsi katseensa lattiaan ja alkoi kertoa. "Se oli sinä yönä, jona Varjon Risti kaappasi vallan Paidoksessa. Me pakenimme kaupungista ratsastaen, minä, Zdain ja Curtus."

"Zdain?"

"Hän, joka on kanssani."

Zal kehotti Joselia jatkamaan.

"Me ratsastimme kohti Ipalosta, tie seuraili metsän reunaa. Yhtäkkiä huomasimme, että jokin ei ollut kohdallaan. Tai hevoset kai hoksasivat sen ensin. Se oli outo tunne, kuin hiipivä pelko", Josel kuvaili ja huomasi, että Ragartkin oli hiljentynyt kuuntelemaan.

Seuraavaksi Josel kertoi, miten karmio oli ilmestynyt pimeyden keskeltä. Miten raastava pakokauhu oli vallannut heidät kaikki. Kuinka hevoset olivat pelänneet ja karmio lipunut eteenpäin. Hän kuvaili laukaukset, joilla Curtus oli pysäyttänyt hirviön. Josel lopetti kertomuksensa siihen, kun Curtus makasi maassa kuolemaa tehden ja tarjosi pistooliaan pois.

Miehet vaihtoivat katseen keskenään. Zalin kurttuisia kasvoja oli mahdoton lukea, mutta Ragart näytti avoimen vaikuttuneelta. "Hän on nähnyt karmion", kauppias lausui hiljaa.

"Ja hän väittää olevansa Josel Sandkan", Zal sanoi tuumivasti.

"Hyvin koulutettu salamies tai tehtäväänsä suorittava langennut voisi esittää häntä", Ragart muistutti.

"Minä en ole langennut!" Josel älähti.

"Siitä me otamme selvää", Zal vastasi. "Kerro lisää itsestäsi."

Tuijotettuaan hetken vanhusta Josel alkoi puhua. Ensin takellellen, mutta Zalin nyökkäilyjen myötä rohkaistuen ja varmemmin. Hän kertoili yleisellä tasolla koulusta, isästä, kavereista ja Curtusista - kaikenlaista muutenkin Paidoksesta.

Lopulta Zal pyysi hiljaisuutta ja sanoi: "Haistan totuuden, hän on Andreuz Sandkanin poika."

"Sittenhän...", Ragart aloitti. "Sittenhän hänen äitinsä..."

Zal yskäisi kovaa. "Kyllä. Joselin äiti Idalae Sandkan on kuollut."

Ragart sulki suunsa ja mutisi osanottonsa.

Äiti ei ollut mukava puheenaihe. Sitä paitsi Joselilla oli kielen päällä muita kysymyksiä: "Tunnetteko te isäni? Missä hän on?"

Zal nyökkäsi ensiksi ja ravisti heti perään päätään. "En ole tavannut häntä aikoihin, enkä tiedä hänen nykyistä olinpaikkaansa."

Josel katsoi vanhaa miestä turhautuneena ja lysähti enemmän kasaan jakkarallaan.

Sitten oli Ragartin vuoro esittää kysymys: "Entä ystäväsi, kuka hän on?"

"Zdain Monteilon", Josel tokaisi jaksamatta välittää siitä, olisiko tieto kannattanut salata.

"Paidoksen viralta pannun käskynhaltijan sukulainen, oletan?" Zal kysyi.

"Hänen poikansa."

Vastaus vaikutti miellyttävän Zalia. "Kas vain, teistä saattaa olla hyötyä meille. Hyvä, etten jättänyt teitä metsän aaveiden ruoaksi."

"Hyötyä?" Josel toisti huolestuneena.

"Niin, hyötyä tavoitteidemme kannalta."

"Kenen puolella te olette?" Josel kysyi varuillaan.

"Puolella?" Ragart sanoi hekottaen. "Poikahan alkaa oppia kuvion. Kaikki ovat aina jonkun puolella ja joitakuita vastaan."

