Kolmas luku

13.11.2021

"Keisarikuntamme on jo pitkään ollut monen uhkatekijän ristipaineessa. Vaikka Varjon Risti pullisteleekin mielellään muskeleitaan, se ei tosiasiassa pysty kuin horjuttamaan maassamme vallitsevaa järjestystä. Paljon arvaamattomampi on tasavaltalainen oppositio, jonka pyrkimyksiä olemme täällä armeijan esikunnassa seuranneet tiiviisti. Toistaiseksi yritykset oppositioliikehdinnän kukistamiseksi eivät ole tuottaneet tuloksia.

Se sisäisistä asioista. Siirtykäämme luentoni varsinaiseen aiheeseen, ulkoisiin uhkatekijöihin, joiden torjumiseen sotilaallinen voimamme varsinaisesti on mitoitettu.

Kuten tiedätte, Malkanian kysymys on ollut strategisten pohdintojen aiheena jo vuosikymmenet. Malkanian suurherttuoiden neuvoston halu kiihdyttää kilpavarustelua tiedetään. Ehkäisysodalla on aina ollut kenraalikunnassa ja Senaatissa vankat kannattajansa - palaan jäljempänä heidän perusteluihinsa. Omakohtaisesti en kuitenkaan näe nykyisessä resurssitilanteessa mahdollisuuksia irrottaa joukkoja länteen kohdistuvaan operaatioon. Tilanne idässä on sen verran kriittinen.

Olen taistellut nuoruudessani idässä päättymättömän sodan kentillä. Rintama oli silloin paljon vakaampi kuin mitä se nykyään on. Silti ei ole olemassa viitteitä pitkällisen asemasotavaiheen päättymisestä. Ksingeillä ei ole uskallusta eikä varmasti kykyäkään suuriin operaatioihin ja yliotteen anastamiseen. Mutta ei sitä ole meilläkään. Mieshukka on pahentunut rintaman kaikilla lohkoilla eikä täydennyksiä saada riittävästi ilman yleisiä kutsuntoja. Sellaisiin taas ei nykyisessä poliittisessa tilanteessa ole keisarilla halua.

Itä on ollut vuosikymmenet Andiolin kohtalonkysymys ja ilman ratkaisua päättymättömän sodan ongelmaan se myös pysyy sellaisena. Siksi sanon ei hyökkäykselle Malkaniaan."

- Ote kenraalimarsalkka Rezak Vondaun Andiolin keisarillisen armeijan esikunnassa pitämästä tilannekatsauksesta, syksyllä vuonna 1591.


Josel

Kello oli monta käännöstä aamupäivän puolella, kun Josel viimein heräsi. Eilisiltainen juhlinta kevätpäivän kunniaksi oli venynyt pitkälle yöhön. Hän oli kierrellyt kaupungilla parhaiden ystäviensä kanssa tarkastaen kaikki nuorten tapaamispaikat, ihan jo kiinnostavien tyttöjen varalta.

Se oli ollut huoletonta hauskapitoa, mutta silti Josel oli joutunut illan aikana ponnistelemaan pysyäkseen juhlatuulella. Useampaan otteeseen hänen oli täytynyt kurkistaa olkansa yli varmistaakseen, ettei tietty huuleton hiiviskelijä lymyillyt varjoissa. Tekosyyn turvin hän oli välttynyt kävelemästä yksin kotiin.

Josel hieroi päätään, jota kivisti muutenkin kuin pienen kohmelon vuoksi. Lopulta ikävät mietteet tekivät tilaa päivän valoisuudelle. Jäseniään laiskasti venytellen hän tassutteli huoneensa peseytymistilaan, valutti hanasta vettä vatiin ja puhdistautui nopeasti.

Kylmä vesi virkisti mukavasti. Peseydyttyään Josel harjasi hätäisesti hampaat ja etsi vaatetta päälleen. Onneksi naurettavan koulupuvun saisi jättää kaapin pohjalle kokonaiseksi kuukaudeksi, kunnes vuoden toinen lukukausi alkaisi.

Pukeuduttuaan hän vilkaisi peiliin. Valkoinen aluspaita, hihaton liivi ja kapealahkeiset housut näyttivät hänen solakan vartalonsa yllä hyviltä. Liivin vaalea värikin sointui niin mukavasti hiuksiin, että Josel virnisti itsetyytyväisesti peilikuvalleen.

Hän loikki vihellellen portaat alas oleskeluhuoneeseen. Isä ja Curtus eivät olleet siellä, vaan keskustelivat Andreuz Sandkanin työhuoneessa. Ovi oli raollaan, joten Josel höristi korviaan saadakseen selvää. Harmi kyllä miehet olivat kai huomanneet hänen heränneen ja puhuivat siksi tarkoituksellisen hiljaa. Heidän äänistään saattoi kuitenkin erottaa huolestuneisuuden ja yksittäisiä sanoja, kuten "Monteilon" ja "Varjon Risti".

Josel tuhahti kärttyisesti. Miksi häntä kohdeltiin edelleen kuin pikkulasta, joka ei saanut kuulla aikuisten juttuja? Kyllä kuusitoistavuotias oli tarpeeksi vanha ymmärtämään vakavampiakin asioita.

Ärsyyntyneenä hän kulki oleskeluhuoneen poikki keittiöön, josta toivoi löytävänsä jotain lämmintä syötävää. Valitettavasti kaasulieden päälle unohdetut kattilat ammottivat tyhjyyttään. Siihen Josel oli joutunut äidin kuoleman jälkeen tottumaan. Curtus yritti kyllä parhaansa keittiössä, muttei ehtinyt joka paikkaan.

Onnekseen Josel löysi kaapista kimpaleen rahtusen kuivahtanutta leipää sekä keittiöstä portaat alas kylmävarastoon laskeuduttuaan juustoa, kinkkua ja voita. Niillä antimilla vatsan sentään saisi täyteen, hän tuumasi leikatessaan kinkusta siivuja lautaselle.

Joselin mutustellessa myöhäistä aamiaistaan Andreuz Sandkan tuli sisään keittiöön ja toivotti hyvät huomenet pojalleen.

"Ajattelin lähteä ulos", Josel virkkoi.

"Selvä, mutta ole varuillasi. Tilanne kaupungilla on tulenarka."

"Ai, eilisen takia?"

"Niin, puhutaan, että yhteenotot Varjon Ristin asemiesten ja käskynhaltijan sotilaiden välillä on vain vaivoin onnistuttu välttämään", isä vastasi.

