Yhdeksäs luku

22.12.2021

Josel
"Josel, pysy kotona. Minä ja Curtus tulemme hakemaan sinua. Jos meitä ei kuulu aamuun mennessä, etsi käsiisi leipuri Mommes Vähäkadulta ja kerro hänelle nimeni. Hän on luotettava.

Mikäli Paidos ei ole turvallinen, matkusta Ipalokseen ja hakeudu tuttavani Marta Donthavin luo. Hänen talonsa on Kauppiaiden korttelissa; et voi erehtyä suuresta keltaisesta talosta.

Tuhoa viesti heti sen luettuasi.

Rakkaudella, Andreuz"

"Se on isältäsi, vai? Mikä siinä lukee?" Zdain uteli.

"Ei kuulu pätkääkään sinulle", Josel vastasi kireästi ja ryhtyi repimään lukemaansa kirjettä palasiksi. Viesti oli selvästi kirjoitettu samana yönä, jona tuttu elämä Paidoksessa oli särkynyt sirpaleiksi. Ei huvittanut jakaa Monteilonin kanssa viimeistä muistoa isästä ja Curtusista.

"Minulla on oikeus tietää, se koskettaa myös minua", Zdain intti.

Josel oli hetken hiljaa ja yritti hillitä haluaan motata toista poikaa naamaan. Juuri Monteilonin perheen töppäilyjen takia he olivat juuttuneina tähän penteleen pöheikköön. Kuitenkin Zdain oli oikeassa; hänelläkin oli oikeus tietää. "Hyvä on...", Josel aloitti ja selosti kirjeen sisällön pääpiirteittäin.

Siihen ei kummallakaan ollut enempää sanottavaa. Zdain nosti repun selkäänsä ja lähti taas liikkeelle. Huokaisten Josel hautasi kengänkärjellään paperisilpun multaan ja kiiruhti perään.

*

Metsän puut olivat enimmäkseen lehtipuita - lehmuksia, saarnia ja pyökkejä. Aluskasvillisuus koostui lähinnä nuorista puista ja pensaista, sillä joitakin aukkopaikkoja lukuun ottamatta maanpinnassa oli liian hämärää varpukasveille ja saniaisille. Sen sijaan sammal viheriöi paksuina mattoina peittäen maahan kaatuneet lahoavat puunrungot ja siellä täällä nököttävät kivet. Maisema oli kuin maalauksesta, sellaisesta, jota oli mielellään katsellut kotona oleskeluhuoneen seinältä - levänneenä ja vatsa täynnä.

Päivä eteni kohti iltaa, mutta pojat kävelivät yhä. Hiertymät polttelivat jalkoja, mutta Josel ei aikonut valittaa, ei Monteilonin edessä. He jaksaisivat kyllä, olivathan he urheilijoita kumpikin, eikä Josel aikonut olla tässäkään lajissa kilpailijaansa huonompi.

Taukojen aikana Josel ja Zdain lähinnä mulkoilivat toisiaan. Jutunaiheita ei ollut, ja jos he jotain toisilleen sanoivat, se liittyi tiukasti käytännön asioihin. Pääasiassa he vain raahustivat eteenpäin, kartan itselleen ominut Zdain ensimmäisenä ja äänettömiä solvauksia ruskeatukkaisen pojan selälle lateleva Josel perässä.

Illan alkaessa hämärtyä pojat eivät halunneet toistaa edellisyön surkeaa yritystä kulkea pimeässä. Jano kuristi kurkkua ja päivän kävely painoi jaloissa, kun he viimein löysivät jotakuinkin kelvollisen yöpymispaikan. Matalan pengermän alla oli pehmeäntuntuinen ruohon peittämä mätäs. He heittivät reput mättäälle ja kävivät vuorotellen tyhjentämässä rakkonsa pensaiden takana.

Zdainin tullessa takaisin Josel levitti huopaa maahan.

"Hei, se oli minun huopani", Monteilon älähti.

Se riitti katkaisemaan Joselin väsymyksen kiristämän pinnan. "Ai sinunko!" hän huudahti ja hyppäsi pystyyn. "Nämä eivät todellakaan ole sinun, vaan minun isäni huopia. Eikä minulla ole mitään syytä antaa sinun käyttää kumpaakaan."