Zal rypisteli hetken aikaa kulmiaan ja vastasi sitten. "Jonkun puolella olo on aina suhteellista. Liittolaisuuksia tulee ja menee. Meillä on jopa paatuneitten rikollisten joukossa yhteyshenkilöitä. Heidän avullaan löysimme teidän jälkenne Marta Donthavin taloonkin. Monet paheksuisivat tuollaisia yhteyksiä, mutta siitähän minä en piittaa. Olen näet lähinnä omalla puolellani väärällä puolella olevia vastaan. Miksi sotkea näppejään muiden möhläyksiin, kun tavoitteisiin pääsee paremmin olemalla lojaali vain itselleen?"

Joselin epäilevän katseen huomattuaan Zal jatkoi. "Annan sanani siitä, että toimitan sinut ja Monteilonin pojan vanhempienne luokse. Matkamme määränpää on Viiskallio. Jos yhytämme vanhempanne siellä, hyvä. Jos emme, saatte siinä tapauksessa valita itse, minne jatkatte. Siihen asti pysytte kiltisti seurassamme. Vaikka oletkin Andreuz Sandkanin poika, olet siitä huolimatta pelkkä pojannulikka, jollaisen ei ole turvallista liikkua näinä aikoina yksin maanteillä. Etenkin kun Varjon Risti näyttää olevan perässäsi. Kuka se tummatukkainen kiukkupussi on?"

Josel puristi huulensa yhteen ja vaikeni. Hän ei halunnut kertoa mitään Jolandasta.

"Vastaa tai annan remmin laulaa", Zal sanoi rauhallisella äänellä.

Väkivaltainen sekopää, Josel ajatteli, mutta ei uskaltanut koetella vanhuksen kärsivällisyyttä. Häpeillen ja mahdollisimman lyhytsanaisesti hän kertoi yhteydestään Jolanda Varganiin.

"Aah, nuori rakkaus, niin särkyvää ja petollista", Ragart huokaili. Joselin mulkaisu vaiensi hänet.

"Niin, Vargan osaa keinot. Lähettää tyttönsä asialle, kun muuten ei onnistu tiedonkeruussa. No, ehkä tämä pikku romanssi hyödyttää meitä tulevaisuudessa", Zal tuumasi kasvot peruslukemilla. "Riittäköön tältä erää. Pojan on päästävä nukkumaan", hän lopetti ja nousi lähteäkseen.

Kun Zal sulki oven, Ragart päästi ison haukotuksen suustaan. "Poju, hyppääpä yläpetille. Kettu ei ole enää tarpeeksi notkea kiivetäkseen minnekään", kauppias virkkoi ja haukotteli uudestaan. Nähtävästi Ragart oli todennut Joselin vaarattomaksi, sillä hän laski viimeinkin kiväärin sylistään lattialle sängyn viereen.

Josel potki kengät ja sukat jaloistaan ja kipusi kapeita tikkaita yläpunkkaan. Vuode oli kova eikä järin leveä, mutta hän ei valittanut. Hän oli lopen väsynyt hirveän yön jälkeen ja nukahti heti päänsä tyynyyn kallistettuaan syvään uneen, jota edes alasängystä kantautuva Ragartin jylisevä kuorsaus ei häirinnyt.

*

Iltapäivä oli vierähtänyt pitkälle, kun Josel heräsi hyttinsä yläpunkasta. Silmänräpäyksen ajan hän ei tiennyt missä oli, mutta sitten menneen yön tapahtumat tulvivat mieleen. Kasvoton, Jolanda, pako, Prinsessa-laiva, kuulustelu...Oli tapahtunut paljon, liian paljon niin lyhyessä ajassa.

