Kahdeksas luku

Danae
Naldau, Malkanian suurherttuakunta

Danae Dannkas nyökkäsi hyväksyvästi palvelijattarelle, joka oli juuri saanut valmiiksi hänen kampauksensa. Hän lausui kohteliaan kiitoksen, hätisti sitten palvelusneidin matkoihinsa ja nyökkäsi varmemmaksi vakuudeksi vielä uudestaan peilikuvalleen.

Palvelijatar oli tehnyt ensiluokkaista työtä, etenkin kun muisti, etteivät Danaen hiukset olleet helpoimmat laittaa. Olkapääpitkä vaalea tukka tapasi taipua uhmakkaille laineille, joiden muotoilu Naldaun seurapiirien viimeisimmän muodin mukaiseksi kampaukseksi vaati tarkkuutta ja tahdonvoimaa. Varsinkin näinä päivinä, joina Danae ei olisi malttanut asettua puoleksikaan kellonkäännökseksi kampauspöydän ääreen.

Danae ei tosin pahemmin välittänyt viimeisimmän muodin perässä juoksemisesta. Oikeastaan oli aika hupsua, että kaikkien aatelistyttöjen piti laitattaa hiuksensa samaan tyyliin. Hän olisi mieluummin päättänyt itse kampauksensa mallista tai jopa kammannut kuontalonsa omin käsin.

Yhtä typerää oli, että kaikki nuoret tytöt pukeutuivat samaa tyyliä jäljitellen. Eritoten kun Danae inhosi tänä keväänä muotiin tullutta avokaulaista mallistoa. Se sai hänen rintansa näyttämään niin mitättömiltä. Herttua Agerbahin uhkea Semma-tytär oli luonut Danaen poveen ivallisia silmäyksiä ja kuiskinut ilkeyksiä tirskuvien ystävättäriensä korviin. Danae saattoi kuulemattakin arvata pilkkasanat: "lauta", "lättärinta", "pannukakku".

Semman ilkeys olisi voinut haavoittaa Danaeta pahemminkin, jollei hän olisi tiennyt olevansa pienistä rinnoistaan huolimatta Naldaun palatsialueen poikien keskuudessa monta kertaa suositumpi kuin Agerbahin pulska lehmä. Tyttöjen keskuudessa hänellä oli vain harvoja ystäviä, mutta pojat melkeinpä jumaloivat Danaeta. Se johtui siitä, ettei hän ollut kuin muut Naldaun tytöt. Danae uskalsi sanoa ja tehdä asioita, joita ei pidetty tytöille sopivina.

Hänestä oli rattoisaa metsästää kauriita ja samoilla läheisessä pyökkimetsässä. Danae rakasti tunnetta, kun kiihdytti polkupyörän täyteen vauhtiin ja sai kuvitella edes hetkisen olevansa vapaa kaikista ärsyttävistä muodollisuuksista, joita hänen elämänsä oli täynnä. Danaesta oli myös hauskaa karata sydänyöllä palatsista ulos juhlimaan poikien kanssa ja juoda itsensä humalaan. Kaikki se oli täysin sopimatonta ja kunniatonta käytöstä arvostetun herttuasuvun perijättärelle.

Sen lisäksi, että Danae oli liian hurja ystäväksi monille ikäisilleen tytöille, hän oli myös liian hurja Naldaun seurapiirien ankaraan muottiin, jonka mukaan nuoren tytön kuului olla ainoastaan herttainen ja näyttää sievältä. Välillä hänestä toki oli mukavaa leikkiä seurapiirineitoakin, jo ihan senkin takia, ettei Anibella-täti olisi ruvennut kuvittelemaan, että Danae olisi jotenkin vinksahtanut tai ei halunnut olla nainen.

Siitä ei nimittäin ollenkaan ollut kysymys. Danae piti kyllä kaikista naiseuden suomista eduista. Hän nautti saadessaan testata viehätysvoimaansa ympärillään pyöriviin poikiin. Nämä suorastaan kilpailivat siitä, kuka pääsi kulloinkin nauttimaan Danaen suosiosta ja läheisyydestä.

Oliko siveää esittävä Semma koskaan saanut edes suudelmaa pojalta? Danae oli tehnyt vähän sitä enemmänkin. Semman huoritteluista hän tiesi, että sana oli levinnyt. Mutta mitä siitä, pilkka kertoi vain kateudesta. Danae oli jotain sellaista, mitä Semma ja tämän kalkkunamaiset ystävättäret eivät ikinä pystyneet olemaan. Hän oli erilainen kuin muut. Naldaussa oli kymmeniä Semmoja, mutta vain yksi Danae.

Vaan ei enää kauan. Danaen oli pian määrä jättää Naldau taakseen. Anibella-täti oli kuulemma saanut tarpeekseen Danaen tempuista. Viimeisin koko yön kestänyt harharetki oli katkaissut herttuatar Anibella Dannkasin pinnan lopullisesti.