Josel nautti nolostuksesta Zdainin kasvoilla ja kiskaisi molemmat huovat itselleen. Toinen poika jäi hetkeksi seisomaan paikalleen onnettoman näköisenä, kunnes vetäytyi reppunsa päälle istumaan muutaman askeleen päähän Joselista.

Yö laskeutui taas viileänä. Josel asettui makuupaikalleen aivan maavallin viereen ja kaivautui huopiinsa. Monteilon pureskeli huultaan yhä reppunsa päällä istuen, vaikka Josel oli odottanut hänen kimmastuvan ja kenties repivän huovan itselleen. Joselista alkoi tuntua, että hän oli mennyt liian pitkälle. Katumuksen poikanen pisteli rinnassa. Oliko hän tulossa hulluksi, kun murehti Monteilonin pahaa mieltä?

Josel koetti maata paikallaan ja unohtaa reppunsa päällä istuvan pojan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Lopulta hän vetäisi päällimmäisen huovan yltään ja paiskasi sen Zdainia kohti tuhahtaen: "Siinä on herralle se typerä huopa."

Huopa putosi myttynä Zdainin viereen, mutta hän ei tehnyt elettäkään poimiakseen sitä. Josel mutisi äreästi jotain kiittämättömyydestä ja käänsi kylkeä. Uni ei vain ottanut tullakseen.

Metsä oli aivan yhtä aavemainen kuin edellisenäkin yönä. Ilmavirtaus varisutti puiden lehtiä ja yöeläimet rapistelivat pimeydessä. Josel toivoi äänten olevan lähtöisin pelkästään pienistä ja harmittomista eläimistä.

Oli vaikea enää tietää, mikä oli totta ja mikä ei. Trubaduuri-Kharl -tarinoissa metsät kuhisivat ihmislihaa rakastavia snagosteja. Vanhat kronikat taas kertoivat sodista pimeyden olentoja vastaan. Ei niitäkään kukaan ottanut todesta tai pitänyt edes heijastumana muinaishistoriasta. Joselkaan ei ollut uskonut pölyttyneisiin taruihin - ei ennen karmion kohtaamista.

Jos kerran karmioitakin oli olemassa, miksei myös snagosteja. Mitä jos ne laahustivat parhaillaan jossain lähistöllä, aukoivat tappavaa limaa erittäviä kitojaan ja unelmoivat seuraavasta ihmisateriasta? Sellaisille hirviöille kaksi koulupoikaa olisi olematon vastus.

Joselia kylmäsi. Oli pakko kurkistaa huovan raosta ja varmistaa, ettei lähimmässä pensaassa väijynyt snagosti tai pahempi. Sellaista himmeä kuunvalo ei onneksi näyttänyt. Josel erotti ainoastaan Zdainin huopaan kääriytyneen hahmon vähän kauempana.

Kelpasi se huopa sentään, hän ajatteli, muttei pystynyt rauhoittumaan. Jokainen epätavallinen ääni sai hänet värähtämään ja toivomaan, että vieressä olisi ihminen, jota voisi ottaa kädestä.

Kun uni viimein otti vallan, se saapui Joselille rauhattomana ja painajaisia täynnä.

*

Aamu oli, jos mahdollista, vielä edellistäkin kamalampi. Ahnaat hyttyset olivat yön aikana pistelleet nilkat ja ranteet täyteen kutisevia paukamia. Huonot yöunet ja nestehukka tuntuivat koko kehossa: Joselin päätä särki ja hän oli pahalla tuulella.

Pojat söivät ääneti kaksi nahistunutta porkkanaa. Kuivaa leipää ei tehnyt mieli koska vettä ei ollut. Josel näki, miten Zdain kostutti rohtuneita huuliaan aamukasteisella ruoholla. Kun poika katsoi toisaalle, Josel toisti tempun. Se ei kuitenkaan helpottanut janoa.

Edelleen vaitonaisina he lähtivät liikkeelle. Askel seurasi toista, mutta metsä pysyi samana. Yhtä lailla Joselin ajatuksetkin kiersivät kehää ja päätyivät aina samaan vatsaa pistävään pettymykseen: Jolanda oli ollut pelkkä urkkija. Niin sen täytyi olla. Ja Josel olisi varmasti laverrellut kaiken tietämänsä rakkaalleen, jos tällä olisi vain ollut tarpeeksi aikaa kysellä.