"Miksi käskynhaltija ei eroa, jos hän on kerran hallinnut niin huonosti?" Josel uteli.

Se sai isän otsan kurtistumaan. Hän sanoi kiivastuneella äänellä: "Älä usko Isendar Varganin valheisiin, jo liian moni on mennyt uskomaan."

Vastaus ei miellyttänyt Joselia. Miksi muka käskynhaltijan toimia ei saisi kyseenalaistaa? Myös isän alituinen kielteisyys Varjon Ristiä kohtaan ärsytti. Järjestöhän oli tehnyt tämänkin vuoden aikana paljon enemmän kaupungin hyväksi kuin käskynhaltija varmaan koko virkakaudellaan.

Haluten haastaa isäänsä Josel tokaisi: "Mistä sen tietää, vaikka Vargan puhuisi totta."

Sitä hänen ei olisi kannattanut tehdä, sillä Andreuz pamautti kämmenellään pöytään ja sanoi: "Poika, paina mieleesi, että varjon koirat eivät puhu koskaan totta, eivät koskaan. Tässä talossa Varjon Ristin myötäilyä ei suvaita, tiedä se!"

Mikä isä oli määräämään muiden mielipiteitä! Josel pomppasi ylös tuoliltaan. "Mitä sinä aina puolustat sitä kieroutunutta Monteilonia? Vargan sentään auttaa kaupunkilaisia eikä vain pelehdi sängyssä ties kenenkä kanssa!"

Varoittamatta Andreuzin käsi viilsi ilmaa. Josel parkaisi, kun avokämmenen osui korvalle.

"Mieti, mitä puhut, penikka!" isä huusi kasvot punaisina.

Josel painoi kädellä korvaansa. Sitä vihloi ja poltti.

Silloin Curtus tupsahti keittiöön. "Mitäs täällä...?" hän ehti sanoa, kun Josel jo syöksyi ulos keittiöstä isäänsä vilkaisematta.

Niine hyvineen Josel paineli eteiseen, repäisi kotiavaimen naulasta mukaansa ja läimäytti ulko-oven perässään kiinni.

Ulos päästyään hän ryhtyi vihan vallassa ja vailla tarkkaa päämäärää harppomaan katua eteenpäin. Läimäytyksen takia korvan tienoota kirvelsi yhä. Miksi isän piti olla niin jääräpäinen! Minkä ihmeen takia sitä Monteilonin-typerystä piti puolustaa!

Kävellessä kiukku alkoi vähitellen laantua. Josel huomasi kulkeneensa aika kauas, Tapulimäen kaupunginosaan, jossa hän tuli harvemmin käyneeksi. Koti, koulu ja urheilukenttä - hänen elämänsä kiintopisteistä tärkeimmät - sijaitsivat aivan toisella suunnalla.

Tapulimäki oli tunnettu useista manufaktuureistaan, joissa kutojat, peltisepät ja muut työläiset valmistivat tuotteita Paidoksen asukkaiden tarpeisiin. Niiden ohella Tapulimäessä sijaitsi Varjon Ristin päämaja, ja alueen sanottiinkin olevan järjestön erityisessä suojeluksessa.

Kaupunginvartioston sotilaita ei näkynyt missään. Heidän sijastaan Tapulimäessä vahtia pitivät varjon vartijoiksi kutsutut asemiehet, joiden harmaamustien takkien hihoja koristi Varjon Ristin tunnus: ristipuu ja sitä paljon suurempi varjo. Josel saattoi vain arvailla, paljonko kaduilla lisäksi liikkui tavallisten kaupunkilaisten vaatteisiin pukeutuneita ja sillä tavoin itsensä naamioineita varjon vartijoita.

Paidoksen poikkeuksellista tilannetta pohtiessaan hän huomasi tulleensa rauhalliseen puistoon. Valtavan lehmuksen varjossa oleva puupenkki suorastaan kutsui lepuuttamaan jalkoja. Penkille istahdettuaan Josel rupesi aikansa kuluksi tarkkailemaan ohi kulkevia kaupunkilaisia. Heidän kiireisistä liikkeistään saattoi aistia kaupungissa vallitsevan jännityksen.

Vähitellen Joselia alkoi janottaa. Hän oli jo lähtemäisillään kotiin, kun huomasi jonkun lähestyvän penkkiä. Josel painoi kiireesti takamuksensa takaisin penkkiin ja tuijotti vain.

Tyttö oli pitkä ja huomattavan kaunis. Andiolin eteläosien asukkaille väriltään tyypillinen korpinmusta tukka laskeutui tuuheana olkapäille. Hänen ovaalinmuotoiset kasvonsa olivat viehättävät ja tummien silmien katse vangitsi.

"Hei, saako tähän viereen istua?" tumma kaunotar kysyi äänellä, jossa ei ollut hiventäkään arkuutta.

"Tietysti, tässä on hyvin tilaa kahdelle", Josel sai sanottua ja yritti arvioida tulijan ikää. Kenties vähäsen häntä itseään vanhempi?

Tyttö istahti viehkeästi penkille ja tiiraili Joselia kainostelematta. Josel ei oikein tiennyt mitä ajatella. Oliko tuntematon kiinnostunut hänestä vai utelias vain? Tytöistä kun oli niin kovin hankala ottaa selvää, etenkin tytöistä Joselin koulussa.

Josel arveli olevansa koulun suosituimpia poikia. Tai ainakin hänen kullanvärinen tukkansa oli tyttöjen ehtymättömän mielenkiinnon kohde. Siksi Joselia ei haitannut olla muita vaaleampi eikä hän koskaan kieltäytynyt saamastaan huomiosta.

Silti hän ei ollut päässyt etenemään tyttöjen kanssa ihan loppuun saakka. Useampia suudelmia ja pari hätäistä hyväilyä puistikossa koulun vieressä - siinä kaikki. Jostain syystä tytöt etsivät mieluummin vakavaa seurustelua kuin intohimoisia hetkiä jossain suojaisassa paikassa.

Sitä oli vaikea ymmärtää. Omasta mielestään Josel oli liian nuori sitoutumaan kehenkään. Hän halusi vain löytää jonkun mukavan tytön kokeilemaan kanssaan asioita. Mitä muuta nuori mies muka tarvitsi? Seurustella ehtisi myöhemminkin.

