Neljäs luku

"Olemme viime aikoina saaneet seurata huimaa tekniikan esiinmarssia rakkaassa kotimaassamme. Keisari Saveirin ja Senaatin väsymättömien ponnisteluiden tulokset alkavat näkyä: mitä erilaisimpia teollisuustuotteita valmistavia manufaktuureja nousee nyt joka kaupunkiin. Niiden piiput puhaltavat ennenkokematonta vaurautta Andioliin, ja lähivuosina pääsemme kaikki nauttimaan näistä keisarin kansalle lahjoittamista hedelmistä.

Myös muita muutoksia olemme voineet todistaa sitten isiemme päivien. Ilmalaivat ovat lyhyessä ajassa valloittaneet taivaat ja helpottaneet matkustamista huomattavasti. Saman tekevät merillä uudet höyrylaivamme, joiden merkityksestä mannertenväliselle kaupalle olemme vasta maistaneet ensi puraisun. Tekniikan edelleen kehittyessä nämä uudet kulkumuodot tulevat varmuudella myös tavallisen kansan ulottuville. Uskonkin kehityksen olevan tällä saralla paljon ennakoitua nopeampaa.

Kun puhutaan teknologisesta kehityksestä Andiolissa, ei voida myöskään olla viittaamatta niihin harppauksiin, joita aseteknologiassa on viime vuosina otettu. Varustautumisemme kulmakivi on keisarillisen armeijan aseistuksen paljon vihollistamme korkeampi taso. Sitä kautta onkin saavutettu myönteisiä tuloksia itärintamalla. Väitän, että esimeriksi Syrjäsolan taannoinen sankarivoitto perustui yhtä paljon uusien kiväärimallien voimaan ja tehokkaampaan tykistöön kuin sotilaittemme urheuteen. Nuo muodostavat lyömättömän yhdistelmän: aivan yhtä uljaan, mutta entistä paremmin varustetun keisarillisen armeijan.

Aika näyttääkin, että saavutetaanko lopullinen voitto vihollisesta jo lähitulevaisuudessa. Edistysmieliset keisari Saveir ja Senaatti ovat siihen tarjonneet välineet. Nyt on sotilaittemme vuoro."

- Käskynhaltija Dareis Monteilonin kirjoitus Paidoksen Viesti -lehdessä, julkaistu 10. tahkokuuta vuonna 1588

Josel
Oli seuraava aamupäivä ja Josel istui keittiössä höyryävä puurolautanen edessään. Koska Andreuz Sandkan oli lähtenyt käymään kirjapainossa, Josel aterioi kahdestaan Curtusin kanssa.

"Minnekäs pojulla on noin kova kiire?" Curtus hämmästeli, kun Josel lapioi puuroa vinhaa vauhtia suuhunsa.

"Tapaaminen", Josel vastasi tärkeästi suu täynnä ruokaa.

"Jaa, se tarkoittaa sitten jotakuta tyttöä", Curtus sanoi ja iski tietäväisesti silmää.

Josel hymähti hieman, muttei viitsinyt paljastaa enempää.

Kun puuro ja leivänpalat oli syöty, Josel lähti kiireesti ulos. Curtusille hän sanoi tulevansa takaisin ennen kello kahden käännöstä.

Hän oli valinnut päälleen tyylikkäintä, mitä vaatekaapista löytyi. Housut olivat tummanharmaat ja hyvin istuvat, paita vaaleansininen ja muodikkaasti leikattu. Siitä huolimatta hän tunsi olonsa epävarmaksi. Mitä jos Jolanda oli unohtanut koko tapaamisen tai tulisi vain ilmoittamaan, ettei ollut kiinnostunut? Vaikka Josel itse oli unelmoinut tytöstä koko yön.

Ajatukset temmelsivät päässä, kun hän saapui sovitulle tapaamispaikalle Paidoksen kaasulaitoksen eteen. Eipä aikaakaan, kun Jolanda ilmestyi esiin kaasulaitoksen kulman takaa ja hetkessä he olivat nokitusten. Joselin sydän löi ilosta, kun Jolanda halasi tervehdykseksi.

"Mukava nähdä taas", Jolanda supatti korvaan.

Josel ei pystynyt vastaamaan mitään, hän halusi vain keskittyä tuntemaan toisen vartalon lämpöiset muodot. Tytön tuoksu huumasi ja sekoitti pään. Siinä oli häivähdys vaniljaa ja jotain muuta maustetta.

Vähän hämillisen kuulumisten vaihdon jälkeen Jolanda ehdotti, että he menisivät kaupungille kävelylle. Josel myöntyi heti. Lupaa kysymättä Jolanda otti häntä kädestä kiinni, ja Josel tunsi lennähtävänsä kiitoleijan lailla korkeuksiin.

Heidän kävellessään Josel mainitsi asuvansa aivan lähellä. Hän kertoili myös vanhemmistaan ja Jolandaa tuntui selvästi koskettavan äidin kohtalo. Tyttö pysähtyi, sipaisi sormellaan Joselin käsivartta ja sanoi olevansa pahoillaan tämän puolesta.

Kun taas Joselin isä tuli puheeksi, Jolanda sanoi: "Kyllä minä Andreuz Sandkanin tiedän. Olen lukenut hänen romaanejaan, Kharl veitsikuninkaan vankina on tosi jännittävä." Pian hän jatkoi: "Olisi joskus kiva tavata isäsi. Jos siis haluat vielä nähdä minua." Tytön ääni värähti ja hänen katseensa oli odottava.