Oli vaikea sanoa, kauanko he olivat kävelleet peräkanaa viimeisimmän tauon jälkeen. Josel antoi jalan siirtyä toisen eteen. Väsymys puristi jokaisella askeleella, mutta samalla se turrutti mieltä ja teki tilanteen sietämättömyydestä jotenkin helpomman kestää.

Yhtäkkiä hän oli törmätä Zdainin selkään. Monteilon oli jostain syystä pysähtynyt pienen jyrkänteen juurelle. Joselilla meni hetki tajuta, että he olivat jo kerran kulkeneet siitä, kenties puoli kellonkäännöstä aikaisemmin.

"Menit sitten pyörimään ympyrää. Sokeakin suunnistaa paremmin kuin käskynhaltijan kakara", hän pärskähti päästäen ilmoille koko huonon tuulensa.

Monteilon kääntyi salamana. "Yritätkö haastaa riitaa?" hän kysyi.

"Mitä jos yritän?" Josel vastasi ja otti uhmakkaan askeleen toisen pojan suuntaan.

Zdain peruutti taaksepäin.

"Pelkäätkö sinä? Surkea pelkuri!" Josel julisti.

Silloin Zdain tyrkkäsi hänet voimalla kumoon.

Monteilonin ruskeat silmät ihan kipunoivat vihasta, kun hän huusi: "Minä olen sietänyt aika pitkään tuota jatkuvaa härnäämistä. Olen ollut helskutin pitkämielinen siihen nähden, että sinä olet piessyt minut verille ja senkin jälkeen koko ajan puhunut paskaa päin naamaa."

Josel ponkaisi pystyyn. "Itse oikein kerjäsit saada turpaan. Tuollainen koppava nilkki, luulet olevasi muita parempi", hän haukkui ja tuuppasi Zdainia rintaan.

"Saakelin kusitukka!" Zdain karjaisi ja iski nyrkillä Joselia kipeästi vatsaan.

Josel putosi polvilleen ja yritti tuskaisena vetää ilmaa keuhkoihinsa. "Penteleen sontaläjä!" hän ähisi ja hyökkäsi Zdainin kimppuun puskien päällään pojan kumoon.

He kaatuivat toistensa päälle. Kuolleet lehdet pöllysivät. Zdain ärisi ja tavoitteli Joselin käsiä lukitakseen ne otteeseensa, mutta saikin napakan polvipotkun kylkeensä. Kivusta ulvahtaen Zdain yritti huitaista Joselia kostoksi päähän, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Josel oli jo potkaisemassa Zdainia uudestaan, mutta tämä kierähti ketterästi pois alta. Iskuja sateli, mutta vähitellen ne muuttuivat yhä ponnettomammiksi, kunnes tappelusta tuli pelkkää painia, jossa kumpikaan ei saanut vastustajastaan yliotetta. Pian he makasivat huohottaen maassa ja pitelivät kiinni toistensa ranteista.

Lopulta Josel irrotti otteensa ja pyörähti Zdainin ulottuvilta. Leukaa ja kylkeä pakotti - mustelmia tulisi varmasti. Hän vilkaisi Zdainia. Tämä makasi selällään puiden latvoihin tuijottaen.

Kun he olivat olleet pitkään hiljaa paikoillaan, Josel ajatteli ääneen: "Ei tässä ole mitään järkeä." He eivät pääsisi ikinä Ipalokseen, jos olisivat koko ajan toistensa kurkuissa. Siksi Josel päätti yrittää: "Kuule Monteilon...mitä jos solmittaisiin aselepo?"

Zdain kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja kääntyi Joselin puoleen. "Minä mietin samaa. Ehkä meidän pitäisi yrittää tulla toimeen."

Josel nousi istumaan ja heti kylkeä kivisti enemmän. "Niin kai pitäisi", hän sanoi.

Ilme Monteilonin kasvoilla oli varautunut muttei epäystävällinen. "Mutta tämä ei tarkoita, että pitäisin sinusta", käskynhaltijan poika ehätti huomauttamaan.

"Samat sanat. Heti kun päästään Ipalokseen, sinä kävelet toiseen suuntaan ja minä toiseen, eikä me tavata enää koskaan", Josel teki selväksi.

"No niin, asia ymmärretty."

