Seitsemäs luku

"Jossain kaukana, maailman ääressä asti, sijaitsee Riivattu Maa. Siellä ei aurinko nouse eikä kuu loimullaan loista. Se on karmioiden pimeä maa.

Ken Riivatun Maan löytää, se myös oman kuolonsa löytää. Paikasta tuosta ei siksi jää kukaan meille kertomaan."

- Cedne Usvamielen kronikka, runo karmioista, koottu yhteen noin vuonna 150 uutta aikaa

Josel
Mitään ei ollut tehtävissä, mutta Josel pysytteli polvillaan tiellä ja tuijotti ruumista edessään.

Sitä oli mahdotonta käsittää. Curtus...hiljainen ja turvallinen Curtus, yksi perheenjäsenistä. Nyt hän oli poissa, kuollut. Aivan varoittamatta ja lopullisesti. Ensin äiti, sitten Curtus, enää ei ollut kuin isä jäljellä, vai makasiko hänkin jo hengettömänä jossain tuntemattomassa paikassa.

Nyyhkäisyjen sarja ravisutti Joselia ja silmät täyttyivät kyynelistä. Hän oli niin yksin, koti oli mennyt ja rakkaat kuolleet ympäriltä. Maailma oli paljon julmempi paikka kuin hän oli vielä pari päivää sitten luullut. Eihän mitään karmion kaltaisia pitänyt olla olemassa. Mistä se hirveä olento oikein oli tullut? Miksi se murhasi Curtusin!

Äkkiä hän sävähti kosketusta olkapäällään.

"Meidän pitäisi lähteä tieltä", Zdain sanoi vaisulla äänellä.

Josel oli unohtanut kokonaan Monteilonin olemassaolon. Hävetti, että toinen poika oli todistanut hänen heikkoa hetkeään. "Älä koske minuun!" hän kivahti ja nousi ylös.

Ilme Monteilonin kasvoilla muuttui loukkaantuneeksi, mutta Josel ei välittänyt.

"Missä hevoset ovat?" hän ihmetteli, sillä ei nähnyt niitä missään. Vain Curtusin ratsu makasi liikkumattomana maassa kyljellään. Oli mahdotonta tietää, mitä karmio oli sille tehnyt, kun mitään näkyviä vammoja eläimessä ei ollut.

"Ne kai laukkasivat pakoon", Zdain vastasi katseiden kohtaamista vältellen.

Josel kuivasi vaivihkaa itkeneitä silmiään paidanhihaan. "Kannetaan Curtus metsään piiloon", hän sanoi ääni surkeasti särähdellen. Piti taistella ja jatkaa kohti Ipalosta. Sitä myös urhea Curtus oli halunnut.

Zdain nyökkäsi ja tarttui ruumista jaloista. Josel otti kiinni vielä lämpimistä käsistä ja niin he raahasivat vanhan miehen metsänreunaan. He asettelivat Curtusin suuren puun alle puoliksi istuvaan asentoon. Josel väisti katsomasta kuollutta kasvoihin, kun he nostivat kädet tämän syliin lepäämään. Sen tehtyään he palasivat tielle.

"Entä...karmio?" Zdain kysyi lausuen varovaisesti nimen, jolla Curtus oli kutsunut hirvittävää olentoa.

Josel kohautti olkiaan viitsimättä vastata, mutta kääntyi kohti mustanpuhuvaa kalmoa. Syvä henkäys pääsi hänen kurkustaan. "Katso!" Josel huudahti ja osoitti paikkaa, johon karmio oli kaatunut.

Siinä missä olennon ruumiin olisi pitänyt olla, oli ainoastaan vaatteen tapaisia riepuja. Niiden sisältä maahan valui mustanharmaata tuhkaa. Siinä kaikki, mitä hirviöstä oli jäljellä.

"Noituutta!" Zdain manasi ja kavahti kauemmaksi.