Lämmin aalto kulki läpi Joselin vartalon ja hän kiirehti vastaamaan: "Tietysti minä haluaisin nähdä sinut uudestaan. Minä en ole tavannut koskaan ketään sellaista kuin sinä."

Hymy valaisi Jolandan kasvot silmiin asti. Joselista ne olivat uskomattoman kauniit silmät, kuin tummina säihkyvät korukivet.

Jutellessaan he jäivät seisoskelemaan eräälle rauhalliselle sivukujalle. Siellä Jolanda tarttui Joselia kädestä. Kosketus sai pojan sävähtämään.

"Minun taitaa tehdä mieli suudella sinua", tyttö ilmoitti ja enempää odottamatta hänen pehmeät huulensa tavoittivat Joselin suun.

Tuntui kuin jalat olisivat pettäneet alta. Jolanda oli jälleen yllättänyt Joselin täysin. Hän ei ollut tottunut tällaiseen, siihen että joku tyttö oli noin aloitteellinen. Josel sai kuitenkin koottua itsensä ja onnistui vastaamaan suudelmaan. Hänen toinen kätensä etsiytyi Jolandan hiusten alta niskalle, jonka pehmyttä ihoa hän silitteli varovaisesti.

Suudelma muuttui yhä vaativammaksi. He syleilivät ja suorastaan ahmivat toistensa huulia. Jolandan sirot sormet vaelsivat pitkin Joselin hartioita ja niskaa. Viimein ne löysivät tiensä paidankauluksesta Joselin rinnalle.

Tytön kosketus kiepsautti vatsan ylösalaisin ja nosti ihon kananlihalle. Josel huomasi kiihottuvansa. Jolandankin täytyi huomata se, olivathan he painautuneina kiinni toisiinsa.

Kun heidän suunsa irtosivat hetkeksi suudelmasta, Jolanda kuiskasi: "Oletpa sinä kuuma", ja painoi häpeämättömästi kupeitaan poikaa vasten.

Kun Josel myöhemmin muisteli tilannetta, hän arveli, että he olisivat voineet mennä siinä kujalla ties kuinka pitkälle. Pettymykseksi kiihkeä hetki sai kuitenkin tylyn lopun, kun eräästä porttikäytävästä pyyhälsi kujalle vihainen vanha akka.

Eukko alkoi muitta mutkitta pauhata ja nimitellä Joselia ja Jolandaa "siveettömiksi rauhanhäiritsijöiksi", mikä sai nuoret nauraen irrottamaan otteensa toisistaan ja juoksemaan kujalta meuhkaavaa vanhaa naista pakoon.

Kulman taakse päästyään Josel ja Jolanda katsoivat toisiaan. Molempien tukka oli sekaisin ja huulet punoittivat niin, ettei ollut epäilystäkään, mistä puuhasta heidät oli juuri yllätetty.

Yhä pökerryksissä Josel oikoi vaatteitaan ja koetti laskeutua maan pinnalle. Hän olisi halunnut enemmän, paljon enemmän.

"Ensi kerralla sitten lisää, Kultatukka", Jolanda lupasi ja sipaisi hellästi Joselin poskea. Se sai veren jälleen kohisemaan Joselin suonissa.

He kulkivat yhtä jalkaa Joselin kotitalolle asti. Josel ehdotti toiveikkaana sisälle menemistä. Himo poltteli nivusissa ja hän halusi päästä jatkamaan äsken keskeytynyttä.

Jolanda kuitenkin kieltäytyi kutsusta päätään pudistaen.

Paskan paskat, Josel sätti itseään. Mitä hän oli kuvitellut? Marssivansa Jolandan kanssa isän ja Curtusin eteen ja siitä oikopäätä sänkyyn? Hävetti ajatella asiaa.

"Milloin nähdään seuraavan kerran, huomennako?" hän kysyi ääni vähän painuksissa.

"Huomenna ei käy", Jolanda vastasi pahoitellen. "Minun pitää olla töissä koko päivä, nytkin sain vain parin käännöksen tauon."

Taas Josel nieleksi pettymystä, mutta Jolanda lohdutti: "Älä sure, ylihuomenna tavataan varmasti. Tiedän paikan, jossa voidaan olla rauhassa, ihan kahdestaan. Tule kaupungintalon kellotornin kupeeseen päivän viidennen käännöksen aikaan."

Sen kuultuaan Josel painautui nopeasti Jolandaan kiinni ja suuteli tätä vielä kerran. Vain vaivoin ja kovasti viivytellen he päästivät toisistaan irti. Sitten vaihdettiin jälleen katseita ja vilkutettiin hyvästiksi.

Jolanda lähti kauniisti keinahdellen kävelemään poispäin. Josel seurasi katseellaan, kunnes tummahiuksinen pää oli hävinnyt kokonaan näköpiiristä. Tuntui mukavalta, että Jolanda oli keksinyt kutsua häntä Kultatukaksi niin kuin kaikki muutkin. Tytön lausumana hölmö lempinimi kuulosti hauskalta.

Kotirappusissa Josel yritti järjestellä ajatuksiaan. Asiat olivat edenneet Jolandan kanssa niin vinhaa vauhtia, että pääkoppaa aivan huimasi. Mutta ei missään nimessä liian nopeasti. Josel halusi enemmän, hän halusi kaiken - koko Jolandan itselleen.