He kömpivät jaloilleen. Zdainin tahriintunut valkoinen paita oli revennyt tappelussa entistä pahemmin. Nyt siitä roikkui suuri palkeenkieli, joka jätti hänen oikean kylkensä melkein kokonaan paljaaksi. Poika katsoi repeämää suu harmistuneessa mutrussa ja kiskaisi roikkuvan kankaanpalan yhdellä nykäyksellä irti.

"Pidin tästä paidasta, se ei ollut aivan halpa", hän sanoi ja antoi riekaleen pudota maahan.

"Minulla on repussa vaihtovaatteita, voit saada sieltä uuden", Josel mainitsi.

"Ääh, ei maksa vaivaa, ennen kuin pääsee peseytymään. Kai tässä kurjassa metsässä on edes yksi lampi tai jotain vastaavaa." Zdain käveli reppunsa luokse ja ravisteli tyhjää vesileiliä. "Tai pelkkä purokin kelpaisi", hän lisäsi.

Josel myönteli; vesi oli häneltäkin loppu. Lohdutukseksi hän kaivoi repustaan kaksi kuivattua luumua, joista toisen antoi Zdainille. He ahmivat hedelmät nopeasti, mutta niistä ei ollut nälkää tyydyttämään.

"Lähdetäänkö liikkeelle, etsimään sitä puroa?" Zdain kysäisi yllättävän hyväntuulisesti.

"Jospa vilkaistaisiin karttaa yhdessä", Josel ehdotti yhtä sovittelevasti ja lisäsi varovaisesti hymyillen: "En aio lyödä sinua."

"Parempi niin, koska tällä kertaa minä rökittäisin sinut", Zdain sanoi naurahtaen.

Josel oli suuresti eri mieltä uusintaottelun lopputuloksesta, mutta piti suunsa kiinni. Poispääsy metsästä olisi uutta kukkotappelua tärkeämpää.

*

Kartan tutkiminen ei tuonut varmuutta senhetkisestä sijainnista. Kuitenkin puiden latvojen välistä pilkahtelevan auringon asento kertoi heidän kulkevan suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Josel ja Zdain taivalsivat eteenpäin vaitonaisina. Kurkkua kirvelevä jano ei innostanut keskustelemaan, eivätkä he olleet tottuneet puhumaan toisilleen enempää kuin oli välttämätöntä.

Puut havisivat tuulessa ja pikkulinnut sirittivät pensaissa varoitusääniä, kun kaksi poikaa kulki niiden pesien ohi. Ilma oli lämmin ja maastokin kohtalaisen helppokulkuista. Silti tutut murheet pyörivät ahdistavina Joselin päässä: Jolandan aiheuttama pettymys, huoli isästä sekä Curtusin julma kohtalo. Myös jonkinlainen ikäväntapainen kavereita, kotia ja koko Paidosta kohtaan painoi rintaa.

Pojat pitivät välillä taukoja ja söivät hupenevia eväitään. Syöminen ilman juotavaa oli kovin tuskaista, mutta he eivät löytäneet vettä mistään. Oli vain pakko jatkaa eteenpäin, vaikka jokainen askel tuntui siltä kuin olisi tervassa tarponut.

He eivät olleet riidelleet nujakoinnin jälkeen. Ärtymys vallitsevasta tilanteesta alkoi kuitenkin olla jo sitä luokkaa, että Josel tiesi jommankumman sanovan jotain loukkaavaa hetkenä minä hyvänsä. Nytkin Zdain käänteli harmistuneen näköisenä karttaa kädessään etsien siitä mitä tahansa maamerkkiä, joka kertoisi heidän senhetkisen sijaintinsa.

"Hiiskatti, ei tästä tule mitään", hän puhisi.

Josel tyytyi olemaan hiljaa, ei kannattanut rakentaa riitaa tässä tilanteessa.

Kävely jatkui. Jossain vaiheessa Joselista alkoi tuntua, ettei hän jaksaisi pitempään. Mistä ihmeestä Zdain oikein keräsi voimansa? Nytkin toinen poika kulki muutaman askeleen edellä mäkeä ylös. Josel pysähtyi nojaamaan suureen puuhun.

Zdain käveli jonkin verran eteenpäin, mutta huomasi sitten toisen jääneen jälkeen. Hän käännähti ympäri ja sanoi väsyneellä äänellä: "Hei Sandkan, meidän on pakko jatkaa eteenpäin."

