Kuudes luku

Josel
Sää ei ollut muuttunut viileämmäksi, mutta Joselia palelsi silti. Oikeastaan koko vartaloa ihan vapisutti. Vaikka hienoinen palaneen käry leijaili nenään, hän ei pystynyt kääntymään katsomaan taakseen. Ei vain pystynyt.

Curtus kertoi hevosten odottavan vähän matkan päässä ja pyrähti ikävuosistaan piittaamatta juoksuun. Josel liimautui tiukasti hänen kintereilleen ja kuuli Zdainin askeleet takanaan. Jostain kauempaa, oletettavasti käskynhaltijan palatsin suunnalta, kantautui metakkaa, myös laukauksia. Paidos ei ollut sama tuttu Paidos enää.

Kotikulmat jäivät nopeasti taakse, kun Curtus johdatti heitä yhä syrjäisemmille kujille, pois muiden yössä liikkujien näkyviltä. He kääntyivät monesta kulmasta kohtaamatta ketään. Curtus vilkuili silti kaiken aikaa sivuille ja jopa taakse, varmaankin seuraajia peläten.

Viimein he pysähtyivät sellaisen talon eteen, joka ei mitenkään eronnut muista. Curtus raapaisi tulitikkua ja sytytti lyhdyn, jota hän oli kantanut sammutettuna kädessään. Sen tehtyään hän etsi avaimen taskustaan ja väänsi sitä ovessa. Niin he astuivat pimeään, kostealta tuoksahtavaan huoneeseen, jossa ei selvästikään asuttu vakituisesti. Vielä kerran Curtus kurkkasi ovesta ulos ja lukitsi sen sitten jäljessään.

Vaikka he olivat nyt lukkojen takana sisätiloissa, Josel ei tuntenut olevansa turvassa. Asumaton huone oli tyhjä ja lyhdyn sytyttämisen jälkeenkin hämärä. Curtus kulki kuitenkin määrätietoisesti huoneen poikki toiselle lukitulle ovelle, joka avautui nitisten ihan kuin sitä ei olisi käytetty vuosiin. Oven takaa paljastui aivan yhtä ummehtuneelle haiseva käytävä ja sen perältä vielä yksi ovi. Curtus avasi senkin ja he tupsahtivat ulos sisäpihalle.

Siellä Curtus puhui ensi kertaa pitkään aikaan. Hän osoitti pihan perällä olevaa rakennusta ja sanoi: "Tuolla on talli, jonne eräs ystävällinen taho on järjestänyt meille hevoset."

Hän näytti lyhdyllä tietä tallille, jonka ovella heitä tervehti voimakas hevosenlannan lemu. Josel yritti olla hengittämättä nenän kautta ja mietti ulos palaamista.

Hevoset hirnahtelivat pilttuissaan. Curtus ohitti pilttuista ensimmäisen, jossa oli emä varsoineen. Seuraavasta hän talutti ulos harmaanpilkullisen tamman - papurikoksi sen väristä taidettiin kutsua.

Sillä välin Zdain oli noukkinut tallin seinältä satulan, jalustimet ja suitset hevoselle. Saatuaan tamman Curtusilta huomaansa hän ryhtyi oitis varmoin ottein satuloimaan sitä.

Josel pureskeli huultaan ja katseli muualle, kun Zdain talutti ratsastusvalmiin tammansa ulos. Hän itse ei ollut istunut hevosen selässä kuin pari pahaista kertaa. Eikö tosiaankaan ollut mitään muuta keinoa lähteä Paidoksesta?

Seuraavasta pilttuusta Curtus löysi hallavan orin, joka luimisteli korviaan eikä olisi millään halunnut antaa satuloida itseään. "Vie tämä ulos ja katso, ettei se karkaa", hän neuvoi saatuaan satulan viimein vyötettyä orin selkään.

Josel lähti nieleskellen taluttamaan isoa eläintä tallista ulos. Ori viskoi päätään ja yritti rimpuilla irti otteesta. Vain vaivoin Josel onnistui sitomaan sen riimusta kiinni aitaan.