Curtusia eikä isää näkynyt onneksi missään, joten Josel säntäsi suoraa päätä huoneeseensa ja salpasi oven. Hän repi housut jalastaan ja soi sängylle heittäydyttyään itselleen nopean helpotuksen.

"Ensi kerralla sitten lisää, Kultatukka", niin Jolanda oli sanonut. Ei pelkästään sanonut, vaan luvannut. Mutta miksi siihen seuraavaan kertaan piti olla vielä kaksi päivää. Ne olisivat Joselin elämän pisimmät kaksi odotuksen päivää.

*

Iltapäivällä Josel seisoi kiskovaunun takasillalla urheiluvaatteet kangaskassiin pakattuina. Leppeä kevättuuli suhisi korvissa ja aurinko hymyili taivaalla. Olo oli kevyt ja ehkä vähän irrallinenkin. Jolandasta se johtui, Josel tiesi eikä oikein pystynyt mihinkään muuhun keskittymään.

Heti kiskovaunusta hypättyään hän näki edessään urheilukentän valtavan areenan. Vain kevätpäivän juhlien tapahtumapaikkana toiminut pääareena sekä muutama muu rakennus olivat Paidoksessa sitä suurempia.

Bartos tavoitti Joselin matkalla urheilukentän pääoville. Niiden luota he löysivät Franzin potkiskelemasta kiviä kärsimättömänä. Ystävänsä hätiköivän luonteen tuntien Josel arvasi hänen olleen paikalla jo puoli kellonkäännöstä. Darrenia sitten saataisiin odottaa, sillä kiharatukkainen poika ei tavannut olla erityisen tarkka kellonajoista.

Niin kävi tälläkin kertaa. Franz ja Bartos olivat ehtineet udella jo kaikenlaista Joselin tapaamisesta Jolandan kanssa, kun Darren viimein saapui aurinkoisesti hymyillen ja näemmä täysin tietämättömänä myöhästymisestään. Franz kuittasi hänen viipymisensä epäilemällä Darrenin taas unohtuneen kähertämään tukkaansa - yksi heidän kestovitseistään - ja sai sukkeluudestaan Darrenilta palkinnoksi mojovan mottauksen kylkeen.

Enempää aikailematta pojat painelivat pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Muiden tavoin Josel kaivoi laukustaan lyhytlahkeiset urheiluhousut ja juoksemiseen tarkoitetut kevyet kengät.

Urheilutamineet päällään he tulivat kentälle, jota puurakenteiset katokset suojasivat auringon kuumimmalta porotukselta. Katoksen alla tilaa kiersi juoksurata, jonka sisälle ja reunoille oli rakennettu eri lajien suorituspaikkoja.

Silläkin hetkellä kentällä oli melko paljon nuoria ja lapsia harjoittelemassa. Osa valmistautui kilpailuihin ja toiset kohottivat kuntoaan vain huvin vuoksi. Oli loma-aika, joten monet heistä, jotka eivät joutuneet auttamaan vanhempiaan töissä, viettivät aikaa urheilukentällä.

Pojat huikkasivat tervehdykset parille koulusta tutulle tytölle. Darren ei milloinkaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta tyttöjen hurmaamiseen, vaan patsasteli nytkin näiden edessä esitellen jännitettyjä hauiksiaan - jotka tosin eivät olleet järin suuret. Tytöt tirskuivat ja Darren lähetti heille hyvin kutsuvan lentosuukon. Vasta Franzin kyllästynyt mumina ja Bartosin pari paheksuvaa yskähdystä saivat Darrenin lopettamaan liehakointinsa.

Oli urheilun aika. Josel ja Darren hinkuivat hyppypaikalle, mutta Bartosin mieliksi nelikko suuntasi ensiksi nostelemaan painoja.

"No, Bars, aiotko rikkoa ennätyksesi?" Franz uteli.

"Katsotaan", tukeva poika murahti ja tunnusteli rautatankoja arvioivasti.

He ryhtyivät kaikki nostelemaan painoja, tosin Franz huomautti kohta urheilun olevan haitaksi aivojen kehitykselle, väittipä pitkä poika lukeneensa aihetta käsittelevän kirjankin.

"Jos sinun teoriasi pitää paikkansa, niin tuolla seisoo yksi Paidoksen suurimmista typeryksistä", Darren sanoi ja osoitti sormellaan juoksuradalle.

Muut kääntyvät katsomaan Darrenin osoittamaan suuntaan. Siellä Zdain Monteilon kuivasi paraikaa pyyhkeellä hikeä paljaasta ylävartalostaan, nähtävästi pitkän juoksulenkin jälkeen.

Jokainen lihas erottui kauniisti Zdainin solakassa vartalossa, jollaisesta Josel otaksui paidoslaisten koulutyttöjen näkevän päiväunia. Hän oli itsekin sanomassa jotain ivallista, mutta Franz ehätti pärskähtämään: "Juuri niin, siinä on Paidoksen tyhjäpää numero yksi. Voi tosin olla, että hänen tapauksessaan pöljyys on periytynyt käskynhaltija-isältä."

Kaverusten hekottaessa Franzin kommentille Zdain Monteilon käveli heitä huomaamatta kohti pituushyppypaikkaa. Koska Zdain näytti olevan yksin kentällä, Josel keksi ehdottaa: "Mentäisiinkö vähän härnäämään tuota pelleä?"