"Siitä vain! Minä jään tähän!" Josel tiuskaisi vihaisemmin kuin oli tarkoittanut.

Vastaus selvästi harmitti Zdainia, joka ilmoitti: "Turha luulla, että tulen hakemaan sinua." Sen sanottuaan hän käänsi selkänsä ja jatkoi matkaa Joselista välittämättä.

Kun Zdainin repun peittämä selkä oli kadonnut näkyvistä, Josel lyyhistyi istuma-asentoon puunrunkoa vasten. Mitä järkeä oli jatkaa hyödytöntä tarpomista inhottavassa metsässä? Menköön kirottu Monteilon...

Hän huokasi ja painoi kämmenet kasvojaan vasten. Metsä humisi vastaukseksi ja vaikutti vielä kolkommalta kuin hetki sitten. Josel nosti katseensa käsistään. Pitäisi kai jatkaa, ettei Monteilon ehtisi huutomatkan ulkopuolelle.

Juuri kun hän oli nousemassa ylös ja lähtemässä tavoittamaan edelle ehättänyttä Zdainia, menosuunnasta mäen päältä kuului kovaa rytinää. Joku tai jokin tuli vauhdilla kohti.

Josel ei ennättänyt hypätä pensaiden taakse piiloon, kun hän näki Zdainin rynnistävän mäkeä alas. Poika huusi jo kaukaa riemastuneena: "Sandkan, täällä on vettä! Mäen takana on lampi!"

*

Lampi ei ollut suuren suuri muttei aivan pienikään. Rinteen puolella sitä ympäröivät loivasti rantaan viettävät kalliot. Vastarannalta taas alkoi soinen varpu- ja sammalpeite, josta työntyi harvakseltaan puita. Lammessa oli kivinen pohja, minkä ansiosta sen vesi oli erittäin kirkasta.

Heti rantaan päästyään pojat heittäytyivät kontilleen ja ryystivät hullun lailla vettä. Pahimman janon sammutettuaan ja vesileilit täytettyään he makasivat auringon lämmittämällä kalliolla. Josel tunsi olonsa hyväntuuliseksi ensi kertaa pariin päivään. Oli mahdotonta olla vihainen edes Monteilonin seurassa, kun vettä oli vihdoinkin löytynyt.

Jäseniään venytellen Josel nousi istumaan ja siristi silmiään auringon häikäistessä. "Osaakos Monteilon uida?" hän kysyi velmuillen.

"Muistaakseni voitin sinut siinä lajissa pari vuotta sitten kevätkilpailuissa", Zdain vastasi kuulostaen hivenen närkästyneeltä.

"Muistat varmasti väärin", Josel letkautti.

Zdain tuhahti, muttei pystynyt täysin piilottamaan hymyään.

He nousivat ylös. Kumpainenkin kiskaisi ryvettyneen paidan yltään.

"Minullahan on saippuaakin mukana", Josel totesi ilahtuneesti lähinnä itselleen ja lisäsi sitten Zdainin suuntaan: "Ai, mutta tarvitsetko sinä tätä lainkaan? Te prinssithän ette hikoile ja likaannu, kuten me tavalliset kuolevaiset, eikös niin."

"Hyvin hauskaa taas", Zdain sanoi ja ryhtyi riisumaan housujaan.

Silkka uteliaisuus sai Joselin vilkaisemaan jo alushousuja riisuvaa toveriaan. Monteilon näytti...hyvältä, vaikka Josel huomasi olevansa sieltä tätä isompi. Ajatuksissaan hän antoi katseensa viivähtää turhan pitkään toisen pojan alastomassa vartalossa.

Tietysti Zdain hoksasi tuijotuksen. "Etkö ole ennen nähnyt lihaksia?" hän kysäisi vinosti hymyillen.

"Joka päivä peilistä."

"Aha, sinulla on tapana peilailla itseäsi? Sandkan, ei yllätä."

Koska Josel ei keksinyt hauskaa vastakommenttia, hän käänsi selkänsä ja riisui loput vaatteensa. Sillä välin Zdain oli jo astunut rantaveteen ja näytti pohtivan, rohkenisiko kastautua. Hetken epäröityään Monteilon uskalsi ja pulahti lampeen molskahduksen saattelemana.