Ehkä tyttö penkillä oli samanlainen, sellainen, jonka mielestä sänkypuuhissa ei ollut mitään paheksuttavaa. Josel vilkaisi häntä alta kulmiensa ja päätti hymyillä.

Se tepsi, sillä tyttö avasi viimein keskustelun: "Tämä puisto on minun lempipaikkani koko Paidoksessa. Eikös se olekin kaunis?"

Josel joutui myöntämään.

"Sinä taidat olla jostain muualta kuin Tapulimäestä?"

"Mistä arvasit?" Josel kummasteli ja lisäsi: "Minä asun Porttikaivon alueella."

"Muistaisin kyllä, jos olisit istunut täällä joskus."

"Ai, muistaisit?"

"Niin, vaikea olisi unohtaa noin komeaa poikaa, jolla vielä on tuollaiset hiukset."

Huomautus sai Joselin posket kuumenemaan ja tytön nauramaan heleästi hänen hämmennykselleen.

Pienen hiljaisuuden jälkeen kaunis tyttö esitteli itsensä: "Minä olen Jolanda."

"Josel", poika vastasi ja puristi tytön kättä. Käsi oli siro ja mukavan lämmin; olisi tehnyt mieli pidellä sitä paljon pidempään.

"Meidän nimethän sointuvat hyvin yhteen. Ne alkavat samalla tavalla", Jolanda keksi ja helähti jälleen nauruun. Joselkin nauroi ja huomasi pitävänsä tytöstä.

He juttelivat penkillä pitkään. Jolanda vaikutti kiinnostuneelta Joselin asioista ja kyseli innokkaasti lisää. Kun Josel kertoi voitostaan kevätkilpailuissa, Jolanda nimitti häntä urheilusankariksi ja sipaisi samalla sormenpäällään hänen paljasta käsivarttaan. Ele sai miellyttävät väristykset kulkemaan koko vartalon läpi.

Itsestään Jolanda kertoili harvakseltaan. Hän sanoi olevansa apulaisena eräässä puodissa ja asustelevansa sen lähistöllä sijaitsevassa naisten asuntolassa. Josel otaksui tytön häpeävän vaatimatonta taustaansa eikä viitsinyt siksi udella enempää.

Kuten Josel oli aavistellut, Jolanda oli häntä kaksi vuotta vanhempi, jo kahdeksantoista täyttänyt. Itsetuntoa ihan hiveli, että hieman vanhempi tyttö osoitti noin selvästi kiinnostustaan.

Kun Jolanda sitten alkoi pitkähkön jutustelun jälkeen tehdä lähtöä, Josel tiedusteli, milloin he voisivat tavata uudestaan. Jolanda nauroi ja sanoi pelänneensä, ettei Josel kysyisi ikinä.

Tapaaminen oli oitis sovittu seuraavaksi aamupäiväksi. Josel ei voinut muuta kuin hymyillä hölmistyneenä, kun Jolanda antoi penkiltä noustessaan pikku suukon poskelle.

*

Kotiin päin kävellessään Josel tajusi päivän vierähtäneen pitkälle. Aika Jolandan seurassa oli mennyt kuin siivillä. Oliko se molemminpuolista ihastusta vai mitä? Josel ei ollut varma, tapahtumat olivat edenneet niin nopeasti. Hyvin kaunis ja kiehtova Jolanda ainakin oli.

Yhtäkkiä hän muisti riidan isänsä kanssa. Kiukku oli ehtinyt haihtua ja kahnaus unohtua kävelyn ja Jolandan tapaamisen myötä. Oikeastaan Joselia hävetti koko riitely. Olihan isällä huolia muutenkin, äidin kuolema ja kaikki. Pitäisi kotiin päästyä yrittää olla ystävällinen, kyllä isä siitä leppyisi kuten aina ennenkin.

Kun Josel lähestyi kotitaloa, hän näki vanhan Curtusin istuskelemassa talonvierustan penkillä piippuaan tupruttelemassa ja keskustelemassa heidän kotitalonsa alakerrassa asuvan räätäli Robs Nakofin kanssa.

Nakofin perheeseen kuului Robsin lisäksi hänen vaimonsa Isebela sekä heidän kolmi- ja viisivuotiaat lapsensa Davon ja Casda. Nytkin pikku-Davon juoksenteli pihalla isänsä valvonnassa pieniä lelukärryjä työnnellen.

Nähtyään Joselin pikkupoika kiljahti iloisesti: "Josi!" ja kipitti vastaan unohtaen kärryt keskelle tietä.

Josel oli silloin tällöin vahtinut räätälin lapsia, kun näiden vanhemmilla oli ollut jotain menoa. Davon ja Casda taisivatkin pitää häntä vähän kuin isoveljenään. Joselista pikkunaperoiden kanssa oli ihan hauska peuhata, etenkin kun hänellä itsellään ei ollut pientä siskoa tai veljeä.

Hän nyökkäsi tervehdyksen Robsille ja Curtusille, ennen kuin kyykistyi kuuntelemaan pikku-Davonin sekavaa selitystä kissasta, jonka kolme poikasta Davon oli nähnyt halkovajan takana. Kuunneltuaan kärsivällisesti lapsen kertomuksen, hän pörrötti tämän tukkaa ja käveli Robsin ja Curtusin luokse.

"Hyvä kun tulit. Isäsi on ollut huolissaan, koeta olla suututtamatta häntä enää. Viime päivät ovat olleet Andreuzille raskaat", Curtus virkkoi omaan rauhaisaan tapaansa.

Josel mutisi myöntävän vastauksen, vilkutti Davonille hyvästiksi ja astui kynnyksen yli avoimesta ulko-ovesta sisään. Porstuasta oikealla oleva ovi johti Nakofien asuntoon ja räätälin työtiloihin. Suoraan edessä olivat portaat, joita pitkin pääsi yläkertaan Sandkanien asuntoon sekä Curtusin ullakkohuoneeseen.

Kotioven avattuaan Josel näki ensimmäiseksi isänsä kävelemässä oleskeluhuoneessa levottomasti sanomalehti kourassaan. Helpotus häivähti Andreuz Sandkanin kasvoilla, kun hän havaitsi poikansa tupsahtavan eteiseen ja riensi oitis tämän luokse.

"Älä suotta Josel muistele pahalla sitä aamuista", Andreuz sanoi. "Tiedät, etten minä yleensä...Olin väsynyt ja hermostuin aivan suotta. Totta kai saat sanoa, mitä ajattelet."