Äkkiä tie tuntui hyvin turvattomalta paikalta. Puiden lehdet eivät kahisseet, sillä tuuli oli täysin tyyntynyt. Edes eläinten ääniä ei kuulunut.

"Kiireesti metsään!" Zdain sihahti.

Pojat säntäsivät reput selässä heilahdellen puiden suojiin. Vasta metsän siimekseen päästyään he uskalsivat pysähtyä. Turvalliseksi he eivät silti oloaan tunteneet.

Tiellä vallinnut pimeys ei vetänyt lainkaan vertoja metsän loputtomalle synkkyydelle. Valtavat puut peittivät monin paikoin taivaan kokonaan eikä lehtipeiton alta juuri siivilöitynyt kuunvaloa. Oli melkein säkkipimeää. Zdain seisoi vieressä, mutta siitä huolimatta Josel ei erottanut kunnolla pojan kasvoja.

"Mikäs nyt eteen?" Josel kysyi toivoen, ettei hänen äänensä kuulostaisi pelästyneeltä.

"Kai meidän on pakko jatkaa matkaa", Monteilon ehdotti ja osoitti pilkkopimeää metsää heidän takanaan. "Tie on tuossa suunnassa. Koetetaan seurata sitä etäältä."

Niin he lähtivät tarpomaan eteenpäin. Zdain kulki edellä yrittäen väistellä pimeästä varoittamatta eteen tupsahtavia puita ja pensaita. Heillä kummallakin oli hyvät varsikengät jaloissaan, mutta eteneminen oli siitä huolimatta vaivalloista. Juuret ja kivet yrittivät kampittaa, oksat läiskähtelivät vasten kasvoja ja kerran he olivat pudota suonsilmäkkeeseen. Kengät kastuivat kauttaaltaan, mutta oli pakko jatkaa rämpimistä. Täytyi päästä kauemmas, sillä heistä ei olisi vastusta yhdellekään karmiolle.

Jokin metsäneläin vilisti varoittamatta polun poikki. Se oli luultavasti vain rusakko, mutta Zdain huudahti säikähdyksestä ja pysähtyi niin äkkinäisesti, että Josel törmäsi hänen selkäänsä. Pian he makasivat toisiinsa sotkeutuneina sammalikossa. Josel kirosi ja sysi Zdainia kovakouraisesti pois päältään.

"Ei tästä tule mitään", Monteilon totesi väsyneellä äänellä kompuroituaan ylös.

"Pidetään tauko", yhtä uupunut Josel vastasi.

He etsivät erään ison puun alta kuivan oloisen paikan, johon molemmat kävivät pitkäkseen.

"Repussasi on pari huopaa", Josel muisti.

Pimeässä repun solkien avaaminen oli turhauttavan hidasta, mutta viimein kumpikin heistä löysi itselleen karkeasta kankaasta tehdyn retkihuovan.

Josel pyyhkäisi vuotavan nenänsä kämmensyrjään ja joi tilkkasen vettä. Sitten hän kääriytyi huopaan ja käpertyi jokseenkin kuivan lehtikasan päälle, sammaleen peittämä kanto pieluksenaan.

Yö metsässä oli viileä, vaikka päivä oli ollut kesäisen kuuma. Tai sitten paleleminen johtui märistä jaloista ja väsymyksestä. Eikä unikaan tullut silmään. Metsässä ei nähnyt vaaksaakaan eteensä, hyttyset tekivät kiusaa, ja jokainen yön ääni säpsäytti.

Maatessaan sakean pimeyden ympäröimänä Josel tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Lupaa kysymättä hänet oli ajettu kotoaan yön syliin. Ilman yhdenkään aikuisen turvaa täytyi selviytyä vaaroista, jotka olivat liian suuria kenelle tahansa kuusitoistavuotiaalle.