Josel käveli saippuapala kädessään rantaan. Kumartuessaan asettamaan saippuaa rantakivelle, hän sai vesiryöpyn päälleen. Hän kiljaisi säikähdyksestä ja sekös nauratti vedessä roiskivaa Zdainia. Josel karjui kirouksen ja ryntäsi veteen kostamaan saamansa kylmän suihkun.

Vesisotaa ei voitu enää välttää. He roiskuttivat toistensa päälle vettä, nauroivat ja mekastivat kuin pikkulapset unohtaen miten paljon inhosivat toisiaan. Kun he olivat roiskineet ja loiskineet tarpeeksi, kumpikin kävi vuorollaan peseytymässä.

"Olkoon sitten hienostelua, mutta kyllä tämä peseytyminen tuntuu hyvältä", rantavedessä seisova Zdain virkkoi hangatessaan saippuaa kainaloihinsa.

"Totta puhut", lähellä kelluva Josel myönsi hieman ihmeissään siitä, että he kaksi pystyivät keskustelemaan.

Peseytymisen jälkeen Josel haastoi Zdainin uintikilpailuun, joka tosin päättyi ratkaisemattomana. Välillä he nousivat rantakalliolle loikoilemaan, ja kun auringossa alkoi liikaa kuumottaa, he kirmasivat sulassa sovussa takaisin veteen.

Lopulta Josel päätti uinnin riittävän, olihan aurinkokin jo varsin alhaalla taivaalla. Kenties kello oli tehnyt jo iltapäivän kuudennen käännöksen. Hän ui rantaan, kiskoi puhtaat alushousut jalkaan ja istahti kalliolle auringon kuivateltavaksi. Yhä lammessa pulikoivaa Zdainia katsellessaan Josel mietti, ettei oikeastaan tuntenut sillä hetkellä mitään vihamielistä käskynhaltijan poikaa kohtaan.

*

Joselin katse liukui Zdainista taivaalle. Aurinko kurotti vielä puunlatvojen yläpuolelle, mutta ilta teki vääjäämättä tuloaan. Hän antoi silmiensä vaeltaa taivaalla. Ei pilven hattaraakaan...mutta mikä tuo tumma piste on? Se näytti liikkuvan.

Josel nousi seisaalleen. Piste lähestyi. Se ei voinut tarkoittaa mitään hyvää.

"Monteilon!" hän huudahti käheästi ja juoksi pari askelta rantaan. "Tule pois vedestä!"

Lammessa uiskenteleva poika lopetti roiskimisen ja käänsi huomionsa Joselia kohti.

"Miksi muka?"

"Taivaalla...se liikkuu tännepäin." Piste todellakin läheni.

"Lintu varmaan...", Zdain huikkasi lammen keskeltä takaisin.

Piste kasvoi lähtiksi, jolla sillä oli siivet. Mutta mikään lintu ei ollut noin suuri.

"Ei! Tule pois!" Josel huusi hädissään. Miksi Monteilon ei voinut uskoa, vaan heittäytyi taas hankalaksi.

Silloin veret hyydyttävä kirkaisu repi taivasta. Lintu ei äännellyt niin.

Kirkunan kuultuaan Zdain tajusi viimein vaaran ja ryhtyi hurjasti kauhomaan kohti rantaa. Lentävä olio oli valtava ja se tuli suoraan kohti.

Zdain oli melkein rannassa, kun peto kirkaisi uudestaan. Se oli jo niin lähellä, että Josel saattoi erottaa valtavat lepakkomaiset siivet mustassa ruhossa.

Sitten kaikki kävi nopeasti. Zdain räpiköi viimeiset sylenmitat rantaan ja kapusi kalliolle, kun peto kaarsi lammen ylle. Eläin oli ainakin hevosen kokoinen. Sillä oli nokka kuin petolinnulla mutta suurempi. Jalat muistuttivat jättimäisiä haukankoipia, mutta juuri muuta lintumaista oliossa ei ollut. Siivet olivat lepakkojen tapaan nahkaiset ja ruumista peitti höyhenten sijasta turkki.