"Ei se mitään...annetaan asian olla", Josel sanoi, ja kaikki oli sillä sovitettu. Siinä vastatusten seistessään hän huomasi, ettei ollut enää paljoakaan isäänsä lyhyempi, vaikka Andreuz melko pitkä mies olikin.

"Onko jotain syötävää?" Josel jatkoi, sillä hän ei halunnut vatvoa hölmöä riitaa pidempään. Sitä paitsi vatsa kurisi nälkäisenä.

"Curtus on laittanut lihapataa ja naurismuhennosta, niistä riittää vielä huomiseksikin."

Se kelpasi Joselille kehotukseksi kiiruhtaa keittiöön. Oleskeluhuoneen läpi kulkiessaan hän nappasi pöydältä tuoreen sanomalehden. Paidoksen viestin etusivulla koreili itsensä käskynhaltija Monteilonin allekirjoittama tiedote, jossa kaupunkilaisia kehotettiin rauhallisuuteen ja mainittiin useista käskynhaltijan Paidoksen parhaaksi vastikään käynnistämistä hankkeista. Josel arveli, ettei Monteilonin yhdellä itsekehuisella kirjoituksella vakuuttanut kansaa puolelleen, etenkin kun muisti hänen kevätpäivän juhlissa saamansa vastaanoton.

Koska isä oli palannut kirjoitustyönsä pariin ja halusi arvatenkin olla rauhassa, Josel kipusi syötyään portaat ylös huoneeseensa. Vaikka huone oli ahdas, Josel piti siitä, olihan se hänen oma yksityinen soppensa. Tilaa valaisi pienehkö kaksiruutuinen ikkuna, josta avautui näkymä vastapäisen talon seinään. Toisella pitkällä seinustalla oli sänky ja toisella piironki sekä kirjahylly, johon oli aseteltu koulukirjoja ja Andreuz Sandkanin koko kirjallinen tuotanto.

Josel silmäili epäjärjestystä: sängyllä ja lattialla lojuvia vaatemyttyjä sekä ikkunan edessä olevalle pikku pöydälle kasattua roinaa. Hän päätti kuitenkin siirtää siivousurakkaa toiseen kertaan ja otti hyllystä käteensä yhden isänsä kirjoittamista kirjoista. Se oli nimeltään Trubaduuri-Kharl ja Naamiovarkaan kosto. Muutenkin isän kirjojen nimet olivat Joselista hieman huvittavia ja yliampuvia: Nao-Kartheonin silta räjähtää! Estä se Kharl!, Trubaduuri-Kharl, koko Keisarikunnan sankari tai Naamiovaras, vihollisista vaarallisin.

Trubaduuri-Kharl oli Andreuz Sandkanin romaanien päähenkilö ja sankari. Tuo nokkahuilua soittava miekkamestari joutui kirjoissa toinen toistaan huimempiin seikkailuihin. Vinhojen juonenkäänteiden jälkeen Kharl aina lopulta peittosi katalan Naamiovarkaan tai jonkun muun kieroista vihollisistaan.

Yleensä Joselia ei huvittanut lukea pakollisten koulutehtävien lisäksi yhtään mitään. Esimerkiksi koulussa kirjallisuuden tuntia varten luettavat romaanit olivat unettavan kuivia. Trubaduuri-Kharlin seikkailuissa sentään riitti jännitystä, vaikka eivät ne ehkä mitään Andiolin kirjallisuuden merkkiteoksia olleetkaan.

Hän rojahti sängylle ja ryhtyi aikansa kuluksi selailemaan Naamiovarkaan kostosta kertovaa romaania.

"Aamunkoitteessa Trubaduuri-Kharl satuloi Piparkakun ja tutki vielä kerran karttaa. Reitti Dafrenheldin linnaan olisi vaivalloinen ja vaaroja täynnä, mutta Kharlin oli pakko yrittää. Veitsikuninkaan timantti oli sen arvoinen, oikeastaan arvokkaampi kuin itse elämä."

Josel haukotteli makeasti ja lehteili sivuja eteenpäin. Hän osasi tarinan liiankin hyvin ulkoa. Kohta Kharl joutuisi vaikeuksiin, mutta pelastuisi tietysti viime tipassa. Miksi Trubaduuri-Kharl -romaanien juonen piti olla aina niin ennalta arvattava? Ihan kuin isä kirjoittaisi tahallaan helpompia tarinoita kuin mihin hänen kykynsä riittivät.

Onneksi oikea elämä oli paljon kirjoja mielenkiintoisempaa. Niin kuin Jolanda, jota oli mahdotonta häivyttää mielestä. Ei sillä, että Joselin olisi halunnutkaan. Tytön suikauttama suukko lämmitti edelleen poskea ja vatsassa nipisteli mukavasti, kun muisteli tapaamista puistonpenkillä.

Alhaalta oleskeluhuoneesta kantautuva metakka keskeytti Joselin unelmoinnin. "Josel, ystäväsi tulivat tapaamaan sinua", Curtusin karhea ääni kuulutti alakerrasta.

Samassa huoneen ovi tempaistiin auki ja sisään pöllähti kolme tummatukkaista ja ruskeasilmäistä poikaa. Pitkä ja hontelo nuorukainen, jolla oli huomiota herättävän iso nenä ja lähes aina innokkaan utelias ilme kasvoillaan, oli Franz Landez, Joselin paras kaveri. Hänen perässään huoneeseen astui vanttera ja pyöreäkasvoinen Bartos Rigailon, jota seurasi hauskannäköinen kiharapää, Darren Temjanion. Pojat mölisivät yhteen ääneen iloisen tervehdyksen, ja Josel hymyili mielissään. Hän olikin jo kaivannut ystäviään!

"Täällä se Kultatukka vain makailee, vaikka ulkona paistaa aurinko", Franz moitiskeli. "Minä heräsin jo aikaisin tarkistamaan, oliko käskynhaltija ilmoittanut erostaan. Ei ollut! Naapurit puhuivat, että tänään kaupunginedustajisto..."

Juttu keskeytyi, kun kiharapäinen Darren sieppasi kirjan Joselin kädestä ja tavasi kannesta sen nimen ääneen. "Isukin tarinoita taas! Näiden avullako sinä...", hän epäili ja teki härskin liikkeen kädellään.

"Itse et taida edes osata lukea", Josel kuittasi Darrenille takaisin.