Zalin mukaan Josel oli nyt turvassa ja matkalla isänsä luokse. Se ei vielä tarkoittanut, että vanhaan mieheen saattoi luottaa. Samalla tavoin Martana esiintynyt Kasvoton oli todistellut olevansa ystävä, Sinisen Kuun puolella. Puhuivatko Zal ja hänen omituiset kumppaninsa yhtään enempää totta? Etenkin, kun he olivat haluttomia kertomaan mitään itsestään ja tarkoitusperistään. Ei, Josel ei uskaltanut luottaa Zaliin.

Ja sitten oli Zdain. Josel ei ollut unohtanut matkatoveriaan. Ties mitä myrkkyjä Melgy oli työntänyt Zdainin suuhun yrittäessään parantaa tätä. Piti päästä omin silmin toteamaan, missä kunnossa Monteilon oli. Ja jos Zal tai joku muu yrittäisi estää, niin...niin Josel ei voisi tehdä asialle mitään.

Hän laskeutui kerrossängystä hytin lattialle ja totesi, että Ragart oli poistunut hytistä. Pesusyvennyksestä löytyi vati, josta Josel loiskutti vettä kasvoille ja kainaloihin. Se teki olon hiukan virkeämmäksi. Samalla hän huomasi olevansa hyvin janoinen ja nälkäinen. Hän tyhjensi pöydälle tuodun vesikannun, mutta mitään syötävää hytissä ei ollut. Oli pakko lähteä etsimään sitä.

Käymälässä piipahdettuaan Josel löysi tiensä messiin, jonka läpi he olivat kävelleet edellisenä yönä. Siellä istui kaksi merimiestä, joista toisen Josel tunnisti yöllä laivaa vartioineeksi jättiläiseksi.

Iso kaljupää nousi pöydän äärestä ja esitteli itsensä vahtiperämies Thombsiksi. Hän osoitti Joselille paikan pitkän pöydän päästä ja sanoi lähtevänsä hakemaan kyökistä ruokaa. Toinen merimies vilkaisi Joselia pikaisesti, mutta keskittyi sen jälkeen ateriaansa.

Siipirattaiden lonksutus kuului selvästi sisälläkin. Joselilla ei ollut kunnollista käsitystä siitä, millaisella mekanismilla ne liikuttivat laivaa. Jyskeestä ja savupiipusta päätellen jossain Prinsessan uumenissa täytyi olla myös konehuone. Ylipäätään Josel ei tosin tiennyt laivoista juuri mitään. Paidoksen lähellä ei virrannut suuria jokia ja lähiseudun järvetkin olivat pelkkiä lampia. Siten hän ei ollut koskaan liikkunut vesillä millään soutuvenettä kummemmalla.

Ollessaan kymmenen vanha Josel oli käynyt katsomassa merta isän, äidin ja Curtusin kanssa. Matkaan oli kulunut kaksi vuorokautta suuntaansa, mutta Suuri valtameri oli ollut nimensä arvoinen näky. Hän muisti jylisten rantaa vasten iskevät vaahtopäät, kirkuvat lokkiparvet ja näkökentän ääriin asti levittäytyvän ulapan. Siitä olikin riittänyt kotona kerrottavaa kavereille.

Mitähän Franz ja muut olisivat sanoneet jokea kyntävästä siipiratasaluksesta? Varmasti he olisivat ihmetelleet sitä, vaikkei jokilaiva ollutkaan verrattavissa suuriin höyrylaivoihin, noihin valtamerten uusiin kuningattariin.

Höyrylaivat olivat lyhyessä ajassa syrjäyttäneet perinteiset purjealukset mannerten välisessä kaupassa, niin opettajat olivat selittäneet koulussa. Olisi huikaisevaa olla sellaisen kyydissä. Josel kuvitteli, kuinka höyrylaiva taistelisi koneet ärjyen myrskyssä. Talonkorkuiset aallot löisivät vastaan ja ihmiset pelkäisivät kuolemaa hullun lailla keinuvissa hyteissään. Moista ei tasaisesti liikkuvalla jokilaivalla päässyt kokemaan, mikä oli ehkä ihan hyvä asia.