"Kannattaakohan...jos nosteltaisiin vielä painoja", vastusteli Bartos, joka halusi aina välttää kahnauksia, siitäkin huolimatta, että tappeluissa väkivahva poika olisi saattanut pärjätä nelikosta parhaiten.

"Onhan meillä oikeus mennä hyppäämään pituutta siinä missä muillakin", Darren sanoi ja virnisti hymykuopat poskillaan.

Asia oli sillä päätetty. Josel nyökkäsi tomerasti Darrenille ja he suuntasivat kulkunsa pituushyppypaikalle. Kun Franz kiiruhti heidän peräänsä velmuileva ilme naamallaan, Bartos ei voinut kuin vaimeasti manaillen seurata kavereitaan kohti varmaa selkkausta.

He tulivat pituushyppypaikan vauhdinottoradalle, jossa Zdain Monteilon oli valmistautumassa hyppyyn.

"No, mitäs pikku Din täällä tekee?" Josel kysyi käyttäen tahallaan Zdain-nimestä väännettyä hellittelymuotoa. Tietämättä oikeastaan miksi, hänen teki suunnattomasti mieli ärsyttää toista.

Puhuteltu kääntyi odottamattomasta häirinnästä yllättyneenä tulijoihin päin. Pojan kapeahkot kasvot synkkenivät, kun hän tunnisti heidät.

Zdain ei kuitenkaan ennättänyt sanoa mitään, sillä Franz oli jo äänessä: "Siirräpä rojusi Monteilon, tämä paikka oli varattu meille."

"Ja millä oikeudella?" Zdain kysyi närkästyneesti.

"Vaikka sillä, että meitä ei huvita katsella sinun naamaasi täällä", Franz vastasi.

"Luuletko hujoppi olevasi vitsikäs?" Zdain sanoi niin kopealla äänellä, että Josel ihan hämmästyi. Yleensä käskynhaltijan poika arasteli eikä vastannut riidanhaastamiseen samalla mitalla.

Josel päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puuttui sananvaihtoon. "Kita kiinni Monteilon. Kerro vaikka ennemmin, mitä isukille kuuluu. Laskeeko äijä palatsissa rahojaan, jotta voisi ostaa lellikkipojalleen uuden leijan?"

Bartos rykäisi taaempana huolestuneesti, mutta Franz ja Darren vislasivat kannustavasti Joselin herjalle.

"Ai, sehän on Josel-Kusitukka, satukirjailijan poika", Zdain nälväisi jälleen epätavallisen häijysti ja hymyili maaliin osuneille pilkkasanoilleen. Hän ei vaikuttanut pelkäävän yhtään, vaikka oli yksin neljää vastaan.

"Haista paska, Monteilon. Minun isäni jätät rauhaan!" Josel tiuskaisi nyt jo aidosti vihaisena.

"Minkäs minä sille voin, että isäsi surkeat lastenkirjat kelpaavat meillä lähinnä takansytykkeeksi. Sinusta tulee samanlainen epäonnistuja", Zdain sivalsi takaisin ruskeat silmät kipunoiden.

"Ai, epäonnistuja?" Josel huusi. "Sinun isäsi panee poikia ja äitisi on lutka!"

Loukkaus osui kipeästi. Zdainin kasvot punehtuivat ja hän möläytti: "Entäs sinun äitisi, tappoi itsensä, kun ei kestänyt enää sinua!"

Tällaista Josel ei ollut odottanut. Hän tuijotti hetken lamaantuneena Zdainia, kunnes hyökkäsi karjahtaen tämän kimppuun. Nyrkit takoivat ilmaa. Ainakin jokin iskuista osui Monteiloniin, joka parkaisi kivusta ja yritti antaa samalla mitalla takaisin. Josel oli niin vimmastunut, ettei välittänyt suojata itseään, jolloin Zdainin nyrkki osui kipeästi silmäkulmaan. Joselin onnistui kuitenkin säilyttää yllätyksellä voittamansa etulyöntiasema ja pian Zdain makasi maassa päätään suojellen.

Silloin Joselia tartuttiin hartioista. Bartos kiskoi hänet pois maassa valittavan Monteilonin päältä. Väkevä poika piteli kaksin käsin kiinni eikä antanut rynnätä uudestaan Zdainin kimppuun. Josel puuskutti, päässä keinui ja silmäkulmasta taisi tulla verta.

Tappelupukareiden ympärille oli kerääntynyt useita nuoria ja lapsia seuraamaan tapahtumia. He pulisivat keskenään, mutta Josel ei jaksanut kuunnella.

Zdain makasi yhä maassa yltä päältä juoksuradan hiekassa ja piteli verta vuotavaa nenäänsä. Monteilon näytti samaan aikaan vihaiselta ja surkealta. Hän vääntäytyi tuskallisesti istumaan ja lopulta ylös. Verta norui nenästä hänen paljaalle rinnalleen. Darren, Franz tai kukaan muukaan ei tehnyt elettäkään auttaakseen. Zdain vilkaisi katse inhoa täynnä Joselia, sylkäisi verisen kokkareen maahan ja nilkutti nenä edelleen valuen ja silmänympärys punoittaen pukuhuoneiden suuntaan.