Se sai pojan karjaisemaan villisti ja hyökkäämään Joselin kimppuun. Pian Josel makasi vatsallaan sängyllä käsi puristusotteessa selän takana. Hän tiesi olevansa Darrenia kanssa hyvin tasaväkinen painissa, mutta koska kumpikaan ei ollut tosissaan, Josel ei viitsinyt panna kunnolla vastaan.

"No, osaanko lukea?" Darren kysyi hymykuopat poskillaan ja väänsi Joselin kättä hiukan kovempaa.

"Päästä minut...hyvä on, osaat lukea...", Josel ähisi, ja Darren vapautti käden. "Siis osaat lukea yhtä hyvin kuin maalikauppias Gekkon vanha aasi."

Josel nauroi ja pakeni Darrenia Franzin selän taakse. Darren yritti heittää Joselia tyynyllä, mutta osui suoraan Franzia naamaan. Seurauksena oli armoton tyynysota, jota muita rauhallisempi Bartos tyytyi tarkkailemaan sivusta vieno hymykare huulillaan.

Vihdoin pojat rauhoittuivat ja etsivät istumapaikat Joselin huoneesta.

Franz istui Joselin sängyllä pitkät jalat koukussa ja nojasi selkäänsä seinään. "Olipa eilen melkoinen tapaus se Varganin hyökkäys", hän virkkoi. "Tulee kovat ajat Monteilon-pukille, ellei hän saa keisarilta vahvistuksia Paidoksen kaupunginvartiostoon."

Seurasi mietteliäs tauko. Anteeksipyytävä yskäisy toi puheenvuoron Bartosille, jonka isä toimi korkeana virkamiehenä Paidoksen hallinnossa. "Isä sanoi, että paljon riippuu siitä, kummalle puolelle kauppiaat ja muut isot ryhmät kaupunginedustajistossa asettuvat. Enempää hän ei suostunut kertomaan."

"Hohhoijaa, ihan sama minulle, kuka täällä määrää", tokaisi lattialla retkottava Darren, jota uuden tyynysodan aloittaminen taisi kiinnostaa politiikkaa enemmän.

Huomautus lietsoi Franzin väittämään vastaan. "Eikä ole ollenkaan sama! Monteilon on roisto, mutta ei Varjon Ristikään välitä yhtään isänmaasta. Jos epäjärjestys lisääntyy Andiolissa, tilanne itärintamalla voi huonontua tai jopa Malkania hyökätä lännestä meidän kimppuumme. Keisari ja armeija tarvitsevat nyt koko kansan tuen taakseen."

Se oli aika puisevasti sanottu, mihin liukaskielinen Darren tarttui heti. "Hiiskatin kaukana molemmat paikat. Miettisit sinäkin joskus jotain normaalia, kuulostat ihan meidän historianopettajalta. Siis siltä varmaan satavuotiaalta kääkältä, joka ei ole naista saanut äidin tissiltä päästyään."

Josel näki, miten Franzin suu tiukkeni viivaksi. Piti keksiä nopeasti jotakin tyynnyttelevää. "Lähdetään ulos. Vaikka Saramandan kievariin", Josel ehdotti.

Se oli taikasana, jolla Franzin murjotus pyyhkäistiin pois. "Todellakin! Siellä tapahtuu aina", hän vahvisti kasvot loistaen ja oli hetkessä jaloillaan.

Muillakaan ei ollut mitään asiaa vastaan: Darren sai itsensä viihtymään missä tahansa, eikä ollut Bartosin tapaista ruveta kinaamaan. Päätös oli sillä selvä ja pian he olivat kadulla. Koska räätäli Nakof oli mennyt pikku-Davonin kanssa sisään, matka kievariin pääsi jatkumaan ilman ylimääräisiä viivästyksiä.

*

Odoteltiin kiskovaunun pysäkillä. Darren nakkeli pikkukiviä äreäksi tietämänsä suutarin ovikylttiin, selvästi pientä kahnausta toivoen. Bartos yritti saada häntä lopettamaan, ja Josel mietti aamuista kohtausta kotona. Miksi isän piti puolustaa niin ehdottomasti käskynhaltija Monteilonia? Kysyminen taisi olla turhaa, ei isä ikinä olisi kertonut.

Franzin jalka tamppasi maata odotuksesta rauhattomana. Hänellä oli tapana innostua mistä tahansa vähänkin jännittävästä. Ja Franz Landezille jännittävää oli melkein kaikki muu maailmassa paitsi myyntivuorot hänen äitinsä sekavarakaupassa.

Tosin Josel ei ollut tehnyt ehdotustaan vailla syytä. Saramandan kievariksi kutsutussa oluttuvassa kuuli ja näki monenmoista. Se oli kaupungin ehdoton ykkönen matkustelijoiden, kauppiaiden ja muiden salaperäisten vierasmaalaisten kokoontumispaikkana. Sitä paitsi kievarin pitäjä, Saramanda-niminen muhkea nainen, oli niitä harvoja kapakoitsijoita, jotka suostuivat tarjoilemaan Joselin ikäisille päihdyttäviä juomia.

Pillinvislaus havahdutti poikanelikon. Ylämäen takaa kolisteli kiskovaunu heitä kohti piippu höyryä tupruten ja pysähtyi komeasti kirskahtaen. Pari hyppäystä ja he olivat sen kyydissä.

Tiukkailmeinen rahastaja ei vaikuttanut tyytyväiseltä saadessaan vaivoikseen neljä meluisaa nuorukaista. Ei etenkään, kun virnuileva Darren ilmoitti hänelle päin naamaa olevansa rahaton. Onneksi Bartosin kukkarosta löytyi muutama killinki pelastamaan tilanteen - niin kuin aina ennenkin.

Josel piti ajelusta kiskovaunuilla. Niillä pääsi vaivattomasti kaupungin laidalta toiselle, ihan toisella tapaa kuin tavallisilla, hevosten vetämillä vuokravaunuilla. Oli hauska kuunnella Curtusin turinointia siitä, että hänen nuoruudessaan ensimmäisiä kiskovaunuja oli vasta kokeiltu ja niiden höyrykattilat olivat poksahdelleet rikki tavan takaa. Eikä ilmalaivoista ollut vielä tietoakaan.

Siihen aikaan Andiol oli takuulla ollut paljon tylsempi paikka elää, Josel tuumi ja nosti kuraiset kenkänsä vastapäiselle penkille - pelkästään rahastajaa härnätäkseen.