Zdain katseli hänen tuhertamistaan huvittuneen näköisenä, oman hevosensa suitsista yhdellä kädellä pidellen. Ajatus käskynhaltijan pojan höykyttämisestä käväisi Joselin mielessä, mutta juuri silloin Curtus pöllähti pihalle raudikkoa oria taluttaen.

Curtus mittaili eläimiä katseellaan. "Zdain, vaihda Joselin kanssa hevosia. Olet varmasti kokeneempi ratsastaja ja saat vikurin orin pysymään paremmin aisoissa."

Joselin teki mieli vajota maan alle häpeästä. Eikö Curtus tajunnut mitään, kun nolasi hänet Monteilonin edessä?

Zdain vastasi aivan liian rennosti: "Totta kai" ja käveli tamman kanssa Joselin luokse hevosta vaihtaakseen. Tamman ohjakset luovuttaessaan hän kehtasi vielä nostaa suupieliään pieneen hymyyn, joka sai Joselin kiehumaan kiukusta.

Curtusin katsoessa muualle, Josel kuiskasi Zdainille hampaiden välistä: "Runkkari."

Kun käskynhaltijan poika säpsähti yllätettynä, oli Joselin vuoro hymyillä. Tarkkaan ottaen hän ei ollut luvannut isälle käyttäytyä ystävällisesti Monteilonia kohtaan.

Pian Curtus viittoi Joselin ja Zdainin luokseen. "No niin, matka alkaa", hän sanoi. "Yritetään päästä mahdollisimman nopeasti kaupungin ulkopuolelle, ennen kuin Varjon Risti saa koko Paidoksen hallintaansa. Suuntaamme Ipalokseen johtavalle Eteläiselle kauppareitille ja sieltä Hämymetsän reunaa seurailevalle sivutielle. Päätiellä olisi liian vaarallista kulkea, sillä viholliset tekevät kaikkensa saadakseen meidät kiinni."

Poikien nyökättyä hän jatkoi: "Määränpäänä on siis Ipaloksen kaupunki. Siellä me etsimme Marta Donthavin. Hän on Sinisen Kuun jäsen ja varautunut ottamaan meidät vastaan. Martan talo sijaitsee Kauppiaiden korttelissa. Tapaamme siellä Andreuzin. Sinun vanhempasi, Zdain, matkustavat suorinta reittiä Viiskallion kaupunkiin, järjestömme turvapaikkaan. Pääset heidän luokseen myöhemmin."

Zdain nyökkäsi ja mutisi asian olevan selvä.

Vitkuttelu näytti riittäneen Curtusille, sillä hän tokaisi vastausta odottamatta: "Sitten ratsaille. Seuratkaa minua. Josel keskellä ja Zdain viimeisenä, onko selvä?"

Hän laski sammuttamansa lyhdyn maahan ja ponnisti varsin sulavasti hevosen selkään. Myös Zdain istui jo oriinsa selässä, kun Josel vasta vääntäytyi kömpelösti satulaan.

Enempää jahkailematta Curtus ratsasti pihan toisessa päässä olevalle porttikäytävälle, ja Josel yritti seurata tammallaan perässä. Porttia peitti suuri puinen ovi, joka johti eri kadulle kuin miltä he olivat tulleet. Curtus hyppäsi alas satulasta ja etsi vielä kerran taskustaan avainnipun. Lukosta selviydyttyään hän nosti oven yli kulkevan rautaisen salvan syrjään ja avasi varovaisesti pimeään porttikäytävään ja siitä kadulle johtavan oven.

Curtus nousi takaisin satulaan, koko ajan porttikäytävän suuntaan pälyillen. Hyinen tunne värisytti Joselin selkäpiitä. Mikä heitä olisi vastassa kadulla? Hän vilkaisi nopeasti Zdainia, joka myös näytti jännittyneeltä.

Samassa Curtus huudahti: "Nyt!" ja karautti ratsullaan porttikäytävästä kadulle.