Bartos näytti päätyneen vihdoin siihen, ettei Josel hyökkäisi Monteilonin perään ja päästi hänestä irti. Josel jäi raskaasti hengittäen istumaan maahan. Vähitellen tilannetta sivusta seuranneet ihmiset poistuivat paikalta huomattuaan, ettei mitään jännittävää olisi enää luvassa.

Kun Josel viimein nousi seisomaan, Darren ojensi hänelle puhtaan pyyhkeen. Josel painoi sen kiitollisena verta tihkuvaa silmäkulmaa vasten. Olo oli edelleen hutera ja jalat tärisivät. Hän ei ollut ennen tapellut tuolla lailla kenenkään kanssa; kukaan muu ei ollut koskaan saanut häntä tulistumaan yhtä pahasti.

Josel istuutui lähimmälle penkille edelleen pyyhkeellä silmäkulmaa painaen. Toiset katselivat häntä vaitonaisina. Viimein Josel puhui: "Se paskiainen ansaitsi sen."

Franz nyökkäsi pontevasti. "Niin ansaitsi, se oli häneltä törkeästi sanottu."

"Ansaitsi tai ei, niin tuosta ei mitään hyvää seuraa. Mitä jos käskynhaltija puuttuu asiaan?" Bartos lausahti huolestuneena.

Josel huolestui hänkin. Zdainin isä saisi varmasti tietää nujakasta ja olisi kaksin verroin raivoissaan kuullessaan itsestään ja vaimostaan ladellut loukkaukset. Maltin menettäminen oli ollut virhe. Pelko hiipi väkisin Joselin mieleen. Mitä jos Dareis Monteilon telkeäisi hänet vankilaan? Käskynhaltijan perillisen rusikoiminen verille ei takuulla ollut pelkällä olankohautuksella ohitettava asia tämän vaikutusvaltaiselle isälle.

"Ei mitään hätää, kyllä me kaksikin Monteilonia hoidellaan", Darren yritti lohduttaa.

Bartos kurtisti otsaansa. "En olisi niin varma, mutta odotellaan ja katsotaan. Dareis Monteilonilla on nyt tarpeeksi huolia muutenkin, ehkä hän ei jaksa puuttua poikansa pikku ongelmiin."

"Joo, jos puuttuu, niin värväydytään palkkasotilaiksi Andiolin itäosiin. Voitaisiin päästä jahtaamaan räyhänhurttia!" Franz höpötti - vain puoliksi leikillään, Josel arveli.

Kaveruksia ei enää huvittanut jäädä urheilemaan, koska kaikki muut kentällä tuijottivat heitä silmät pyöreinä. Urheiluvaatteet pois vaihdettuaan pojat lähtivät vaitonaisina kiskovaunun pysäkkiä kohti.

Verenvuoto Joselin silmäkulmasta oli siihen mennessä tyrehtynyt. Luultavasti ruhjetta ei tarvitsisi mennä näyttämään välskärille. Sen sijaan häntä huolestutti, miten isälle voisi selittää mukiloidun naaman. Josel oli kehno huijaamaan eikä Andreuz Sandkanille niin vaan valehdeltu. Isä oli ihmeellinen taipumus havaita, milloin toinen ei puhunut totta. Sitä paitsi isä inhosi kaikenlaista väkivaltaa ja hurjistuisi kuultuaan Joselin tapelleen.

Kiskovaunusta noustuaan he istuskelivat vielä jonkin aikaa Keisarillisen museon portailla. Sieltä ei olisi pitkä matka kotiin. Yksi syy neljän pojan ystävyydelle oli se, että he asuivat lähestulkoon samassa korttelissa.

Josel mietti ensin, pitäisikö pyytää kavereita mukaan tueksi isää vastaan. Hetken pohdittuaan hän kuitenkin tuli johtopäätökseen, että Franzin ja kumppaneitten mukamas nokkelat selitykset voisivat hankaloittaa tilannetta entisestään. Isä oli kohdattava yksin.

Viimein ystävykset päättivät, että oli hyvästien aika ja sopivat tapaavansa huomispäivänä samoilla museon portailla. Kotiin kävellessään Josel puntaroi ongelmaansa ja päätti selviytyä isästään puolitotuudella. Hän kertoisi joutuneensa jonkun tuntemattoman nyrkiniskujen kohteeksi, kun oli mennyt hyppäämään pituutta tämän varaamalle hyppypaikalle.

Tarina ei oikeastaan olisi kovin kaukana totuudesta. Mitä lähemmäksi kotitaloa askeleet veivät, sitä vakuuttuneempi Josel oli mahdollisuuksistaan. Käskynhaltijan mahdollisia toimenpiteitä voisi murehtia myöhemmin.

*

Avattuaan suuren ulko-oven Josel kiipesi levottomana portaat ylös ja käänsi avainta kotiovessa. Curtus ilmestyi heti eteiseen. Vanha mies ei hymyillyt, toisin kuin yleensä Joselin saapuessa kotiin, vaan sanoi vakavasti: "Isälläsi on asiaa. Mene hänen työhuoneeseensa odottamaan. Hän tulee kohta. Sen jälkeen puhdistan haavasi."

Tappelusta ei siis sittenkään selvittäisi noin vain. Josel huoahti alistuneesti ja käveli oleskeluhuoneen kautta portaat ylös Andreuz Sandkanin työhuoneelle. Ovi oli raollaan, joten hän tuuppasi sen auki ja astui sisään.