Tädin mukaan Danae oli saattanut suvun nimen häpeään. "Kun minusta aika jättää, olet viimeinen Dannkas. Kautta jumalten, käyttäydy sukusi arvon mukaisesti", hän oli puhkunut.

Tarkalleen ottaen Danae ei ollut Dannkas-suvun viimeinen jäsen, mutta hänen äitinsä puoleisilla pikkuserkuilla ei ollut oikeutta periä Anibellan herttuattaren arvoa. Ajatus Dannkasin nimen katoamisesta Malkanian aatelisluettelosta ahdisti sukunsa perintöä arvostavaa Anibellaa. Siksi hyvämaineisen puolison löytäminen Danaelle oli hänen tätinsä tärkein tehtävä. Toisen herttuaperheen hyväkäytöksinen, mutta perimysjärjestyksessä kaukana oleva poika saattaisi tulla kysymykseen. Silloin suku voisi jatkua Dannkasin nimisenä. Valitettavasti sisarentyttären epäsovinnainen käytös näytti vaarantavan suunnitelman.

Anibella oli ollut Danaelle tärkeä turva sen jälkeen kun keuhkorokko oli vienyt hänen isänsä Farrainin ja äitinsä Arlenen, Anibellan pikkusiskon. Danae oli ollut silloin vasta ihan pikkuinen eikä muistanut vanhempiaan. Hänen Farrain-isänsä oli ollut peräisin alempiarvoisesta kreivisuvusta, joten Dannkasin nimi oli periytynyt äidiltä tyttärelle, kuten sellaisissa tapauksissa Malkaniassa yleensä oli tapana. Dannkasin suku oli hyvin pieni, ja lapseton Anibella oli neljästä sisaruksesta viimeinen elossa oleva, joten orpotytön päätyminen tätinsä kasvatiksi oli ollut itsestään selvä vaihtoehto.

Lapsen kasvattaminen oli tuonut tervetullutta vaihtelua Anibellan tasaiseen elämään, ja Danaesta oli ollut mukavaa olla höpsölle tädilleen mieliksi. Kaikki oli sujunut hyvin aina niihin päiviin saakka, jolloin Danae oli päättänyt ruveta erilaiseksi.

"Volthan nimeen, eikö tuo vaikea ikä mene milloinkaan ohitse?" täti oli surkutellut ystävättärilleen, kun ei ollut saanut sisarentytärtään asettumaan aatelisneidon muottiin.

Danae tunsi itsensä kuitenkin tätiään paremmin. Murrosikä ei ollut tehnyt hänestä erilaista. Hän oli aina ollut sitä, mutta vasta kasvettuaan naiseksi hänellä oli ollut rohkeutta ryhtyä toteuttamaan itseään. Oli vapauttavaa irtautua muotista, johon täti, palveluskunta ja kotiopettajat olivat hänet asettaneet. Kun Danae oli alkanut rikkoa rajoja ja mennä oman päänsä mukaan, hän oli tuntenut itsensä kuin häkistä vapauteen päässeeksi linnuksi. Sen jälkeen hän ei aikonut enää koskaan palata tuohon häkkiin. Elämä sen ulkopuolella oli yksinkertaisesti liian mielenkiintoista.

Kaikista Anibellan kyynelsilmin lausumista rukouksista huolimatta Danae ei ollut osoittanut muuttumisen merkkejä. Niinpä täti oli päättänyt ryhtyä toimiin ennen kuin tyttö hankkiutuisi raskaaksi tai keksisi karata jonkun palveluspojan matkassa Naldaun ulkopuolelle.

Pahinta Anibellan mielestä oli se, että Danaen takia häntä itseään pidettiin kelvottomana kasvattaja. Se jos mikä oli siveälle, uskonnolliselle ja omasta maineestaan tarkalle Anibellalle kauhistus. Siksi sisarentytär oli saanut tädiltään viimeisen yöjuoksunsa jälkeen aikamoisen sanallisen höykytyksen.

"Taivaan vallat, Danae! Ei käy laatuun, että hieno viisitoistakesäinen neito huitelee yöt ulkona jakamassa tavaraansa ja palaa kotiin poikien vaatteisiin pukeutuneena ympäripäissään kuin mikäkin halpa kapakkalunttu."

Ensiksi Danae ei ollut uskoa korviaan. Herttuatar Anibella Dannkas ei käyttänyt koskaan tuollaista kieltä. Täti oli hienoista naisista hienoin, hurskas ja tarkka muodollisuuksista. Mutta niin vain Anibella-täti oli töksäyttänyt ääni väristen karkeuden toisensa perään ja näyttänyt siltä kuin rupeaisi kohta vollottamaan kuin pikkulapsi.