Josel tajusi, että ainoa vaihtoehto päästä turvaan olisi paeta puiden suojiin. Hän huusi täyttä kurkkua ja viittoi Zdainia perässään metsän reunaan. Hirvittävä otus kirkui ja syöksähti kohti saalistaan. Zdain melkein lensi viimeiset juoksuaskeleet ja ennätti Joselin perässä puiden runkojen taakse.

Peto rääkyi kammottavasti. Oksat iskeytyivät vasten paljasta ihoaan, ja juurakot raapivat polvet naarmuille poikien heittäytyessä lähimpään painanteeseen. Hirviö ei ollut pystynyt seuraamaan heitä tiheikön keskelle. Se ulvoi pettymystään lammen yllä läiskyttäen valtaisia siipiään vimmatusti. Viimein läiske ja kirkuna loittonivat ja metsästyksessään epäonnistunut hirvitys lensi pois lammen yltä.

He makasivat läähättäen sammalen peittämässä painanteessa lähestulkoon kiinni toisissaan. Josel huomasi puristavansa Zdainia ranteesta ja irrotti otteensa. Monteilon haukkoi henkeään silmät kiinni puserrettuina eikä hellittänyt Joselin hartiasta.

"Ei hätää...se lensi jo pois", Josel sanoi koskettaen sormellaan pojan olkapäätä.

Monteilon avasi varovaisesti silmänsä muttei irrottanut Joselin hartiasta. Pelästynyt ja itsevarmuutensa menettänyt Zdain näytti erehdyttävästi eksyneeltä pikkupojalta.

"Kiitos...Josel", hän kuiskasi kutsuen matkakumppaniaan ensimmäistä kertaa etunimeltä.

Josel huitaisi kädellään merkiksi, ettei ollut tarvetta kiittää. Hän oli äkkiä kiusallisen tietoinen Zdainin alastomuudesta ja kohottautui istualleen. Zdainin käsi putosi hänen olaltaan. Josel kampesi itsensä pystyyn, mutta ruskeatukkainen poika ei tehnyt elettäkään noustakseen. Josel huomasi Zdainin vartalon tärisevän; hän oli tainnut pelästyä pahasti.

"Tule, on jo turvallista", Josel sanoi kurkistettuaan puiden lomasta autiolle lammelle. Pedon ilmestymisen vaientamat pikkulinnut tapailivat taas lauluääniään. Oli ilmeistä, että hirvitys oli lentänyt matkoihinsa.

"Mikä se oikein oli?" Josel kysyi petoa tarkoittaen. Oli pakko saada vastaus asiaan, vaikka samalla joutui paljastamaan oman tietämättömyytensä Monteilonille.

Zdain vilkaisi huolestuneesti taivasta, muttei pukahtanut mitään. Hän laskeutui kalliolle istumaan ja veti polvet koukkuun syliinsä. Kun hän vihdoin puhui, ääni oli uupunut ja säröilevä.

"Kotiopettajani määräsi minut kerran lukemaan Cedne Usvamielen kronikkaa. Sinä tiedät, että se on satu muinaisista ajoista. Olen unohtanut melkein kaiken, mutta yksi kohta teki minuun vaikutuksen. Runo meni suunnilleen näin: 'Riivatun Maan taivahalla lentää hornansiipi, yön ratsu kooltaan melkoinen. Se isäntäänsä karmiota murhatyöhön kuljettaa ja veriaterian palkaks' saa. Ihmisen palkaks' saa.'", Zdain lausui vähän hapuillen.

Josel henkäisi kovaa ja kamppaili puistatusta vastaan. "Karmio, joka tappoi Curtusin...tuo oli sen ratsu."

"En ajatellut sitä, mutta niin kai. Nyt se on irrallaan ilman ratsastajaa."

Ei tehnyt mieli käsitellä aihetta enempää. Josel huomasi Zdainin mullan tuhriman ihon ja ehdotti peseytymistä. He puhdistautuivat vuorotellen rantavedessä toisen pitäessä vieressä vahtia. Uiminen ei enää huvittanut kumpaakaan.

Repusta löytyi puhtaita vaihtovaatteita molemmille. Pojat pukivat ne viivyttelemättä ja siirtyivät metsänreunaan aterioimaan. Tavan takaa Joselin silmät hakeutuivat taivaalle, josta Curtusin surmaajan isännätön ratsu oli niin äkkiä ilmestynyt. Oliko se sittenkään ollut pelkkää sattumaa?

*