Josel kannusti tammaansa seuraamaan ja onnistui jotenkuten säilyttämään tasapainonsa hevosen selässä.

Katu vaikutti autiolta. Josel puristi rystyset valkoisina suitsia ja yritti pysytellä Curtusin perässä. Hevonen nelisti alla, kaviot kopsuivat vasten mukulakiviä ja viima puhalsi korviin. Sitä ei kestänyt pitkään.

He pääsivät tuskin kadun päähän, kun pimeys tiivistyi ihmishahmoiksi. Tiellä seisoi kaksi aseistettua miestä.

"Mitäs nyt? Seis!" heistä toinen huusi ja asetti keihäänsä tielle esteeksi.

Curtus ei piitannut komennosta, vaan ohjasi orinsa täyttä vauhtia miestä päin. Kuului muksahdus ja karkea kirous, kun mies tömähti törmäyksestä katuun. Keihäs kalahti kiveykselle ja kieri kauemmas.

Josel yritti hoputtaa ratsuaan Curtusin perään, mutta toinen mies säntäsi sivulta suoraan eteen. Tamma säikähti ja seisahtui niille sijoilleen.

Mies syöksähti Joselia kohti voitonriemuinen ilme kasvoillaan ja tavoitteli hevosen ohjaksia. Kauhuissaan Josel yritti saada hevosensa jälleen liikkeelle, mutta tamma vikuroi eikä lähtenyt juoksuun. Mies sai kädellään otteen suitsista, samalla kun Curtusin kumoon ajama mies kompuroi edessäpäin pystyyn. Suitsista kiinni pitelevä mies tempoi voimakkaasti ja käski Joselia luovuttamaan. Turhaan Josel reuhtoi ohjaksia itselleen.

Silloin Zdain oli paikalla. Hän potkaisi taidokkaasti ratsunsa selästä miestä kylkeen. Mies ulvahti tuskasta ja irrotti otteensa.

"Mene!" Zdain huudahti Joselille, joka sai hevosensa uudestaan liikkeelle. Tamma ampaisi laukkaan ja tavoitti jo takaisin päin kääntyneen Curtusin. Myös Zdain onnistui irtautumaan miehistä ja ratsasti heidän rinnalleen.

"Varjon vartijoita...päästävä pian pois", Curtus huusi tuuleen ja kannusti ratsunsa jälleen vinhaan raviin Joselin edelle.

*

Hevoset viilettivät halki öisen Paidoksen. Tähdet ja kuu loistivat kirkkaina kaupungin yllä näyttäen tietä pakomatkalaisille. He olivat nyt liian kaukana käskynhaltijan palatsista kuullakseen taistelun ääniä tai sitten kahakka oli jo hiljentynyt. Joitakin ihmisiä osui ratsastajien tielle, mutta kukaan ei yrittänyt estää heitä. Joselin ratsastus oli edelleen huteraa, mutta onneksi tamma oli nopea ja pysyi leikiten Curtusin raudikon perässä.

Vähitellen kadut levenivät maantieksi ja taloja oli yhä harvemmassa. He olivat tulleet kaupungin ulkopuolelle. Vain peltotilkut ja puut reunustivat enää tietä. Josel oli toki ollut ennenkin Paidoksen laitamilla näillä samoilla seuduilla, mutta nyt yöllä maisema näytti täysin vieraalta.

Painava reppu hiersi hartioita ja iskeytyi jokaisesta töyssystä alaselkää vasten. Josel koetti olla välittämättä, sillä Curtusilla ei tuntunut olevan aikomustakaan hidastaa vauhtia. Takaa kantautuvasta kavioiden kopseesta hän saattoi arvata Monteilonin ratsastavan aivan perässä. Monteilon, jonka neuvokkuutta äskeisessä tilanteessa Josel kiitti salaa mielessään.

Hevosten tasainen ravi ja äänetön maaseutu turruttivat aistit. Juuri, kun Josel oli vaipumaisillaan raukeaan uneliaisuuteen, alkoi heidän edestään kantautua nopeasti lähestyvää kopinaa.