Nyt, kuten usein muulloinkin, kun Joselilla oli kurja olo, muistot äidistä tulvahtivat mieleen. Yleensä hän pakotti ne mielensä takimmaisiin sopukoihin, sillä äidin ajatteleminen sattui liikaa. Tällä kertaa Joselilla ei kuitenkaan ollut voimia kamppailla vastaan, ja vaalean naisen kuvajainen lipui hänen suljettujen silmiensä editse.

Idalae Sandkan oli ollut hyvä äiti, kiltti ja vaatimaton ihminen. Sellainen, jonka olisi kuulunut elää pitkä elämä eikä kuolla vihanneskärryjen murskaamana, ennen kuin oli täyttänyt edes neljääkymmentä vuotta. Se oli väärin, niin kertakaikkisen epäoikeudenmukaista!

Josel muisti aamun noin kaksi vuotta sitten, jolloin oli nähnyt äitinsä viimeisen kerran. Äiti oli puuhaillut tapansa mukaan keittiössä Joselin herätessä. He eivät olleet varmaankaan jutelleet silloin mitään erityistä. Äiti oli toivottanut hyvää koulupäivää, muistuttanut kotitehtävistä ja sen sellaista, niin kuin äideillä oli tapana tehdä asutun maailman jokaisessa kolkassa. Sitten Joselin tullessa iltapäivällä koulusta kotiin, häntä olivat odottaneet isän ja Curtusin itkeneet kasvot.

Ikävä puristi sydänalaa ja Josel kietoi huopaa tiukemmin ympärilleen. Häntä vilutti ja pelotti. Eikä edes riittänyt, että äiti oli kuollut, myös Curtus oli tempaistu yhtäkkiä pois.

Uutinen koskisi myös isään, mikäli Josel häntä enää milloinkaan tapaisi. Mitä jos samanlainen hirviö oli hyökännyt isänkin kimppuun? Ei, hän ei ajattelisi sellaista! Piti yrittää olla rohkea ja jaksaa, sehän oli ollut Curtusinkin tahto. Ehkä huominen näyttäisi vähän paremmalta. Josel veti huovan päänsä yli, suojaksi metsän pedoilta, ja hiljalleen uni kaappasi hänet otteeseensa.

Oli pilkkopimeää, kun Josel havahtui hereille. Ensin hän luuli tulleensa sokeaksi, mutta muisti samassa, missä oli. Vieressä tuntui olevan jotain... Josel tapaili kädellään kovin ihmismäistä möykkyä...Monteilon! Onneksi se oli vain Monteilon, joka makasi peittonsa alla melkein kiinni matkakumppaninsa kyljessä.

Normaalitilanteessa Josel olisi tyrkännyt pojan karskisti kauemmas. Nyt kuitenkin tieto siitä, että hänen vieressään tässä pelottavassa paikassa oli toinen ihminen, olkoonkin Zdain Monteilon, sai öisen Hämymetsän tuntumaan edes ripauksen turvallisemmalta. Josel puristi vielä varmuuden vuoksi Zdainin peiton kulman nyrkkiinsä ja vaipui jälleen uneen.

*

Kun Josel heräsi uudestaan, oli jo valoisaa. Puiden latvusten välistä siivilöityvät auringonsäteet leikkivät hänen kasvoillaan ja häikäisivät keljusti. Olo oli kurja, viluinen ja nihkeä. Hän pakotti silmänsä uudestaan auki ja huomasi makaavansa suuren puun juurakossa. Kaikkialla ympärillä oli puita ja pensaita. Ei mitään muuta. Hän oli yksin.

Monteilonista ei ollut jäljellä kuin huopamytty. Minne käskynhaltijan poika oikein oli mennyt? Karannut ja jättänyt toverinsa yksin metsään?

Josel nousi ylös ja käveli ympäriinsä. Zdainia ei kuulunut takaisin. Lopulta Josel ei enää kestänyt vaan huusi. Kukaan ei vastannut. Hän huusi uudestaan. Turhaan.