*

Aurinko paistoi vielä melko korkealta, kun Josel ystävineen saapui Saramandan kievarin ovelle. Kuuluisa oluttupa sijaitsi kolmikerroksisen kivitalon alimmassa kerroksessa. Ylimmissä kerroksissa oli Saramanda-emännän ylelliseksi väitetyn yksityishuoneiston lisäksi huoneita yöpyville matkalaisille sekä yksityiskabinetteja, joissa huhuttiin pidettävän mitä hurjimpia juominkeja.

Pojat astuivat Franzin johdolla kievarin suureen saliin, suoraan tapahtumien polttopisteeseen. Olutkolpakoita kallisteltiin ja monella asiakkaalla oli päivällinen edessään. Nurkassa taas läiskittiin korttia ja heitettiin noppaa, mutta musiikkia ei kuulunut. Saramandan kun tiedettiin inhoavan syvästi kaikenlaisia soittoniekkoja ja ilveilijöitä, joten kievarissa ei sallittu minkäänlaisia esiintyjiä.

Pienen kinastelun jälkeen nelikko valitsi pöydän läheltä puheliasta seuruetta, joka koostui kahdesta vapaailtaansa viettävästä keisarillisen armeijan sotilaasta sekä samaan pöytään istahtaneesta paidoslaisesta siviilimiehestä. Koska Paidoksessa järjestyksenpidosta huolehti armeijan sijasta kaupunginvartiosto, olivat kaikki keisarillisen armeijan sotilaspuvussa kulkevat yleensä vain läpikulkumatkalla.

Päättymätön sota idässä vaati jatkuvasti lisää miehiä polttoaineekseen, ja Paidoksessakin armeijan värvärit tekivät parhaansa houkutellakseen toimettomia nuorukaisia astumaan palvelukseen. Värvärin lupaama palkkapussi tai silkka seikkailunhalu sai monet uhmaamaan kuolemaa ja luopumaan vapaudestaan Keisarikunnan turvallisuuden hyväksi.

Joselia sotiminen ei kiinnostanut, mutta Franz taisi olla allekirjoitusta vaille valmis väärentämään ikänsä ja pestautumaan itään matkaavaan sotajoukkoon. Niin täynnä värväreiltä kuulemiaan sankarillisia taistelukertomuksia hän oli.

Tälläkin kertaa se oli Franz, joka vinkkasi peukalolla naapuripöydän sotilaitten suuntaan ja kehotti kavereitaan höristämään korvia. Darren pyöräytti sille päätään ja nojasi haukotusta matkien kämmenen poskeensa. Franzin silmät kuitenkin paloivat sotilaille eikä hän huomannut ilkkumista.
Kapakan taustamelusta huolimatta sotilaiden keskustelusta sai helposti selvää, sillä he alkoivat olla juovuksissa ja puhuivat kantavalla äänellä.

"Nobart, tykkäätkö täkäläisestä oluesta? Vai meinaatko, että kotipuolessa saa parempaa?" romuluinen sotilas virkkoi vierustoverilleen ja ryhtyi raaputtamaan sänkistä leukaansa. Puheen nuotista päätellen hän oli kotoisin kauempaa lännestä.

"Hah, sitä kuraa en juottaisi edes vuohille", Nobartiksi puhuteltu vastasi. "Paras olla maistuvampaa olutta idässä. Kuka muka jaksaa rettelöidä, jos ei saa tuopillisia vatsaa täyttämään?"

Samassa pöydässä istuva sivullinen puuttui puheeseen. "Paidoksen halvin rapakalja on juhlajuomaa sen litkun rinnalla, jota idän linnakkeiden kyökeissä tarjotaan. Taisitte tehdä muutenkin huonon valinnan, kun astuitte palvelukseen."

"Miten niin? Minä ainakin olen tyytyväinen, kun pääsin tällä lailla velkojia karkuun", sänkiparta totesi.

"Ettekö ole kuulleet, mikä teitä idässä odottaa?"

Kumpikin sotilas pudisti päätään.

Siviilimies naurahti hyisesti ja vastasi heidän puolestaan: "Siellä odottaa varma kuolema."

Pojat seurasivat miesten jutustelua hiljaisina, melkein hengitystä pidätellen. Juuri tällaista puhetta he olivat toivoneet kuulevansa Saramandan kievarissa. Josel huomasi, että Franz oikein taivutteli kaulaansa sotilaita kohti kuullakseen paremmin.

Franzin oli entistä vaikeampi hillitä innostustaan, kun siviilimies jatkoi puhettaan. "Vihaiset velkojat ovat pientä itärintamaan verrattuna. Typerästi teitte, kun allekirjoititte sopimuksen. Idässä teitä odottaa kusiset paikat. Ei tainnut värväri mainita koko ajan pahenevista hyökkäyksistä tai jatkuvasta miehistövajeesta? Eipä tietenkään maininnut, miten muuten he saisivat höynäytettyä lisää teidän kaltaisia pölkkypäitä mukaan turhaan sotaan."

"Mitä sinä ukkeli muka luulet tietäväsi!" sänkipartainen sotilas ärisi.

"Tiedän paljonkin. Palvelin kuusi pitkää vuotta Kolkkolinnan edustan rintamalla. Tosin Kolkkolinnaa ei enää ole. Se murtui ksingien hyökkäyksessä muutama vuosi takaperin. Vain kolme miestä komppaniastamme selvisi elossa siitä taistelusta. Ajatelkaa, koko komppaniasta! Olin onnekas, kun menetin vain tämän", siviilimies sanoi ja kohotti piilossa ollutta vasenta kättään. Se oli katkaistu ranteen kohdalta.

Josel veti kiivaasti henkeä. Myös Nobart ja sänkiparta olivat mykistyneet. He vilkuilivat toisiaan selvästi huolestuneita.

Viimein sänkiparta puhui: "Tilanne on varmasti parantunut sinun ajoistasi. Olen lukenut sanomalehdistä suurista voitoista pitkin rintamaa. Tähän maahan tarvitaan vain uusia sankareita, sellaisia kuin urhea Marl Gaidok!"

Franz nyökkäsi kavereilleen tietäväisesti. Menneiden vuosien tunnetuin soturi Marl Gaidok oli pojan suurin esikuva. Josel, Bartos ja Darren olivat vuosien mittaan joutuneet kyllästymiseen saakka kuuntelemaan Franzin julistusta tämän urotöistä. Josel kiitti sallimusta siitä, että Gaidok oli ollut kadoksissa tai kuolleena jo kymmenkunta vuotta. Muuten Franz olisi taatusti etsinyt miehen käsiinsä ja ruinannut päästä mukaan sankarinsa johtamaan seikkailijaryhmään.