Curtus oli kuullut saman ja hiljensi tuntuvasti raudikkonsa vauhtia. "Tien sivuun! Joutuin puiden suojiin!" hän kähisi ja hyppäsi hevosen selästä maahan.

Myös Josel sai tammansa pysähtymään ja kompuroi toisten perässä tienvarsimetsikköön. He etenivät niin pitkälle, että saivat itsensä ja hevoset piilotettua tieltä tulevilta katseilta. Samaan aikaan ääni kuului yhä lähempää. Sen täytyi tarkoittaa useita ratsastajia matkalla Paidokseen.

"Jospa keisari on lähettänyt kaupunkiin sotilaita isän avuksi", rauhattoman oriinsa turpaa silittelevä Zdain virkkoi tarkoittaen sanansa selvästi vain Curtusille.

"Toivoa sopii. Menen lähemmäksi, pysykää te hiljaa täällä", Curtus sanoi ja luovutti hevosensa ohjat Zdainille. Hän hiipi pensaiden suojissa kohti tien reunaa ja hävisi pian pimeyteen.

Tietä lähestyvien ratsujen töminä voimistui entisestään. Hevosia täytyi olla todella paljon. Josel tapaili puukkoa vyöllään ja toivoi Curtusin tulevan jo takaisin. Zdain jatkoi hevosensa silittelyä poissaolevan näköisenä.

Samassa kavioiden kopse oli kohdalla ja alkoi sitten loitontua Paidoksen suuntaan. Pensaiden oksat kahisivat ja Curtus palasi.

"Eivät ne olleet keisarin miehiä, vaan aseistettuja varjon vartijoita", vanha mies sanoi. "Ratsastajia oli taatusti yli sata! He aikovat vallata koko kaupungin. Niillä miehillä oli kylliksi uudenmallisia kiväärejä onnistuakseen siinä."

Josel hengähti tahtomattaan. Tuliaseet olivat Andiolissa kalliita ja sota idässä nieli parhaat varusteet. Esimerkiksi kaupunginvartiostolla ei ollut antaa hyviä kiväärejä edes neljännekselle miehistään. Loput joutuivat tyytymään ikäloppuihin musketteihin tai jopa miekkoihin. Niin isä oli joskus kertonut.

Paidosta odottaisi tänä yönä verilöyly ja kukistuminen Varjon Ristin edessä. Saisiko myös joku Joselin tuttu surmansa? Teki pahaa edes ajatella asiaa.

"Parempi, että jatketaan matkaa. Yritämme ehtiä yön aikana mahdollisimman kauas Paidoksesta", Curtus sanoi.

He taluttivat hevoset takaisin taas rauhalliselle maantielle. Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa.

Aika pian vastaan tuli tienristeys. Eteläinen kauppareitti jatkui leveänä kohti Ipalosta, mutta risteyksestä erkani kapea, vain vähäsen vankkureita leveämpi maapohjainen tie.

Sen täytyi olla Curtusin tarkoittama sivutie, sillä hän ratsasti päättäväisesti kapealle tielle Joselin ja Zdainin seuratessa perässä. Tie kulki kohti luodetta, selvästi Eteläistä kauppareittiä pohjoisempana. Seutu oli paljon harvempaan asuttua kuin vilkkaan kauppareitin varret. Täältä metsän reunan pikkutieltä Varjon Risti ei kenties osaisi etsiä pakomatkalaisia.

Sivutien eteläpuolella maisema oli niittyjen täplittämä. Sen sijaan tien pohjoispuolella puusto alkoi tihentyä. Jo aivan tien vieressä kasvoi valtavia puita, joiden takana humisi öinen metsä. He olivat tulleet Hämymetsän laitamille.