Kului tovi jos toinenkin, mutta sitten oksat ratisivat ja Zdain ilmestyi pensaiden keskeltä. "Mitä sinä oikein melskaat? Onko tarkoitus kutsua kaikki metsän hirviöt meidän kimppuun?" hän kysyi.

Pojan valkoinen paita oli viimeöisen rämpimisen seurauksena ryvettynyt pahasti ja revennyt toisesta hihasta. Likaisissa vaatteissaankin ja pähkinänruskea tukka sekaisin hän näytti ärsyttävän hyvännäköiseltä. Siitäkin huolimatta, että silmänympärys sinersi edelleen.

"Huusin, kun luulin sinun lähteneen lipettiin. Missä olit?" Josel tiukkasi.

"Sandkan, etkö ole koskaan kuullut, että ihmisten pitää käydä luonnollisilla tarpeilla", Zdain tuhahti ja kysyi sitten: "Kai pakkasit jotain syötävää?"

Vastausta saamatta Monteilon ryhtyi penkomaan reppua, josta hän veti esiin pussillisen kuivattuja luumuja sekä leipää ja juustoa.

"Ei ole pakko syödä, jos ei kelpaa", Josel huomautti nähtyään, miten Zdain pyöritteli vähän tahmaista luumua arvioivasti kädessään.

"Kelpaa", Zdain sanoi nopeasti kuin olisi pelännyt Joselin ottavan häneltä ruuat pois.

Myös Josel etsi omasta repustaan suunnilleen samanlaiset aamupalatarvikkeet, ja he ryhtyivät aterioimaan vaitonaisina huopiensa päällä istuen.

Ruoan lisäksi Zdain oli löytänyt repusta kartan, jota hän tutkiskeli nyt kulmat kurtussa. Viimein hän nosti katseensa ylös. "Tiedätkö missä me ollaan?" hän kysyi.

"En, sinähän meidät tänne yöllä väkisin johdatit."

"Olisitko itse muka osannut siinä pimeydessä suunnistaa yhtään sen paremmin?"

"En minä niin väittänyt", Josel mutisi ja kääntyi toiseen suuntaan.

Tilanne oli lähes toivoton. Olla nyt eksyksissä keskellä korpea ja vielä inhoamansa ihmisen kanssa. Miten tällaisissa tilanteissa piti toimia? Miten Trubaduuri-Kharl olisi toiminut? Varmaankin suuri seikkailija olisi kiivennyt korkeaan puuhun ja tähystänyt haukansilmillään suunnan tähdistä tai paikallistanut eläinten liikkeistä ja kasvillisuudesta lähimmän vesistön sijainnin. Joselilla ei kuitenkaan ollut seikkailukirjojen sankarin kykyjä, eikä varmasti ollut Monteilonillakaan.

Pojat istua jurottivat pitkään huopiensa päällä. Viimein Josel yritti varovaisesti: "Tie saattaisi olla tuossa suunnassa, koska aurinko nousee minun selkäni takaa."

"Kenties, mutta uskalletaanko me ottaa riski ja mennä lähelle tietä?"

"Katsotaan, mihin suuntaan tie kulkee ja seurataan sitä metsästä. Ainakaan ei eksytä enää", Josel ehdotti.

He keräsivät tavaransa ja lähtivät liikkeelle. Koska polkuja ei ollut, eteneminen oli hidasta. Tällä kertaa Josel kulki edellä ja yritti päätellä auringosta, miten he voisivat löytää takaisin tielle. Uteliaisuuttaan hän rikkoi hiljaisuuden ja kysyi: "Kuule Monteilon, tiesitkö aiemmin että karmioita on olemassa?"

Zdain vaikutti yllättyvän Joselin äkillisestä puheliaisuudesta. "Mmm...luulin niitä pelkiksi saduiksi. Vaikka kertoohan esimerkiksi Nidiel Karhunkaatajan kronikka taisteluista tuhansien karmioiden armeijoita vastaan. Mutta eihän kukaan usko vanhoihin kronikoihin."