Thombs palasi tarjottimen kanssa. Josel henkäisi syvään tuntiessaan muhennoksen tuoksun nenässään. Tarjotin laskettiin hänen eteensä ja sillä oli muhennoslautasen lisäksi iso lasillinen vettä, suolakurkkuja sekä mojova kimpale tummaa leipää.

"Syö, että vahvistut", vahtiperämies patisti ja palasi paikalleen aterioivaa merimiestä vastapäätä. Josel kiitti ja rupesi ahtamaan ruokaa suuhunsa. Voi, miten hyvältä se maistuikaan!

Syötyään hän kiitti uudestaan Thombsia, joka oli syventynyt hiljaiseen keskusteluun toisen merimiehen kanssa. Koska kukaan ei estänyt, Josel käveli messin ovesta ulos kannelle.

Tuntui kuin olisi astunut toiseen maailmaan. Yöllä taakse jätetystä kaupungista ei ollut tietoakaan. Joki virtasi hiljaisena ja uskomattoman leveänä metsäisen maiseman halki. Rannassa kasvavat puut riippuivat veden yllä, mutta eivät ylettäneet lähellekään joen keskellä kulkevaa alusta, vaikka kuinka olisivat kurkotelleet. Ne eivät olisi tavoittaneet edes kymmentä vierekkäin purjehtivaa laivaa, niin leveä Vaahtovirta oli.

Prinsessa kulki savupiippu tupruten eteenpäin. Ei hitaasti, muttei varmaan huippunopeuttakaan. Suuri siipiratas pyöri tasaista vauhtia vähän matkan päässä Joselista. Vesi kuohui ja läiskähteli ratasta vasten ja roiskui pärskeinä sen ympärille. Sitä oli vaikuttavaa katsella ja Josel käveli lähemmäs nähdäkseen paremmin.

"Eikös se olekin komea?" kysyi ääni hänen takaansa.

Josel hätkähti. Hän kääntyi ja näki keikarimaisesti pukeutuneen kapteenin - Timos Soldeimon miehen nimi taisi olla.

"On."

Kapteeni Soldeimon virnisti niin, että hänen leukansa nytkähti. "Yhä noin vähäpuheinen", hän sanoi.

"Minä olen vieraiden ihmisten keskellä matkalla ties minne. Olisitte itsekin vähäpuheinen siinä tapauksessa, herra kapteeni", Josel puolustautui.

"Voit sanoa minua Timosiksi, kuten Naakkojen Herra tovereineenkin tekee."

"Miksi sinä kutsut häntä sillä nimellä...Timos?"

"Sinä et selvästikään tiedä mitään Zalista", kapteeni lausahti. "Eikä minulla ole lupaa puhua. Mutta kuulin, miten pelastauduitte Varjon Ristiltä Ipaloksessa. Se antanee sinulle viitteitä hänen nimensä merkityksestä."

"Naakat! Ja se pilli."

"Niin, Zal kertoo sinulle joskus enemmän."

"Tuskinpa. Hän ei ole tähänkään mennessä kertonut mitään", Josel nurisi.

"Zalin luottamus on ansaittava. Ja kun sen kerran voittaa, hän on ystävistä uskollisin."

Nähtyään Joselin epäuskoisen ilmeen kapteeni jatkoi. "Noh, menehän katsomaan kumppaneitasi. He olivat äsken peräkannella. Pääset tuosta siipirattaan takaa, vaikka tuskin kuivana!" kapteeni Soldeimon huikkasi lopuksi nauraen.

Kapteenin sanat osoittautuivat todeksi. Vaikka Josel yritti pyrähtää mahdollisimman nopeasti siipirattaan ohitse, viileää jokivettä roiskui auttamatta hänen päälleen.