Valtava aarniometsä ulottui aina Kaitajärvelle saakka. Metsän länsiraja taas oli Vaahtovirran itärannalla. Kuten kaikki Keisarikunnan eteläosien asukkaat, myös Josel tunsi tarinat Hämymetsästä ja sen kätköissä elävistä kummajaisista. Lapsia peloteltiin metsänolennoilla, jotka kaappasivat lähikylistä sylivauvoja metsän uumeniin tai kostivat hirmuisesti aarniometsän rauhaa häirinneille kulkijoille. Moni aikuinenkin kammoksui Hämymetsää ja vain harva uskalsi samoilla edes päiväaikaan kovin syvälle metsään.

Ratsastus jatkui Hämymetsän katveessa. Josel arveli kellon olevan kenties yön neljännellä käännöksellä. Väsytti, muttei nukuttanut yhtään. Curtus oli hieman hidastanut vauhtia hevosia säästääkseen, mutta yhä heidän tavoitteenaan tuntui olevan kiiruhtaa mahdollisimman kauas Paidoksesta ennen aamunkoittoa.

Kun kuun kelmeä valo sattui oikein osumaan, Josel vilkaisi rinnallaan ratsastavaa Zdainia. Käskynhaltijan poika tuijotti tietä edessään, huulet päättäväiseksi viivaksi puristuneina. Tuota ilmettäkö he joutuisivat Curtusin kanssa katselemaan Ipalokseen asti?

Yö oli ollut liian pitkä, liian tapahtumarikas. Poissa olivat Franz ja muut ystävät. Ja tietysti Jolanda, joka oli jäänyt yksin sekasortoiseen kaupunkiin. Kuinkahan kauan menisi, ennen kuin Josel näkisi heidät jälleen? Kirottua! Hänen tasainen ja helppo elämänsä oli isketty säpäleiksi yhdessä yössä. Kaikki vain penteleen Varjon Ristin ja Dareis Monteilonin välisen nokkapokan takia!

Yhtäkkiä Curtusin hevonen päästi kiljaisun, joka raastoi korvia hiljaisessa yössä. Curtus ehti huutaa pojille varoituksen ja samassa hevonen lyyhistyi hänen altaan kuin äkillisen kohtauksen tuuperruttamana.

Curtus onnistui ikäiselleen hämmästyttävällä ketteryydellä hyppäämään syrjään eikä jäänyt kaatuvan orin alle. Hän tömähti maahan kipeän näköisesti polvelleen, mutta nousi kolhuista piittaamatta pystyyn. Nopealla kädenliikkeellä hän käski poikia laskeutumaan hevostensa selästä ja siirtymään metsänreunaan. Josel ja Zdain tottelivat ja olivat kiireesti jaloillaan tien sivussa.

Hevonen sätki ja korisi maassa kuolonkouristusten vallassa. Pian eläimen kärsimykset kuitenkin päättyivät ja raudikko ori koki loppunsa.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten Josel huomasi Curtusin katseen nauliutuvan tielle suoraan eteensä. Silloin pojatkin näkivät sen.

Jonkin matkan päässä tiellä seisoi joku pitkä ja tumma. Hahmon ääriviivat piirtyivät pimeyttä vasten kellertävinä tai melkein vihertävinä hehkuen, vaikkei Josel ei pystynyt paikallistamaan, mistä suunnasta valo tuli.

Josel veti puukkonsa tupesta. Sydän hakkasi rinnassa. Zdain seisoi vieressä valppaana, myös puukko käteen puristettuna. Hevoset peruuttivat pelokkaina. Ne olisivat kenties paenneet, elleivät Josel ja Zdain olisi pidelleet suitsista kiinni.

Kun tuntematon lähestyi, kauhunhuuto tukahtui Joselin kurkkuun. Hahmo oli häntä monta päätä pitempi, liian pitkä ollakseen ihminen.

Se lipui tiellä jalkojaan nostamatta. Sillä oli pitkät korpinmustat hiukset, paksut kuin jouhet. Silmien paikalla yössä hohti kaksi viiltoa. Kasvot olivat kuin luinen naamio ja suu kammottavassa torahampaiden korostamassa irvistyksessä.