Josel myönteli, karmiot kuuluivat kansantarujen homeisille sivuille, joita edes hyväuskoisimmat vanhukset eivät pitäneet totena. Toki tarinankertojilta ja syrjäseuduilta tulleilta kauppiailta kuuli kaikkea kummaa, mutta karmioita niissä jutuissa ei mainittu. Josel muisteli Franzin joskus kysyneen koulutunnilla opettajalta, olivatko karmiot totta ja saaneen pilkallisen naururyöpyn luokkatovereilta päällensä.

Se sai Joselin pohtimaan ääneen, miten Curtus oli voinut tunnistaa hirviön karmioksi.

"Hänen on täytynyt nähdä niitä aikaisemmin", Zdain päätteli.

Että Curtus olisi nähnyt joskus aikaisemmin karmioita! Josel ymmärsi, ettei tainnut tietää paljonkaan miehestä, joka oli pitkään elänyt heidän perheensä parissa.

Keskustelu tyrehtyi. Joselia jäi kaihertamaan, mitä karmio oli tehnyt täällä Andiolin takamailla. Oliko se hyökännyt tarkoituksella juuri heidän kimppuunsa?

He olivat nähtävästi yöllä tarponeet hyvin syvälle metsään, sillä tielle pääseminen tuntui kestävän ikuisuuden. Vaikkei aamu ollut vielä kovinkaan pitkällä, metsän kostea kuumuus painoi jo tukalana. Paita oli repun alla märkä selästä, ja Joselin hiukset liimaantuivat hikisinä otsaan.

Zdain huokaisi takana kuuluvasti antaen ymmärtää, mitä mieltä oli toisen suunnistustaidoista. Josel oli silti melko varma, että he olivat oikeassa suunnassa.

Pian Zdain mutisi hänen takanaan jotain "paikkojen vaihtamisesta". Josel oli valmis kääntymään ja karjaisemaan jotain töykeää vastaukseksi, kun he yhtäkkiä tupsahtivat pusikosta maantien reunaan.

Hetken Josel vain räpytteli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Sitten hän näki jotain sellaista, joka sai hänet ääneti sadattelemaan omaa varomattomuuttaan. Tielle oli seisahtuneena useita ihmisiä ratsujen selässä.

Enempää miettimättä hän heittäytyi maahan, painanteeseen suuren pensaan taakse. Zdain kapsahti hänen viereensä. Ratsastajat eivät ehtineet huomata heitä.

Josel oli juuri ehdottamassa ryömimistä takaisin metsän suojiin, kun kavionkopse ja maantiellä oleskelevien ihmisten äänet lähenivät. Heidät saattoi nähdä melko hyvin pensaan takaa. Josel kurkotti varovaisesti kaulaansa ja höristi korviaan. Hän näki hevosten jalat ja pystyi laskemaan viisi ratsukkoa. Äänet taas kertoivat ihmisten riitelevän keskenään.

"Ei täältä mitään löydy...kuka väittää, että ne olisivat kulkeneet tätä tietä", karhea miesääni jurnutti. Puhujan hevonen askelsi toista ratsua kohti.

"Minä väitän, ja Vargan väittää!" naisääni vastasi tuimasti.

Ääni muistutti Joselia jostain, mutta vielä enemmän muistutti nimi "Vargan". Ei voinut olla kyse kenestäkään muusta kuin Isendar Varganista. Se taas tarkoitti, että noiden ihmisten täytyi olla varjon vartijoita! Josel katsahti vieressään makaavaa Monteilonia, joka tuijotti takaisin pelokkaan näköisenä.

"Pah, sinä olet pelkkä likka ja Vargan on kaukana täältä", karheaääninen vastasi.

"Niin, sinä et ole mikään meitä komentelemaan, kuulemma epäonnistuit itse omassa tehtävässäsi", puuttui keskusteluun toinen mies kauempaa.

Arvostelu ärsytti naista, joka kiljaisi äsken puhuneelle: "Ääliö, saat maksaa sanoistasi!"