Sitä paitsi täti oli väärässä. Ei Danae ollut koskaan mennyt niin pitkälle kenenkään pojan kanssa. Pauhaavaa Anibellaa eivät kuitenkaan mitkään vakuuttelut enää rauhoittaneet. Hän ei ollut kuunnellut, vaikka Danae oli yrittänyt selittää, luvannut parantaa tapansa ja käyttäytyä vastedes siveästi kuin kaikkien jumalten papitar.

Aina ennen Danae oli onnistunut lirkuttelemaan itsensä takaisin tädin suosioon pahimpienkin kolttosten jälkeen, mutta nyt mitkään vakuuttelut eivät olleet tehonneet. Täti oli sanonut rukoilleensa kuukaudesta toiseen Danaen käytökseen muutosta.

Rukouksiin ei ollut vastattu, joten Anibella-täti oli kysynyt neuvoa ystävättäreltään suurherttuatar Ofelja Henermasilta, joka oli - jos mahdollista - Anibella-tädille vielä jumaliakin suurempi auktoriteetti.

Suurherttuatar Henermas oli aina suhtautunut kylmäkiskoisesti Danaehen. Arvatenkin hän oli nähnyt tilaisuutensa tulleen ja ehdottanut Anibellalle tämän sisarentyttären lähettämistä joksikin aikaa pois Naldausta. Anibella-täti, joka oli hieman yksinkertainen ja herkkä noudattamaan itseään älykkäämpien neuvoja, oli raskain sydämin suostunut ehdotukseen.

Siksi Danae pakkasi nyt tavaroitaan. Hän ei syyttänyt tätiä, jota rakasti tämän kaikista vioista huolimatta. Pullea ja rokonarpinen Anibella ei ollut päässyt naimisiin ja perustamaan perhettä. Pilkallisten kielien mukaan täti oli ollut nuorena tyttönä toivottoman rakastunut erääseen komeaan ja koppavaan nuorukaiseen, joka oli tätä nykyä erään mahtisuvun suurherttua. Tuo nuorukainen oli sitten särkenyt Anibella-raukan sydämen ilmoittamalla, miten ruma ja vastenmielinen tämä hänen mielestään oli. Silti Anibellan kuiskittiin edelleen säilyttävän suurherttuan nuoruudenkuvaa yöpöytänsä laatikossa rakkaimpana muistoesineenään. Tieto siitä teki Danaen hyvin surulliseksi, mutta hänellä ei ollut keinoja lohduttaa onnetonta tätiään.

Anibella oli ollut vaikean pulman edessä miettiessään Danaelle uutta sijoituspaikkaa. Tietynlaisesta hidasjärkisyydestään huolimatta täti oli tiedostanut, että hänen sisarentyttärensä toimittaminen vuodeksi johonkin toiseen Malkanian hienostoperheeseen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus. Danae olisi taatusti jatkanut entiseen malliin ja sana Dannkasin suvun perijättären häpeällisestä käytöksestä olisi levinnyt kautta koko valtakunnan. Ja mikä pahempaa, Danae olisi voinut joutua todellisiin vaikeuksiin.

Ilmapiiri ei ollut kaikkialla yhtä suvaitseva kuin malkanialaiseksi kaupungiksi maallistuneessa ja vapaamielisessä Naldaussa. Monissa osin valtakuntaa papiston moraalisäännöt ulottuivat rahvaan lisäksi myös yläluokkaan ja huikentelevaista herttuasuvun tytärtä saattoi silloin uhata paljon yleistä häpeää pahempi kohtalo. Sen vuoksi täti oli päättänyt passittaa Danaen mahdollisimman kauas kotoa.

Läheteltyään useita kirjelappusia ja saatuaan niihin kieltäviä vastauksia, Anibella oli viimein muistanut lapsuudenystävänsä, joka oli vastoin perheensä tahtoa mennyt naimisiin erään dimali-virkamiehen kanssa ja joutunut muuttamaan kauas Andiolin perukoille.

Vaikka yleinen ilmapiiri Malkanian aatelisten parissa oli jyrkän kielteinen dimalien kanssa solmittavia suhteita kohtaan, Anibella ei kuitenkaan ollut hylännyt ystävätärtään. Hän oli tosin tavannut Naedan viimeksi liki kymmenen vuotta sitten Dimaloksessa käydessään, mutta he olivat sen jälkeenkin jatkaneet yhteydenpitoa kirjeitse.

Kun Naeda oli sitten yli kahden viikon piinallisen odotuksen jälkeen vastannut myöntävästi Anibellan pyyntöön, täti oli suorastaan hykerrellyt ilosta. Viimeinkin hänen hermojaan rasittanut ongelma saataisiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä.