Olento kohotti kättään, jossa Josel näki varmaan kymmenen teräväkyntistä sormea. Hyytävä kauhu värisytti koko ruumista eikä hän ei pystynyt ottamaan askeltakaan. Kyyneleet valuivat poskia pitkin, ja vaikerrus pääsi tahtomatta kurkusta. Hevosen suitset valuivat hervottomiksi muuttuneista käsistä. Vieressä Zdain huusi kuin tuskasta ja putosi toisen polvensa varaan maahan.

Kaikki kävi äkkiä. Kuului kova paukahdus ja ilmassa välähti kerran. Sitten pamahti uudelleen, ja toisen välähdyksen seurauksena hirvittävä olento kaatui tielle. Sitä ennen jokin musta möykky lensi ilmassa. Se iskeytyi Curtusin rintaan ja vanha mies vajosi huutaen maahan. Hetkessä lamaannuttava pelontunne oli poissa.

Josel ryntäsi Curtusin luokse. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet rinnan kohdalta riekaleiksi ja paljastunut iho oli kauttaaltaan verinen ja samalla mustan aineen polttama. Curtus valitti tuskaisesti selällään.

"Curtus!" Josel huusi.

"Josel", Curtus onnistui pihisemään tuskin kuuluvasti, mutta avasi sentään silmänsä.

Josel oli jo repimässä paitaa yltään sitoakseen Curtusin haavan, mutta tämä teki kädellään jyrkän torjuvan eleen. "Älä koske, se musta aine on tarttuvaa ja syövyttää."

"Miten minä voin auttaa?" Josel kysyi.

"Tule ja kuuntele, sinä myös Zdain", Curtus sanoi ja viittoi heitä lähemmäksi.

Pojat polvistuivat verta vuotavan miehen viereen. Josel huomasi, että Zdain oli poiminut maasta pistoolin. Sillä Curtus oli siis ampunut hirvittävää olentoa.

"Se oli vra-dagraaj eli kansankielellä karmio, pimeyden palvelijoista vaarallisin..." Curtusin puhe keskeytyi raivokkaaseen yskintään, jonka seurauksena hänen suupielestään ja nenästään tirskahti verta.

Karmio? Josel muisti kuulleensa nimen ennenkin: koulussa, kun opettaja oli kertoillut vanhoista kansantaruista. Eihän karmioita pitänyt olla oikeasti olemassa.

Curtus yökkäili, ja hetken vaikutti, ettei hän saisi happea. Josel katsoi haavoittunutta hädissään eikä tiennyt mitä tehdä.

Veri norui Curtusin suusta ja sieraimista, mutta hän kokosi kakomisen jälkeen itsensä. "Karmio...se on nyt tuhottu. Sen tietää siitä, että pelontunne on kadonnut. Ne käyttävät voimakasta taikuutta ja ovat vaikeita tappaa. Ottakaa ase, siinä on vielä luoteja jäljellä."

"Sinut pitää saada hoitoon!" Josel parahti epätoivoisena. Ei kai Curtus voinut tarkoittaa, että...

Curtusin veriset huulet vääntyivät hymyntapaiseen. "Poju, ei minussa ole enää hoidettavaa. Karmion myrkky tappaa nopeasti", hän kähisi.

Josel halusi vastustella, mutta Curtus silitti lempeästi hänen kättään.

"Minun on lähdettävä, jatkakaa te. Nyt kuunnelkaa. Kulkekaa tästedes metsän suojissa. Karmioita voi olla enemmän, yleensä ne hyökkäävät ryhmänä. Menkää Ipalokseen, Martan luokse..."

Yskänpuuska purskautti lisää verta vanhan miehen leualle. Silti hän koetti jatkaa. "Ottakaa kukkaro vyöltäni, tarvitsette rahaa...Olette hienoja poikia. Josel olen ylpeä sinusta. Sano isällesi terveisiä. Menkää pian, menkää metsän suojiin..."

Curtusin kuiskaukseksi hiipunut puhe lakkasi kokonaan. Yksinäinen kyynel vierähti hänen poskelleen. Sitten silmäluomet sulkeutuivat ja pää retkahti. Curtus Jerovann oli poissa.

*