Vanhan paperin tuoksu tarttui voimakkaana nenään. Hetkisen Josel vain tuijotti katosta lattiaan ulottuvia hyllyjä, jotka pursusivat karttoja, paperinivaskoja ja ennen kaikkea kirjoja. Niitä oli joka puolella: pinoissa pöydillä ja jopa lattialla. Oli paksuja tietosanakirjoja, ohuita vihkosia ja myös outoja kauhtuneen näköisiä opuksia, joiden vieraskielisistä nimistä Josel ei saanut selvää.

Öljylamppujen jättämät varjot kiipesivät kirjojen selkämyksiä pitkin ja loivat huoneeseen salaperäisen tunnelman. Josel saattoi vain kuvitella, millaisia tarinoita kirjojen kansien väliin kätkeytyi. Isä kun ei ikinä päästänyt häntä vapaasti tutustumaan hyllyjen aarteisiin.

Andreuz Sandkan väitti hyödyntävänsä kirjoja romaaniensa tausta-aineistona. Selitystä oli vaikea uskoa. Miksi työhuone oli aina lukittuna ja miksi isä poimi hyllystä Joselille luettavaksi ainoastaan kaikkein tylsimpiä kirjoja: lähinnä niitä, jotka käsittelivät luontoa tai historiaa? Perustelematon salamyhkäisyys kismitti. Mikä isä oikein oli komentelemaan, kun ei suvainnut mistään mitään kertoa.

Portaiden natina havahdutti Joselin.

Andreuz Sandkan pysähtyi oviaukkoon ja tuijotti poikaansa tuikeasti kuin tunkeilijaa.

"Ota tuoli ja istu", hän virkkoi ja siirtyi tavalliselle paikalleen kirjoistuspöydän taakse.

Josel istuutui käsinojalliseen tuoliin pöydän toiselle puolelle. Oliko isä todellakin ennättänyt kuulla jotain kautta tappelusta?

Andreuz ei istunut, vaan työnsi tuoliaan niin että lattia nirskui tuolinjalkoja vasten. "Josel, minä en ole milloinkaan hyväksynyt turhaa väkivaltaa, sillä nyrkkien käyttö ei juuri koskaan tuo myönteistä ratkaisua. Kerropa, olenko puhunut tästä sinulle aikaisemmin?"

Josel jähmettyi tuolilleen odottamaan, milloin isä räjähtäisi täydellisesti. Hän nyökkäsi varovaisesti, sillä muisti kuulleensa saman saarnan ennenkin.

"Miksi sitten löit Zdain Monteilonia?" isä kysyi aivan rauhallisella äänellä, kuitenkin Joselia kiinteästi silmiin tuijottaen.

"Koska hän loukkasi äitiä!"

"Sinäkin loukkasit hänen äitiään ja isäänsä", Andreuz Sandkan vastasi tiukasti, mutta edelleen ääntään korottamatta.

"Mistä sinä sen tiedät?" Josel kysyi hölmistyneenä.

Isä ei vastannut Joselin kysymykseen, vaan alkoi puhua. "Poika, seuraavista asioista et kerro sanaakaan kenellekään, et edes ystävillesi. Ymmärrätkö?" hän tiukkasi.

Joselin nyökättyä Andreuz jatkoi: "Luulitko, että käskynhaltijan poika olisi ollut yksin urheilukentällä? Tällaisen kireän tilanteen vallitessa kaupungissa? No, varmasti ei. Kaiken aikaa Zdainia vahtii muutama käskynhaltijalle uskollinen mies. He eivät tietenkään pidä itsestään meteliä, vaan tarkkailevat poikaa kauempaa. Mutta jos vaara uhkaisi Zdainia, he puolustaisivat häntä viimeiseen hengenvetoon saakka."

"Miksi sitten he eivät puolustaneet kirottua Monteilonia minua vastaan?"

"Koska juuri sinä hyökkäsit Zdainin kimppuun."

"Juuri minä?"

"Koska olet minun poikani", Andreuz vastasi.

Se sai Joselin entistä enemmän pyörälle päästään ja hän istui tuolilla tietämättä mitä sanoa.

"Kuten olet huomannut, en suvaitse käskynhaltijan pilkkaamista kotonani", isä sanoi. "Olen myös useasti tehnyt selväksi, etten pidä Varjon Rististä. Dareis Monteilon ja minä olemme tuttuja vuosien takaa. Me olemme samalla puolella, kuulumme järjestöön, jonka yksi tehtävä on vastustaa Varjon Ristiä. Järjestömme toimii salaisesti, sen verkostot ovat laajat ja ulottuvat mantereen laidalta toiselle."

Josel maisteli kuulemaansa. Isä ja käskynhaltija toimimassa jossain mystisessä järjestössä, jota Varjon Risti uhkasi! Se tuntui oudolta, mutta hän antoi isänsä jatkaa.

"Varjon Risti antaa itsestään mielellään kuvan lempeänä hyväntekijänä, köyhän kansan viimeisenä turvana", Andreuz sanoi ääni halveksuntaa tihkuen. "Todellisuus on kovin toisenlainen: tosiasiassa Varjon Risti pyrkii hankkimaan itselleen ylivallan ensin Andiolissa ja lopulta koko asutussa maailmassa. Eikä siinä kaikki. On olemassa viitteitä, että Varjon Ristin piirissä toimii henkilöitä, jotka viime kädessä palvelevat mustinta pimeyttä."

Häkeltynyt Josel käytti tauon hyväkseen: "Mustinta pimeyttä?"