Ravistellessaan märkiä hihojaan Josel mietti äsken kuulemaansa. Vai oli Zal muka "ystävistä uskollisin". Ehkä omille ystävilleen olikin mutta ei Joselille. Nelikko puuhasteli selvästi jonkin salaperäisen ja valonaran parissa. Ja Josel oli varma siitä, ettei kysymyksien esittäminen toisi selvyyttä asiaan. Hän huokaisi ja astui kulman takaa peräkannelle.

"...kasvoton, karmio ja Varjon Ristin tekemät vallankaappaukset. Tässä on liikaa ollakseen pelkkää sattumaa", Josel kuuli Ragartin sanovan. Hän näki Zalin, Melgyn ja Ragartin kerääntyneen tiiviiksi piiriksi keskustelemaan. Kukaan heistä ei vaikuttanut huomanneen kulman takaa ilmestynyttä Joselia.

Marl seisoi vähän kauempana ja tuijotti synkeänä laivan perästä jokeen jäävää valkoista vanaa. Joselin oli edelleen vaikea uskoa yrmeää jurottajaa tarinoiden Marl Gaidokiksi.

Zalin sanat kuitenkin havahduttivat hänet takaisin todellisuuteen: "Niin. Sininen Kuu kaipaa siitä huolimatta lisää todisteita, ne houkat! Tällä kertaa en aio mennä Viiskallioon tyhjin käsin. Jos Sinisen Kuun älykääpiöt eivät kuuntele minua, panen heidät uskomaan erään toisen avulla."

"Ketä tarkoitat?" Melgy kysyi.

"Izaskaria", Zal vastasi ja käänsi äkkiä päätään. "Kas, poika on herännyt viimein", hän totesi tavallisella äänellä.

"Lyhyet unet, pitkä tili. Niin sanotaan kauppiaiden parissa. Toisaalta: pitkä tili, paksu maha - valitsepa siitä sitten", Ragart höpötti ja rummutti vatsaansa.

"Oletko nälkäinen?" Zal kysyi Joselilta.

"Laivan kokki on yksi parhaista, aivan verrattavissa Vendumin keittiömestareihin", Ragart huomautti.

Josel pudisti ärsyyntyneenä päätään. Vanha mies ja kauppias jaarittelivat tahallaan niitä näitä, vaikka olivat hetkeä aiemmin puhuneet jostain tärkeästä. Sininen Kuu oli mainittu, mutta mitä se tarkoittaisi Joselille? Kirottu Zal oli täynnä salaisuuksia. Jos nelikko kerran väitti olevansa samalla puolella, miksi he eivät voineet luottaa Joseliin?

"Haluan nähdä Zdainin", hän sanoi.

Melgy tarttui siihen ensimmäisenä. "Monteilonin poika on hyvin heikko, eikä sinusta ole hänelle mitään apua", hän tokaisi kylmästi.

"Minä haluan nähdä hänet, hän on ystäväni!" Josel tiuskaisi ja tajusi samassa mitä oli sanonut. Ystävä? Zdain Monteilon hänen ystävänsä?

Hän ei kuitenkaan ehättänyt pohtia asiaa pidempään, sillä Zal puuttui puheeseen. "Melgy, antaa Joselin nähdä toverinsa pikaisesti, ei siitä mitään haittaakaan ole."

"Hyvä on sitten", nainen sanoi ja näytti happamalta. "Seuraa minua!" hän jatkoi Joselille ja lähti harppomaan rivakasti kannen poikki.

"Poika, me puhumme vielä tänä iltana", Zal ilmoitti ennen kuin Josel kiiruhti Melgyn perään.

He tulivat laivan toisen kyljen kautta sisään hyttikäytävälle. Melgy kulki puhumattomana edellä. Kun he pääsivät oikean hytin kohdalle, hän tuuppasi kiukkuisesti oven auki ja käski Joselia menemään sisään, mutta olemaan viipymättä liian kauan.