Mies ei vastannut, mutta käänsi uhittelevasti ratsuaan naista kohti.

Yhteenotto värjyi ilmassa, mutta kolmas mies rupesi rauhoittelemaan tilannetta. "Älkää kinatko. Meidän tehtävänä on löytää Monteilon seuralaisineen, ei käydä toistemme kurkkuun. Jolanda johtaa, koska Vargan ja Tomsto määräsivät niin."

Jolanda! Äkkiä Josel tunnisti äänen. Hän pomppasi pystyyn ja näki tutun nuoren naisen ratsun selässä. Jolandalla oli tummansininen matkaviitta hartioillaan ja hänen mustat hiuksensa hulmusivat pitkinä tuulessa. Tyttö näytti kiukkuiselta, mutta yhtä kauniilta kuin ennenkin. Mitä ihmettä hän teki varjon vartijoiden seurassa?

Siinä samassa Zdain repi Joselin takaisin maahan. "Hullu, yritätkö paljastaa meidät!" hän sähähti ja puristi Joselia kipeästi hartioista.

"Päästä irti!" Josel vaati riuhtoen itseään vapaaksi otteesta.

Silloin tieltä kuului Jolandan ääni: "Mikä se oli?"

Molemmat pojat jähmettyivät paikoilleen.

"Pah, älä ole hermoheikko. Se on vain jokin elukka, mutta minä voin vilkaista samalla, kun käyn kusella", karheaääninen mies vastasi laiskasti ja hypähti alas hevosensa selästä.

Josel katsoi Zdainia kauhuissaan. Mies tuli suoraan kohti. Pojat makasivat kuin kivettyneinä paikallaan; yksikin väärä liike koituisi heille turmioksi.

Karheaääninen varjon vartija rapisteli jo aivan pensaan vieressä. Hän käveli Joselin ja Zdainin ohitse, aukoi sepalustaan ja pysähtyi selin heidän eteensä. Kun mies kääntyisi poistuakseen, hän näkisi väistämättä piilottelevan kaksikon. Silloin olisi jo liian myöhäistä.

Zdain vilkaisi Joselia ja näytti kädellä suuntaa. Josel ymmärsi kehotuksen. Oli toimittava, vaikka sormenpäitä pisteli ja vatsassa velloi. Zdain nyökkäsi ja he ponkaisivat seisaalleen.

Varjon vartija ehti vasta kääntää päätään, kun Josel ja Zdain tyrkkäsivät häntä yhtä aikaa selkään. Virtsaa roiskui sinne tänne, mies menetti tasapainonsa ja pyllähti maahan. Kun hän punnersi kiroillen takaisin jaloilleen, Josel ja Zdain rymistelivät jo metsän suojaan.

Äläkkä riitti herättämään tiellä olevien huomion.

"Mitä hiivattia! Ruffus!" joku huusi, ja pojat kuulivat miesten pudottautuvan ratsuiltaan ja kiirehtivän heitä kohti.

Ei ollut aikaa hukata hetkeäkään. Pojat pujottelivat puiden seassa yrittäen päästä kauemmas metsään. Josel kuuli Jolandan kiljuvan jotain. Takaa kantautuvasta rytinästä he tiesivät, että joku oli lähtenyt perään. Oksat läiskähtelivät vasten kasvoja ja ainakin kerran kumpikin kompastui.

Josel ja Zdain juoksivat vielä kauan sen jälkeen, kun takaa-ajajien ääniä ei enää kuulunut. He tunkeutuivat yhä syvemmälle Hämymetsän uumeniin. Siellä puut olivat vieläkin suurempia ja peittivät valtavalla lehvästöllään taivaan lähes kokonaan.

Kun pojat eivät enää jaksaneet juosta, he puoliksi kävelivät ja puoliksi hölkkäsivät läähättäen eteenpäin. Lopulta he pysähtyivät suuren kiven luokse ja haukkoivat henkeään kuin kuivalle maalle joutuneet kalat.