"Niin", Andreuz aloitti huokaisten. "Luulen tehneeni virheen, kun salasin asiat niin pitkään sinulta, poikaseni. Ajattelin, että tietämättömyys suojelisi sinua. Liian paljon on jäänyt kertomatta, enkä tiedä mistä pitäisi aloittaa."

Andreuz Sandkan ryki hetken. "On olemassa hyvin vanhaa, mustimman pimeyden siunaamaa voimaa. Se lymyilee vielä piilossa, mutta pyrkii tulemaan esiin ja täyttämään maailman. Levittäytyäkseen tuo pimeys tarvitsee ihmisiä palvelijoikseen. Siksi se antaa suuren mahdin niille, jotka ovat valmiit luopumaan vapaudestaan. Heitä kutsutaan langenneiksi."

"Langennut", Josel tapaili sanaa. Siinä oli kolea tuntu.

"Langenneet ovat pimeyden orjia", Andreuz jatkoi. "Heitä hiertää näkymätön kahle, joka pakottaa kumartamaan pimeyttä. Langenneelle vain mustin pimeys merkitsee. Sen puolesta hän on valmis tappamaan armotta. Kun pimeys käskee, uskollinen orja murhaa vaikka ystävänsä, vanhempansa, lapsensa..."

Joselia vilutti, mutta isä ei ollut lopettanut. "Tiedät, että kaukana eteläisten merten takana on Pimentolan manner - mysteerien ja noitien maa. Siellä asuva kansa palvoo vihassaan mahtavia jumalolentoja, Grozavokia, Nalvajdaa...Samoilta jumalilta myös langenneet uskovat saavansa voimia."

"Eihän jumalia ole olemassa!" Josel keskeytti.

"Sitä me emme tiedä. Ainakin langenneet uskovat jumaliinsa ja niiden vuoksi he tekevät kauheuksia", Andreuz huomautti ja siirtyi asiassa eteenpäin. "Myös Varjon Ristiin on soluttautunut langenneita, joskin enemmän järjestöä ruokkii silkka vallanhimo. Se haluaa nitistää kaikki tiellään olevat. Etenkin meidät, jotka toimimme suoraan Varjon Ristiä vastaan."

Sanat purivat Joseliin kovaa. Hänen päähänsä pälkähti ajatus: "Siksikö Varjon Risti vainoaa käskynhaltijaa?"

Andreuz raapi poskeaan ja sanoi: "Siinä piileekin ongelma. Ei ole varmaa, haluaako Varjon Risti pelkästään ottaa vallan Paidoksen sisäpolitiikassa, vai onko sillä tieto Dareis Monteilonin toiminnasta järjestöä vastaan. Jos jälkimmäinen vaihtoehto on totta, tilanne on äärimmäisen vakava."

Otettuaan muutaman päämäärättömän askeleen huoneensa lattialla Andreuz jatkoi: "Kaikkein vaarallisinta on, jos Isendar Vargan ja Nadaila Tomsto ovat langenneita. Minä en tiedä, ovatko. Katsos, langenneita on erittäin vaikea tunnistaa. Heidän Musta Liekki -niminen verkostonsa on levittäytynyt sienirihmaston tavoin koko asuttuun maailmaan. On mahdotonta tietää, miten paljon heitä oleskelee esimerkiksi Paidoksessa..."

"Niin tai näin, tässä kaupungissa ei ole sinun ja Curtusin lisäksi kovinkaan monta, joihin voisin luottaa täysin. Kuten sanoin, tilanne on erittäin kireä. Jos Monteilon kaatuu, silloin meidänkin turvallisuutemme on uhattuna. Siksi toivon, ettet yllytä ystäviäsi kenenkään Monteilonin perheen jäsenen kimppuun."

Isän siniharmaat silmät tuijottivat niin ankarina, että Josel nielaisi ja nyökkäsi lopulta.

Äkkiä hän muisti muutaman yön takaisen jännityksen ja Saramandan kievarissa uudelleen näkemänsä huulettoman miekkosen. "Kuka se arpinaamainen muukalainen on? Langennutko?"

"En ole varma", Andreuz vastasi kulmiaan rypistäen. "Tuo mies halusi antaa meille merkin itsestään, kun hän esittäytyi sinulle kadulla. Hänen kertomallaan nimellä Kal'ditha on merkitys. Se on vanhaa kieltä ja tarkoittaa sanatarkasti yön poikaa. Sanan voi kääntää omalle kielellemme myös toisella, kuvainnollisemmalla tavalla: langennut. Pidän selvänä, että mies pyysi sinua välittämään terveisensä tietoisena siitä, että tunnistaisin sanan merkityksen. Mutta ilmoittaisiko pimeyttä palveleva langennut itsestään noin avoimesti? Ihmettelisin sitä. Joka tapauksessa luulen muukalaisen olevan enemmän kiinnostunut minusta kuin sinusta. Tule silti heti kertomaan, jos hän lähestyy sinua uudestaan. Mutta se siitä, meillä on muitakin huolia tällä hetkellä."

Josel oli aikeissa mainita Saramandan kievarissa tapahtuneesta, mutta silloin kielen päälle pulpahti uusi kysymys: "Miksi keisari ei puutu Varjon Ristin tai langenneiden toimintaan? Pakkohan hänen on tietää."