Käsipuoli veteraani ei ollut yhtä vaikuttunut sänkiparran sanoista, vaan urahti pilkalliseen sävyyn. "Päh, pelkkää propagandaa! Kansan ei haluta tietävän totuutta. Mitään suuria voittoja ei ole saavutettu viiteentoista vuoteen."

"Entäs Syrjäsola?" sänkiparta napautti takaisin.

Veteraani hörppäsi ison kulauksen tuopistaan ja pudisti raskaasti päätään. "Syrjäsola ei ollut voitto. Se oli täystuhon välttäminen. Linjat ovat murtumispisteessä ja miehiä kuolee enemmän kuin uusia saadaan kuljetettua rintamalle. Edes sata Marl Gaidokia ei pelastaisi tilannetta."

Sotilaista Nobart sai suunsa ensimmäiseksi auki. "Mutta miten tuo on mahdollista? Kaikkihan tietävät, että armeijamme on varustukseltaan ja taistelutaidoiltaan parempi kuin ksingien."

"Se oli sitä ehkä joskus", veteraani selitti. "Ksingit ovat nykyään aivan toista kuin puolenvuosisataa sitten. Heillä ei ole yhtä tehokkaita tykkejä kuin meillä, mutta he ovat valjastaneet itäisten maiden pedot sodankäyntinsä avuksi. Olen itse nähnyt räyhänhurttien hyökkäävän samassa muodostelmassa ksingien kanssa. Jollette tiedä, niin ne ovat pienen hevosen kokoisia koirapetoja. Olen nähnyt, miten ne repivät torahampaillaan miehet kappaleiksi. Eikä sekään ole kylliksi. Vihollisella on myös hallussaan outoa taikuutta, mikä..."

"Tuo on pelkkää paskapuhetta!" sänkiparta ärjäisi.

"Kuka sanoo, että sinä olet oikeasti edes käynyt rintamalla?" Nobart puhahti toveriansa tukien.

Veteraani katsoi tuimasti sotilaita, muttei lähtenyt enää mukaan väittelyyn. "Sittenpä näette", Josel kuuli hänen mutisevan.

Sotilaat eivät olleet vakuuttuneita veteraanin puheista, mutta neljä viereisessä pöydässä istuvaa poikaa hehkuivat innostuksesta. Myös Saramandan kievarin henkilökunta oli pannut merkille äänekkään kolmikon. Siistiin valkoiseen esiliinaan pukeutunut naistarjoilija ilmaantui paikalle ja vilkaisi miehiä niin ankarasti, että nämä hiljensivät ääntään.

Seuraavaksi tarjoilija käänsi silmänsä poikiin. Hän mittaili Joselia ja muita hetken katseellaan kuin arvioidakseen, olivatko he tarpeeksi vanhoja tilaamaan.

"Hyvä on, yhdet oluet saatte ja niiden jälkeen lähdette. Tämä ei ole sopiva paikka noin nuorille", hän sanoi äidillisen tiukasti.

Poikien nurina ei saanut tarjoilijaa muuttamaan mieltään. Niinpä Bartos, jolla oli aina heistä eniten rahaa, maksoi muiden vaisusta vastustelusta huolimatta kaikki juomat.

Viereisen pöydän sotilaat olivat istuneet sillä välin alavireisessä hiljaisuudessa. Käsipuoli veteraani oli noussut pöydästä ja teki lähtöä ovelle. Hänen mentyään sotilaiden luokse marssi nuori keisarillisen armeijan luutnantti siistissä palveluspuvussaan.

"Olkaas miehet rauhassa tänään. Meillä on huomenna pitkä ratsumarssi edessä", luutnantti ilmoitti käskevästi ja asteli sitten ryhdikkäänä portaat yläkerran majoitustiloihin, minne Saramandan tiedettiin järjestävän ilotyttöjä upseereita viihdyttämään.

Nobart irvisti luutnantin selälle. "Aivoton kloppi, kuolo korjaa hänet itärintamalla yhtä varmasti kuin meidätkin."

"Naama umpeen", sänkiparta murahti. "Tule, niin minä korjaan sinun lanttisi pois noppapelissä." Sen jälkeen he lähtivät yhtä jalkaa hoippumaan salin toiseen päähän, sinne missä peliringit houkuttelivat kievarin asiakkaita pääsemään eroon rahoistaan.

"Pitäisikö tuota uskoa?" Josel aprikoi ja hörppäsi tarjoilijan pöytään kiikuttamaa olutta. Itärintaman tilanteesta kerrottiin sanomalehdissä täysin päinvastaista. Sen verran Joselkin oli niitä lukenut.

"Minä ainakin uskon!" Franz melkein kivahti. "Monteilon pelkää, että kansa pillastuisi, jos täällä kuultaisiin, miten idässä oikeasti menee."

Joselia ei niin helpolla vakuutettu. "No, miksi Varjon Risti ei siinä tapauksessa paljasta asiaa?"

Siihen Franzilla ei ollut vastausta, joten Bartos pääsi kertomaan näkemyksensä. "Ehkä Varjon Risti ei halua, että kansa raivostuu keisarille, vaan pelkästään Monteilonille. Varjon Ristille on edullisempaa keskittyä vain Paidoksen ongelmiin. Vargan pelaa kieroa peliä. Hän on vielä epärehellisempi kuin Monteilon."

"Ehei", Franz pisti väliin. "Monteilon on alinta sakkaa, mitä rehellisyyteen tulee. Jossain petkuttavien torimuijien tasolla."

Darren nosti sormensa pystyyn. "Paitsi että täkäläiset torimuijat eivät vehtaa sängyssä huorien kanssa", hän heitti ja sai muut hohottamaan.

Franz halusi selvästi jatkaa asiasta puhumista ja otti suunvuoron ennen Darrenin seuraavaa pilaa. "Silti kovin juttu on räyhänhurtat ksingien apuna!"

"Minun isäni kirjoissa on tuollaisia tarinoita - siis satuja", Josel sanoi, vaikka tiesi kokemuksen perusteella, ettei Franzin päätä käännetty.

Nytkin jääräpäisyys ja innostus hehkuivat Franzin poskilla. "Veteraanihan oli sotinut rintamalla vuosikaudet. Kyllä hän silloin tietää, miten asiat siellä ovat", hän sanoi.