Täti oli ryhtynyt valmisteluihin hyvää tuulta pursuten, mutta oli heti perään surrut eroa Danaesta. Hän oli kuitenkin vakuutellut itselleen kaiken olevan tämän parhaaksi. Danae sai kuulla, että Naedalla oli hänen ikäisensä poika, joka tämän äidin kirjoitusten mukaan suorastaan kaipasi seuraa omanikäisestään tytöstä. Anibella-täti näki jo mielessään Danaen hyvätapaisen, hiljaisen ja enemmän sisätiloissa viihtyvän dimali-pojan käsikynkässä. Danae puolestaan näki painajaisia näppylänaamaisesta, likinäköisestä ja kumaraselkäisestä hirvityksestä, jonka lemmenkipeitä lähentelyitä hän joutuisi kestämään.

Kauhukuvista huolimatta ajatus lähdöstä aiheutti Danaen sisuksissa sellaistakin kuplintaa, jota ei voinut pitää pelkästään epämiellyttävänä. Hän ei ollut koskaan käynyt juuri Naldauta kauempana, sillä Anibella-täti ei pitänyt matkustamisesta. Matkustaessa kun saattoi joutua kosketuksiin maaseudun rahvaan kanssa.

Ylipäätään pelkkä matkan taittaminen oli Anibellalle kauhistus, sillä junia hän piti porvariston kulkuvälineenä, jollaisiin hienon aatelisnaisen ei sopinut jalallaan astua. Ilmalaivoja täti taas pelkäsi ja koki ne jumalten tahdon uhmaamisena, sillä eihän ihmisten kuulunut lentää. Joskus harvoin Anibella sentään matkusti epämukavalla vaunukyydillä Vendumiin hoitamaan suvun liiketoimia tai tapaamaan tuttaviaan, mutta oli aina reissujen jälkeen lopen väsynyt ja vannoi pysyvänsä Naldaussa lopun ikäänsä.

Danae sen sijaan oli haaveillut kaukomaiden näkemisestä. Sellaisista paikoista, joiden kuvia hän oli ihaillut Luomakunnan ihmeet -kirjasta. Rotthyin kallioiden meren raivoa uhmaavat mustat kielekkeet, lumisina jopa pilvien ylle kurkottavat valloittamattomat Peitsihuiput, ylipääsemättömän Nääntyneitten erämaan, ihmeellistä elämää kuhisevan suunnattoman Tigeroksen metsän ja villinä kuplivan Kuohukosken surmanpyörteineen. Ne kaikki hän halusi nähdä ja paljon muuta.

Anibella-tädin ilmoitettua, että Danae matkustaisi aina Andioliin asti, hän oli hetken aikaa uskonut näkevänsä Dimaloksen tornitalot, pulppuavien suihkulähteiden kirjomat puutarhat ja loisteliaat palatsit. Siksi pettymys oli ollut suuri, kun Anibella oli kertonut päämääräksi Andiolin eteläosassa sijaitsevan provinssikaupungin, josta Danae ei ollut koskaan kuullutkaan.

*

Kun lähtöpäivä sitten koitti, Danae oli hyvästellyt itkua tuhertavan tätinsä haikeammalla mielellä kuin oli etukäteen kuvitellut.

Ystävilleen hän oli jättänyt hyvästit jo edellisenä iltana. Kukaan pojista ei ollut hänelle erityisempi kuin toiset, mutta hän tiesi kaipaavansa heistä jokaista. Nyt hän oli kuitenkin kiitollinen, että ei ollut valinnut ketään heistä vakituiseksi poikaystäväkseen, sillä silloin lähteminen olisi voinut olla vielä vaikeampaa. Unohtaisivatko pojat hänet sen vuoden aikana, jonka hän olisi poissa? Danae oli tukahduttanut nopeasti ajatuksen pojista Semman käsipuolessa.

Danaen ei tarvinnut lähteä matkaan yksin. Dannkasin perheen pääkamariherra Offus saattaisi hänet perille saakka. He ajaisivat Anibellan parhaiden hevosten vetämissä vaunuissa ilmalaivakentälle. Siellä he nousisivat ilma-alukseen, joka kuljettaisi Danaen lähelle määränpäätä. Täti oli ilmoittanut sisarentyttärensä uusille holhoojille tarkan saapumispäivän, joten nämä osaisivat olla laskeutumispaikalla vastassa.

Katsellessaan vaunujen ikkunoista palatsialueen ja vähitellen koko Naldaun loittonemista Danae tunsi itsensä äkkiä hyvin yksinäiseksi. Tuttu maailma, kaikki se mitä hän oli rakastanut elämässään, olisi pian menneisyyttä. Edessä oli pelkkää tuntematonta, vuosi tai ehkä kaksi vieraiden ihmisen seurassa paikassa, josta hän ei tiennyt mitään muuta kuin nimen. Paidos, se oli tuon kaupungin nimi.

*