Turhautunut huokaus pääsi Andreuzin suusta. "Ei keisarista ole mitään hyötyä meille. Milloin hän on viimeksi näyttäytynyt julkisuudessa? Puheet jäävät pitämättä, kevätpäivän sotilasparaatin ottaa vastaan joku kenraaleista...keisari pysyy poissa. Ken tietää vaikka hän olisi itsekin yksi langenneista."

"Ei kai keisari!" Josel huudahti kovempaa kuin oli tarkoittanut.

"Josel, sinun on tajuttava, että kuka vain voi olla. Et voi mennä kenestäkään takuuseen, muista se. Et edes parhaista ystävistäsi."

"Eivät Franz, Darren ja Bartos ole mitään hiivatin langenneita! Kyllä sinä sen tiedät", Josel kiivastui.

Surumielinen hymy viivähti Andreuzin kasvoilla. "Toivon, että valitset oikein niiden kohdalla, joihin päätät luottaa. Minä valitsin kerran väärin."

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Andreuz raaputti kynnellään tuolinsa selkänojaa. Hänen katseensa oli niin murheellinen, ettei Josel kehdannut udella äskeisestä enempää.

Lopulta Josel kysyi: "Voinko minä jotenkin auttaa teidän järjestöänne?"

Andreuz naurahti ja pudisti päätään. "Rohkeutta sinulta ei ainakaan puutu, se on hyvä. En silti halua, että autat. Olet vielä nuori ja kaiken lisäksi ainoa mitä minulla enää on. En tahdo menettää sinua niin kuin Idalaeta."

Josel painoi päänsä alas. Isä siis piti häntä edelleen pelkkänä penskana. Äkkiä hän kuitenkin hoksasi sanojen takaa jotakin. "Eikö äidin kuolema ollutkaan onnettomuus?"

Isän ryhti lysähti hieman. "En usko. Pelkään pahoin, että se oli minulle suunnattu varoitus. Olen yrittänyt selvittää asiaa. Eräs silminnäkijä oli havainnut jonkun puuhailleen vihanneskärryjen luona hetkeä ennen kuin ne vyöryivät Idalaen päälle. Myös kärryt omistanut mies väitti kiven kovaan lukinneensa niiden pyörät lujasti kiinni. Mitään todisteita ketään vastaan ei kuitenkaan löydetty. Sen enempää en asiasta tiedä."

"Joku tappoi äidin...", Josel mumisi. Kurkunpäätä puristi tukalasti ja oli melkein mahdotonta pysyä paikoillaan tuolilla.

Andreuz taisi huomata sen, koska hän virkkoi: "Riittäköön tältä erää. Jatkan kertomusta jokin toinen päivä. Yhdeksi kerraksi on tullut jo tarpeeksi uutta tietoa."

Josel nousi ylös. Ovella hän kuitenkin kääntyi ja kysyi: "Mikä sen teidän järjestönne nimi on?"

Isä oli hetken hiljaa ja sanoi sitten syvällä äänellä: "Sininen Kuu."

"Sininen Kuu", Josel toisti. Se kuulosti ihmeellisen runolliselta. Hän nyökkäsi isälleen, astui huoneesta ulos ja huomasi oleskeluhuoneen ikkunasta päivän alkaneen hämärtyä illaksi.

*

Josel ei mennyt enää sinä iltana ulos. Hän istui oleskeluhuoneessa takkatulen loimussa ja kymmenet kysymykset risteilivät päässä. Koko maailman perusteet olivat hyvää vauhtia murentumassa. Langenneet, Sininen Kuu, tuo isän kuvailema selittämätön pahuus - siinä oli melkein liikaa käsitettäväksi.

Samalla Joselia poltti halu tietää lisää noista uusista ja pelottavista asioista. Lopulta isä ei ollut paljastanut kovinkaan paljon, luultavasti vain pintaraapaisun totuudesta. Sillä totuushan sen oli pakko olla, sitä Josel ei hetkeäkään epäillyt. Ei vaikka isä oli kehottanut epäilemään kaikkea ja kaikkia.

Jossain vaiheessa Curtus tallusteli sisään oleskeluhuoneeseen ja istahti Joselin viereen. Vanha mies ryhtyi hiljaisena puhdistamaan Joselin silmäkulman haavaa.

Vasta saatuaan työnsä päätökseen hän virkkoi: "Andreuz siis kertoi asioista."

"Niin kertoi", Josel vastasi vakavana.

"Minullakin on oma tarinani jaettavana, mutta säästän sitä toistaiseksi, kunnes tiedät tarpeeksi ymmärtääksesi." Tämän sanottuaan Curtus taputti Joselia olalle ja kapusi portaat ylös vinttikamariinsa.

Kun Josel myöhemmin illalla kulki oleskeluhuoneen läpi, hän näki valon kajastavan yhä Andreuz Sandkanin työhuoneen oven alta. Aina aiemmin Josel oli ajatellut, että isä vietti työhuoneessaan pitkät illat seikkailuromaanejaan kirjoittaen. Nyt hän aavisteli isänsä istuvan pöytänsä ääressä paljon vakavampien asioiden kanssa painiskellen.

Pitkään vuoteessa kieputtuaan Josel nukahti lopulta rauhattomaan uneen, jossa vilistivät Monteilonien, Isendar Varganin ja hänen isänsä kasvot. Unessa kaikki käskivät Joselin tehdä jotain, mutta hän ei osannut päättää, ketä piti totella.

*