Hytti oli suurin piirtein samankokoinen kuin se, jonka Josel jakoi Ragartin kanssa. Erona oli se, että täällä oli kerrossängyn sijasta kaksi kapeaa vuodetta vastakkaisilla seinustoilla. Pieni pyöreä ikkuna valaisi hytin ja vuoteen, jolla makasi niin kovin tuttu nuorukainen.

Josel meni varovaisesti lähemmäs. Zdainin kaidat kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Hänet oli kääritty paksuihin peittoihin, joiden alta pilkistivät ainoastaan paljaat hartiat. Niitä koristi muutama ilkeän näköinen mustelma ja nirhauma.

Pähkinänruskea tukka oli liimautunut hiestä märkänä otsalle, ja Josel haki katseellaan riepua, jolla olisi voinut pyyhkäistä potilaan kasvoja. Turhaan etsittyään hän päätyi istumaan sängyn viereen jätetylle pallille.

Josel kuulosteli, ainakin Zdain hengitti. Yllättävän levollisesti oikeastaan siihen nähden, miten sairas hänen täytyi olla. Pojan suu oli hiukan raoillaan ja kaikesta päätellen hän oli syvässä unessa.

Mistä Zdain mahtoi uneksia? Ehkä Paidoksesta ja helposta elämästä käskynhaltijan suuressa palatsissa. Tai sitten lämpimistä kesäpäivistä ja jostakusta kauniista tytöstä. Täytyihän Zdainillakin olla joku tyttö mielessään. Tai mistä sen saattoi tietää, eihän Josel tuntenut Zdainia juuri ollenkaan. Eikä hän välttämättä saisi koskaan tilaisuutta tutustuakaan. Niin heikolta tämä näytti.

Lopulta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja kosketti sormenpäillään Zdainin otsaa. Se oli polttavan kuuma. Joselista tuntui pahalta, huoli oikein kouraisi rinnasta. Mitä jos Monteilon todellakin kuolisi? Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet. Zdain ei ikinä heräisi tajuamaan, että hän oli pelastunut Kasvottoman vankeudesta.

Kunpa voisin auttaa jotenkin, Josel ajatteli lannistuneena. Hän ei tiennyt sairaiden lääkitsemisestä yhtikäs mitään ja vaikka olisi tiennytkin, olisiko mitään siltikään ollut tehtävissä. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin luottaa happaman Melgyn hoitotaitoihin ja toivoa parasta.

Josel käänsi katseensa uudestaan Zdainin kasvoihin. Hänelle tuli tarve sanoa jotain, vaikka tiesi, ettei toinen kuullutkaan. Tai ehkä juuri siksi.

"Zdain, hassua...tiedätkö, kutsuin sinua äsken kannella ystäväkseni, vaikka eihän me sellaisia olla. Sinä et pidä minusta yhtään ja oikeastaan en ihmettele, että mikset. Olen varmaan ollut aikamoinen paskapää. Joten...anteeksi kaikesta. Koeta parantua."

Sen sanominen helpotti oloa. Josel istui vielä kotvasen nukkuvaa Zdainia tarkkaillen. Sitten hän työnsi jakkaraa taaksepäin ja nousi ylös. Hytin ulkopuolella Melgy naputteli jo kärsimättömän näköisenä kengänkärjellä lattiaa.

"Paraneeko hän?" Josel uskaltautui kysymään suljettuaan oven takanaan.

"Ruhjeet, mustelmat ja pari murtunutta kylkiluuta paranevat. Hän toipuisi ennalleen, mutta näyttää todennäköiseltä, että kuume tappaa hänet ennen sitä", Melgy vastasi jotensakin tunteettomasti.

Josel nyökkäsi ilmeettömänä naiselle ja paineli suorinta tietä takaisin kannelle. Visusti toiselle puolelle laivaa kuin minne Zal tovereineen oli jäänyt. Hän rojahti partaan viereen istumaan, painoi kasvot kämmeniin ja itki hiljaa.

*