"Ehkä, mutta ollaan me ennenkin kuultu vanhojen ukkojen höpinöitä. Koulussa tai sanomalehdissä ei puhuta mistään räyhänhurtista", Josel vastusteli.

"Pyh, en minä luota koulun tai Monteilonin lehtien totuuksiin."

Josel tuhahti eikä viitsinyt kiistellä pidempään. Kun pitkäpinnaisemmat Bartos ja Darren jatkoivat Franzin kanssa väittelyä räyhänhurttien olemassaolosta, Josel antoi katseensa lipua majatalon asiakkaissa.

Yksinäinen hahmo nurkkapöydässä kiinnitti hänen huomionsa. Tumma kaapu antoi istuskelijasta salamyhkäisen vaikutelman, etenkin kun hänen kasvonsa kätkeytyivät hupun taakse.

Josel rypisti kulmiaan. Moni kulutti kievarissa aikaa vain omat ajatukset ja olutkolpakko seuranaan, mutta miksi joku halusi piilottaa sisällä kasvonsa muilta? Sellainen toi mieleen Trubaduuri-Kharl -kirjojen viekkaan Naamiovarkaan, joka verhoutui kelmintöihin ryhtyessään kasvot osittain peittävään naamariin.

Kun Josel oli irrottamassa katsettaan yksinäisestä istujasta, tämä vetäisi äkkiä hupun niskaansa ja tuijotti suoraan silmiin. Miehen huulet oli irvokkaasti silvottu ja silmänvalkuaiset välkkyivät kellervinä. Sitten huppu palasi yhtä nopealla liikkeellä peittämään arpisen naaman.

Tuntui kuin kaikki ihokarvat olisivat nousseet pystyyn. Joselia puistatti, teki mieli hypätä ylös ja ottaa jalat alleen. Vain vaivoin hän sai itsensä rauhoittumaan. Mitä tahansa isä ja Curtus olivatkaan yöllä tehneet, ainakaan se ei ollut pelästyttänyt huuletonta hiiviskelijää pois.

"Mikä Kultatukalla on? Näytät ihan mädän päärynän syöneeltä." Franz kysyi keskeyttäen pälpätyksensä Keisarikunnan itäosia uhkaavista hirviöistä.

Josel vavahti. "Ei mikään...jatka vain juttua."

Franz rypisti kulmiaan, sillä tunsi ystävänsä tarpeeksi hyvin huomatakseen, että jotain oli vialla. Darrenin uudestaan lausuma epäilevä arvio räyhänhurtista pakotti kuitenkin Franzin väittämään vastaan, ja Josel saattoi huokaista helpotuksesta.

Yhtä varma Josel oli siitä, ettei kannattanut turhaan huolestuttaa isää ja Curtusia kertomalla uudesta kohtaamisesta huulettoman vainoojan kanssa. Eihän mies ei ollut kummallakaan kertaa tehnyt mitään pahaa. Siksi isän hätäännystä oli vaikea käsittää.

Siltikään Josel ei voinut olla hätkähtämättä, kun hän uudestaan nurkkapöytään vilkaistessaan huomasi sen typötyhjäksi. Ikään kuin siellä ei olisi koskaan istunutkaan huppupäätä, jolla oli keltaiset silmämunat ja runnellut kasvot.

*

Kun viimeinenkin nelikosta oli kulauttanut tuoppinsa tyhjäksi, he lähtivät hieman vastentahtoisesti kohti ulko-ovea. Ennen poistumistaan he ennättivät kuitenkin nähdä itsensä Saramandan. Oluttuvan maineikas omistaja oli sonnustautunut vihreään leninkiin, jossa oli poikkeuksellisen avoin kaula-aukko. Uhkea Saramanda huhki kievarin tiskin takana rannerenkaat kilisten ja raskaat palmikot heilahdellen.

Pojat virnistivät toisilleen, kievarin muodokkaan valtiattaren näkeminen kruunasi vierailun. Seuraavaksi päiväksi oli pakko löytää jotain yhtä mielenkiintoista tekemistä.

Darren keksi ehdottaa urheilukentälle menemistä, koska se oli hänen mukaansa kaupungin paras paikka tyttöjen vilkuiluun. Sillä verukkeella muut oli helppo puhua ympäri, jopa urheilemista väheksyvä Franz. Joselin silmissä siinsivät jo juoksuradan kaarteet, ja kun Bartoskin murahteli jotain hyväksyvää painonnostosta, päiväohjelma huomiselle oli päätetty.

Silloin Josel muisti tapaamisensa Jolandan kanssa. "Tuota, mentäisiinkö vasta iltapäivällä?"

"No, mitäs menoa sinulla muka on?" Franz ihmetteli.

"Josilla on joku tyttö!" turhan nokkela Darren huudahti voitonriemuisella äänellä.

Oikeaan osunut arvaus sai Joselin punastumaan, mikä aiheutti hänen kavereissaan riemastunutta mölinää.

"Kuka se on? Kerro heti!" kolmikko penäsi yhteen ääneen.

Koska Josel oli aika ylpeä yllättävästä menestyksestään naisrintamalla, hän paljasti kaiken tapaamisestaan Jolandan kanssa. Toiset läimäyttelivät häntä onnitellen hartioille ihan kuin kaikki Jolandan suhteen olisi ollut jo täysin selvää. Yhteistuumin seuraavan päivän tapaaminen urheilukentällä päätettiin siirtää iltapäivään.

Erottuaan ystävistään Josel lähti tallustelemaan kotiin. Viime päivinä oli tapahtunut valtaisasti. Ensin hän oli voittanut leijataistelun ja sitten tavannut Jolandan. Tuntui siltä kuin hän oli saanut melkeinpä liikaa onnea osakseen. Mitä jos huppupää olikin jonkinlainen varoitusmerkki siitä, että onni voitaisiin vielä joskus temmata häneltä pois?

Josel antoi ajatustensa lipua ja huomasi talsineensa pitemmän kiertolenkin kuin oli alun perin aikonut. Kävely tuntui selvittäneen päätä mukavasti ja hälventäneen ikäviä ajatuksia. Josel naurahti itselleen. Oli tyhmää hätäillä yhdestä huppupäisestä inhotuksesta. Hän oli nuori, voimakas ja eli elämänsä parhainta aikaa. Nyt kuului nauttia eikä murehtia olemattomia kurjuuksia. Jälleen hyväntuulisena hän tempaisi kotioven auki.

*