Josel rojahti kiven viereen. Zdain vilkaisi huolestuneena taakseen, mutta heitti sitten repun selästään. Hän kaivoi sieltä vesileilin, jonka joi kerralla tyhjäksi. Josel oli seuraamaisillaan esimerkkiä, kun Zdain hyökkäsi häntä vastaan vihaisen sanatulvan voimin.

"Mitä sinä oikein kuvittelit, pölkkypää! Melkein tapatit meidät molemmat. Ei tuollaisessa tilanteessa poukkoilla ylös."

"Sinä et ymmärrä. Se tyttö oli Jolanda, minun...tyttöystäväni", maassa istuva Josel vastasi epätoivon paksuntamalla äänellä.

Zdain toljotti Joselia ruskeat silmät ammollaan. "Sinun tyttöystäväsi? Sehän oli Jolanda Vargan, Isendar Varganin tytär."

Tuntui kuin matto olisi vedetty Joselin jalkojen alta.

"Etkö tiennyt?" Monteilon kysyi epäuskoisena nähtyään Joselin ilmeen.

"Olet heilastellut meidän päävainoojan tyttären kanssa. Hitto vieköön, Sandkan, sinä olet uskomaton taulapää!" Zdain sylkäisi suustaan.

Olisi pitänyt suuttua Monteilonille, mutta Josel ei jaksanut. Enää ei ollut jano, ei nälkä, ainoastaan pohjaton väsymys. Hän tosiaan oli uskomaton taulapää. Oliko se kaikki ollut silkkaa valhetta? Jolandan kauniit sanat ja lupaukset, ne intohimoiset suudelmatkin?

Josel nosti jalat koukkuun ja painoi päänsä polviin. Olisi niin helppoa vain jäädä nököttämään siihen, antaa kaiken olla. Ehkä puiden lehdet putoilisivat hänen päälleen ja lopulta onnettomasta nuorukaisesta muistuttaisi vain kummallisen muotoinen kasa suuren kiven juuressa.

Zdain pilasi senkin suunnitelman. "Jatketaan matkaa, Sandkan", hän sanoi.

Miksei pirun Monteilon antanut olla rauhassa? Joselin teki mieli viskata pikkukivellä tai kävyllä mokomaa pahanilmanlintua. Vaimeasti voihkaisten hän kohottautui ylös.

"Kannattaisi ehkä juoda jotain", Zdain virkkoi värittömällä äänellä.

"Turpa kiinni, kaikkitietävä paskiainen", Josel mutisi tuskin kuuluvasti. Hän kaivoi silti vesileilin repustaan ja otti haluttomasti muutaman kulauksen. Sen jälkeen leili olikin melkein tyhjä.

"Anna kartta tänne", Monteilon komensi.

Josel puuskahti mutta vetäisi taskustaan taitellun paperin.

Zdain nappasi kartan itselleen ja ryhtyi kulmiaan rypistellen tutkiskelemaan sitä. Aikansa karttaa käänneltyään hän nosti repun selkäänsä ja lähti kävelemään eteenpäin. Vilkaisu Joselin suuntaan oli sanaton käsky seurata.

Näin keskipäivällä auringosta ei ollut juuri apua ilmansuuntien määrittämiseen ja tiheässä metsässä oli helppo kulkea harhaan. Sitä paitsi Josel tiesi, että heillä olisi pian muitakin huolia kuin kartan lukeminen. Ruokavarannot eivät riittäisi pitkään ja vettäkin oli löydettävä kiireesti. Toistaiseksi he eivät olleet törmänneet yhteenkään puroon.

Josel vihasi metsää ja tietäväistä Monteilonia. Vielä enemmän hän kuitenkin vihasi itseään ja omaa hyväuskoisuuttaan. Miksi hän oli mennyt päätä pahkaa ihastumaan Jolanda Varganiin?

*